Minkälaiseen hyvinvointivaltioon meillä on varaa?

 

 

Suomessa pohditaan juuri nyt otsikoksi asetettua kysymystä. Ei kuitenkaan ehkä niin intensiivisesti kuin Saksassa. Suomessa on kuitenkin totuttu ajattelemaan niin, että me oikeastaan yhtenä harvoista valtioista olemme itse sotkeneet asiamme. Eihän asia tietenkään niin ole.

Ehkä yksinkertaisin tapa, mitata talouden kasvua on bkt -vertailu suhteutettuna aika-akseliin. Jos tarkastellaan aikaväliä 1976-2023, niin havaitaan kolme noin 10 vuotta kestänyttä nousupyrähdystä (nopean kasvu vaihetta) ja nämä ovat (1) 1970-luvun lopulta 1980-luvun lopulle, (2) 1994-2007 ja viimeisenä (3) 2010-luvun vaihteesta 2020-luvun alkuun. Näistä kaksi ensin mainittua ovat  todellisia  dynaamisen kasvun vaiheita, mutta kolmas särkyy jo diagrammipylväsrivistön pätkiksi: välillä on ollut orastavaa kasvua, välillä ei. Juuri nyt eletään vaatimattoman kasvun aikaa. Viimeisen kymmenvuotiskauden ”nousutrendi”  on ollut pätkittäistä nousua  ja aneemista vaihetta  vuorotellen . Moni ei laske 2010-luvun (3) nousuvaihetta nousuksi lainkaan, ja hyvästä syystä. Jäljelle jäi vain odotus alkavasta kasvusta. Samalla kun surkutellaan omaa kohtaloa, on syytä muistaa , ettei helppoa ole ollut muuallakaan. Euroopasta on puuttunut se sama dynamiikka, joka johtanut esimerkiksi Kaukoidän menestystarinoihin.

Aiemmin, ennen 1990-lukua, Suomen talouden pelastivat viime kädessä devalvaatiot! Yhteisvaluuttaan siirtymisen jälkeen devalvaatioetu ei ollut enää käytettävissä. Suomen kannusti uhmakkaaseen nousuun Nokian hurja draivi. On helppoa sanoa, että Suomen talouden kantavana perusargumenttina ovat olleet kasvun käynnistymiseen löytyneet innovaatiot. Tällä hetkellä kasvun vetureita on vähemmän kuin aikaisemmin, eivätkä ne ole olleet niin voimakaita kuin menneinä vuosikymmeninä.

Suvi Turtiainen lainaa Hesarin kolumnissaan (13.10.2023) tulevaisuudentutkija Florence Gaubia, joka on todennut Saksan tuudittautuneen ”vanhaan tulevaisuuteen”, eli että kaikki menee kuten ennenkin ja talouden alavirettä seuraa väistämätön nousu. Tarvittaisiin ”uuteen tulevaisuuteen” herääminen, jossa otetaan huomion tapahtuneet muutokset. On helppo sanoa, että Suomen tauti on sukua saksantaudille, siis sille, että takana on loistava tulevaisuus. Ajatukseen sisältyy hopeareunus tumman pilven ympärillä: kyllä tästäkin selvitään, kun on selvitty aiemminkin.

Tällainen laiskansitkeys, joka liitetään usein hyvinvointiin on aika yksipuolinen näkemys hyvinvointivaltiosta, koska hyvinvointiin aidosti liitettävä sivistysvaltio on myös edellytyksiä luova.

Kaukoidän nousu on yksi syy, miksi takaiskuja taloudessa on kärsitty. Ensin Japani, sitten Korea ja Taiwan ja nyt viimeksi Kiina ja Intia ovat näyttäneet tietä parempaan. Niiden menestys, uudet tekniset ja kaupalliset innovaatiot plus korkea tuottavuus ovat syöneet vanhan mantereen kasvun edellytyksiä ja kilpailukykyä. Ei voi olla näkemättä yhtymäkohtia Suomen ja muiden Euroopan maiden välillä. Ne ovat väsähtäneet ja etsivät ratkaisua ylisuureksi paisuneen  hyvinvointiyhteiskunnan  kankeuksista.  Mutta syy-yhteydet taitavat olla paljon  syvemmällä eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Mukavuudenhalu ja kyvyttömyys luoda dynamiikkaa yhteiskunnalliseen ja yritystoimintaan ovat jääneet  mukavuusalueiden varjoon. Sanalla sanoen on onnistuttu kovan työn avulla luomaan korkea elintaso ja ollaan siihen tyytyväisiä.

”Ikuiseen” rauhaan tuudittautumisella ja kaupankäynnillä valtioiden välillä on pyritty ehkäisemään kriisien ja sotien puhkeamista kansakuntien välillä. Tiettyyn rajaan saakka tämä ajattelu toimii, mutta ei loputtomiin, kuten Ukrainan sota osoittaa.

Kun tutkitaan Suomen tilastoja niin voimistuu käsitys, että paradigman muutos taloudessa tapahtui finanssikriisin (2007-2009)  seurauksena. Vuoden 2008 paikkeilla bkt:n kasvu /asukas käytännössä pysähtyi Suomessa. Pitkään plussalla pysynyt vaihtotaseen ylijäämä kääntyi miinusmerkkiseksi samoihin aikoihin, kuten myös työn tuottavuuden vuosimuutos. Samaan syssyyn valtionvelka kääntyi jyrkähköön kasvuun finanssikriisin aikoihin. Tämä kaikki kaatui päälle samaan aikaan, kun toteutui metsäteollisuuden suuri rakennemuutos ja Nokian romahdus.

Jos ensimmäinen öljykriisi 1973 oli varoitus  kehittyvien talouksien tulevista häiriötiloista, niin finanssikriisi oli rajumyrskyn merkki.

Finanssikriisi liittyy satojen vuosien ketjuun, jossa rahamarkkinat joutuvat aika ajoin häiriötilaan ja jossa kadotetaan luottamus rahamarkkinatoimijoiden välillä. Finanssikriisi käynnistyi Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ylikuumenemisen seurauksena ja levisi kaikkialle maailmaan. Pankkimaailmaan pesiytynyt varjopankkijärjestelmä toimi pankkijärjestelmän säätelyn ulkopuolella.

Finanssikriisin pitkä käsi seurausvaikutuksineen ulottui paljon noita vuosia myöhemmälle ajalle.

Kaksi suurta talouden kriisiä 1990-luvun alun lama ja finanssikriisi ovat muuttaneet sitä kuvaa dramaattisesti, joka meillä 1960-luvun nuorilla oli. Silloin ajateltiin, että pelkkä elintason nousu ei riitä, vaan tarvitaan myös elämänlaadun parantamista. Kaikki näytti etenevän odotettuun suuntaan, mutta ensimmäinen öljykriisi 1973 murskasi edellisen vuosikymmenen optimistiset odotukset. Elämänlaadun  asteittainen, mutta jatkuvasti tapahtuva paraneminen ei ollut itsestään selvä, vaikka saatoimme kuvitella niin 1960-luvulla, jolloin edistys oli kaiken huulilla..

:::::::::::::::::::::::::::::::

Pääministeriltä hyvinvointivaltion pelastamistehtävän saaneen Risto Murron (pj) inhorealistinen arvio on että nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio on jo menetetty. Hyvinvointivaltiota ei toki olla ensimmäistä kertaa lopettamassa. Pikemminkin jokainen syvä taantuma  poikii väitteitä lopullisesta hyvinvoinnin menettämisestä. Etenkin 1990-luvun alun lama tuotti paljon tämän kaltaisia ennusteita. Hyvinvointivaltion vahvuus ja sitkeys on sinä, että sitä ei puheilla eikä edes toimenpiteillä saada loppumaan. Väitteet hyvinvoinnin kumoutumista ovat lähtöisin niiltä, jotka pitävät joka tapauksessa – periaatteellisista syistä - julkisen sektorin kokoa liian suurena.

Hyvinvoinnin ylläpitoon tarkoitettu lainsäädäntö on jokaisen takaiskun jälkeen palautunut jokseenkin entisen kaltaiseksi. Hyvinvointivaltio on historiallinen saavutus, jonka merkitystä ei pystytä  ratkaisevasti murtamaan puhumattakaan, että se voitaisiin mitätöidä. 

On aivan eri asia, että modernin valtion kehitys aiheuttaa monien yhteiskunnallisten rakenteiden murenemisen ja silloin tullaan kysymykseen vastaako nykyinen hyvinvointivalio olemassa olevia tarpeita vai vanheneeko se käsiin itsepintaisen ”entisen ” säilyttämisen takia. Tarvittaisiin uusi ”Pekka Kuusi” haastamaan nykyisen kaltaista järjestelmää, mutta ei hävitysvimman takia vaan vanhan korvaamiseksi osittain uudella. Luontevasti tehtävä lankeaisi sdp:lle – nykyisen järjestelmän isälle - mutta irtoaako siltä rohkea ja hyvin valmisteltu aloite?

Ensimmäisenä haastaisin sen ajatuksen, että hyvinvointivaltio on ensisijaisesti ”turvaverkko”. Se on -  ja sen tulisi olla yhä suuremmassa määrin - ensisijaisesti kehittymisalusta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tämän päivän arvio perimmäisestä syystä pitkän aneemisen kasvun aiheuttajana on tuottavuuden surkea kehitys . Tuottavuuden parantumisen tärkeyttä talouden toipumisen ensimmäisenä ja viimekätisenä keinona hokevat kaikki. Tuottavuuden kasvun heikko kehitys on erityisesti kehittyneiden maiden ongelma, ei pelkästään Suomen riesa.

Käytännössä ongelma nähdään siten, että julkinen sektori saattaa joutua vetäytymään hyvinvointivaltion keskeisistä rakentamistehtävistä. Murtokin  pitää mahdollisena, että hyvinvointivaltio joudutaan määrittelemään uudelleen

Hyvinvointivaltiossa seuraavan sukupolven elintaso on ollut aina korkeammalla tasolla kuin edellisen sukupolven elintaso. Nyt meillä on - ja varsinkin on tulossa – sukupolvia, jotka eivät Yhdysvaltain malliin  pysty tähän. Seurauksena voi käydä niin, että Suomi liukuu alas skandinaavisesta elintason ja palvelumarkkinoiden tasosta.

Vastakkaisiakin mielipiteitä on esitetty.  Esimerkiksi monista asiantuntijoista poiketen Mika Maliranta edustaa toiveikasta poikkeamaa muiden alan miesten ja naisten  näkemästä synkkyydestä.