Tyytymättömyyden tuolla puolen

Yhdysvalloissa työttömyysprosentti on 5.0. Jos arvioitaisiin täystyöllisyyden taso, niin se voisi olla neljän ja viiden välillä. Lähellä ollaan.

Tuoreessa blogikirjoituksessani pohdin syitä amerikkalaiseen tyytymättömyyteen, joka on saanut kasvot meneillään olevien presidentinvaalien playoffsien aikana. Jatkan nyt aiheesta. Pyrin soveltamaan Amerikan oppeja suomalaiseen työn ja tyytymättömyyden teemaan.

Yhdysvalloissa kysymys on mielestäni ihmisten työn ja tyytyväisyyden (tyytymättömyyden) suhteesta amerikkalaiseen unelmaan.

Tavallaanhan finanssikriisi oli amerikkalaisen unelman testi. Miljoonille amerikkalaisille annettiin liitovaltion tuella mahdollisuus hankkia ikioma paratiisi, joka konkretisoitui omistusasunnoksi presidentti George Bushin ilmaisemassa määritelmässä. Unelman täyttymisen tueksi laadittiin laki: ”American Dream Downpayment Act” (2003).

Ihmisistä haluttiin ”kunnon kansalaisia”, joiden asunnon hankintaa halutiin edistää. Sen piti avata varallisuuden ja myös muun aineellisen elintason lukot, saattoihan omistusasuntoa vastaan saada lainaa täyden omistuksen verran (jopa 120 prosenttia) erilaisiin tarkoituksiin. Kun asuntojen hintojen piti nousta ”ikuisesti”, mahdollisti omistusasuminen vakuutena kestokulutustavaroiden hankkimisen.

Mikään ei mennyt niin kuin piti. Liittovaltion käsiraha-apu ei riittänyt, koska muut tulot olivat aivan liian pienet, jotta lainojen lyhennyksistä olisi selvitty. Seurasi maksukyvyttömien ihmisten hankkimien asuntojen hintojen romahdus, joka taas pudotti pohjan pois muulta elintason parantamiselta. Meni unelma ja tilalle tulivat velkahelvetti ja painajaiset. Vaurastumisprojektilta puuttuivat realiteetit, sillä tulojen muodostus oli heikentynyt tavallisilla perheillä jo vuosikymmenien ajan. Hyppäys omistajien luokkaan – kuilun yli – ei onnistunut. Olisi tarvittu vuosikymmenien ajan kohtuullisesti palkattuja hyviä työpaikkoja ja verotuksen tuloeroja kasvattavien pyrkimysten lopettamista. Ideologista syistä sitä ei haluttu: piti suorittaa ”omistajuusloikka” ilman kunnollista tulopohjaa.

Mikä tänä päivän muistuttaa noista päivistä? Eikö bruttokansantuote kasva ihan kohtuullista vauhtia? Eikö ihmisillä ole ihan mukavasti töitä? Eikö Yhdysvaltojen pitänyt olla esimerkki, joka pystyy selättämään finanssikriisin ongelmat? Perusongelmat ovat edelleen samat. Amerikkalainen unelma on edelleen taustalla olemassa, mutta edellytykset sen saavuttamiseksi eivät ole muuttuneet paremmiksi. Tuloerot ovat jatkaneet kasvuaan, eikä suurella joukolla ihmisiä ole mahdollisuuksia tavoittelemaansa hyvätasoiseen elämään. Siitä voivat muistuttaa 1950-luvulla eläneet isovanhemmat, joiden aikana elintaso (pl. mustat) kasvoi vauhdilla.

Ongelmat ovat tulleet kaikkien näkyville meneillään olevien esivaalien aikana. Ei ole ihan vähään aikaan ollut Bernie Sandersin ja Donald Trumpin kaltaisia ehdokkaita.

Trump haluaisi ”takaisin” Amerikan suuruuden päivät: työpaikat pitää palauttaa Kiinasta ilmeisesti odotuksella, että palkat samalla kokevat ihmenousun. Applen toimitusjohtajan sanat voitaneen sivuuttaa, hänhän sanoi, että Yhdysvalloissa ei ole enää niitä ihmisiä, jotka osaisivat rakentaa iPhonen.

Sanders tavoittelee onnellisempaa Amerikkaa tasa-arvoisemman yhteiskunnan kautta: tavoitteena on maksuton terveydenhoito ja yliopisto-opetus Skandinavian maiden malliin.

Tyytyväisyyden toteutumisen eteen on kasvanut tulppia, joita ovat muun muassa globaalisti toimiva talous ja teknologinen kehitys.

Ihmisille ei riitä, että heillä on työpaikka, kun palkka ei mahdollista säällistä elämää. Näille ihmisille Donald Trump on ritari, joka ratsastaa valkoisella ratsullaan pelastamaan hyväpalkkaisten työpaikkojen siirtymisen takaisin Yhdysvaltoihin. Mistäkö? Sitä ei kannata tässä vaiheessa paljon pohtia… mutta Kiinassa ne ovat!

Ehkä kiintoisinta Trumpin esilletulossa on, että republikaanien kannattajat ovat vihdoinkin havainneet, että puolueen establishmentti ei aja rivirepublikaanien asiaa, vaan sellaisten, jotka ovat, tai kuvittelevat joskus olevansa hyvätuloisia menestyjiä. Juuri tähän saumaan iskee Donald Trump. Hän saa kannatuksensa republikaanien suuresta rikkaita puolustavan johdon vastaisesta oppositiosta.

Sandersin ajatuksena on mahdollistaa sosiaalinen koheesio uudelleen eli nouseva ”säätykierto”, joka mahdollistaisi elintason laajentamisen tulevaisuudessa. Kun kuuntelee ja katsoo youtube-videoita Bernie-ilmiön herättämästä euforiasta, ei voi kuin hämmästellä: mikä näihin amerikkalaisiin on oikein mennyt? Ovatko he valmiit vasemmistolaiseen yhteiskuntapolitiikkaan? Ainakin hurjien yleisöjoukkojen suosio kertoo, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen establishmenttien politiikasta.

Sanders haluaa sanoa ”Kuvitelkaa, asiat voivat olla toisin!” Yleisö mylvii tai buuaa yleisötilaisuuksissa aina sen mukaan, kun Sanders haluaa kuulijoitaan ohjata. Se, että kannattajakunta koostuu suurelta osin nuorista antaa toivoa, että kysymys on pysyvämmästä politikkaan vaikuttavasta ilmiöstä. Jos Sanders-ilmiö muuttaa poliittista ajattelua kestävästi, merkitsee se rehellisempää ihmisten aineellisten olosuhteiden huomioonottamista tulevaisuudessa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Myös Suomessa pitäisi pohtia ihmisten unelmien suhdetta työhön ja tyytyväisyyteen. Meillä huudetaan työpaikkojen perään (mikä on tärkeää), mutta samalla vaaditaan, että työpaikat pitää ottaa vastaan hintaan mihin hyvänsä, siis työpaikan laadusta välittämättä.

Meillä tulee kasvamaan työssä käyvien tyytymättömien määrä, kuten Yhdysvalloissa on käynyt, koska työolosuhteet ja -ympäristö ovat muuttumassa epätyydyttäviksi. Hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaatteista ollaan antamassa periksi. Työssäkäyvät hyväpalkkaiset ihmiset kertovat pienipalkkaisille (ja työttömille) tyytymättömille, mikä heille on parasta. Falskius paistaa läpi, ja ihmiset menettävät uskoaan poliittisen vaikuttamisen keinoihin. Tämä on hyvä tiedostaa, kun meillä on amerikkalainen kokemus nähtävillä.