Miksi venäläiset eivät menesty kuluttajatuotteiden markkinoilla?

 

”Kun ne ovat niin eteviä ja pilkun tarkkoja musiikissa, niin miksi ne ovat niin saamattomia uusien käyttö- ja kulutustavaroiden tuottamisessa”, kysyi kerran eräs musiikkikoulun rehtori minulta venäläisten avuttomuutta ihmetellessään.  En osannut vastata. Tätä teemaa käsittelee Yle Areenassa ”Virtasen taloushistorian”  podcast-jakso ”Miksi Venäjä ei vaurastu?”, jota ohessa referoin pistäen omia kommenttejani väliin. Tietokirjailija ArvoTuomisen haastattelusta syntynyt podcastin jakso on kuunneltavissa Ylen Areenassa ja sen toimittajana on Juha Virtanen. Tuomiselta on juuri ilmestynyt kirja ”Venäjä. Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista” (Readme.fi, 2022)”. Tuomisen tyyli haastattelua antaessaan on  suoraviivaisen viihdyttävä ja halki ja poikki -tapaan pelkistävä.

Venäläiset insinöörit ovat kehittäneet avaruusteknologiaa, ydinaseita, aseteknologiaa aselajeittain ja monia muita erikoisalueita menestyksekkäästi. Jotenkin tulee mieleen, että aikaansaadut keksinnöt ja tuotteet ovat syntyneet ylempää  annetusta määräyksestä, johon panostus on  sitten mittavaa. Sen sijaan vapaasti assosioivassa ajatusympäristössä ei saada tuloksia aikaiseksi. Venäjän potentiaalista mahtavuutta ei ole saatu aikaan piilaaksomaisessa ympäristössä,  vaan aikaansaannokset on tuotettu kehittymättömien johtamismenetelmien olosuhteissa. Venäjälle kyllä yritettiin perustaa piilaakso, mutta se ei saanut tuulta purjeisiin. Kuvaavaa on, että monet venäläissyntyiset ovat päässeet toteuttamaan innovatiivisuuttaan (vaikkapa Sikorskyn helikopterit!) Venäjän ulkopuolella. Lahjakkaimmat juutalaislähtöiset tuotekehittäjät siirtyivät Israeliin.

Venäjä on jäänyt raaka-aineita tuottavaksi suurvallaksi.

Ukrainan sodan aikaiset pakotteet ovat aiheuttaneet tilanteen, jossa varaosia tietoteknisiin välineisiin ei saada, koska omaa tuotantoa ei ole.

Venäläisten mentaliteettiko estää etenemisen johtaville kulutusmarkkinoille? Yhtenä syynä Tuominen mainitsee keskusjohtoisen jäykän kehitystyön, jossa annetaan rahaa ja kehotetaan keksimään sille käyttöä! Digitaalisen maailman verkostoitunut toimintalogiikka on jäänyt tajuamatta. Jo Nikita Hrustsevin aikaan yritettiin murtaa vanhanaikaset tuotantotavat, mutta tuotannon dynamiikka jäi silloinkin saavuttamatta. Vuosatoja vanha kulttuuri, sittemmin sosialismin soveltamattomuus nopeasti vaihteleviin olosuhteisiin (muoti!) ja sosialismin romahduksen jälkeen ulkoapäin matkitut bisnesopit eivät toimineet Venäjällä.

Kerran vanhaan hyvään aikaan Suomen TV:ssä näytettiin dokumentti neuvostoliittolaisista tuotantomenetelmistä. Kolmen asiantuntijan esittelemä, matriisikirjoittimesta tulostettu ”haitari” täynnä lukuja levähti lattialle TV-kameroiden eteen. Kävi ilmi, että kaikki tuotantotavoitteet ja mallit asetettiin keskusjohtoisesti Moskovassa ja tavoitteet välitettiin systemaattisesti tehdaspaikkakunnille viisivuotissuunnitelmien puitteissa. Avainsana oli ”(viisivuotis)suunnitelma”, jonka kaikki (tavallinen kansa) tiesivät sisäsyntyisesti. Kuitenkin ennen kuin tuotteet ehtivät nopeasti muuttuvassa muodin maailmassa markkinoille ne olivat jo vanhentuneita. Dokumentissa tuotannosta vastaavat näyttivät tajunneen hyvin,  mistä kiikasti, mutta muutoksia suunnitteluun, tuotantoon ja markkinointiin ei saatu riittävän ripeästi käyntiin.

Putinin siirtyessä Venäjän johtoon hänellä oli kansan tuki takanaan lukuun ottamatta eläkeuudistusta, jonka välttämättä tarvittu läpimeno tuotti tuskaa, koska eläkeikärajat olivat niin matalia (50 vuotta, 55 vuotta).  Tuominen tuo ajattelutavan erilaisuuden lännen ja Venäjän välillä konkreettisesti esille: venäläisten enemmistö katsoo, että valtion toiminta on rikollista(!), Venäjällä kansalaiset ovat valtiota varten, kun taas lännessä valtio on kansalaisia varten. 

Kysymys lienee lopulta luottamuksesta. Luottamuksen puutetta heijastelee myös esimerkiksi kerrostalojen omaviljelypalstat talvea varten.

Seuraavaksi podcastissa esiteltiin ”kaveria ei jätetä (lue: huijata)” -kulttuuri. Vieraampia ja viranomaisia on lupa petkuttaa, jonka kautta asian luonne palautuu jälleen luottamusyhteiskunnan puutteen  ongelmaksi. Kaveripiirin ydinmerkitys on kyky palvella ”kaveria”, jakaa hänelle tukea ja edesauttaa vaikkapa hyvän työpaikan tai aseman saannissa. Kaveruus ulottuu huipulle saakka (vrt. Putin ja Putinin kaverit!).

Venäjällä hallitukset jaetaan vahvoihin ja heikkoihin, ei huonoihin ja hyviin, sanoo Tuominen.  Kovuuden priorisointi on johdettavissa Venäjän väkivaltaisesta historiasta. Vain siten on pärjännyt. Kun demokratia ei toimi, on johdon korvattava se kovalla autoritaarisuudella. Suuri osa Venäjän väestöstä suhtautuu suopeasti käskyvaltaan. Vapaus ollaan valmiita vaihtamaan järjestykseen.

1990-luvun demokratia kesti aivan liian vähän aikaa,  jotta muutos kansanvallan hyväksi olisi voinut tapahtua. Demokratiaa käytettiin suorastan hyväksi epäjärjestyksen luomisessa. Monet  ”onnettomuuksista” (mm. Itä-Euroopan etupiirin menetys ) pistettiin demokratian piikkiin. Pahinta oli, että demokratiaan päästiin liittämään epiteetti ”heikkous”). Ei ihme,  että demokratialla on niin huono kaiku monen venäläisen mielestä: Stalin vahva, Jeltsin heikko.

Demokratian jaksot Neuvostoliitto-Venäjällä ovat olemattoman lyhyet: ehkä 1920-luvulla , ehkä 1990-luvulla yhteensä joitakin vuosia….. On totta, että demokratian istuttamisen mahdollisuutta Venäjälle tulevaisuudessa pohditaan hetken, mutta pohdinta jäänee varsin heppoiseksi.

Valtion mahtavuus on tärkeää joillekin suurehkoille vähemmistöryhmille Venäjällä, mutta sen ohittaa hyvinvointi, kunhan valtiokin säilyy vahvana! Käsitys valtion vahvuudesta on sidoksissa venäläisten perinteiseen turvattomuuden tunteeseen, jota valtionjohto pönkittää. Venäjää kuvataan koko ajan piirityksen kohteena olevaksi kansakunnaksi. Tässä kohden johdon ja kansan pelkokerrointen suhdetta ei pystytä Virtasen podcastissa  määrittämään kovin tarkasti, ja ehkä se onkin aidosti vaikeaa. Ehkä pohdinnasta jää käteen venäläisten uskomus lännen aggressiivisuudesta ja sitä varten tarvittavasta jatkuvasta valmiustilasta.

Virtanen ja Tuominen korostavat kapinamielialan nousevasta trendistä johtuen Ukrainan sodasta. En  kiellä tätä, mutta myöskään kapinan syttyminen ei saa minulta voimakasta puoltoa. Jos valta vaihtuu se tapahtunee pikemminkin palatsivallankumouksen kautta.

Martti J. Kari on tuonut keskusteluun piirteen jonka mukaan Venäjällä totuuden ja valheen väliin jää harmaa alue, jossa molemmat ovat voimassa. Suhde totuuteen on siis erilainen kuin meillä lännessä. Sävyjen mukaanotto valhe-totuus -käsittelyyn luo keskinäisessä kanssakäymisessä mahdollisuuden hienotunteiseen liikkumiseen molempien välillä. Venäläisessä kanssakäymisessä keskinäinen henkilösuhde ratkaisee valhe-totuus -akselilla liikkumisen suunnan ja tason. Tässäkin tullaan luottamuksen määrään henkilöiden välillä.

Sosiaalinen liikkuvuus on aivan liian vähäistä verrattuna länteen. Järjestelmä on ollut voimassa iät ja ajat. Vain lyhyinä demokratian/sekasorron (?) aikoina säätykierto on toiminut jotenkuten. Hieman liioitellusti sanottuna Venäjällä synnytään yhteiskuntaluokkaan.  Säätykierron puute aiheuttaa taloudellista tehottomuutta. Etevimmät eivät pääse etenemään, kun yhteiskuntaluokka on ”lukittu”. Järjestelmä on kehittymisen näkökulmasta liian jäykkä. Joissakin tapauksissa Venäjä-suhteiden kautta itäinen ajattelu on levinnyt Suomeenkin, joskin huomattavasti heikompana.

Yhteiskunnallisen aseman periytyminen johtaa täysin poikkeuksellisiin seurauksiin.  Maaorjuus päättyi Arvo  Tuomisen mukaan vasta 1990-luvun vaihteessa (lupa fyysisesti liikkua oli pitkään rajoitettu) eikä Aleksanteri II:n aikaan, kuten koulun historiakirjat opettivat. Kuulostaa hieman liian räväkältä tulkinnalta! Totta kuitenkin toinen puoli. Kehityksen jumiutuminen kulminoitui kannustimien  puutteeseen. Jotenkuten pärjättiin ajatuksella: Jumala korkealla, tsaari kaukana ja virkamies lahjottavissa…

Nyt vuonna 2022 miljoonat korkeakoulutetut nuoret ovat muuttaneet pois Venäjältä, eikä Venäjän johto ole millänsäkään: hyvä vain, jos systeemin kannalta rettelöivät ihmiset muuttavat pois! Laajamittaisen opposition syntyminen näissä olosuhteissa on hyvin vaikeaa.

Suhde omistukseen on lännestä poikkeava. Täysin puolueeton oikeuslaitos on venäläisten mielestä sokea, sillä kollektiivinen etu on yksilön oikeuksia tärkeämpi: ”vapaudet ovat moraalittomuutta ja moniarvoisuus on rappiota”. Oleellista on kenen joukkoon kuulut.

”Ihmisen varallisuus on lainassa hallitsijalta”, toteaa Tuominen. ”Hallitsijalla on oikeus ottaa omaisuus takaisin”, hän jatkaa. Iät ja ajat jatkuneet perinteet ratkaisevat….

Lahjonta on osa välikäsien toimintaa, jolla otetaan palkkiosta siivu valtion ottaman 13 prosentin veron lisäksi.

Uskonnon merkitys Venäjällä on verrattoman suuri rinnastettuna Skandinavian uskonnottomuuspainotteiseen kulttuuriin. Ortodoksinen ja protestanttinen ihminen ovat erilaisia: idässä synnit saa anteeksi (armo), jolloin niitä voi jatkaa. Katumus (länsi) ja armo (itä) luovat eron. Kumman kautta oppii enemmän?!

::::::::::::::::::::::::::::::

Olisiko kaikki voinut kääntyä toiseksi? 1990-luvulla Putinkin puhui yhteisen talousalueen (Lissabonista Vladivostokiin) puolesta.

Markkinatalouskokeilu epäonnistui,  vaikka Putinilla oli tiettyä vetoa muuttaa järjestelmää. Podcastissa  annetaan ymmärtää,  että usko loppui kesken. Oligarkit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja varastivat yhteisen omaisuuden. On jatkettu vanhalta pohjalta myymällä raaka-aineita ulkomaille: ”vaihdetaan kaasu mersuksi”, toteaa Tuominen. Tosin sekin tie on nyt jumissa.

Putinia verrataan Tuomisen kirjassa vanhoilliseen Nikolai ensimmäiseen (hallitsijana 1825-1855). Nikolai perusti Venäjän salaisen poliisin. Maata johdettiin kurilla ja kepillä. Nikolai sulki Venäjän eristyksiin teolliselta vallankumoukselta. Samalla valittiin kehittymättömyyden tie sekä sodassa että rauhassa. Tuominen kytkee Putinin samaan perinteeseen, joka juontui Nikolai I:n politiikasta: ”Ryhdyttiin elämään menneisyydessä”, toteaa Tuominen.

Suomi hyötyi keisarien ajasta (varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla sortovuosiin saakka). Pietari oli ”suuri suomalainen kaupunki”, vaikkei sillä haluttu kehua. Miten meihin suhtaudutaan Venäjällä tänä päivänä? Suomalaisia ei enää kutsuta tsuhniksi (kännissä, vähän hitaita, hyväuskoisia). Kuva suomalaisista on nykyisin hyvin positiivinen varsinkin Venäjän luoteisosissa. Suomessa taas on nykyisin voimassa vahva venäläisvastaisuus, johon Venäjä heitti Ukrainan sodalla bensaa. Suhtautuminen tosin vaihtelee eri puolilla Suomea.

”Virtasen taloushistorian” Venäjän vaurastumisvajetta koskeva jakso sisältää paljon oivaltavaa asiatietoa  Venäjän historiasta ja nykypäivästä. Se on hyödyllinen arvio ja kooste siitä, mitä venäläisyys voisi tarkoittaa. Joiltakin osin podcast toki liioittelee ja yksinkertaistaa venäläisyyksiä, joka aavistuksen hämärtää kokonaiskuvaa.

Suuri henkinen ero Suomeen ja suomalaisiin syntyy venäläisen luottamusyhteiskunnan puutteista, joihin podcastissa viitataan,  mutta joita ei  mielestäni riittävästi painoteta.

Eräässä Arvo Tuomisen uuden kirjan taustahaastattelussa (toimittaja Markku Tuhkanen) saatetaan tulla venäläisyyden ytimeen, kun Tuominen kertoo venäläisen keskustelukumppanin uhkaavan sävyisestä kanssakäymisen avauksesta: ”Kunnioitatko minua?” llmeisesti kysymys oli tuttu  Tuomiselle monista yhteyksistä: ”Mikäli vastaat kielteisesti, edessä on rähinä. Myönteinen vastaus johtaa maljojen nostamiseen riidanhaastajan kanssa”.

Tuomisen arvio dialogista: ”Kyse on ennen muuta huonosta itsetunnosta, joka venäläisillä on jopa huonompi kuin meillä suomalaisilla”. Tuominen toteaa edelleen samassa haastattelussa: ”Kunnioituksen kultti koskee myös Venäjää valtiona. Pelonsekaista kunnioitusta pidetään Venäjällä korkeatasoisempana ja pitkävaikutteisempana kuin hyvillä teoilla hankittua”.