Mikko Hautala on nimetty suurlähettilään tehtävistä
luovuttuaan Nokian lähinnä
geopolitiikasta vastaavaksi johtajaksi. Nokia on osa geostrategiaa
maailmanpolitiikassa.
Ulkoasiainneuvos Antti Helanterä, toimittuaan Venäjä
suurlähettiläänä 2020-2024, on nimetty vastikään UM:n strategiajohtajaksi.
Miehet olivat käsittääkseni kollegoja Moskovan vuosinaan.
Hautala on ollut paljon esillä lähinnä välittämiensä Yhdysvaltain
presidentinvaalikokemusten kautta. Rauhallinen olemus ja vankka kokemus luovat uskottavuutta siihen, mitä hän puhuu.
Asemansa takia hän puntaroi tarkasti itsetarkoituksellisen
suorasukaisia arvioita, mutta itseäni kiinnostavat juuri hänen valtavirrasta poikkeavat tulkinnat ja
analyysit. Erityisesti hän on kiinnittänyt huomiota Suomen ja Yhdysvaltain
suhteisiin siinä tapauksessa, että Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain
presidentti.
Antti Helanterä on
kokenut henkilökohtaisesti suhteiden viilenemisen ja Moskovan
taipumuksen henkilöidä ongelmat ja suorastaan kostaa suhteiden ajautumisesta karille.
Suhteiden kylmä viima realisoitui joulukuussa 2021, kun
Venäjä esitti lännelle vaatimukset turvatakuiksi. Helanterä näkee, että
täyskäännös kohti rauhaa Venäjän asettamilla ehdoilla olisi ollut pelkästään
teoreettinen. Helanterä koki monien muiden tavoin uhkavaatimuksen läpinäkyvän
teennäisyyden: itse asia eli hyökkäyksen kohdistamisen Ukrainaan oli päätetty
erikseen.
Jotkut varsinkin amerikkalaiset toisinajattelijat yliopistopiireissä
ovat halunneet jakaa vastuun sodan syttymisestä lännen ja idän välillä.
Helanterä pitää ajattelua jopa vaarallisena:” Vastuu on vain Venäjällä”. Onhan
se näin, jos halutaan varjella omien rivien yhtenäisyyttä.
Oleellista on, että Helanterä ei näe Venäjän tilannetta
oikeasti ahtaana, ilman ulostuloa, kuten venäläiset itse väittivät
kyseenalaistaessaan Ukrainan valtion suvereniteetin ja kuvittelemalla
fasistisen vallankaappauksen uhan olevan
ovella ….
Aiemmin uhkana koetut oligarkit menettivät Ukrainaan hyökkäyksen
myötä etuoikeutensa ja valtansa. Venäläiset tottuivat tai heidät totutettiin
poikkeuksellisiin aikoihin, jotka eivät suuressa Venäjän maassa juuri
tuntuneet. Virallinen nimi Ukrainan sodalle oli ”erikoisoperaatio”, joka palveli samaista ”ei tässä mitään hätää
ole” -linjaa.
Helanterä vähättelee Natoon liittymisestä seuranneita
ongelmia, joita on aiheutunut, kun Venäjä on pyrkinyt tekemään naapuruussuhteet
ongelmallisiksi esimerkiksi kaivelemalla viime sodan aikaisia tapahtumia esille
ilman sen kummempia todisteita.
Suurlähettiläät kohtasivat Venäjällä virallisten tahojen vieroksunnan. Tämä oli
tuttua jo puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan kokemuksena
1980-luvunvaihteessa, kun Venäjän puolelta – perivenäläiseen tapaan - suorastaan
henkilökohtaisesti kiusattiin ulkovallan korkeaa edustajaa. Mikään ei ole
muuttunut.
Itärajakysymys (välineellistetyn maahanmuuton muodostama uhka)
on nyt kaikkein kovin haaste suhteille, jos niistä yleensäkään voidaan puhua. Itärajan
muodostama potentiaalinen uhka näyttää jatkuvan määräämättömän ajan. Helanterä
ymmärtää asian niin, että Venäjä pyrkii osoittamaan Suomelle, että ”tätä se sitten
on”, kun ette toimi molempien edut huomioon ottamalla tavalla.
UM:n strategiajohtamisen näkökulmasta on selvää, että Suomi on menetellyt perustellusti
sulkiessaan rajan. Helanterä: ”Suomi toimi päättäväisesti”. Ymmärrettävää. Niin
pitkälle en kuitenkaan menisi, että sanoisin, että nykyinen menettely olisi
ehdottomasti ainoa oikea.
Hesarin haastattelussa Helanterä haluaa tulla kuvatuksi
Paasikiven patsaalla. Mutta mitä voisimme oppia Paasikiveltä tässä tilanteessa?
Mietittyään asiaa, Helanterä poimisi Paasikiveltä
käsitteen ”realismi”. Se on varma valinta, mutta sitten tulee vastaan katekismuksen kysymys, ”Mitä se on?” Helanterä tulkitsee
asian niin, että realismi on oppisuunta, jossa ajatuksena on ”että valtiot
eivät voi lopulta luottaa kuin itseensä”. Realisti sanoo: ”Maailma on sellainen
kuin se on, ei sellainen kuin sen pitäisi olla”. Helanterä vetää nopeasti johtopäätöksen:
Paasikivi ei muuttaisi mitään oleellista nykyisestä käytännöstä.
Seuraavan kysymyksen voi arvata. Mikä on Paasikiven realismin
suhde presidentti Alexander Stubbin ”arvopohjaiseen realismiin”, jossa noudatetaan
lähtökohtaisesti liberaali-demokratian pelisääntöjä, mutta istuttaessa maailmanpolitiikan valtiaiden
pöydässä, pyritään ottamaan huomioon muiden (esim. autoritaaristen maiden) mielipiteitä,
vaikkei niitä hyväksyttäisikään? Helanterä kieltäytyy -viisasta kyllä - kommentoimasta
Stubbin arvopohjaista realismia. Jos asiaa tarkemmin syynää, niin eroavaisuuksia
varmaan löytyy ”realismin” tulkinnoista.
Palatakseni Paasikiveen en olisi niinkään varma, että ”Paasikiven
realismin” linja toimisi ainakaan saumattomasti yksi yhteen nykypolitiikan
kanssa. Veikkaukseni on, että paasikiveläinen tulkinta toimisi varovaisempaan
suuntaan. Tällä en ota kantaa konkreettisiin yksityiskohtiin nykypolitiikassa
vaan luonnehtisin suhtautumistani siten, että Paasikivi olisi kompromissihakuisempi.
Nykyisin tuntuu olevan halua kommentoida paitsi nykytilannetta niin myös suomettumisen
epämiellyttäväksi koettua aikaa laajemminkin. Halutaan kerta kaikkiaan siirtyä
Venäjän rasitteeksi koetusta vaikutuspiiristä lännen vaikutuspiiriin.
Edellä kuvatussa mielessä presidentti Niinistö vakauspolitikallaan
oli huomattavan lähellä Paasikiven realismia, kun taas Alexander Stubb tuntuu
olevan siitä etäällä ”arvopohjaisessa realismissaan”. Nato-kysymyksessä
Niinistö edusti pidättyvää linjaa Stubbin vertautuessa kaikkein
lännettyneimpiin poliitikkoihin. Stubbia voidaan pitää jopa lännettymisen
johtotähtenä. Edustaako Stubb Suomen ulkopolitiikan pitkässä linjassa jonkinmoista
riskisuuntautumista?
Nyt on osin paljastunut ja osin vahvistunut aiempi käsitys
Natoon kiirehtimisen erilaisesta asteesta johtavien päättäjiemme välillä. Osapuolina
olivat Niinistö ja pääministeri Marin,
joista jälkimmäinen , halusi kiirehtiä sotilaallista liittotumista ja edellinen
jarrutella. Johdon kemioissa oli myös muutoinkin yhteensovittamattomia
piirteitä. Sauli ”Hold your horses” Niinistö halusi - perusajattelunsa
mukaisesti - pidätellä hätäisimpiä liittoutujia ja toisaalta kiirehtijät
kokivat Niinistön hidastelijana. Mutta se on jo toinen juttu….
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Mikko Hautalalta on ilmestynyt juuri kirja ”Sotaa ja rauhaa
: Venäjä, Yhdysvallat ja Suomi uuden suurvaltakilpailun aikakaudella”. Tässä
keskityn Hesarin tuoreen haastattelun referointiin ja arviointiin.
Hautalan näkemys tulevista ajoista on hyvin pessimistinen.
Yhdysvalloissa saatetaan ajautua sisäiseen konfliktiin johtuen
presidentinvaalien kireästä ilmapiiristä vaaliasetelman tasaisuudesta. Hautala puhuu jopa ”poliittisesti motivoidusta
joukkosurmasta”. Vaikka itsekin olen huolestunut tulevasta, epäilen, että
Hautala on ollut liian lähellä hektisiä taisteluja äänestäjien sieluista ja
siksi maalaa pirun seinälle.
Ydinsodan uhka tai keskinäisriippuvuudet saattavat
tehokkaasti estää suurvaltojen sodat, mutta niiden varaan ei voi laskea.
Jos Trumpista tulee presidentti, hän saattaa Hautalan
mielestä estää Yhdysvaltojen joukkojen
käytön Naton tehtäviin. Mikä velvoitearvo on sen jälkeen viidennen artiklan
toteuttamisella? Sen nimiin kuitenkin vannottiin Nato-sopimuksesta
keskusteltaessa. Paasikiven realismi eli oma apu, paras apu tulee jälleen
mieleen. Mutta näinkö ajateltiin Natoon liityttäessä? Ei suinkaan, munat ovat
nyt yhdessä korissa. Olen näissä blogikirjoituksissa muutenkin varoittanut
lupausten perässä juoksemisen vaaroista. Viides artikla on toistaiseksi lupaus
eikä enempää.
Monet ongelmat kaatuvat samaan aikaan päälle. Yhdysvalloilla
ei ole varaa käydä sotaa sekä Aasiassa että Euroopassa. Yhdysvallat voi valita
Aasian voimankäytön ykkösalueeksi ja Eurooppa jää vähemmälle. Ja sitten on vielä
Ukrainan sota….. Hautala varoittaakin, että ”Suomessa pitäisi olla hyväksi
kehutun puolustuskyvyn suhteen itsekriittisempi”. Mielestäni tuo varoitus
koskee myös tasavallan presidenttiä, joka puhuu aika suurella suulla
puolustuskyvystämme.
Vielä viimeinen kaneetti Hautalalta: ”Suomen tulisi
yksiselitteisesti olla varautunut täysimittaiseen ja pitkään sotaan”.
:::::::::::::::::::::::::::
Hautalan synkeä tulevaisuudenkuva saa tukea toisaalta.
Ilta-Sanomien Venäjä-toimittaja Arja Paananen on kirjoittanut tietokirjan
Venäjä-vuosistaan nimellä : ”Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin”.
Paananen toistaa kokemuksensa avaintietoja: ”Länsi on naiivi”, ”Miksi Venäjästä
ei kirjoiteta mitään hyvää?” ,”Miksi Venäjälle on valikoitunut niin kavalia
johtajia?”, ”Miksi Venäjällä toistuvat
lupauksia antavat vapauden hetket ja sitten autoritääriset kiristysotteet?”,
”Venäjälle ei saa antaa voittoa”, ” Venäjää vastaan auttaa vain kiinni
pitäminen omasta elämäntavasta”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti