Kokoomus, oikeistofraktio ja polarisaatio

Viime päivinä on keskusteltu paljon kokoomuksen puheenjohtajakysymyksestä. Puheenjohtaja Stubbiin kohdistuu ankaraa puolueen sisäistä kritiikkiä. Hän ei ole aivan parasta valtiovarainministeriainesta, vaikka onkin hyvä oppimaan. Loistava supliikki peittää joitakin puuttuvia piirteitä, jotka olisivat tarpeen puheenjohtajana. Eero Lehden mainitsema kyky johtaa suurta organisaatioita on yksi.

Kun näissä blogikirjoituksissa pari vuotta sitten arvioin Stubbin mahdollisuuksia puheenjohtajana (siis ennen hänen puheenjohtajakauttaan), arvioin mahdollisuudet heikoiksi. Hän ei mielestäni ollut puheenjohtajatyyppiä. Kun Stubb sitten suuren innostuksen vallassa huudettiin puheenjohtajaksi, reivasin hiukan kantaani: oliko Stubb tuomassa uutta ”amerikkalaista” poliittista kulttuuria Suomeen? Ja eikö hänellä ollut myös mahdollisuus onnistua?

Kokoomuksesta puheenollen varsinaiset poliittiset ongelmat ovat kuitenkin aivan muualla. Niitä on pelkistetysti kaksi: (1) kokoomukseen oikeaan reunaan on muodostunut oikeistofraktio, joka haluaa mitata kannatuksensa tavalla tai toisella kesäkuun puoluekokouksessa ja (2) Suomen poliittinen kenttä ja ilmapiiri on polarisoitumassa.

Politiikan sisällön kysymykset jätän toiseen kertaan.

Jos ajatellaan Stubbin asemaa ideologisessa kentässä, on hän enemmän oikealla kuin Katainen. Hän on kuitenkin – käsittämällään tavalla – hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja. Ratkaisevaa on, että hänen oikealle puolelleen muodostunut fraktio suhtautuu kriittisesti hyvinvointiyhteiskuntaan. Kokoomuksen etääntyminen konsensusyhteiskunnasta, jota Stubb itse jossain vaiheessa markkinoi kokoomuksen linjana on joutunut omituisen ”vaihdannan” kohteeksi. Kokoomuksen oikea sivusta on napannut sen omaan käyttöönsä ja Stubb on – osin hallituksessaolosyistä johtuen – jäänyt konsensuksen tukimieheksi tarkoituksellisesti tai tahtomattaan. Vaikuttaa siltä, että kokoomuksen oikealla sivustalla on ollut odotuksia Stubbin suhteen (joille hän omilla puheillaan antoi siivet) ja seurauksena on ollut pettymyksen tunteet, kun mies ei pitänyt yllä konsensuksen vastaisuuttaan.

Stubbin oikeistokannattajat eivät ole täysimääräisesti ymmärtäneet hallituksessaolon merkitystä. Niillä linjauksilla, mitä oikeisto haluaa, kokoomuksen suosio ei kasva. Ja kokoomuksen ongelmana on, että sen gallup-kannatus on pudonnut yli viisi prosenttia 1,5 vuoden takaisista lukemista. Kokoomuksen ”republikaaninen” linja tuskin tuo korjausta kannatukseen, vaikka puoluekenttämme oikealta reunalta puuttuu puolue.

Stubbilla on oikeistofraktion lisäksi vastustajinaan osa edellisessä puoluekokouksessa tappiolle jääneistä puheenjohtajaehdokkaista ja heidän kannattajistaan. Tilanne ei ole helppo.

Stubb on malliesimerkki sellaisesta ihmistyypistä, joka helposti kerää kannattajia – mutta myös vastustajia. Hän on hyvin epäsuomalainen: hänen markkinointihenkinen tyylinsä on altis suosion vaihteluille. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että jotkut odottavat hänen missaamisiaan, joita on kyllä tapahtunutkin. Viimeisin oli kirjeen lanseeraaminen oman puheenjohtajuuden tueksi, joka putosi virheitä odottavaan maaperään. Stubbin suosion ja epäsuosion raja on herkkä ja jyrkkä.

Oikeistofraktion ytimessä ovat ”lepomäkiläiset”. Elina Lepomäki ja hänen kanssaan eduskuntaan viime vaaleissa tulleet nuoret (esim. Wille Rydman ja Antti Häkkänen) haluavat pöllyttää puoluetta oikeaoppiseksi oikeistopuolueeksi. Tukea he saavat vanhoilta lobbaajilta kuten Eero Lehdeltä ja Hjallis Harkimolta sekä oikeiston talousgurulta Juhana Vartiaiselta. Lehti ja Harkimo kuuluvat kokoomuksen sisällä oppositiohenkiseen yrityssiipeen, joka haluaisi toimintaympäristöönsä radikaalia muutosta samaan aikaan, kun Stubbin kädet on sidottu hallitusyhteistyöhön.

Keskusta on liberaalien käsissä ja yrityshenkisen Sipilän otteessa. Tästä lähtökohdasta Stubbin selusta on kohtuullisen turvattu. Mutta kokoomuksen sosiaalisen markkinatalouden linja yhdessä keskustan punamultasiiven kanssa ovat vaakakupissa toisella puolella. Tilanne on herkkä muutoksille, koska demarien kannatuksen nousu – päinvastaisista väitteistä huolimatta – on taustalla vaikuttava kannatuksenkeräyshaavi.

Häilyvät perussuomalaiset ovat yhtälön yksi osa. Puolue on tavallaan joustava yhteistyökumppani, koska sillä ei näytä olevan omaa politiikkaa. Se taipuu hallituksen enemmistön mukana erilaisiin käsiseisontoihin. Hintana on kuitenkin ollut kannatuksen putoaminen.

Tässä kontekstissa suomalaisessa politiikassa on tapahtumassa amerikkalaistyyppinen polarisaatio. Oikea reuna käyttäytyy hyvin oikeistolaisesti ja loittonee hyvinvointiyhteiskunnan ”sovun hengestä”. Kokoomuksen muutos on rakentunut osin tapahtuneen elinkeinorakenteen muutoksen päälle. Käytännössä tämä on ilmennyt tuloerojen kasvuna.

Meneillään oleva työmarkkinakierros on radikalisoinut osan työntekijöistä ja työntekijäjärjestöistä. Jonkinasteista vasemmistolaistumista sdp:n, vasemmistoliiton tai vihreiden linjauksissa on tapahtunut. Kysymys on kuitenkin enemmän ollut tulonjakotaistelusta ja keskiraskaasta oppositiopolitiikasta.

Polarisoituminen ei ole hyväksi valtakunnan asioiden hoidolle. Suomen tilanne ei salli repivää ideologista riitaa. On selvää, että oikeiston vahvistuminen radikalisoi myös vasenta reunaa. Yhtälössä on paljon liikkuvia osia, kuten esim. Hjallis Harkimo, joka on eräänlainen köyhän miehen Donald Trump: mies joka liiketoimiensa ohella hoitelee kansanedustajan työtä. Onko hän tulevan eduskuntatyön airut?

Polarisoituminen ei johtane suuriin puoluekentän muutoksiin. Kahtiajakautuminen lähinnä kärjistää mielipideilmastoa.

Oikeistofraktion tarkoitus on paitsi mitata kannatuksensa kesäkuun kokouksessa niin myös vahvistaa ja laajentaa omaa kannatuspohjaa kokoomuksen sisällä Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Varmaankin kysymys on oikeasta valtataistelusta tai - niin kuin Stubb sanoi – kokoomuksen linjasta käytävästä väännöstä. Mutta olisiko kysymys myös huomionherättämiskampanjasta? Tärkeintä ei ole, mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Voihan sisäisillä jännitteillä pedata puolueelle lisää kannatuspohjaa voimistuvan mielenkiinnon avulla.