Fidel

Fidel Castro on yksi merkillisimmistä valtionpäämiehistä toisen maailmansodan jälkeen. Minulla on ollut hyvin vaikea ”suhde” tähän mieheen. Myönnän, että olen yrittänyt olla Castron ymmärtäjä tiettyyn rajaan saakka, mutta samalla olen joutunut pettymään monta kertaa diktaattorin harjoittaman poliittisiin vastustajiin kohdistuneen vainon takia.

Ylen ykköskanavalta tuli jokin aika sitten Castroa käsittelevä saksalaista alkuperää oleva historiasarjan dokumentti ”Castron vallankumous” (alkuperäiseltä nimeltään ”Life for the Revolution”), joka käsitteli Castron uraa melko ohuesti. Ainakin se toimi jonkinlaisena hajanaisena Castron henkilökuvan kertaustuokiona. On mahdotonta luoda 45 minuutissa 60 vuoden pituisesta julkisuuden valokeilassa tapahtuneesta urasta seikkaperäistä kuvaa, vaikka keskityttäisiinkin henkilöprofiiliin. Käytän seuraavassa dokumenttia vain taustana omille arvioinneilleni.

Oliko Kuuban vallankumous ”suuri” kumous?

Jälleen kerran kiinnittää huomiota sen joukon pienuus, joka henkensä menettämisen uhalla yritti kumousta (niin kuin monta kertaa muulloinkin maailmanhistoriassa). Castron joukkojen suuruudeksi mainittiin lähtötilanteessa 320 miestä maksimissaan. Toki kumous keräsi lisää kannattajia, kun tapahtumien käynnistäjä menestyi uhkayrityksessään. Menestyksen salaisuus oli varmaankin se, että valtaa pitävän diktaattorin Fulgencio Batistan joukkojen taistelumoraali ei ollut kovin korkea. Mutta vastaus kysymykseen: oliko kysymyksessä merkittävä vallankumous? Vastaus on selvä: kyllä, sillä Castro toimi mallina monelle muulle kumoukselle ns. kehitysmaissa.

Toisaalta vallankumousjoukkojen menestys paljasti Kuuban yhteiskuntaan sisälle rakentuneen diktatuurin vastaisen patoutuneen vastarinnan, joka käynnistyi ”merkistä”. Vallankumousta haluavia oli lopulta pilvin pimein.

Kuuba mainitaan usein Pohjois-Korean kanssa sosialismin ulkomuseona. Tällaista puhuvat yleensä köykäisesti asioihin suhtautuvat. En usko, että vertailua näiden kahden maan välillä voidaan objektiivisesti ottaen tehdä. Kuuba on rakentanut toimivaa yhteiskuntaa, johon kuuluvat mm. korkea lukutaito, korkeatasoinen lääketiede ja rasismin kitkeminen yhteiskunnasta.

Castron sympatisoinnin lähtökohta on varmaankin hänen taistelunsa korruptoitunutta Batistan hallitusta vastaan. Havannaa hallitsivat amerikkalaiset liikemiehet ja mafia Batistan antaessa ”toimiluvan”.

Miten monta kertaa historiassa onkaan nähty riemuitsevat väkijoukot kaduilla juhlimassa väärämielisenä pidetyn hallinnon kaatumista! Sillä hetkellä, kun vallankumous tapahtuu ei piitata siitä, miten yhteiskunta rakentuu villin riemun jälkeen. Pahuus haluttiin kitkeä pois. Tämä tunne lienee ollut päällimmäisenä mielessä useimmilla kuubalaisilla vanhan vallan syrjäyttämisen aikoihin tammikuussa 1959.

Oliko Castro enemmän vallankumouksellinen sissijohtaja vai vakavasti otettava valtionpäämies. Useimmat ovat sitä mieltä, että Castro oli ensisijaisesti sissijohtaja, mutta tällä selityksellä ei pitkälle pötkitä. Dokumentissa mainittiin aivan oikein Castron vahvuuksina puhetaito, hänen hypnoottinen otteensa väkijoukkoihin, hänen korkealle asetetut arvonsa ja ulkoinen vaatimattomuutensa.

Vallankumous syö lapsensa. Nyt se ei ehkä syönyt, mutta tasapainoisen yhteiskunnan rakentaminen kaatuu helposti eri intressiryhmien vastakkaisiin tavoitteisiin. Markkinatalouden kannattajilla on ollut sanansa sanottavana. Mutta Castron keskeiset vastustajat ovat olleet varmaankin hänen entisiä kannattajiaan, jotka pettyivät mestarinsa käytännön toimenpiteisiin, ja jotka ovat olleet suoranaisten vainojen kohteina.

Kun vallankumous otti ohjelmaansa amerikkalaisen omaisuuden kansallistamisen ja omaksui sosialismin periaatteekseen (mikä ei ollut alun perin selvää), heräsivät amerikkalaiset torjumaan Castroa. Kuuluisa Sikojen lahden maihinnousu (CIA:n ja Castron vastustajien yhdessä organisoima vastavallankumous vuonna 1961) epäonnistui kuitenkin surkeasti osoittaen, että Castron kannatus oli kiveen hakattu. Kuuban kansa ei halunnut entisiä vallanpitäjiä eikä uusia heidän kaltaisiaan takaisin.

Castron ristiriitaista persoonaa voidaan määrittää kahdella käsitteellä, humaani ja säälimätön. Säälimätön hän oli vastustajiaan kohtaan ja humaani yhteiskuntapolitiikassaan niin kauan, kun sosialismin periaatteet hyväksyttiin. On selvää, että hyvin organisoidut Castron kannattajat muodostivat pro-Castro-mielenosoitusten perusjoukon, mutta kukaan ei ole väittänyt, etteikö myös todellinen kannatus ollut laajaa.

Castron luonteenpiirteissä on jokin rauhanomaista ja tasapainoista ihmistä pelottava piirre. Tämä piirre tuli esille Kuuban ohjuskriisin aikana. Kyllä, kysymys oli rohkeudesta, mutta myös uhkarohkeudesta. Castro oli ollut niin monta kertaa hengenvaarassa, että uhattuna olemisella ei ollut relevanttia merkitystä hänelle. Hän ei piitannut omasta hengestään asiansa puolesta taistellessaan (motto: ”isänmaa tai kuolema!”). Mutta on kysymys muustakin. Yhdysvaltain puolustusministerinä kriisin aikana toimineen Robert McNamaran kaltaisen umpirationaalisen järkiolennon oli mahdoton käsittää, että Castro painosti Nikita Hrustsovia käynnistämään ydinsodan, vaikka se olisi merkinnyt Kuuban kansan tuhoutumista!

Castro oli valmis uhraamaan oman kansansa asiansa puolesta! Tätä on mahdotonta ymmärtää, muuten kuin pakkomielteen ilmentymänä. Tässä vaiheessa häviää helposti länsimaisesti ajattelevan ihmisen mielestä viimeisetkin sympatiat Castron puolesta.

Ehkä yksi selitys Castron käyttäytymiselle juontaa juurensa amerikkalaisten pyrkimyksestä murhata Castro. Hän projisoi oman elämänsä uhkakuvat koko kansan uhkakuviksi. Muuta selitystä en löydä. Todistettavasti ainakin presidentit Eisenhower, Kennedy ja Johnson yrittivät tapattaa Castron. Castro oli selvillä näistä pyrkimyksistä. Richard Nixonille hän oli painajainen: USA:n presidentin oli mahdotonta ymmärtää Castroa. Jotenkin irvokasta on, että Henry Kissinger toimi dokumentissa edesmenneen Nixonin ajatusten tulkkina, vaikka hän itse oli pahimmoinen Castron vastustaja. Mutta ei hän tietenkään omia tuntojaan historialle paljastanut.

Castro joutui – niin ylpeä kuin hän olikin – turvautumaan Neuvostoliiton apuun 1960-luvulta 1980-luvulle. Ja Neuvostoliito osti Kuuban sokeria pönkittääkseen Castroa. Castro oli tavallaan Neuvostoliiton panttivanki, koska Yhdysvaltain kauppasaarron takia Kuuba ei pärjännyt omillaan. Castron alkuun melko lupaava menestys hiipui, kun Neuvostoliito romahti ja amerikkalaiset eivät luopuneet saarrostaan. Mutta Castro on edelleen Yhdysvaltain imperialismin vastustuksen symboli monille maille ja kansanjohtajille.

Kuuban sosialismi on kärsinyt tappion toisensa perään ja Castro taasen on polkenut ihmisoikeuksia. Kuuba ei nykyisellään muodosta minkäänlaista uhkaa Yhdysvalloille. Silti amerikkalaiset jatkavat saartoaan. Sitä on mahdotonta ymmärtää. Tehoton hallinto, mutta myöskin amerikkalaisten toimenpiteet ovat johtaneet monien ihmisten maasta pakenemiseen.

Vihdoin Barack Obama on ottanut tehtäväkseen suhteiden normalisoinnin, mutta tässä ollaan vasta puolitiessä. On kuitenkin oireellista, että umpisolmun avaaminen jäi mustan presidentin tehtäväksi. Tästä Barack Obama ansaitsee suurkiitokset. Ehkä nyt päättyy se turhaumien historia, joka on vallinnut pitkiä kausia kuubalais-amerikkalaisissa suhteissa sen jälkeen, kun Espanjan ote Kuubasta kirposi 1900-luvun vaihteessa.

Olen tässä kirjoittanut menneessä aikamuodossa, mutta Castrohan on kanssamme, vaikka onkin luopunut toimeenpanevasta vallasta. Hänen perintönsä elää vielä pitkään. Mutta onko Castro muuta kuin yksi brutaali diktaattori lisää maailmanhistoriaan? Monille hän onkin vain vahva muunnos perusdiktaattorista. Minusta hän on enemmän. Castro symboloi pienten valtioiden vaikutusmahdollisuuksia maailmanpolitiikassa. Hänestä on muodostunut käsite. Hänen vallankäyttönsä herättää aiheellista kritiikkiä, mutta hän ei ole nähdäkseni ryöstänyt Kuuban kansalta kansallisvarallisuutta. Päinvastoin hän on osoittautunut kohtuuden ystäväksi. Sikäli hän on elänyt, kuten on opettanut.

Castro on henkiinjäämisen ihme. Kun lopulta hänenkin aikansa päättyy, meille jää kummasteltavaksi hahmo, joka uhmasi Yhdysvaltoja onnistuneesti kymmeniä vuosia, vaikka saarella on Guantanamon amerikkalainen tukikohta.

Castro lienee viimeisiä, joka on aidosti taistellut finansialisaatiota vastaan. Mieleen on jäänyt Castron lausahdus finanssikriisin ajoilta, joka meni suurin piirtein seuraavasti: ennen Kuuba oli koko maailman kasino, nyt koko muu maailma on kasino.

Hän lopetti aliravitsemuksen ja nälän Kuubasta. Se ei kuitenkaan riitä tänä päivänä kuin kaikkien innokkaimmille ideologeille. Maiden menestystä mitataan yltäkylläisyyden määrällä, ja siinä taistelussa Kuuballe on langennut häviäjän rooli. Mutta käsittääkö Kuuban kansan suuri enemmistö asian näin?