Suomettumista on eri vivahtein määritelty lukuisia
kertoja viime vuosikymmeninä. Yhden määritelmän on laatinut tanskalainen
tutkija Hans Mouritzen (2017). Mouritzen määrittää suomettumisen
positiivissävyisenä tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan
mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen
valtioon. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä! Paavo Väyrynen määritteli joskus
suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten
valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo
kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon
tuottaminen omalle kansakunnalle. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä tämäkin!
Tässä sitä ollaan. On yhtäältä positiivinen tai
neutraali tapa määrittää suomettuminen ja toisaalta kriittisempi näkemys, jossa
suomettuminen nähdään itseä vahingoittavana.
Kun suomettuminen kytketään jonkin suurvallan
vahvaan alueelliseen - etupiirin sisältävään – vallankäyttöön voi sen nähdä
parhaimmillaan keinona sopeutua olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen.
Mouritzen näyttää pitävän suomettumista erityisesti moninapaisuuteen – ei
niinkään yksi- tai kaksinapaisuuteen - liittyvänä asiana. Hän puhuu
suomettumisilmiöstä, joka yhdistettiin aikanaan Suomen asemaan ja projisoi sen
nyt mielestään vastaavassa asemassa oleviin valtioihin. On muistettava, että
suomettuminen Suomessa ei ollut staattinen ilmiö, vaan sen laatu vaihteli
vuosikymmenien kuluessa. Tuskinpa Mouritzen pitäisi 1970-luvun meikäläistä
suomettumista muille sopivana esimerkkinä.
Tähän sopinee lainaus omasta blogitekstistäni, jossa
käsittelin suomettumista kriittiseen sävyyn (”Suomettumisen variaatioista”
24.5.2014):
”Suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman
puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan
käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan
poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua
ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan
ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.
Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa
suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen
yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta
Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien
piirteiden esilletuloaikaa.
Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin
ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen
valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi
epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla
”neuvostovastaisia” voimia.
Oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin
(ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut
vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa – tuohonkin aikaan - erilaisille
näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin varovaisia ja haluttiin, ettei
suhteisiin tule säröä.
Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta
vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä
keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.
Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein
vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset itse käyttivät
Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi,
siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja
muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja
heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.”
:::::::::::::::::::::::::::::::
Professori Teivo Teivainen puhuu Hesarin
haastattelussa 7.11.2022 (”Miksi Suomi hakee uusia ystäviä Turkista ja
Lähi-idästä?”) Suomen käytöstä leimaavasta uudenlaisesta suomettumisesta ja ”sievistelyn”
tarpeesta. Uusi suomettuminen näyttäisi avaavan näköalan huomattavan laajalle geopoliittiselle
toimintakentälle. Sitä voidaan pitää rinnakkaisilmiönä Kekkosen ajan
suomettumiselle saman typpisten piirteidensä vuoksi. Nyt fokuksessa ei vain ole
enää Venäjä.
Vielä on syytä eritellä ”jälkisuomettumisen” käsite.
Nimitystä käytetään niistä Venäjä-suhteiden myötäsukaisista ylläpitotoimista,
joita toteutettiin 2000- ja 2010-luvulla, vaikka – näin arvostelijat sanovat –
Putinin brutaali käytös oli jo tunnistettavissa. Tässä tarvitaan kuitenkin jo
apukäsitettä ”jälkiviisaus”. Hyvin moni - nyt kun totuus Putinin käytöksestä on
paljastunut - on liittynyt
jälkikäteisarvostelijoihin: yhteydenpidosta Venäjään olisi pitänyt luopua jo
paljon aiemmin. Ehkä jotain unohtuu: historiaa tehdään ajassa. Tilaisuuden
tullen saatava hyöty, suuri odotusarvo, menestykseen sisältyvä hohto, ymmärtämättömyys
ja silkka ahneus muodostavat historian kehikon, jossa toimitaan.
On helppo yhtyä Teivaisen näkemykseen, jonka mukaan
ulkopolitiikassa on alkanut uusi kausi. Teivainen: ”Ovet on suljettu Venäjän
suuntaan” Uuteen ulkopolitiikkaan
kuuluvat oleellisina Nato-jäsenyys ja turvatakuiden hankkiminen
Yhdysvalloilta ja Britannialta. Uusi ulkopolitiikka tuo Suomelle sekä uusia
ystäviä että velvoitteita.
Kysymys voidaan asettaa seuraavasti: onko Suomi
tulevaisuudessa vanhaa suomettumista simuloivassa – mutta ilmansuuntaa
vaihtavassa - ”lännettymisen tilassa”? Tuoko uusi suunta tullessaan vaateita, joita
voidaan verrata aiemmin Neuvostoliiton kanssa vallinneisiin sitoumuksiin. Yritän
seuraavassa vastata ainakin osittain näihin kysymyksiin.
Kysymykset ovat nousseet mieleen, kun olen ollut havaitsevinani,
että uutta ulkopolitiikkaa on ajettu suuren innostuksen vallassa.
Uusia ystäviä? Teivainen luettelee: Turkki, Qatar,
Saudi-Arabia… Mutta eiväthän nämä ole lännettymiselle luonteenomaisia
kumppaneita (Teivainen puhuukin idänpolitiikasta). Mielestäni lännettyminen
tuokin tullessaan ystäviä, joita emme ole ajatelleet läheisiksi
yhteistyötahoiksi.
Teivaista ja minua vaivaa edellä mainittujen maiden
autoritaarisuus, joka voidaan rinnastaa ainakin osin Venäjään
(ihmisoikeusloukkaukset, hyökkäyssota). Turkki tulee mukaan yhteistyökuvioihin
Naton kautta, johon suhteen määrittää tällä hetkellä ”yhteisymmärrysasiakirja”,
myöhemmin Nato. Teivainen peräänkuuluttaa johdonmukaisuutta entisten ja
nykyisten valtiollisten suhteiden välillä. No, selityskin voidaan löytää: suhteet
voidaan tietenkin räätälöidä tapauskohtaisesti,
ja voivat siten olla keskenään eriasteisia, jopa erimitallisia.
Tästä Teivainen tulee uuden ulkopolitiikan
”liturgiaan”, johon hän sisällyttää kolme kulmakiveä: turvallisuuspolitiikan,
rahan sekä liberaalien arvojen viennin. Teivainen toteaa, että näiden välisiä
suhteita ei ole Suomessa pohdittu kunnolla. Tässä kohtaa Teivainen ottaa esille
termin ”osittain uudenlainen suomettuminen”. Kirjoitukseni alussa mainittujen kahden suomettumisen määritelmän
lisäksi tässä tulee - omien viritysteni lisäksi - Teivaisen ehdotus:
”Suomettumisella tarkoitetaan selviytymistä, jossa taipuminen ulkoisen paineen
alla korostuu itsenäisen toiminnan sijaan”. Tässä on samantyyppinen
ajattelutapa kuin Mouritzenilla kuitenkin ilman suomettuneen maan saamaa
hyötynäkökohtaa.
Onko Suomen ja Persianlahden maiden yhteistyössä
kysymys liberaalien arvojen viemisestä Lähi-itään (josta George Bush nuorempi
maksoi kalliin hinnan) vai onko kysymys peräti Suomen käyttämisestä saudien ja Qatarin
geopoliittisesta painostuksesta kääntyä yksiselitteisesti länteen päin. Nämä
taitavat olla kovin spekulatiivisia ajatuksia. Vaihtoehtona Teivainen tarjoaa
”sievistelevän suomettumisen” sijasta
suoraa puhetta: puhuttaisiin siis kiertelemättä turvallisuuspolitiikasta
(aseista) ja kaupankäynnistä (rahasta) autoritaaristen ja diktatorisesti
johdettujen maiden kanssa.
Yksinkertaistaen voitaisiin sanoa, että
sopimuksenteko Turkin kanssa johtaa ”joka tapauksessa joustamiseen”: Suomi
joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja pärjätäkseen uusien kumppaniensa
kanssa.
Teivainen ei käsittele Hesarin haastattelussa USA-sidoksien
yhteyttä Nato-hybrikseen, jonka näen suomalaisessa - varsinkin oikeistolaisessa
- puheessa korostuneena. Tämä kehitys on kuitenkin avainasemassa puhuttaessa
uudesta suomettumisesta. On vain toivottava, että ydinase-
ja tukikohtaintoilu ei johda militaristiseen uhoiluun. Ainakin presidentti sekä rivien välissä että suoraan tuntuu vierastavan
esimerkiksi pääministerin viittauksia ydinaseiden mahdolliseen ja jopa
ilmeiseen sijoitteluun Suomeen. Tässä näen samoja piirteitä kuin Niinistön
viivyttelevässä, varovaisessa ja järkevässä pohdinnassa koskien Natoon liittymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti