Polarisaatio demokratian uhkana ja tappajana

 

 

Me jotka olemme olleet huolestuneita demokratialle varsinkin 2000-luvulla esitetyistä haasteista, varmasti kiinnostuivat, jos ja kun lukivat Mari Mannisen tekemän professori Kevin Durrheimin haastattelun,  joka ilmestyi Hesarissa 27.2.2026.

Etenen kirjoituksessani haastattelun tahdissa, mutta painottaen omia tulkintojani. Kaiken kaikkiaan Durrheimin teesit ovat keskustelua raikastavaa ja rikastuttavaa, joten siitä hänelle kiitokset.

Erityisesti Durrheim painottaa kaikkialle tunkevaa polarisaatiota demokratiaa murentavana voimana. Kahtiajako syntyy ja ilmenee erityisesti sosiaalisen  median keskusteluissa. Olen myös itse kohdistanut koko joukon kirjoituksia polarisaation käsittelyyn näissä blogikirjoituksissa. Durrheim kaipaa erona nykyiseen nettitempoiluun keskustelukeskeisempää kulttuuria, jossa suvaitsevaisuus  oli helpommin saavutettavissa tai ainakin maltillisemmin hallittavissa. Nyt  ajan henki suosii netissä riitelemistä ja sanaharkkaa…. ja mielipide-erot kukoistavat.  Onko sitten kysymys pelkästään  yksinkertaistavasta kahtiajaosta vai useamman eri suuntauksen kirjosta, niin päädyn itse faktana ensisijaisesti jälkimmäiseen, mutta aiheen käsittely  pystyy paremmin koossa suurpiirteisemmässä kahtiajakoasetelmassa.

Durrheim painottaa läpi koko haastattelun kasvokkain tapahtuvan keskustelun ja vuorovaikutteisuuden merkitystä. Keskustelu pehmeyttää kanssakäymistä. Toisaalta en ole voinut olla panematta merkille, että nettimäinen propagandaote, ”toisen huomioonottamattomuus”, on levinnyt kirjoituksista puhuttuun sanaan.

Mistä kahtiajako juontaa juurensa? Durrheim määrittää synnyn mielipideleirien kahtiajakoon. Viime kädessä kysymys  on kulttuurisesta jakautumisesta. Polarisaation käyttö yhtenäiskulttuurin tai yhteiskuntarauhan muutoksen perimmäisenä selittäjänä on levinnyt niin laajalle, että sen kumoaminen ei enää onnistu. Ja mikäpä siinä, polarisaatio on elävää elämää vaikkapa Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa, jossa jakauma  kulkee konservatiivisen oikeiston ja maltillisen vasemmiston välissä unohtamatta MAGA-äärimmäisyyksiä. Muita ajureita  ovat mm. muuttoliike etelästä vs. valkoisten pelko asemansa heikkenemisestä, mustien ja valkoisten keskinäiset jännitteet ja köyhien ja rikkaiden väliset järisyttäviksi kasvaneet  erot.

Mitä seuraa koventuneesta mielipideilmastosta? Durrheimin toteamus, että se johtaa välinpitämättömyyteen toista ihmistä  kohtaan on helppo allekirjoittaa.

Eräs selvästi havaittavissa oleva trendi korostaa, kuinka rivijäsenet seuraavat  johtavia influenssereitä riippumatta siitä miten  perusteltuja johtajien kannat ne ovat .  

Polarisaation hyväksyjien kohdalla Durrheim puhuu ”heimosta”. Oman heimon totuus on usein ehdoton, jopa järjellisen ajattelun vastainen. Polarisaation ytimessä on myös verkkokeskustelu, jota käydään johtohahmojen toimiessa suunnannäyttäjinä.

Uhriutuminen on kuvatussa maailmassa trendikästä. Etuoikeutetut esittävät itsensä oikeassa olevina uhreina, joka merkitsee heille  vaatimusta ymmärtää muita yli kohtuuden rajojen. Tulee mieleen siirtomaakauden ”valkoisen miehen taakka”, joka väitteen mukaan merkitsi uhrautumista kehittyvien maiden kansalaisten sivistämiseksi. Mutta ovatko he todellisia uhreja?

Näihin päiviin saakka oikeistolainen aktivismi on johtanut netin käyttöä etulinjan ideologisissa taisteluissa, koska kyseiset henkilöt potevat vaikutusvajetta edustuksellisessa demokratiassa. Olisiko nyt liberaalien  ja vasemmiston aika nousta netin barrikadeille?

Olemme pitkän aikaa  kokeneet keskustelukulttuurin tukevan toisen maailmansodan jälkeistä sääntöpohjaista maailmaa (ja päinvastoin), joka nyt on uhan alla. Mikä taho sitä uhkaisi? Sitä uhkaa netti, joka on rikkonut perinteisen keskustelukulttuurin, johon ehdimme jo tottua sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä.