Demokratian suurin haaste on epäluottamus, jota tunnetaan poliitikkoja kohtaan. On selvää, että aiemmin poliitikkoja kunnioitettiin enemmän, vaikka arvostelua oli silloinkin. Se, mikä ennen oli silloin tällöin toistuvaa on muodostunut nyt kaavaksi.
Kysymys ei ole mitenkään Suomen ongelmasta, vaan yleisestä päättäjiin kohdistuvasta epäluottamuksesta. Kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa ja näkynyt muun muassa alenevina äänestysprosentteina.
Yhdysvalloissa vastikään tehdyssä presidentinvaaleihin liittyvässä kyselyssä osoittautui, että 53 prosenttia ihmisistä suhtautui Hillary Clintoniin epäsuopeasti (unfavorable) ja Trumpin osalta tulos oli 63 prosenttia. Tulos on huolestuttava sen tähden, että todelliset suopeat vaihtoehdot näyttävät olevan vähissä: ”vaalien osapuolet tarjoavat epäuskottavuutta”. Meillä tämä ilmenee gallupeissa kantaaottamattomuutena. Epävarmuutta kannastaan tuntevien määrä on lisääntynyt: on irtauduttu vanhasta puolueesta, mutta ei ole löydetty uutta tilalle.
Onko poliitikkojen laatu on heikentynyt? Kysymys ei ole mistään helposti todettavasta asiasta. Useimmat luottamushenkilöt ovat erittäin motivoituneita tehtäviinsä tänäkin päivänä.
Muistan joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, kun eräs kokenut kunnallinen luottamushenkilö sanoi ongelmana olevan, että luottamustehtäviin valitaan ”mukavia ihmisiä”. Hän tarkoitti, että taitavuus ei ollut ihan ensimmäinen kriteeri valinnalle. Joskus on myös heitetty ajatus, että luottamushenkilöiksi hakeutuu henkilöitä, joilla on aikaa panostaa yhteisten asioiden hoitoon ja työssään pätevät pysyvät työelämän piirissä. Kaikissa näissä spekulaatioissa on totuuden siemen, mutta tuskin kuitenkaan koko totuutta.
Nykyinen nettikeskustelu on omiaan vetämään poliitikkoja yleisiksi sylkykupeiksi. Keskusteluissa käytettäviin henkilöä kuvaaviin vihamielisiin ilmaisuihin on ikään kuin totuttu. Asiapohja argumenteista väistyy. Toisaalta hyvää on ollut se, että sekä ihmisten puheisiin että asioihin kohdistuva kontrolli on nyt paljon kovempaa ja välittömämpää kuin ennen.
Miltei taudiksi on muodostunut tapa lausua suutuspäissään – hätiköidysti - mielipide, joka joudutaan sitten vetämään takaisin anteeksipyyntöjen kera. Poliitikoille nykyinen netin julkaisukynnyksen mataluus on suuri houkutus ja samalla virhearvion paikka, joka paljastaa poliittisen kypsymättömyyden nopeasti.
Väistämättä tulee mieleen, että osa harkitsemattomista kommenteista on kirjoitettu ”liikuttuneessa” tilassa. Seuraavan päivän päänsäryssä lähtee sitten hätäinen anteeksipyyntö.
Donald Trump ei ole keksinyt ”takaisinvetoja”, mutta häneen niitä liitetään harvinaisen useasti. Tyypillistä on, että kohulausunnon jälkeen Trump ”tarkentaa tiedotteella”, mitä hän oikein tarkoitti (anteeksipyyntöä ei kylläkään tule). Tulee mieleen, että onko tämä lopulta tarkoituksellista koepallojen heittelyä. Hölmöltä toisaalta kuulostaa päästää suustaan sammakoita, mutta ihmiset saattavat tottua tähän korjausliikekaavaan.
Jotkut harvat saattavat pystyä rakentamaan tällaisesta möläyttelystä itselleen - ainakin joksikin aikaa –tavaramerkin. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Silvio Berlusconi! Kumman usein nämä asian vierestä puhumiset toistuvat samojen henkilöiden sanomisina.
Jotkut heittäytyvät kyynisiksi ja sanovat, että sammakot ovat vain osa vaalikamppailua, eikä niillä ole sen kummempaa merkitystä. Huomionherätyskampanja kuuluu asiaan.
Eikö toisaalta nykymaailman tietolähteiden runsaus ole lisännyt kritiikin mahdollisuuksia positiivisella tavalla? Ihmiset ovat yhä valmiimpia esittämään oman argumenttinsa, heillä on tarvittava tieto perustella väitteensä. Emmekö ole juuri pyrkineetkin tällaiseen avoimuuteen?
Polarisoituuko poliittinen ja yhteiskunnallinen osaaminen?
Ihmiset ovat nykyisin häilyväisempiä peruskannoissaan kuin aiempina vuosikymmeninä, jolloin samaa poliittista suuntausta saatettiin kannattaa sukupolvesta toiseen, eikä tämä ilmiö ole jäänyt kaikilta osin unholaan vieläkään. Muutoksia on kuitenkin tapahtunut: nyt entiset vasemmistolaiset saattavat protestoida oikeistopopulismin kautta.
Poliittinen elämä koetaan sekavaksi: ihmiset kaipaavat varmuutta tulevasta. Sitä tuskin tarjoaa mikään hallitsemisen muoto, mutta autoritäärisyys saattaa houkutella yksinkertaistaessaan maailman monimutkaisuutta. Helposti tämä epätietoisuus tulevasta kaatuu ihmisten mielissä demokratian heikkoudeksi, vaikka siitä ei olekaan perimmältään kysymys.
Kansanvaltainen järjestelmä vaatii peruskoulusta alkavan sivistyksen laajentamista. Itsensä sivistäminen on populismin vastalääke. Se on myös tehokas väline poliittisten möläytysten välttämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti