Stubbin kokoomus: ratkaiseeko linja vai henkilö?

Tuskin kukaan voi kiistää, jos sanon, että nykyisen hallituksen politiikka on oikeistolaisempaa kuin oikeastaan minkään hallituksen linja nyt elävien ihmisten muistettavissa olevana aikana.

Tarkastelen asiaa kokoomuksen sisäisen tilanteen ja puheenjohtajataistelun näkövinkkelistä.

Marko Junkkari luo HS:n artikkelissa 10.4.2016 (”Kolme pointtia Alexander Stubbista ja kokoomuksesta: 1) kriisi, 2) kriisin syyt ja 3) kriisin ratkaisut”) ensin kuvan, että kysymys ei ole linjasta vaan henkilöstä. Junkkari: ”Puolueessa ei keskustella linjasta vaan miehestä”. Sitten hän vain hetki myöhemmin samassa tekstissä toteaa lieventäen: ”Kritiikin leimaaminen linjataisteluksi on liian yksioikoista. Hän tulee myöntäneeksi, että linjataistelu on sittenkin pohjavire, mutta siihen päälle on rakentunut henkilökemiallista ainesta. Jos hän on tällä viimeksi mainitulla kannalla, niin olen samaa mieltä.

Mitä on tapahtunut? Oikeistolainen trendi on ollut pitkään päällä. Kun trendi on päällä on tapana, että trendiin pitää lisätä vauhtia. Voi olla, että tässä trendikkyydessä vauhtisokeus yllättää. Se saa kuvittelemaan, että oikeistopuolue saa määrätä tahdin yksipuolisesti hallituksessa. Tilanne on suotuisa kokoomuksen kannalta, koska Juha Sipilä on niin porvarillinen kuin keskustan johtaja voi olla. ”Vanha keskusta” on häipynyt johonkin taustalle. Tässä tilanteessa Paavo Väyrysen irtiotto on miltei elimellinen seuraus keskustan oikeistolaistumisesta.

Samaan aikaan perussuomalaiset ovat osto- ja myyntitoimisto, joka yrittää mahdollisimman vähän haitata hallituksen työtä joitakin yksittäisten kansanedustajien möläytyksiä lukuun ottamatta. Kokoomuksella on ihanteellinen tilaisuus viedä poliittista sanomaansa eteenpäin.

Tässä tilanteessa oikeistofraktion Elina Lepomäki ratsastaa oikeistosuuntauksen huipulla. Hän juuri on esimerkki vauhtiin päässeestä trendiajattelijasta. Hallitusohjelma, joka on kiistattomasti kokoomushenkinen, on ikään kuin astinlauta, josta voidaan ponnistaa kohti tosiliberaalia Suomea.

Meiltä puuttuu kunnollinen analyysi tämän ”vapauskäsitteen” sisällöstä. Sitä määritetään negaation kautta: kerrotaan, miten sulkeutunut, säännelty ja vastenmielinen nykyinen järjestelmä on, ja sitten luodaan mielikuvissa miltei aynrandmainen ideaaliyhteiskunta, johon pyritään. Meillä toki halutaan viedä koko kansa tähän onnelaan, kun Randilla vain eliitti eristäytyi omaan yhteiskuntaansa. Mutta käykö siinä juuri niin, että idealistien onnela osuu vain harvoille ja valituille.

Tämä ”poispääsylogiikka” jostakin olemassa olevasta on mielestäni kummallinen mielleyhtymä. Pitää päästä pois jostakin, mutta mistä? Kahlehtivasta sääntely-yhteiskunnasta? Sääntely käsitetään tässä tarkoitushakuisen yksipuolisesti. Sääntelyllä on toki monia positiivisia ulottuvuuksia, kuten vähäosaisten ja huono-onnisten elämän turvaaminen.

Entä Stubb? Hän avasi puheenjohtajakautensa oikeistolaisilla tavoitteilla, piti pistää kuriin ay-liike, konsensus oli kauhistus jne., mutta pian hän huomasi, että parasta on sittenkin pysytellä poliittisen kentän oikean laidan keskellä, jotta voi tavoittaa mahdollisimman monet. Kolmen puolueen hallitus asetti toki rajat myöskin Stubbin etenemiselle. Tämä näyttäytyi ulospäin alun perin valitun rohkean linjan perumiselta, josta oikea reuna, sekä tosiliberaalit, että konservatiivit, harmistui. Lupauksia oli annettu, mutta niistä ei pidetty kiinni. Pahansuovasti tulkiten Stubbin menettely näyttää hoipertelulta.

Kysymys on siis linjasta ja puheenjohtajan henkilöstä. Viivähti mielessäni, että Jan Vapaavuori viitatessaan politiikan huipulla olevia henkilöiden narsismiin, tarkoitti Stubbia. Oli miten oli, Stubb tarjoa sliipattuna maailmanmiehenä aineksia ärsytyskynnyksen ylittämiselle. Poliitikoistamme hän on sujuvasanaisin. Hän poikkeaa keskivertosuomalaisesta poliitikosta tarpeeksi herättääkseen närää – ja miksei kateuttakin. Tässä kohtaa tulee esille asian toinen puoli: hänen lauseensa ovat usein täynnä ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä. Puheista ei jää käteen riittävästi. Stubbin substanssiosaamisessa on varmaan puutteita, mutta valtiovarainministeriön virkamiesosaaminen on kyllä hyvää ammatillista tasoa. Stubb voi nojautua heihin. Eri asia on, jos Stubb haluaisin vetää omaa linjaa. Siihen hänelle ei taida riittää osaamista ja intoa. Mutta tarvitseeko hän mitään omaa, sillä virkamiehistö koostuu paljolti anti-keynesiläisestä austerity-porukasta, jolle löytyy oikeiston – ja siis myös Stubbin – kannatus?

Junkkari on oikeassa, kun hän korostaa retoriikkataistelua. Sen sijaan, että linja olisi kokoomuksessa lähihistoriassa aikana kovin paljon muuttunut, taistellaan sanoilla. Tässä mielessä Kataisen ja Stubbin linjat eivät poikkea dramaattisesti toisistaan. Mutta väitän kyllä, että yritystä on ollut reivata kurssia oikealle, ensin Stubbin itsensä ja sitten hänen oikealla puolellaan olevan ryhmittymän toimesta.

Veikkaan, että puheenjohtajuustaistelun vääntövaiheessa kokoomus voi saada - puolueeseen kiinnittyvän huomion kautta – kannatuslisää, mutta jos oikea reuna voittasi, mikä on erittäin epätodennäköistä, niin puolueen kannatus kääntyisi laskuun. Mitä puheenjohtajataistelusta jää jäljelle? Lopulta kysymys lienee oikeistofraktion koon ja vaikutusvallan määrittämisestä.

Stubb on varmaan heikentyneeseen asemaansa vedoten voinut kääntää hallituksen talouspolitiikkaa ihan viime vaiheissa kokoomuslaisempaan suuntaan. Muut ovat suostuneet halutessaan pitää hallituksen yhtenäisenä. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa pelin politiikkaa?