Lepomäen teesit

Kansanedustaja Elina Lepomäki haastaa kokoomuksen puheenjohtajakilvassa Aleksander Stubbin puoluekokouksessa kesäkuussa.

Lepomäki on toiminut mm. ”ajatuspaja” Liberan tutkimusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana. Ideologisesti ajatushautomo on oikeistolainen.

Hän kuvaa linjaansa klassiseksi liberaaliksi. Hänen liberalisminsa pääsisältö on, että jokainen on oman onnensa seppä. Ainoa rajoite on, että omalla vapaudella ei saa rajoittaa muiden vapautta. Määrittelyt ovat kovin yleisellä tasolla, enkä ainakaan itse osaisi näille rajauksilla määrittää käytännön toimintaa. Tavoitteet ovat yleviä ja idealistisia. Jotenkin ajatus viivähtää aynrandmaisessa elitismissä, jossa konkretia on työnnetty taustalle. Hieman tarkennettuna Lepomäen liberalismin ytimessä ovat seuraavat avainasiat: vapaa markkinatalous, yksilönvapaus, sääntelyn vähentäminen, verotuksen keventäminen, työmarkkinakeskeisyyden kritisointi ja julkisen sektorin pienentäminen. Libera-ajatuspajassa Lepomäki kehitteli yhdessä Paul Lillrankin ja Marko Hamilon kanssa perustili-käsitettä, jonka tulkitsen olevan eräänlainen perustuloharjoitus.

Seuraavassa keskityn vain Lepomäen puheenjohtajakampanjan perusteeseihin, ja toki niidenkin osalta arviot ovat alustavia.

Lepomäen kampanjan keskeinen merkitys Suomen poliittisessa kentässä on, että siinä määritetään poliittisen oikeiston tavoitteet. Samalla selviää suunnan kannatuksen määrä. Tämä on pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun tällaista yritetään. Nythän tilanne on sellainen, että Lepomäen poliittisten rajausten piirissä on kokoomuksen oikean siiven lisäksi muutamien puolueiden oikeistohenkiset kannattajat, mutta näillä ryhmillä on omista puolueistaan johtuvat viiteryhmät. Sirpalepuolueet pois lukien meidän täytyy palata ehkä 1960-luvun alkupuolelle ennen kuin löytyy selvästi oikeistolainen puolue, nimittäin silloisilla arvoilla varustettu Kansallinen Kokoomus.

HS-kuukausiliitteessä 4/2016 (2.4.2016) on Antti Rinteen haastattelu, jossa hän mielenkiintoisesti referoi saamiensa tietojen pohjalta nykyhallituksen muodostamiskuvioita seuraavasti: ”Sosiaalidemokraatteja ei haluttu mukaan, koska politiikassa aiottiin tehdä suuri muutos. Suomesta piti tehdä markkinaehtoinen yhteiskunta, työmarkkinat piti laittaa uuteen kuosiin ja ennen kaikkea heikentää ammattiyhdistysliikkeen asemaa”.

Rinteen mukaan porvarihallituksen ja EK:n keskinäisellä agendalla on pitkä taustahistoria. Käytännön politiikkaa seuratessa tässä ei sinänsä ole yllättävää, onpahan vahvistus nähdylle.

Voisin kuvitella, että Lepomäki on tämän suuntauksen vankimpia kannattajia. Stubbin piti olla – ja sillä perusteella hänet huudettiin riemukkaasti puheenjohtajaksi – kovan konsensuksen vastaisen draivin ytimessä, mutta sitten hän törmäsi käytännön realiteetteihin: hallituskumppanit ja ammattiyhdistys eivät olleet valmiit poikki ja pinoon -muutoksiin. Tämä taas johti kokoomuksen oikean reunan turhautumiseen ja oppositioasetelmaan, joka kohdistuu Stubbin johtamiseen , hänen politiikkansa sisältöön ja hänen henkilöönsä.

Lepomäen tavoitteet ovat yhtä kuin nyt voimassa olevan hyvinvointiyhteiskunnan kritiikki. Nykyisen keskiluokan vahvuuteen perustuvan järjestelmän sijalle hän ehdottaa - verohelpotusten kautta - yksilön vapauksien lisäämistä. Lepomäen ajatus merkitsee - jos olen oikein käsittänyt - universaalin järjestelmän (kaikki niin köyhät kuin rikkaat saavat yhteiskunnan palvelut) purkua. Tämä yhtälö ei voi toimia, joten siinä täytyy olla jokin lisäelementti. Käsitän tämän olevan perustulo, joka on puuttuva rengas tingityn hyvinvointiyhteiskunnan ja paljaan yövartijavaltion välissä. Lepomäen kannattamalla perustulolla pyritään varmistamaan köyhyyteen putoamisen estäminen.

Pelkäänpä, että perustulosta lopulta ajatellaan niin, että ”se hoitaa köyhät”. Se ikään kuin avaa mahdollisuudet suunnata huomio muihin kysymyksiin, kun minimaalinen suojaverkko on tyrkätty pienituloisimmille.

Perustulo on edelleen hyvin aukkoinen ja teoreettinen asetelma, ja mm. vastikään työnsä jättänyt perustulotyöryhmä sulki esityksestään pois asumistuen ja tulosidonnaisen sosiaaliturvan (työttömyyskorvaukset).

Lepomäki toteaa, että nykyjärjestelmä ei toimi 80 prosentille ihmisistä (siis niille, jotka eivät ole köyhiä). Tässä hän viittaa järjestelmän kankeuteen ja verotuksen raskauteen. En mitenkään voi yhtyä tähän väitteeseen. En ymmärrä, miten hän voi sanoa, että jatkuessaan tämä tilanne johtaa siihen, että ”meillä ei ole mitään tulevaisuutta”, jos ”80 prosentilla ihmisiä ei ole mahdollisuutta olla oman elämänsä herroja”. Tämä jos mikä on populistista oikeistolaista propagandaa. Kaikkien verojen ja tulonsiirtojen jälkeenkin se 80 prosenttia on vähintään kohtuullisen hyvinvoiva osa tätä yhteiskuntaa ja loput 20 prosenttia joutuvat venyttämään penniä.

Edellä esitetty ajatus pitäisi perustella kunnolla. Perusteluksi ei riitä, että verotus on suhteellisen kireää. Tullaan jälleen ikuisuuskysymykseen eli siihen, mitä verovaroilla saadaan. Toistaiseksi Suomessa verovaroin tuotetut palvelut ovat minkä mittapuun mukaan tahansa vähintään kohtuullisella tasolla silloin, kun käytetään luotettavia mittareita.

Lepomäki kuuluttaa asiapohjaa politiikan perustaksi. Minusta hän lähestyy kliinisen pidättyvästi yhteiskunnan vaikeimpia ongelmia, samoin kuin niiden parissa ponnistelevia ihmisiä. Empatia nousee huumorintajusta ja se ei ehkä ole kyvykkään Lepomäen vahvuuksia.

Työmarkkinoilla Lepomäkeä kiusaa nykyjärjestelmän jäykkyys. Jäykkyyden keskiössä on työehtosopimusten yleissitovuus. Lepomäki kannattaa voimakkaasti paikallista sopimista, jossa määrätään myös palkoista. Nykyinen sopimuskulttuuri johtaa suureen työttömyyteen talouden taantumissa, koska palkat eivät jousta.

Näen asian niin, että kun Yhdysvalloissa markkinat ovat hyvin pitkälle määrittäneet palkat (minimipalkan yläpuoliselta osalta), niin työttömyys on saatu alas (tällä hetkellä 5.0 prosenttia). Kuulostaa hyvältä, mutta tosiasiassa globaalit markkinat ovat painaneet palkkoja viimeisten 30 vuoden ajan dramaattisella tavalla. Joillakin suurilla aloilla, kuten autoalalla palkat ovat romahtaneet. Valtaisat työssäkävijäjoukot ovat kyllästyneet elintasonsa alhaisuuteen ja protestoivat parhaillaan Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Samaan aikaan palkkaerot ovat kasvaneet järisyttävällä tavalla, joka on lisännyt pieni- ja keskituloisten tuskaa.

Miten siis sitoa markkinaehtoinen paikallinen sopiminen tuloerojen kasvun rajoittamiseen?

Suomen palkkausjärjestelmä vaatii hyvää työn tuottavuutta ja elinvoimaisia maailmanmarkkinoille kelpaavia tuotteita, jotta nykyinen palkkataso voidaan säilyttää. En usko, että markkinoilla määräytyvä palkkataso varustettuna minipalkalla on meidän ratkaisumme. Ja tätähän työmarkkinoilla pelätään paikallisen sopimisen määrittäessä ansiotason.

Lepomäen mielestä kilpailukykysopimus on este hallituksen säästöohjelmalle, se kun sitoo hallituksen käsiä lisäsäästöjen osalta. Mikä merkitsee, että koko sopimisen ajatus hallituksen ja työmarkkinaosapuolien välillä on ongelmallinen. Hallituksen pitäisi Lepomäen mielestä ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Suomen työttömyys laskee nousukauden korkeimmassa vaiheessa kuuden prosentin alle, mutta taantumassa se nousee yhdeksän ja kymmen prosentin välille. Paljolti em. asetelma johtuu euron asettamasta pakkopaidasta. Kun valuutta ei jousta, otetaan tarvittava jousto palkansaajan selkänahasta, ja kun palkkataso ei jousta, siirtyy pullistuma työttömyyteen.

Lepomäki näyttää hyväksyvän palkkauksellisen eriarvoisuuden kasvun ja tarvittaessa palkkatason alentamisen, vaikkei ole sitä ihan suoraan myöntänyt. Korjaustoimenpiteeksi jää lähes yksin perustulo, joka on kuitenkin ”aukkoinen”, muutoin siitä tulee liian kallis.

Lepomäki haluaisi kiihdyttää normitalkoita. Ja mikäpä siinä. Epäilemättä meillä on sääntörunsautta, johon pitää suhteutua kriittisesti. Jotenkin jää kuva, että Lepomäen luottamus ihmisten kykyyn selvitä elämästä ilman säätelyä on optimistinen tai peräti toiveajattelua. Useimmat säännöt on luotu kuitenkin takaamaan vapauksia – päinvastoin kuin monet väittävät.

Uudet osaajat?

Lepomäen suhtautumisessa koulutukseen on paljon oikeaa, mutta siinäkin hän on teesiensä mukaan huolestunut ensisijassa osaajien pärjäämisestä, eikä niinkään koko kansan työllistymisedellytyksistä. Jos lähdetään siitä, että useimmilla on mahdollisuus olla ”suunnittelijoita”, olla ”luovissa ammateissa” tai tehtävissä, joissa vaaditaan ”spesifiä huippuosaamista”, käyvät Lepomäen teesit. Mutta jos kysymys on suuren enemmistön työpaikoista, ei elitistinen suhtautuminen koulutukseen auta.

Trendi on se, että pienipalkkaisuus lisääntyy ja keskiluokasta valuu ihmisiä tuloportaikon alaosiin. Mitä Lepomäellä on tarjota näille ihmisille? Mitä tulee verkko-oppimisen suosimiseen (sekä oppilaitosinstituutioiden kautta että itsensä kehittämisen välineenä), niin siihen kannattaa kyllä panostaa Lepomäen mainitsemilla tavoilla.

Lepomäen elitistinen näkemys ei vakuuta. Ollaanko hänen teeseillään jälleen ottamassa askel kohti polarisoituvaa yhteiskuntaa? Esitetyillä argumenteilla minun on vaikeaa kuvitella, että hän saisi enemmistöjä taakseen kokoomuksessa. Ehkä todellisena tarkoituksena onkin huomion herättämisen avulla lisätä kokoomuksen notkahtanutta kannatusta? Hallitun henkilöiden välisen jännitteen kasvun ja valtataistelun väillä on vain hiuksen hieno ero.