Suomalaisen fasismin tarina: ”Kun sairaat riistävät elämän terveiltä”

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet teoksen suomalaisen fasismin historiasta. Kirjan nimi on ”Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet” , WSOY, 2016. Kaikki kirjoittajat ovat kokeneita historioitsijoita, joiden teoksista osa on minullekin tuttuja.

Kirjassa seurataan eräänlaisena kehyskertomuksena Johan Christian Sergei Fabritiuksen tarinaa, jonka hän esittää romaanissaan ”Miehet, jotka eivät unohda” (1936). Kirjoittajat kuvaavat häntä johdonmukaiseksi ja aktiiviseksi fasistiksi etenkin maailmansotien välissä.

Suomalaiset fasistit näkivät mielellään itsensä irti perinteisestä vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudesta, mutta toki äärioikeisto oli heidän luonnollinen yhteistyökumppaninsa ja kommunistit verivihollisia. Kommunistivaaraa pidettiin tehokkaasti yllä käytännön toiminnassa, usein paisutellen sen voimaa. Fasismi määritetään kirjassa kansallismielisyydeksi, väkivaltaan valmiiksi radikalismiksi (joko suoraan tai epäsuorasti) ja yllyttämiseksi väkivaltaan (vähätellen sitä).

Fasismi on Suomessa sivuutettu sotien jälkeen kevyesti senkin takia, että toiminta on koettu harvojen yksilöiden toiminnaksi, ja on jopa väitetty, ettei sitä olisi ollutkaan. Asiaan lienee vaikuttanut se, että suomalaiset fasistit eivät saaneet mitään mullistusta aikaan. Minullekin on jäänyt käsitys, että puhuttiin ja puhkuttiin, mutta varsinaiset teot jäivät aikeiksi useimmissa tapauksissa. Vihtori Kosola, tuo Veli Pontevan oloinen mies määritetään kirjassa sattuvasti ”aloitekyvyttömäksi”. Mäntsälän kapinan tyrehtyminen johtui kyvyttömyydestä ryhtyä toimiin, eikä alkoholista; alkoholi oli seuraus turhautumisesta. Muistini mukaan Kosola kysyi Kaj Donnerilta tämän kauhuksi, että ”mitä se tiktaattori tekee?”

Mutta oliko (onko) fasismi Suomessa sivuutettavissa leimaamalla se aneemiseksi?

Jos pitäisi valita kahden vaihtoehdon välillä, jotka ovat fasismin liioittelu Suomessa tai sen vähättely, päätyvät kirjoittajat jälkimmäisen kannalle. Suhtautuminen on ollut häveliästä, vanhoja tekosia vähättelevää tai aikeiden ja toimien aktiivista unohtamista. Järjestötasolla Suomessa toimi sotien välisenä aikana useita fasistisia tai kansallissosialistisia liikkeitä (esim. Lapuan liike, IKL).

Varsinkin Lapuan liike meni väkivallassa tai väkivallalla uhkailussa äärimmäisyyksiin - pahoinpitelyihin ja murhiin saakka. Toisen maailmansodan jälkeen muuttuneissa olosuhteissa fasistit vaikenivat toimistaan.

Vähättelijöihin liittyi myös nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö, joka väitöskirjassaan toteaa kyyditystoiminnan ”diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perustelluksi ja usein vielä kansanhuumorilla ryyditetyksi hevosenleikiksi”. Tämä on todellisen väkivallan vähättelyä. Sen sijaan fasistiksi häntä ei kirjassa - julkisuudessa esillä olleista väitteistä poiketen - nimitellä.

Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan vaiheet ovat tuttuja monista aiemmista lähteistä, mutta jälkimainingeissa tapahtui myös paljon huomionarvoista. Kesällä ja syksyllä 1932 paljastui, ettei itse oikeistovallankumouksellinen liike ollut nujerrettu. Yksi kirjan ansioista on, että se kuvaa liikkeen sitkeyttä seikkaperäisesti.

Myös IKL:n strategia osoittautui suuren läpimurron kynnyksellä tehottomaksi. Tarve saada hyväksyttävyyttä kokoomuksen siipien suojassa kaatui siihen, että kokoomus otti etäisyyttä IKL:ään. Puolueen eteneminen pysähtyi.

:::::::::::::::::::::::::

Miksi fasismi ei lyönyt läpi Suomessa?

Kirjassa esitetään useita syitä tähän. Silmiinpistävää oli uskottavan johtajan puute. Vihtori Kosolasta ei ollut tehtävään, vaikka häntä yritettiin tuuppia eteenpäin kannattajien toimesta. Toisaalta juuri lähitukijoiden eripura ja kateus olivat hajottamassa yksituumaisuutta. Ongelmaksi muodostui myös, ettei väkivaltatekojen suorittavaan portaaseen saatu väkeä. Liekö suomalainen viime kätinen laillisuususko ollut esteenä? Laillisuusmiehet (P.E. Svinhufvud, Lauri Malmberg) olivat lisäksi ideologisesti suhteellisen lähellä fasistiaktiiveja eivätkä ääriainekset pystyneet irtautumaan laillisuusmiesten vaikutuksesta.

Menestyksen esteenä olivat myös virhearviot varsinaisessa toiminnassa: kommunistivaara ei ollut sittenkään riittävän uskottava, eikä surkeasti ”ohjattu” Mäntsälän kapina luonut luottamusta kapinan johtoon.

Kirjassa annetaan paljon tekstitilaa jälki-lapualaiselle vaiheelle (vuodesta 1932 eteenpäin). Jää vaikutelma, että monet tappion tunteen kokeneet pyrkivät noina vuosina seuraamaan ajan henkeä tajuamatta, että kansallissosialismi ja fasismi olivat vieraita suomalaisten suuren enemmistön mentaliteetille. Lopputuloksena oli epätoivoista tuhertamista aivan liian pienillä resursseilla, jotta olisi saatu aikaan vallankumouksellinen tila. Into oli kyllä monilla ryhmillä ja yksilöillä ainakin aluksi vimmainen.

Fasismi kansallissosialistisena versiona nousi vielä kerran Suomessa natsi-Saksan viimeisenä menestysvuotena 1942. Monien järjestöjen ja yhdistysten sekä yksilöiden hehkutuksen päämääränä oli ”kansankokonaisuus” Suur-Suomi ulottuvuudella. Kukoistusta kesti vain hetken, sillä Saksan tappiokierre sinetöi myös kotimaisten kannattajien tappion. Monet fasistit joutuivat sodan loppuvaiheessa kokemaan henkilökohtaisen turhautumisen ja epätoivon natsi-Saksan romahdettua.

Myös säälimättömän natsi-ideologian teoreetikot joutuivat kokemaan unohduksen. Martti Pihkala joutui pettymään pyrkimyksessään tuhota luomassaan ohjelmassa ”sairaat, heikot ja epämuodostuneet”. Hänkin syrjäytyi maatilalleen.

Ehkä vastenmielistä suhtautumista osoittivat monet lehdet ja puolueet myötäillessään aluksi Lapuan liikettä. Innostuminen alkoi rakoilla vasta liikkeen kohdatessa ensimmäiset vastoinkäymiset.

Merkittävä joukko professoreita myöntyi natsien käsikassaraksi. Nämä samat ihmiset joutuivat sodanjälkeen pahaan välikäteen, kun joutuivat myöntämään valitsemansa tien tuhoisuuden. Normaaliksi muodostui menettelytapa, jossa yksinkertaisesti ”unohdettiin menneet”. Niinpä moni fasismitartunnan saaneista jatkoi uraansa sodan jälkeen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jotkut heittäytyivät kommunistien vietäväksi. Englantilainen historioitsija Eric Hobsbawm jopa totesi, että samat tahot saattoivat kannattaa sekä fasismia että kommunismia. Heidän äänistään kilpailivat molemmat ryhmittymät.

Kirjoittajat ottavat kantaa myös nykyfasismiin. Se on ensisijaisesti kulttuurifasismia. Suomi halutaan pitää kulttuurisesti yhtenäisenä, siksi vastustetaan maahanmuuttajia. Sitoudutaan siis kieleen, kulttuuriin ja lippuun. Kirjoittajat toteavat, että kansallismielisyys on kaiken kattava ulottuvuus sekä nykypäivänä että historiallisessa fasismissa.

Kommunismista on Suomessa jäljellä enää sirpalepuolueita, joten fasististen ainesten heihin kohdistuva vastustus ei ole uskottavaa. Muita nykyfasistien hyljeksimiskohteita ovat ”kulttuurimarxismi”, sukupuolisten vähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi ja monikulttuurisuus. Voisin lisätä tähän vielä ”suvaitsevaiston” ja anarkistit.

On selvää, että talouskriisi on monen edellä luetellun ilmiön katalysaattori. Niinhän tapahtui natsi-Saksankin aikana: talouslama nosti kansallissosialistit valtaan.

Kirjoittajat haluavat muistuttaa tämän päivän ihmisiä fasismista vastenmielisenä ilmiönä. Historiallinen muisti on nimittäin lyhyt. Ajallisesti suppea demokratian kausi (1950-luvulta eteenpäin) Länsi-Euroopassa ei pyyhkinyt pois fasismin muistoa, vaan se on edelleen elävä ideologia.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat tehneet kelpopalveluksen läntiselle liberaalille demokratialle julkaisemalla sujuvasanaisen ja seikkaperäisen analyysin fasismin olemuksesta Suomessa.

:::::::::::::

Otsakkeen sitaatti on lainaus Martti Pihkalan tekstistä.