Hallitus on asettanut tavoitteekseen työllisyysasteen nostamisen 72 prosenttiin. Tavoite on erittäin kunnianhimoinen, eikä se toteutune muutoin kuin globaalin talouden piristymisen seurauksena. Omat toimet eivät riitä. On kuitenkin hyvä, että tavoite on korkealla, sillä olemme työllisyydessä muita pohjoismaita jäljessä.
Meillä tavoitellaan korkeaa työllisyysastetta yksityisen sektorin työpaikkojen kautta. Keinovalikoima on vaillinainen, koska julkiselle sektorille asetetut tehokkaasti vaikuttavat työllistymistavoitteet puuttuvat. Esimerkiksi Ruotsissa julkisella sektorilla on vahva osuus työllistämisessä. Pelkäämme julkisen sektorin velkaantumista niin kovasti, että tällaisia tavoitteita on ilmeisesti vaikeaa asettaa.
Ruotsin mallin kaltaista työllistämisohjelmaa hahmotteli taloustieteen klassikko Hyman Minsky jo 1970-luvulla. Hän käytti järjestelmästä nimeä työtakuujärjestelmä. Työtakuujärjestelmän käyttöönotto edellyttäisi mielestäni jonkinasteista yhteiskuntasopimusta, jossa elinkeinoelämä hyväksyy työttömien palkkaamisen julkiselle sektorille työtakuujärjestelmän kautta (ilmaistahan se ei ole) sitä vastaan, että elinkeinoelämä itse saa palkata ”parhaat päältä” ja sitä vastaan, että se kohtuullistaisi arvostelua koskien julkisen sektorin työn tuottavuusvaatimuksia.
Minskyn mallissa työtakuujärjestelmää sovellettiin suhdannevaihteluiden vaikutusten tasaamiseen, mutta miksei ajatusta voisi käyttää myös pidempiaikaisessa talouden alavireessä.
::::::::::::::::::::::::::
On rohkeasti kysyttävä riittääkö työ ihmisille? Mielestäni ei. Tarvitaan lisäksi – työllistymisen rinnalle – tyytyväisyyttä elämään. Kuulostaako tämä taivaanrannan maalailulta? Ei. Jos nyt näkyvillä olevat tavoitteet työllistämispyrkimyksistä mihin hintaan hyvänsä toteutuvat, emme ole saavuttaneet mitään pysyvää edistysaskelta.
Olen usein näissä kirjoituksissa viitannut USA:n kehitykseen, jossa palkat määräytyvät hyvin pitkälle markkinoilla. Tässä on se kohtuullisen hyvä lähtökohta, että markkinat pystyvät määrittämään millä hinnalla työtä voidaan ostaa ihmisiltä. Esimerkiksi autoteollisuudessa tämä on johtanut kuitenkin palkkojen romahtamiseen. Osa kehityksestä on ollut varmaankin väistämätöntä, muutoin autojen valmistaminen Yhdysvalloissa olisi taantunut dramaattisesti, mutta mitä ihmiset ajattelevat tästä kehityksestä?
Noudatettu palkkojen määräytymistapa on johtanut Yhdysvalloissa noin viiden prosentin työttömyyteen, jota voidaan pitää hyvänä lukuna. Tietenkin on muistettava, että työttömyysasteen pitääkin olla alhainen sillä USA:n sosiaaliturva ei riitä kunnolliseen elintasoon. Vielä kannattaa muistaa, että työllisyysaste on Yhdysvalloissa meitä alhaisemmalla tasolla.
Oleellista on tarkastella ihmisten tyytyväisyyttä elämiseen ja olemiseen. Meneillään oleva presidentinvaalikampanja on saanut odottamattomia piirteitä. Donald Trumpin populistinen kampanja on vedonnut juuri niihin, joiden palkat ovat pudonneet. Trumpilta on odotettu pelastussanomaa, ja hän onkin luvannut palauttaa Kiinaan ja Meksikoon paenneet työpaikat. Meneillään on suuren luokan huijaus, johon osa kansalaisista on mennyt mukaan.
Mielestäni on kuitenkin vaikeaa syyttää tavallista kansalaista halpaan menemisestä. Paljon tärkeäpää on kiinnittää huomiota siihen, miksi on jouduttu tällaiseen tyytymättömyyden tilaan. Katkeruutta on lisännyt paitsi heikko palkkakehitys niin myös tuloerojen voimakas kasvu viime vuosikymmeninä.
Bernie Sandersin vasemmistolainen vaihtoehto saa menestyksensä osin samoista lähteistä, ihmisten totaalisesta pettymyksestä. Syytökset kohdistuvat johtaviin puolueisiin ja niiden johtohenkilöihin. Mihin tämä on johtanut? On etsitty ja löydetty vaihtoehtoja presidenttiehdokkaiksi establishmentin kauhuksi.
Juuri tämä edellä esitetty kehitys saa minut epäilemään, että ihmisten työllistyminen ei yksin riitä. Tarvitaan sellaisia töitä, joiden palkkaus mahdollistaa kunniallisen elämisen. Suomessa noudatettu palkkapolitiikka on osin aiheuttanut työttömyyden kasvun taantuma-aikana. Silti en pidä järjestelmäämme huonona, sehän mahdollistaa kohtuullisen toimeentulon suurehkosta työttömyydestä huolimatta. Järjestelmän jäykkyyksiin kohdistuva arvostelu on toki osin perusteltua.
HS:n ”Merkintöjä” -palstalla 16.4.2016 toimituspäällikkö Erja Yläjärvi kysyy: ”…kuka haluaisi alkaa kampanjoida pienipalkkaisten töiden lisäämisen puolesta?” Hän pohtii sitä, mikä olisi pienin palkka, millä Suomessa voitaisiin tulla toimeen. Olen edellä asettunut tätä ajattelua vastaan: yleinen asennoituminen tulee meilläkin (USA:n tapaan) heijastumaan yhteiskunnallisena tyytymättömyytenä, jos ”alhaisten palkkojen strategia” otetaan ohjenuoraksi. On myös syytä huomioida, ettei palkkojen alentamistrendi kohdistu vai pienipalkkaisin (vrt. Yhdysvaltain autoteollisuuden palkat), vaan virran mukana menevät myös keskituloiset ja silloin ollaan lähellä kaikkien sotaa kaikkia vastaan.
Meilläkin aiheutuu amerikkalaistyyppistä turhautumista, osin alepalkkojen takia, mutta pääosin työttömyysjaksojen pitenemisen takia.
Nykyinen kriisi huutaa ratkaisua kaksoisongelmaan: tarvitaan työtä ja tyytyväisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti