Rahamarkkinoiden murroksesta 1980-luvulla

Markus Kari on kirjoittanut perusteellisen analyysin Suomen rahoitusmarkkinoista 1980-luvulla. Teoksen nimi on ”Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla. Oikeushistoriallinen tutkimus” (Into, 2016). Kirja perustuu Karin väitöskirjaan. Aihe on kiehtonut myös minua useiden vuosikymmenien ajan. En aio tässä käydä läpi yksityiskohtaisesti yli 500-sivuisen kirjan sisältöä, vaan keskityn yhteen mielestäni oleelliseen asiaan nimittäin kysymykseen, millä tavoin ja millä tarkoitusperillä aikakauden toimijat toteuttivat rahamarkkinoiden vapauttamisen 1980-luvulla.

Jälkikäteen on selvitetty - osin jälkiviisaasti – mitä virheitä tuli tehtyjä, ja niitä luoja paratkoon oli. Olen aina pitänyt 1990-luvun laman perussyitä 1980-lukulähtöisinä. Minua on häirinnyt 1990-luvun alun tapahtumien yksityiskohtainen selittäminen laman yksinomaisina syinä. Syntilistaa katastrofille kerättiin pikkuhiljaa koko 1980-luvun ajan. Eri asia on sitten kuinka perusteltua on syyllisten etsiminen ja löytäminen.

Tässäkin yhteydessä kehaisen Vartian ja Kianderin varsin varhain (1998) kirjoittamaa kirjaa ”Suuri lama”, jota en ole löytänyt antikvariaateista. Onneksi se löytyy paikkakunnan kirjastosta. Tämä uusi kirja on sitten todella seikkaperäinen selvitys tuon jännittävän ajan vaiheista.

Oliko 1980-luvun tapahtumissa kysymys tietoisesta uusliberalistisesta, ohjelmallisesta pyrkimyksestä tiettyyn lopputulokseen eli rahamarkkinoiden vapauttamiseen pääsemisestä vai reagoimisesta tuolloin vallinneeseen globaaliin rahapoliittiseen tilanteeseen eli siis käytännöllisestä sopeutumisesta olosuhteisiin?

Edellistä vaihtoehtoa nimittäisin ideologiseksi tai aatteelliseksi lähestymistavaksi ja jälkimmäistä tekniseksi tai markkinaohjautuneeksi lähestymistavaksi.

Markus Kari näyttää voittopuolisesti painottavan jälkimmäistä selitystapaa.

Hän toteaa esimerkiksi seuraavasti: ”Vaikka aikalaiskeskustelussa esiintyi kriittisiä puheenvuoroja (rahamarkkinoiden vapauttamiseen liittyen), ei tapahtumassa olevaa muutosta nähty uusliberaalina käänteenä”.

Sitten hän tarkentaa: ”On olemassa havaittavissa olevia historiallisia tosiseikkoja, joiden voi tulkita muodostavan uusliberalismiksi nimetyn kehityssuunnan. Uusliberalismi on hyödyllinen tutkimuksellinen konstruktio, joka jäsentää mennyttä maailmaa. Se ei kuitenkaan sellaisenaan riitä selittämään menneisyyden tapahtumia”. Näin Kari myöntää varauksellisesti ”historian uusliberalistisen tarkoituksellisuuden”, siis sen, että jollakin on ollut selkeä päämäärä viedä kehitystä/maailmaa kohtia rahamarkkinoiden voimakasta vapauttamista.

Kuten sanottu, Kari kallistuu kuitenkin lopulta selkeästi edellä määrittämäni teknisen selitysmallin kannalle. On siis asetettava kysymys oliko rahamarkkinoiden vapauttamine tietoisen ideologisen tavoitteen toteuttamista vai reagoimista kuhunkin talouspoliittiseen ja ennen kaikkea muuttuvan maailman tekniseen kehitykseen. Monet nykyekonomistit asettuvat jälkimmäisen selitysmallin kannalle ja yhteiskuntatieteilijät edellisen kannalle.

Löytyisikö vastauksia aiemmasta historiasta? Tapahtuneen kehityksen juuret johtaisin 1960-luvun Yhdysvaltoihin ja republikaanien sosiaaliturvan ja verotuksen ”raskauden” vastustamiseen. Kuusikymmentäluvun puolessa välissä oli kuitenkin Lyndon B. Johnsonin ”Great Society” kansakunnan suuri asia. Tapahtui eräänlainen arvojen vallankumous hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan. Kun sitten tuli vastaisku (backlash), oli se yhtä raju kuin alkuperäinen Suuren Yhteiskunnan teesi. Seuraamalla Barry Goldwaterin, Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin muodostamaa ketjua päädytään täysin uuteen ajattelutapaan.

Globaalit rahamarkkinat joutuivat pyörteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen öljykriisi puhkesi ja Nixon irrotti dollarin kultakannasta 1970-luvun alussa. Eri asia on, että vaikutukset näkyivät maailmalla viiveellä ja Suomessa vielä pidemmällä viiveellä.

Tähän historian kohtaan on syytä hetkeksi pysähtyä. Simo Sipola esittää kirjassaan ”Rahavallan jäljet” (Teos, 2015) vakuuttavia todisteita Yhdysvalloista lähteneestä tietoisesta pyrkimyksestä vapauttaa rahamarkkinat yhteiskunnan kahleista 1970-luvun alusta lähtien. Näkyviä tuloksia alkoi esiintyä 1980-luvulla.

Kannattaa huomioida, että Richard Nixon – niin republikaani kuin olikin – seurasi suurta sodan jälkeistä linjaa, jossa hyvinvointia vielä pyrittiin jakamaan kohtuullisen tasaisesti. Johnsonin ohjelma oli kehityksen huipentuma, mutta esimerkiksi Nixonin verolait, joilla hän tiukensi yritysvoittojen ja pääomatulojen verotusta olivat jatkumoa sodanjälkeiselle johdonmukaiselle kehitykselle.

Tietoista vastaiskua kuitenkin käynnistettiin: perustettiin ajatushautomot Cato-instituutti (per. 1977) ja Heritage Foundation (per. 1973), lobattiin suoraan kongressin jäseniä ja syyllistettiin markkinarajoitteet kaikesta kapitalismiin kohdistuneesta pahasta. Kysymys oli pitkäjänteisestä suunnitellusta ohjelmasta vapauttaa markkinat (ei siis ”käytännöllisestä sopeutumisesta olosuhteisiin”). Uusliberalistinen markkinoiden vapautus oli siis itsessään vastareaktio säädellyille hyvinvointiprojekteille.

Olen joskus esittänyt oletuksen, että läntinen perinteinen konservatismi menetti paljon omimmasta luonteestaan, kun Reagan ja Thatcher päästivät uusliberaalit vaikutteet konservatismin sisälle. Perinteinen varovainen, valtiokeskeinen (”valtio, kansakunta on yhteiskunnan pää”) konservatismi ei palannut enää entiselleen. Syntyi uuskonservatiivinen ajattelutapa.

Reaganin ja Thatcherin ja heidän taustavoimiensa (esimerkiksi Arthur Laffer) kautta uusliberaalit opit levisivät muualle läntiseen maailmaan ja myös Suomeen. Isossa kuvassa on nähtävissä ”historian tarkoituksellisuus”, siis se, että piti vapautua ”suuren valtion” (tai millä nimellä sääntelykeskeisyyttä kutsutaankin) kahleista.

Taustalla uusissa opeissa vaikuttivat Milton Friedman, Friedrich Hayek ja Robert Lucas, jotka olivat varmoja oikeassa olemisestaan. Lucas suorastaan pilkkasi Keynesiä.

Kari ei sulata esim. Heikki Patomäen tulkintaa aatteellisesta muutoksesta rahamarkkinoiden päätöksissä. Hän haluaa löytää ”savuavan aseen” eli todisteen aatteellisesta muutossykäyksestä. Kari etsii todisteita tehtyjen päätösten ideologisesta luonteesta ja vetää johtopäätökset (ettei kysymys ole ideologisesta muutoksesta), koska hänen käyttämässään runsaassa lähdemateriaalissa ei ole todisteita konkreettisista ideologisista valinnoista. Minun savuavan aseen teoriani on esitetty edellä.

Kuten edellä käy selville, oma selitykseni on Markus Karia vahvemmin ideologisen selityksen puolella. On toki myönnettävä, että käytännön päättäjissä Suomessa ei ollut 1980-luvun alussa suuria ideologeja, jotka olisivat kampea vääntämällä suistaneet yhteiskunnan tietylle raiteelle aatteellisen palon saattelemana.

Lähtökohtani on, että ne mallit, joita Suomessa toteutettiin keinoina vapauttaa rahamarkkinat tulivat ulkomailta. Ei niitä pidetty korostuneesti ideologisina, todettiin vain, että maailma oli kokonaan toinen kuin se maailma, joka vallitsi sodan jälkeen. Tarvittiin muutosta. Muutoksen hallinta muodosti sitten varsinainen haasteen. Minulle on jäänyt vaikutelma, että suomalaiset seurasivat valtavirtaa rahamarkkinoiden vapauttamisessa ja esimerkiksi vahvan markan politiikassa, jonka lähtökohtia pitänee hakea Keski-Euroopasta.

On siis virhe etsiä Suomen talouspoliittisten päättäjien suusta 1980-luvulla sanaa ”uusliberalismi” ja sitä kautta todistaa, että kaikki oli tarkoituksellista ideologian mukaista suunnittelua. Tällaisia todisteita ei löydy, mutta ei se sitä tarkoita etteivätkö päättäjämme olisi olleet sidoksissa maailmalla liikkuneisiin trendeihin.

Totta on myös – minkä Kari toteaa - että oikein kukaan ei halua muistettavan itseään uusliberaalina. Milton Friedmankin halusi olla pelkkä liberaali ja huomautti siitä. Uusliberalismista on tullut paljolti haukkumasana, joka on saanut sisältönsä talouspolitiikan epäonnistumisista: esimerkkinä vaikkapa Suomen 1980-lukua seurannut 1990-luvun alku, IT-kupla 2000-luvun vaihteessa tai finanssikriisin kurjuus, jota sitäkin edelsi ideologinen sääntelyn vapauttaminen ja vapauden synnyttämä kuplatalous. Tekninen kehitys yhdistyneenä sääntelyn purkuun 1990-luvulla oli varsinkin Yhdysvalloissa pohjan luomista myöhemmille kriiseille. Kukaan ei hallinnut prosessia, eivät myöskään ne kuuluisat markkinavoimat.

Itse rahamarkkinoiden liberalisointia ei olisi voinut varmaankaan mikään estää, mutta kritiikki kohdistuu siihen, että sille oli ominaista koordinoimattomuus ja kontrollin sekä synkronoinnin puute, kuten Karikin toteaa.