Hyvinvointiyhteiskunta on vanhentunut järjestelmä?

Artikkelissa ”Hyvinvointivaltion apostolit” (KL 26.3.2018) - Kauppalehden kolumnivieraana - Jarkko Vesikansa kritisoi suomalaisten halua viedä hyvinvointivaltion ilosanomaa muihin maihin. Miksi? Koska se on hänen mielestään vanhentunut ratkaisu nykyajan ongelmiin. Oikea vuosikymmen hyvinvointivaltion ilosanoman levittämiselle on mennyt kauan sitten, jo 1960- ja 1970-luvulla. Ajatteluero omaani verrattuna paljastuu jo käsitteistöstä: Vesikansa käyttää käsitettä hyvinvointivaltio (jolloin julkinen palvelu tuotetaan valtiokeskeisesti) ja minä käytän käsitettä hyvinvointiyhteiskunta, jossa palveluja tuottaa laaja kirjo julkisen ja kolmannen sektorin toimijoita sekä yrityksiä.

Kun olen itse korostanut hyvinvointiyhteiskunnan positiivisia vaikutuksia, on syytä kehitellä tähän skandinaavisen mallin puolustuspuheenvuoro. Ensinnäkin vierastan ajatusta hyvinvointiyhteiskunnasta ikään kuin saavutettuna etuna, siis että se on eräänlainen erinomaisuuden lakipiste. Päinvastoin puhuisin pikemminkin hyvinvointiyhteiskunnasta tavoitteellisena suureena, jota ei koskaan oikeasti saavuteta, mutta tavoite on oikeansuuntainen.

Vesikansa väittää, että suomalaiset ovat persoja kehumiselle ja kehuihin vastataan pyrkimällä levittämään meillä kehitettyä erinomaista systeemiä muihin maihin. En allekirjoita tätäkään, vaan näen, että pikemminkin kysymys on vaatimattomuudesta: etsimme kriittisesti syitä, joilla voimme todistaa, että emme me ole niin hyvin onnistuneet kuin lukuisat mittarit näyttävät . Tämä muuten on yksi syy, miksi pohjoismaiset yhteiskunnat ovat kohtuullisen onnistuneita: ne eivät tyydy saavutettuun.

Vesikansa provosoi kaivamalla Leninin suorittaman itsenäisyyden tunnustamisen esimerkiksi tunnustuksen saamisen tarpeesta. Tätä voisi sanoa jo historian väärinymmärtämiseksi. Suomi pitää tietenkin sijoittaa siihen historialliseen yhteyteen, jossa tuolloin satuimme olemaan, eikä mihinkään jälkiviisaaseen kehikkoon matelusta Neuvosto-Venäjän edessä.

Paremmuuttamme muihin korostavat menestymiset erilaisissa kansainvälisissä mittauksissa. En kuitenkaan usko, että suomalaiset ottavat näitä priorisointilistoja kirjaimellisesti, vaan enemmänkin hyrisevät tyytyväisenä, että ”hyvä näin”, mutta siihen se jää. Vesikansan mielestä varsinkin älymystössä odotetaan, että pohjoismaisen mallin vienti Yhdysvaltoihin ja muualle on ”lähes apostolinen tehtävä”. Vesikansa vertaa vientiponnistusta suur-Suomi-hengessä tapahtuneeseen heimojen yhdistämishankkeeseen. Kiistakirjoituksena tällainen tulkinta menettelee, mutta asiallisesti ottaen tästä ei jää paljon käteen.

Miten on sen tyrkyttämisen laita?

Esimerkiksi Bernie Sandersin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa esiin nostama skandinaavinen sosiaalidemokraattinen malli oli hänen oma ideansa ja sai valtavasti vastakaikua Yhdysvalloissa. Kun mielipidetiedusteluissa asetettiin Trump ja Sanders vastakkain, oli Sanders vahvoilla. Yhdysvalloissa lukemattomat ihmiset ovat tympääntyneet tavallisten ihmisten kestokyvyn ylittäviin palvelumaksuihin tai vakuutuksiin.

Vesikansan pääväittämä on siis, että hyvinvointiyhteiskunnan kauppaaminen muille on ajastaan jälkeen jäänyttä nostalgiaa. Ongelmia piisaa: työttömyys on rakenteellista, ei suhdanneluontoista. Koulutus ja osaamistarpeet ovat moninaisempia kuin kuvittelemme. Olen itse nähnyt kehityksemme niin, että pohjoismaisen mallin itseään korjaava rakenne on korkealla tasolla. Emme siis ole tuudittautuneet olemassa olevaan kuviteltuun ”hyvään”. Sanalla sanoen Vesikansa ei myönnä, että hyvinvointiyhteiskunnissa on mahtava joustoelementti. Hyvinvointiyhteiskunnan keskeinen ominaisuus on kärsivällisyys kehittää järjestelmää: ei tarvita vallankumousta.

Perusongelma Vesikansan väittämissä on, että hän on unohtanut, että hänen mainitsemansa haasteet ovat kohdanneet kaikkia länsimaita riippumatta siitä, mikä yhteiskuntajärjestelmän muoto on voimassa. Pohjoismaisen mallin suuri etu on ollut, että se on antanut ihmisille mahdollisuuden sopeutua uusiin olosuhteisiin ilman kriisiytymistä. Tämä on monissa maissa jäänyt toteuttamatta, tai on toteutettu vaillinaisesti.

Yhdysvalloissa ihan vakavasti esitetään, että tuettua työllistämistä, uudelleenkoulutusta, työhönohjausta ja pienituloisten verohelpotuksia voitaisiin käyttää sen umpisolmun avaamiseksi, mikä on kohdannut ruostevyöhykkeen teollisuustyöntekijöitä. Ei siihen skandinaavisen yhteiskuntamallin vientiä tarvita, mutta tuontia suorastaan pyydetään. Ilmaista terveydenhuoltoa kannattaa lähes puolet republikaaneista.

On väärin väittää, että pohjoismainen malli on luotu teollisuusyhteiskuntaa varten. Kaikkialla muuallakin kipunoidaan automaation ja robotisaation otteessa. Kysymys on oikeastaan siitä, missä järjestelmässä parhaiten reagoidaan eteen tuleviin haasteisiin. Väittäisin, että pohjoismaisessa järjestelmässä on parhaat edellytykset ei ainoastaan reagoida vaan myös ennaltaehkäistä tulevia ongelmia.

Ei-hyvinvointiyhteiskunnissa tapahtumien vyöry tallaa raa´asti alleen työntekijät. Ainakin toistaiseksi pohjoismainen malli on sisältänyt työntekijäsuojan mullistuksia vastaan. Ei tässä ole mitään vanhanaikaista.

Jarkko Vesikansa vertaa 1960-luvun rakenteiden muutostarpeita tähän päivään ja toteaa nykyisten olevan vaativampia. En kiistä tätä, mutta se oli nouseva hyvinvointiyhteiskunta, joka ratkaisi 1960-luvun rakenneongelmat! Sopeutuminen oli vaativa vuosia kestänyt prosessi. En usko yhtäkkiseen poikki ja pinoon -ratkaisuihin, mitä Vesikansa ehkä kaipaa.

Varmaankin itse hyvinvointiyhteiskuntatuote on monissa maissa saanut vähintään yhtä menestyksekkäitä toteuttamismuotoja kuin meillä, mutta ei meidänkään tarvitse hävetä saavutuksiamme. Liian herkästi ajattelemme, että meillä ei osata, muualla on paremmin. Miten tyypillistä ajattelua tämä onkaan!

Jos vielä palataan järjestelmäonnistumisten mittaukseen , en voi olla mainitsematta The Fund for Peacea, amerikkalaista tutkimus- ja koulutusorganisaatiota, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä. Mittareina ovat poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset indikaattorit.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden maiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilta 21, 20 ja 19.

Vesikansan maailmankatsomuksen mukaan on ehkä kiusallista, että kokonaisarvioinnissa Suomi menestyy näin huonosti, eli siis hyvin. Mutta en nyt äkkipäätä osaa asettaa em. arviointia kyseenalaiseksikaan. Olisiko juuri kansakunnan eheys syy sille, että toisessa, YK:n laatimassa tuoreessa mittauksessa saavutimme onnellisuudessa ykköstilan?

Tällä hetkellä pohjoismainen malli on melkoisessa turbulenssissa. Tarvitaan taistelua hyvin toimivan luottamusyhteiskunnan rakenteiden puolesta ja sovittautumista globaaleihin trendeihin, jotka haastavat koko ajan hyväksi todettua mallia.

Ei näitä mittareita pidä ottaa kuolemanvakavasti, mutta toisaalta syytä itseruoskintaan ei ole. Olen ymmärtävinäni niin, että talouden mahdollisimman suuri tehokkuus ei johda kansakunnan suurimpaan onneen. Tarvitaan inhimillisten tekijöiden optimaalista suhdetta menestyksekkään talouden kriteereihin.

Kauppasota - kiinalainen juttu

”Kauppasodat ovat hyviä ja helppoja voittaa!”, totesi Donald Trump muutama viikko sitten julistaessaan pyrkivänsä asettamaan teräs- ja alumiinitulleja. Paul Krugman toteaa kuivasti NYT:n kolumnissaan ”Bumbling Into a Trade War” (22.3.2018), että kauppasodat ovat harvoin hyviä eivätkä ollenkaan helppoja voittaa. Ja varsinkin, jos niiden asettajalla ”ei ole mitään käsitystä, mitä hän on tekemässä”.

Trumpille on ominaista pyrkimys tahrata edeltäjänsä perinne, oli sitten kysymyksessä Obamacare tai veroleikkaukset. Krugmanin mukaan Trumpin ensisijainen tavoite veroleikkauksissa oli enemmänkin saada voitto Obamasta kuin välittää sisällöstä. Noh…. Kauppataseen alijäämän alentaminen on hiukan eri tyyppinen asia, koska Trumpilla se on ollut pitkäaikainen tavoite. Niinpä olisi ollut oletettavaa, että hän olisi perehtynyt kaupankäynnin saloihin. Ainakin olisi voinut luulla hänen tukeutuvan talouden ekspertteihin.

Aluksi hän esitti asian niin, että tullitariffeja tarvitaan kansallisen turvallisuuden ja liittolaisten tukemisen takia. Sitten hän aloitti normaalina pidettävän venkoilun eli rupesi arpomaan maita, jotka säästyisivät hänen ajamiltaan tulleilta. Onko tämä ymmärrettävä niin, että Trump ja läheisensä eivät heti tajunneet, että teräksen tuonti Euroopasta on merkittävää ja tullit vahingoittavat liittolaisia? Näytti siltä, että hän suututti liittolaiset ja loi itsestään epäluotettavan kauppakumppanin kuvan. Aiempien lausuntojen takaisinvedot eivät koskeneet Kiinaa. Krugmankin myöntää, että Kiina on kansainvälisen kaupan paha poika. Se nappaa käyttöönsä uusia teknologioita, jotka on kehitelty muualla ja polkee esim. metallituotteiden hintoja.

Krugman pitää Yhdysvaltain isoa Kiinan-kaupan vajetta paljolti illuusiona. Tämä johtuu siitä, että Kiina on ikään kuin suuri kokoonpanotehdas. Komponentit on tuotu muualta, esim. Etelä-Koreasta ja Japanista. Krugmanin mukaan vain muutama prosentti iPhonen hinnasta jää Kiinaan. Suuri osa (jopa puolet) Yhdysvaltain Kiinan kauppavajeesta juontaa juurensa muista maista, jotka tuottavat komponentteja Kiinan teollisuudelle. Niinpä Trumpin vaahtoaminen Kiinan kaupan alijäämän johdosta saattaa välillisesti – tahattomasti - laajeta muihin maihin aiheuttaen enemmän vahinkoa kuin varsinainen vaje.

Takavuosina oli toisin. Kiinan valuutan aliarvostus ja Yhdysvaltain finanssikriisin jälkeinen iso työttömyys tekivät Kiinan kritisoinnista aiheellista. Nyt tilanne on muuttunut: taloudella menee lujaa. Tumpin yksinkertainen ”toisen voitto on toisen tappio” -peli ei toimi maailmanmarkkinoilla.

::::::::::::::::

Tietysti tässä kaikessa on mukana myöskin trumpilaista pelin politiikkaa, jossa vastustajat (siis liittolaiset!) saadaan liikkeelle poteroistaan ja valmistellaan painostamalla diili, jossa kasvot pyritään säilyttämään.

Kotimaassa suositaan niitä teollisuuden aloja ja työntekijöitä, jotka ovat olleet Trumpin äänestäjiä. Menestymätöntä teollisuutta ollaan valmiit tukemaan, kun on luvattu järjettömiä vaalipuheissa. Pahaa on siis se, että on luvattu jotain ja vielä pahempaa seuraa siitä, että pidetään lupauksista kiinni. Suurena todellisena ongelmana on, että ihmiset eivät enää Yhdysvalloissakaan liiku työn perässä, niin kuin vanhaan hyvään aikaan. Päinvastoin on paikkakuntia, joissa on jähmetytty paikoilleen ja työttömyys on kymmeniä prosentteja.

Ketä nämä petetyt teollisuustyöntekijät äänestävät seuraavissa vaaleissa?

Mistä maailmakaupan säännöistä on kysymys? Krugmanin tiivistyksen mukaan maailmankaupan pelisäännöt on tarkoitettu estämään Trumpin kaltaisten toimijoiden epäkelpo käyttäytyminen.

Kauppasodat ovat yksiselitteisesti pahasta. Geopoliittisena oheistuotteena toki jokin valtio voi voittaa suhteellista etua ainakin tilapäisesti.

Sisällissota: Väinö Linnan ”fiktio” vastaan ”vaihtoehtoinen” totuus

Kansakunta itsenäisenä on täyttänyt juuri tasavuodet. Aivan aiheesta muistellaan, miten kaikki alkoi, miten Suomi itsenäistyi. Mielenkiintoista tässä on, miten Väinö Linnan ”Täällä Pohjatähden alla” (samoin kuin osin myös ”Tuntematon sotilas”) muokkaa historiakäsityksiä. Tarkoitan syytöksiä historian vääristelystä, jota fiktio nimeltä ”Täällä Pohjatähden alla” joidenkin mielestä edustaa. Se on siis saanut epävirallisen historiankirjoituksen luonteen, joka lopulta aikojen saatossa – väitteen mukaan - on muotoutunut kiveen hakatuksi totuudeksi Suomen lähihistoriasta. Onpa mainittu, että Linnakin sen sellaiseksi tarkoitti.

Ensin syntyi voittajan teesi – "valkoinen totuus” – joka oli täysin ylivoimainen vastaväitteisiin (”punainen totuus”) nähden. Sitten syntyi Linnan antiteesi (halu ajatella toisin) ja nyt useimmat näkevät Linnan historiakäsityksen synteesinä aina itsenäisyysvaiheessa käydyn sodan nimeä myöten, mutta eivät toki kaikki. On niitä, jotka ovat epäilevät, että Linnan näkemys on muodostunut synteesiksi väärin perustein.

Se kuva, jota oli markkinoitu totuutena esimerkiksi sotien välisenä aikana on asetettu Linnan teoksessa kyseenalaiseksi. Eli Linnan fiktio siis edustaakin totuutta ja varhainen sisällissodan totuuskäsitys on, jos ei fiktiota, niin ainakin yksipuolisesti käsiteltyä historiaa.

On pakko selventää tätä ehkä vaikeaselkoista johdantoa esimerkillä.

Vesa Vares kirjoittaa tuoreessa Kanava-lehdessä 2/2018 artikkelissa ”Kun ikoni painaa liikaa” edellä esitettyyn liittyen, että Väinö Linnan ”pohjantähteläisyys” dominoi historiankirjoitusta. Historiantutkijana häntä kiusaa, kun Pohjantähti-teossarjaa käytetään historian lähteenä jopa mieluummin kuin varsinaisia tutkimuksia. Vareksen kirjoituksessa viitataan jo aiemmin samasta aiheesta ilmestyneeseen Risto Volasen ja Lasse Lehtisen kirjaan ”1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen”. Molemmissa tapauksissa on kysymys samantyyppisestä kritiikistä Linnan asemaa kohtaan. Arvosteluni kirjasta olen julkaissut 5.2.2018 (”Lehtinen ja Volanen: Väinö Linna ja kansalaissodan tulkinnat”).

Vares edustaa selvästi porvarillista tulkintaa sisällissodasta.

Vareksen mukaan Pohjantähdestä on tullut vaihtoehdoton totuus. Hän moittii Linnaa porvarillisen näkökannan laiminlyönnistä ja torpparikysymyksen ongelmallisuuden suurentelemisesta.

Hän toteaa, että väite, jonka mukaan ”vasta Pohjatähden jälkeen asioista on voinut puhua” on liioittelua. Oleellista on kuitenkin, että valkoisella totuudella oli hegemoninen asema sekä sotien välisenä aikana että myös 1950-luvulla. Linna otti tehtäväkseen murtaa asennevallin yhdessä joidenkin tutkijoiden kanssa (ei siis yksin!) ja onnistui siinä. Pidän Linnan näkemystä oikeutettuna vastareaktiona, en historiakirjoituksen dominointina.

Pikemminkin Linna ja monet tutkijat (Juhani Paasivirta, Jaakko Paavolainen, Heikki Ylikangas) ovat tasapainottaneet kuvaa sisällissodasta, eivät epätasapuolistaneet.

Vares todistelee ”valkoisen” ja ”punaisen” näkökulman tasapäisyyttä käydyssä taistelussa hegemoniasta. Siis että molemmille avautui samanlainen ikkuna omien totuuksien levittämiseen. Valkoinen puoli oli voittaneena osapuolena kuitenkin täysin ylivoimainen valkoisen totuuden levittämisessä esimerkiksi sotien välissä. Vares ainakin osin myöntää tämän todetessaan, että ”punainen totuus oli olemassa, mutta valtakulttuurissa se jäi marginaaliin” ja vielä: ”punainen totuus ei saanut sijaa siinä myytissä, jonka voittanut osapuoli loi”.

Vares liittää kritiikkinsä siihen ajankohtaan, jolloin Pohjatähti julkaistiin. Vareksen mukaan yhteiskunnallinen olosuhde oli muuttunut 1960-luvun alussa ja Pohjatähden olisi siis pitänyt reagoida muuttuneisiin olosuhteisiin, jolloin punaisen puolen rooli olisi voitu nähdä monipuolisemmassa valossa.

Vareksen mielestä Linna ei kirjoittanut fiktiota vaan tulkitsi historiaa. Yhdyn siihen Vareksen toteamukseen, että ”Linna loi kertomusta ….. sosiaalisesti ja taloudellisesti tasa-arvoistuvalle Suomelle”. Onko siis väärin, jos tällainen yhteiskunnallinen kasvutarina esitettiin teossarjan avulla? Teossarjalla oli selkeä fokus. Ensimmäistä kertaa työväenluokka sai sille kuuluvan painoarvon yhteisistä asioista päätettäessä. Pohjantähti sekä reagoi tapahtuneeseen kehitykseen että loi modernin Suomen suuntaviivoja.

Vares moittii, että Pohjantähdessä ei ole yhtään aitoa porvarihahmoa. Asia on mielestäni nähtävä sellaisena, että työväestön ryhmädynamiikka toimi juuri näin: se näki valkoiset vihollisena yksipuolisuuteen saakka. Linnan tehtävänä kirjailijana ei ollut löytää objektiivista totuutta vaan heijastaa punaisten asennoitumista. Vares myöntää, että fiktiossa Linnalla on tähän oikeus. Tavallaan Vares ”luovuttaa” todetessaan, että punaisen osapuolen tarina tulee pysymään. Miksi? Koska se vastaa nykyihmisen odotuksiin paremmin kuin vuoden 1918 valkoisten tarjoama selitys. Valkoiselle tarinalle ei ole tilausta.

Kysymys on samaistumisesta, toteaa Vares. Punaisten tarinaan on helppo samaistua: huonompiosaisten taistelu parempi osaisia vastaan. Silti Varesta kaivertaa, että tämän päivän ihmisiltä puuttuu samaistumiskyky vuoden 1918 valkoisen ihmisen arvomaailmaan. Ilmeisesti, jos kykyä olisi, tulisi silloinen arvomaailma paremmin hyväksytyksi. ”Pohjantähteläisyys” on ikään kuin varastanut kuvan vuodesta 1918. Varesta vaivaa jatkuva yksipuolinen kiinnostus punaisten maailmaa kohtaan (= uhrin tarinaan).

Vares toteaa, että punaisen puolen tutkiminen ei ole ongelma, eikä edes se, että valkoisen puolen kostoterroria tutkitaan. Mutta se on ongelma, että muodostuu vain yksi totuus.

Mutta onko tämä tulkinta oikein?

Vareksen ajattelussa minua vaivaa ajatus, että vain punainen totuus saisi julkisuudessa sijaa ja jakaisi mielenkiinnon. Minusta asia ei ole näin. Viime aikaisissa historia-analyyseissa on korostettu nimenomaan molempien osapuolien ”syyllisyyttä” veritekoihin ja osallisuutta yhteisesti koettuun murhenäytelmään. Voi olla tietenkin niin, että tähän sekoittuu myötätuntoa hävinnyttä osapuolta kohtaan, mutta eikö se ole perin inhimillistä?

Jonkinlaisena synteesinä tai kompromissina Vares toteaa, että ”Pohjatähti ei kaipaa kaatamista, se on omassa lajissaan edelleen ylittämätön, mutta se kaipaa rinnalleen myös muuta kuin kopioitaan”. Vareksella on halu ymmärtää valkoisten vaikuttimia niistä lähtökohdista, jotka vallitsivat vuonna 1918.

Toisaalta eikö tänä päivänä voittopuolisesti ole nähtävissä pyrkimys ymmärtää molemmin puolin historiallista tilannetta, joka vallitsi vuonna 1918. Yksi osa tätä kompromissia on sisällissotakäsitteen hyväksyminen yli ideologiarajojen.

Voidaan kysyä, onko sen tyyppinen porvarillinen ajattelutapa, mitä Vares edustaa, marginalisoitunut Suomessa? Konsensus, solidaarisuus ja hyvinvointiyhteiskunnan voitot ovat syöneet varekselaiselta porvarillisuudelta kasvualustan.

Olen pyrkinyt ajattelemaan niin, että aiemmat pintakerrokset – syyllistämiskerrokset – ovat aikojen kuluessa väistyneet taustalle, ikään kuin hautautuneet syvemmälle ja myötätunto yhteistä koettelemusta kohtaan on noussut lähemmäksi pintaa.

Vareksen tapa lähestyä kansalaissotaproblematiikkaa on tiukasti omaa teesiä puolustava, mutta samalla hän kieltäytyy tuomitsemasta voimassa olevaa konsensushenkisyyttä, joka tuo lieventävän näkökulman hänen kiivauteensa.

Sisällissodan muisto kaiken tapahtuneen jälkeen

Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sisällissodansodan jälkeen. Tässä kirjan arvioinnin kolmannessa ja viimeisessä osassa keskityn aikaan 1930-luvulta lähelle nykypäivää.

Mitä kaikkea seurasi kansalaissodasta (käytän tätä nimeä, kun olen siihen tottunut)? Seppo Hentilän mukaan mm. Lapuan liike -niminen terrorijärjestö, suojeluskunnat kaikessa laajuudessaan ja vielä se jännittynyt oikeisto-vasemmisto -asetelma, joka vallitsi sotien välisenä aikana.

Suomeen syntyi sotien välisenä aikana monia fasismin tunnuspiirteet omanneita järjestöjä (Suomen kansan liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto), joilla usein oli pinnalta katsoen hyvä tarkoitusperä, mutta jotka syyllistyivät laittomuuksiin. Näille järjestöille oli ominaista halveksiva suhtautuminen demokratiaa kohtaan.

Lakkautetun Lapuan liikkeen jalanjäljillä nousi Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Viesti oli selvä: vapausota ei ole päättynyt. Lisäksi omaksuttiin muodikkaita piirteitä natsi-Saksan ideologiasta. Hetkinen, mutta eihän Suomessa ollut rotuoppia! Oli, sanoo Hentilä. Sen nimi oli ryssäviha.

Heimosotien tappioon turhautuneet akateemiset nuoret perustivat Akateemisen Karjala-Seuran. Siitä tuli yksi valkoisen Suomen merkittävimmistä järjestöistä. Seuran tunnuslauseessa viitataan uskoon "suureen Suomeen". Sille tunnusomaisia piirteitä olivat ryssäviha, antikommunismi ja aitosuomalaisuus.

Sekä äärioikeiston että äärivasemmiston loiskiehunta lopetettiin ns. kommunistilakien avulla. Vedettiin selvä pesäero ääriliikkeisiin. Tämä merkitsi sitä, että Suomessa tapahtui merkittävä käänne suhteessa natsi-Saksaan 1930-luvun alussa. Suomi ei altistunut radikaaleille fasistisille liikkeille.

Sosiaalidemokraatit saivat vuoden 1936 eduskuntavaaleissa 83 kansanedustajaa. Punamulta alkoi häämöttää näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kun Tanner ilmoitti vaalien jälkeen puolueensa olevan valmis neuvottelemaan hallitukseen menosta, tyrmäsi presidentti Svinhufvud ajatuksen: ei hänen presidenttikaudellaan. Ilmoituksen tylyys kertoo, että vanhat epäluulot olivat edelleen pinnalla.

Presidentinvaaleista (1937) muodostui tiukka kamppailu, jossa vastakkain olivat ykkösvaihtoehtoina oikeiston Svinhufvud ja vasemmiston kannattama Ståhlberg. Valituksi tuli kuitenkin mutkikkaan pelin jälkeen Kyösti Kallio, joka avasi tien punamultahallitukseen. Sekä oikea että vasen reuna heikkenivät 1930-luvun lopulla.

Paradoksaalisesti Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen talvisodassa tapahtui äärioikeiston ennakoimalla tavalla. Kovin lupaavasti ei yhteen hiileen puhaltaminen käynnistynyt, kun Mannerheim julisti sodan olevan jatkoa vapaussodalle. Käytännössä yksimielisyys kuitenkin toimi: myös kommunistit – valkoisten veteraanien yllätykseksi – tarttuivat aseeseen. Talvisodan jälkeen oli mahdollista pystyttää muistomerkki vuoden 1918 punaisille.

Hentilä arvioi, että punamultavaihe 1930-luvun lopulla oli tärkeä välivaihe kohti riittävää yksimielisyyttä sotaa ajatellen. Mutta miten olisi käynyt, jos oikeiston rynnäkkö 1930-luvun alussa olisi onnistunut?

Tapahtui uskomattomia asioita: SAK ja STK solmivat tammikuun kihlauksen 1940. Myös kynnys työväen liittymiseksi suojeluskuntiin madaltui. Tolvajärvellä päärintamavastuu oli tamperelaisilla työläiskotien pojilla. Perustettiin myös aseveliliitto, joka oli tarkoitettu porvariston ja työväestön yhteiseksi järjestöksi. Uudella järjestöllä oli sosiaalinen tilaus. Siitä tuli jättimenestys. Aseveliliitto poiki käsitteet ”aseveliakseli” ja ”asevelisosialistit”.

Yllätyksiä kuitenkin ilmestyi yksimielisyyteen viitoitetulle tielle, sillä sdp:n vasemman reunan (ei siis kommunistien) toimesta perustetiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, johon liittyi puolessa vuodessa lähes 40 000 jäsentä. Se oli sodanjulistus sdp:n tannerilaiselle enemmistölle. Hentilän arvio on, että kysymys oli nimenomaan protesti sdp:n enemmistön yhteistyöhakuisuudelle ja toisaalta kertoi sodanvastaisesta mielialasta. Tästä liikkeestä muodostui sodan vastainen oppositio jatkosodan aikana. Ja eiköhän tässä näkynyt jo tulevan SKDL:n siemen.

Jatkosodan aikana heijastuivat kansalaissodan rintamalinjat. Oli niitä, jotka näkivät vapaussodan jatkuvan ja haaveilivat Suur-Suomesta. Tannerista vasemmalle (Tanner mukaan lukien) paheksuttiin vanhan rajan ylitystä.

Hentilä toteaa, että jatkosodan lopputulos mursi sisällissodan muistamisen valkoista hegemoniaa – ei missään nimessä kuitenkaan kokonaan. Sodan jälkeen kommunistit olivat sdp:tä aktiivisempia ”luokkasodan” muiston elvyttäjiä.

Seuraavan kerran suomalaisten käsityksiä ravisutti Väinö Linna teoksellaan ”Täällä Pohjantähden alla”. Fiktiivinen teos herätti myös erittäin laajaa historiakeskustelua. Aikojen myötä Linnan käsityksiä kansalaissodasta on alettu pitää historiankirjoituksena, mikä on kohtuutonta. Linnan teossarjaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että kirjoittamisen aikoihin valkoinen vapaussotatulkinta oli edelleen voimissaan. Linna haastoi vallitsevat tulkinnat: punaiset eivät olleet huligaaneja vaan taistelivat köyhyyden ja hädän poistamisen puolesta. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että Linnan urotyössä oli kysymys yhteiskunnallisesta kasvukertomuksesta. Tieteellisesti kansalaissodan surmia tutki Jaakko Paavolainen teoksissaan ”Punainen terrori” (1966) ja ”Valkoinen terrori” (1967). Varsinkin valkoisen terrorin esille ottaminen ja analysointi herätti jälleen laajaa ärtymystä.

Sekä Linnalla, että Paavolaisella oli yhteinen haaste: hävinneen puolen ymmärtäminen. Ratkaisevaa tulevia aikoja ajatellen oli murhenäytelmän kokeminen yhteiseksi. Kansallinen eheytyminen vaati a) ymmärrystä, b) sovintoa. Juuri nämä teemat korostuivat 1960-luvulla. Kuusikymmentäluvulle tultaessa oli saatu jo riittävästi etäisyyttä, jotta oli mahdollista kokea menneisyys kypsemmin.

Menneisyyden hallinnan tärkeitä osia olivat Linnan teoksien ohella monet tutkimukset, joista keskeisiä ovat Jaakko Paavolaisen ja Heikki Ylikankaan syväluotaukset. Hentilä ylistää Ylikankaan ”Tie Tampereelle” -teosta ja syystäkin. Vähitellen on syntynyt hyvin kiteytynyt kuva sisällissodasta. Kuva täydentyi tutkijakollektiivin ”Suomen sotasurmat 1914-1922” -työllä.

Samaan aikaan oikeistolaisten järjestöjen elvytykset eivät ole onnistuneet.

Sodasta käytetty nimi on vaihdellut aikojen ja olosuhteiden mukaan. Hentilä käsittelee käydyn keskustelun perin pohjin. Vapaussotakeskustelusta siirryttiin 1960-luvulla kansalaissotakäsitteen käyttöön Linnan teosten myötä. Yhdeksänkymmentäluvulla vakiintui sisällissotatermi. Pilvi Torstin haastattelututkimuksessa vuodelta 2012 sisällissotanimeä kannatti 34,5 prosenttia haastatelluista, kansalaissodalle antoi äänensä 28 prosenttia ja vapaussodalle 17 prosenttia.

Olen itse käyttänyt pohdinnoissani sekä kansalaissota- että sisällissotanimeä. Kansalaissota on tunneviritteisempi – siinä tuntuu läheisyys - kun taas sisällisota on neutraalimpi.

:::::::::::::::

Hentilän teos on sekä Suomen itsenäisyyden ajan historian oivaltava kertauskurssi että sisällissodan seurausten erittely. Kirjan valtava lähteistö kertoo paljolti sodan kiinnostavuudesta tutkijoiden ja muiden kirjoittajien keskuudessa.

Hentilä pystyy hallitsemaan laajan aiheen ja aineiston kiitettävästi. Teos on tervetullut lisä myös aiheen herkkään ”tasapuolisuuskeskusteluun”. Hentilä mielestäni korostaa hieman punaisten profiilia ja sillä tasapainottaa vieläkin näkyvää valkoisten hegemonista asemaa keskustelun moottorina.

Pahan Putinin jäljillä

MTV Uutiset kertaa Suomen ja Venäjän suhteiden kehitystä viime vuosina artikkelissa ”Mitä Putin ajattelee Suomesta? – Kokenut brittitoimittaja: Suomella on syytä olla hermostunut – Putin petkuttaa ja valehtelee” (julk. 18.3.2018). Jutun aluksi MTV Uutiset tarkastelee kertauksena Suomen ja Venäjän suhteita Putinin viime vuosina pitämien puheiden ja lausuntojen avulla.

Artikkeli sisältää runsaasti sisään upotettuja videopätkiä Putinin ja Sauli Niinistön tapaamisista. Nopeasti mennään kuitenkin artikkelin päätarkoitukseen eli Venäjän muodostamaan uhkakuvaan Suomelle. Uhka ilmaistaan verhotusti tai suoraan. Tavoitteena on saada kovapäiset suomalaiset ymmärtämään, että naapurissa on valtio, jonka suhteen on syytä olla hereillä.

Putinin käytyä Punkaharjulla heinäkuussa 2017, MTV:n ulkomaantoimittaja Mirja Sipinen kommentoi, että ”fakta on, että juhlapuheista huolimatta Suomen ja Venäjän välit eivät ole normaalilla hyvällä tasolla….syynä tähän on tietenkin Ukraina. Kuitenkin toimittaja lieventää hetken kuluttua sanomaansa: ”Tällaisessa nykymaailmassa Suomella onkin tavallaan aika hyvät Venäjä-suhteet!” Tässä viitataan vertailumaihin, joilla on paljon heikommat välit Venäjään.

Itse asiassa hän olisi voinut tehdä päälauseen tuosta jälkimmäisestä toteamuksesta. Siksi hyvin presidentti Niinistö on pitänyt huolta jatkuvasta yhteydenpidosta puhelinsoitoin sekä tapaamisin. Kai se on niin, että jutun markkinoinnin kannalta on hyvä pistää alkukaneetiksi, että suhteet eivät ole kunnossa.

Vielä MTV:n jutussa viitataan Andrei Illarionoviin (vaikuttaa nykyisin Yhdysvalloissa), entiseen Putin avustajaan, joka on innokkaasti levittänyt tietoa, että länsimaat eivät ole ymmärtäneet Putinin ajattelua. Illarionov lukee Baltian maat ja Suomen Venäjän etupiiriin kuuluviksi. Hän on yksi näistä ns. asiantuntijoista, joiden asiantuntijatittelin olen pistänyt usein lainausmerkkeihin, ei sen takia, että julistaisin hänet harhaanjohtajaksi, vaan sen takia, että katson hänen olevan hyvin asenteellinen arvioissaan. Illarionov on useampaa otteeseen pystynyt ylittämään uutiskynnyksen räväköillä ennustuksillaan, joille en ole antanut kovin suurta arvoa.

Selväksi on käynyt, että Putin korostaa Suomen puolueettomuutta. Ei ole sattuma, että hän käyttää tätä ilmaisua. Sehän perustuu vanhaan Suomen aseman määrittämiseen kylmän sodan aikana ja ilmaisee Putinin toiveen Suomen geopoliittisesta asemasta. Nykyisin meillä puhutaan sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, mitä Putin välttää käyttämästä Suomen noudattamasta politiikasta.

::::::::::::::::::::

Kokonaiskuvan luomiseksi on syytä lainata viime syksyn kirjamessujen aikaista toimittaja Luke Hardingin haastattelua, (MTV3: ”Arvostettu brittitoimittaja: Putin katsoo Suomea kuin KGB:n vakoilija”), koska sen kautta voi valaista voimakkaasti länsiorientoituneen toimittajan näkökohtia ja asenteita. Luke Harding otti tehtäväkseen opastaa suomalaisia siltä pohjalta, että meillä ei oikein tajuta minkälainen huijari Putin on. Kiinnitin huomiota jo kirjamessuilla hänen setämäisesti opettavaan tyyliin. Harding totesi MTV:n haastattelussa, että Suomen on syytä olla hermostunut Venäjän naapurina. KGB-mies ei pääse vakoilijankaavustaan eroon!

Harding neuvoo, että Putin ei usko ”demokraattisiin mielipiteisiin, ihmisoikeuksiin ja instituutioihin”. Harding antaa ohjeita sillä tavoin yksioikoisesti, että hän näkee suomalaisten ottavan kaikki Putinin lausunnot hyväuskoisesti vastaan. Jonkun olisi syytä kertoa, että Suomessa monilla ihmisillä on pitkä historia elettynä Venäjän kupeessa ja näkemykset ovat tervehenkisen kriittisiä Putinin mielipiteitä kohtaan – ilman toimittaja Hardingin opastusta.

Harding toteaa haastattelussa, että ”Venäjä pitää Suomea osana lähiulkomaitaan, vaikutuspiiriään. Sillä on veto-oikeus Suomen geopoliittisiin ja sotilaallisiin päätöksiin varsinkin Natoa koskevan kiistanalaisen kysymyksen suhteen”. Sanamuoto on erikoinen: suomalaisten suuri enemmistö on ollut Natoon liittymistä vastaan. Ylivoimainen enemmistö näistä ihmisistä on aidosti sotilaallista liittoutumista vastaan, sanoo Venäjä mitä tahansa. Hardingista jää kuva, että hän pyrkii opastamaan tietämättömiä suomalaisia kaidalle tielle kertomalla, miten härskisti naapurin valtionpäämies oikeasti käyttäytyy.

Hardingilla on paljon tietoa, mutta sitä tulkitessaan hän oikoo tosiasioita ja täyttää aukkopaikkoja omilla oletuksillaan. Hän on lännen mies, joka ei näe Venäjän käyttäytymisessä esimerkiksi reagointia Nato-maiden pyrkyyn Venäjän rajoille.

Tosiasiassa Hardingin ”länsi” on pirstoutunut moniin heterogeenisiin osiin, jotka ulottuvat liberaalista demokratiasta aina autoritäärisiin yhteiskuntiin saakka - lukuisin variaatioin. Kuva lännestä ei ole niin ihanteellinen kuin Harding näkee. Ehkä hän puhuu enemmänkin siitä lännestä, jonka hän toivoisi olevan olemassa.

::::::::::::::::

Jos idässä on tällainen ilmestyskirjan peto, onko siihen suhtauduttava kohtalonomaisesti? Sirotellaanko tuhkaa pään päälle ja vaelletaan hitaasti kohti hautausmaata? Vai ryhdytäänkö ankaraan vastarintaan ja lykätään rautaa rajalle?

Minusta presidentti Niinistön ja suomalaisten suuren enemmistön kanta on hyvin lähellä toisiaan: Venäjällä on omat kiistattomat ja vastenmieliset syntinsä. Tosiasiat on tunnustettava. Emme voi kuitenkaan muuttaa diktatuuria demokratiaksi. Emme voi puhkua raivon vallassa kaikkia Venäjällä todettuja väärinkäytöksiä vastaan.

Ei siihen pysty Hardingkaan. Hänkin taistelee vain sanan miekalla ilmestyskirjan petoa vastaan.

Liioin on turha kuvitella, etteikö Venäjä pyrkisi hybridivaikuttamiseen ja luomaan kyberhyökkäysten uhkaa. Suomi ei kuitenkaan ole tässä suhteessa akuuteimmassa polttopisteessä. Ei meidän presidentinvaaleihimme kohdistunut käytännössä juuri minkäänlaista propagandaiskua.

Usein Venäjän vaikuttamistavoitteet nähdään juuri meidän aikaamme liittyvinä. Totuus on toisenlainen. Esimerkiksi Aleksi Mainion tuore kirja ”Erkon kylmä sota” on tervetullut tietoisku menneiden aikojen (1950-luvulta 1980-luvulle) vakoilutoiminnan intensiivisyydestä. Räikeydessä silloin oltiin pidemmällä kuin tänään. Propaganda- ja vakoilutoimintaa tulee aina olemaan sekä lännestä että idästä.

Pitäisikö siis kyberhyökkäykset ottaa vastaan tapahtuvana/tapahtuneena tosiasiana? Ei tietenkään. Hyväuskoisuudesta rangaistaan ennemmin tai myöhemmin. Jälleen tarvitaan suhteellisuudentajua, jonka avulla todelliset kyberturvallisuutta uhkaavat vaaratilanteet pystytään torjumaan hyvin valmistautuneena.

Meidän on pystyttävä tarkastelemaan uudella tasolla Venäjä-suhteitamme. Ja niinhän me teemme osittain jo nyt: näemme, että naapuria ei voi muuttaa , täytyy siis sopeutua tilanteeseen. Tuomme nöyristelemättä kantamme esiin koskien Ukrainaa ja Krimiä. Olemme mukana pakotteissa. Monissa muissa maissa pakotteet on asetettu suuremmassa määrin kyseenalaiseksi kuin Suomessa, jolla on ollut naapurimaasuhteesta johtuen paljon menetettävää.

Realismiin kuuluu myös olla liittoutumatta sotilaallisesti. Suomalaisten suuri enemmistö on sitä mieltä, että emme halua lännen sotilaalliseksi etuvartioksi (vaikka muutoin olemmekin yksiselitteisesti osa länttä) emmekä mahdollisen ensi-iskun kohteeksi. Kaksinaismoralismia? Ei suinkaan vaan realismia, jota olemme harjoitellet satoja vuosia.

Yhtä asiaa on vältettävä tunnontarkasti: ei pidä sallia – joskus harrastettua - joidenkin suomalaisten hyökkäyksiä toisia suomalaisia vastaan Venäjän avulla. Silloin menetämme uskottavuuden omissa silmissämme.

Vietnam kaiken jälkeen – muistojen raskas taakka ihmisten mielessä

Eletään vuoden 2018 maaliskuuta. Amerikkalainen lentotukialus on juuri tehnyt neljän päivän ystävyysvierailun Da Nangiin, kaupunkiin, jonka nimi syöpyi mieleen Vietnamin sodan aikana. Tämä oli ensimmäinen amerikkalaisen sota-aluksen vierailu Vietnamissa itse sodan jälkeen. Vierailu sisälsi käynnin Agent Orange -myrkytysuhrien keskuksessa. Toki mukana oli myös suurvaltapolitiikkaa: luomalla suhteita Vietnamiin USA pyrkii pienentämään Kiinan vaikutusvaltaa Etelä-Kiinan merellä. Maailmanmahtajien taistelu vaikutusvallasta jatkuu kuin silloin ennen….

Unohtaminen armahtaa? Ehkä, mutta toisaalta muistot ovat niin kaukaa, ettei niiden enää anneta häiritä keskinäistä yhteydenpitoa. Sosialistinen Vietnam ja kapitalistinen Yhdysvallat ovat löytäneet toisensa. Ja juuri näistä ideologisista syistä – suurvaltapolitiikan ohella - maat olivat verivihollisia 50 vuotta sitten!

Kaikki koettu oli siis turhaa? Onko sodalle pakko löytää selitys? Sokea viha vierasta kohtaan syöksee kansakunnat sotiin yhä uudelleen ja uudelleen niin kuin olemme nähneet Vietnamin jälkeenkin.

::::::::::::::::::

Vietnamin sotaa käsittelevän dokumentin 10. ja viimeisessä osassa käytiin läpi vaiheita amerikkalaisten vetäytymisen (1973) ja sodan loppumisen (1975) välillä. Geoffrey C. Wardin käsikirjoittama ja Ken Burnsin ja Lynn Novickin ohjaama dokumenttisarja pystyi pitämään tasonsa loppuun saakka. Hieno voimainponnistus!

Sodan loppuvaiheiden kanssa samaan aikaan amerikkalaiset turhautuivat Watergate-skandaalin takia, joka aiheutti presidentti Nixonin eroamisen.

Sota ei loppunut amerikkalaisten lähtiessä, vaan jatkui sellaisena kuin se oli alkanutkin eli sisällissotana. Rauhansopimus Pariisissa ei ratkaissut siis mitään. Sotatoimet käynnistyivät miltei välittömästi, kun muste aseleposopimuksesta oli kuivunut.

Etelä-Vietnamin armeijan vastarinta mureni vähitellen. Etelävietnamilaiset olivat katkeria, kun rauhansopimuksessa ei sovittu pohjoisvietnamilaisten sotilaiden poistumisesta etelästä. Nyt sillanpääasemat olivat valmiina tulevaa etenemistä varten. Richard Nixonin lupaus presidentti Thieulle auttaa Etelä-Vietnamia, jos sen armeija joutuu pulaan, suli Watergaten syövereihin: Yhdysvaltain presidentillä oli muuta ajateltavaa.

Amerikkalaisten kiinnostus koko sotaa kohtaan romahti irtautumisen seurauksena. Seurasi piinallinen loppuvaihe, jossa etelävietnamilaisten taistelutahto romahti ja armeija hajosi. Karkureita oli valtavasti. Vetäytyvien joukkojen mukana seurasi 400 000 siviiliä. Pakokauhu tarttui ja syöksyttiin kohti murheellista loppunäytelmää.

Yhdysvaltain kongressi äänesti presidentti Fordin avustusesityksen nurin.

Da Nang luhistui ja pian sen jälkeen tie Saigoniin avautui. Huhtikuussa 1975 presidentti Thieu väistyi. Heti perään Saigonia pommitettiin ja pian pohjoisvietnamilaiset murtautuivat itse kaupunkiin.

Lopun sekasortoisissa vaiheissa Yhdysvaltain Saigonin suurlähetystö evakuoitiin. Etelään pakkautuneet sotilaat ja pakolaiset yrittivät päästä epätoivoisesti amerikkalaisiin aluksiin. Ainoa pelastuskeino olivat helikopterit, joiden avulla monien siirtyminen laivoille onnistui. Aluksille kertyi niin paljon väkeä, että laskeutuneet helikopterit jouduttiin työntämään mereen. Etelä-Vietnamin armeija sotilaat vaihtoivat sotilaspuvut siviileihin välttääkseen kostotoimenpiteet. Sota oli faktisesti saavuttanut päätepisteen.

Vietnamin (Indokiinan) sota oli kestänyt 30 vuotta 1945-75 ja vaatinut 3 miljoonan vietnamilaisen hengen. Kummallisesti tämä luku usein vain ohimennen sivuutetaan, vaikka se oli kärsimysten ytimessä.

Sodan jälkeen 1,5 miljoonaa etelävietnamilaista joutui uudelleenkoulutusleireillä indoktrinaation kohteiksi. Le Duanin suorittama talouden kollektivisointi ja teollisuuden kansallistaminen johtivat murheellisiin seuraamuksiin. Elintaso romahti. USA:n kauppasaarto täydensi tuhon. Voidaan esittää inhottavia kysymyksiä: ketä tai mitä sodan vastustajat kannattivat? Entä ketä tai mitä sodan kannattajat vastustivat?

Seurasi sisällissodan päätösvaiheelle tyypillisiä ilmiöitä: voittajat eivät huomioineet hävinneiden tarpeita lisäten inhimillistä hätää. Joidenkin ennakoimaa verilöylyä ei kuitenkaan toteutettu.

Vietnamista pakeni kaikkiaan 1,5 miljoonaa ihmistä, suuri osa venepakolaisina. Yhdysvaltoihin pääsi 400 000 pakolaista. Le Duan kuoli vuonna 1986. Seuraajat käynnistivät talousuudistukset ja Yhdysvallat lopetti kauppasaarron vuonna 1994. Seuraavana vuonna suhteet normalisoitiin.

Amerikkalaiset muistivat sodan uhreja Washington D.C.:hin pystytettyyn muistomuuriin kaiverretuilla sodan uhrien nimillä. Heitä oli kaikkiaan 58 000……

Sodan päättymisestä on kulunut yli 40 vuotta. Kuten dokumentissa todetaan, murhenäytelmä ei ole poistunut ihmisten mielestä. Sisällissodat ovat sodista julmimpia. Tarinat ovat jääneet ja niiden varaan voidaan pystyttää toiveikkaasti sovinnon rakennuspuut. Pitikö tämä kärsimysnäytelmä kokea ennen kuin Vietnam sai sille kuuluvan oikeuden elää?

::::::::::::::::::

Minulla on paljon muistumia Vietnamin sodasta. Tässä joitakin:

Vietnamin sota koettiin amerikkalaisten puolelta niin epämiellyttävänä, että se haluttiin sodan jälkeisinä vuosina sulkea pois historiamuistista. Tosin elokuvien kautta sama kerran hävitty sota voitetaan yhä uudelleen. Viihdeteollisuuden keinoin kirjoitetaan historiaa uusiksi.

Väistämättä mieleen tulee Robert McNamarasta kertova Errol Morrisin briljantti dokumentti ”The Fog of War” (2003), jossa ikääntynyt (87 v.) McNamara muistelee Vietnamin sotaa. Dokumentin loppukohtauksessa McNamara ajaa autoa sateen piiskatessa tuulilasia. Morris haastattelee takapenkiltä ja kamera välittää taustapeiliä hyväksi käyttäen McNamaran kasvojen ilmeet. Morris esittää kysymyksen, joka summaa koko dokumentin: tunnetteko olevanne vastuussa Vietnamin sodasta, tunnetteko syyllisyyttä? Ollaan viimeisellä rajalla; sitä ennen tämä sodan arkkitehti on kriittisesti ja itsekriittisesti arvioinut Vietnamin sotaa. McNamara vastaa, ettei halua mennä yhtään pidemmälle selityksissä, joudutaan vain lisäselityksiin, kun ihmiset eivät ymmärrä sodan luonnetta, ja kun he eivät ymmärrä McNamaraa itseään: ”Monet ihmiset ajattelevat, että olen son of a bitch”.

::::::::::::::

Vietnamin sodan syitä ja seurauksia on selitetty lukemattomin tavoin. Omat kysymykseni kuuluisivat seuraavasti:

Oliko kysymys Vietnamin sisällissodan ymmärtämisestä väärin ideologiseksi kylmän sodan vastakkainasetteluksi idän ja lännen välillä domino-teorian hengessä? Robert McNamara toteaa Fog of Warissa, että konfliktien ratkaisuissa on kysymys taidosta ja kyvystä asettua vihollisen asemaan. Kuuban kriisin (1962) kohdalla tässä onnistuttiin, Vietnamin kohdalla ei. Eikö juuri huippuälykkään Robert McNamaran olisi pitänyt pystyä tähän – siis pystyä toteuttamaan omaa oivallustaan?

Vai

Oliko kysymys yhdestä kylmän sodan väärinymmärretystä vaiheesta, jossa George F. Kennanin rauhanomaiseksi tarkoitettua policy of containmentia (kommunismin patoamispolitiikkaa) yritettiin toteuttaa sotilaallisin keinoin?

Vai

Oliko kysymys siitä, että amerikkalainen ylpeä kaikkivoipaisuus kohtasi köyhän mutta patrioottisen kansan, joka halusi viimeisen saakka pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan?

Vai

Oliko kysymys omatuntojen välisestä taistelusta kotirintamalla, jossa länsimainen syyllisyydentunto sodankäynnistä tuhansien kilometrin päässä omasta kotimaasta lopulta nujersi ”suuren hiljaisen enemmistön” itsestään selvänä pidetyn patrioottisuuden?

Kaikkein onnellisin maa maailmassa?

Meillä on saanut kohtuullisen runsaasti mediatilaa uutinen, jossa on perattu YK:n ”World Happiness Reportia” (Ranking of Happiness 2015-2017), jonka tuoreessa vertailussa Suomi on 156 maan joukossa ykkösenä. Toiseksi sijoittui Norja, kolmanneksi Tanska, neljänneksi Islanti, viidenneksi Sveitsi, kuudenneksi Hollanti, seitsemänneksi Kanada , kahdeksanneksi Uusi-Seelanti, yhdeksänneksi Ruotsi ja kymmenenneksi Australia.

Onnellisuusmittauksen kriteereinä olivat bkt/capita (ostovoima), elinajan odote, yhteiskunnallisen vapauden aste, julkisen sektorin ja yritysten korruption määrä, avun saanti toiselta ihmiseltä (jalomielisyys), lahjoitukset hyväntekeväisyyteen sekä positiivisten ja negatiivisten tunteiden määrä aikayksikköä kohden.

Netissä asiasta on jonkin verran keskusteltu ja Hesari antoi julkisuutta asialle sisäsivujen parin palstan uutisella. Lehdessä on myös lainattu ulkomaisten lehtien ihmettelyä ja kehuja.

Olen pyrkinyt näissä blogikirjoituksissa menemään lukujen taakse ja erittelemään erilaisten paremmuustilastojen perusteluja. On todennäköistä, että onnellisuus kumpuaa elinympäristön kannustimista. Sitä ei hevillä uskoisi, kun ajatellaan sitä kovaa kritiikkiä, jonka kohdistamme elämiseen ja olemiseen täällä pohjan perukoilla! Johtopäätös voisi olla, että ihmiset ymmärtävät, että onnellisuus on kovan työn takana. Ja parempaan pääsee vain kritisoimalla olemassa olevaa.

Voi olla, että onnellisuuteen vaikuttaa eri maissa eri asiat. Ovatko siis Israelin (sija 11) onnellisuuden perusteet samat kuin Suomessa? Eivät välttämättä. Epäilen kuitenkin, että suurimmaksi osaksi onnellisuustekijät perustuvat kaikille yleiseen hyvinvoinnin asteeseen.

Ulkomailla - Hesarin mukaan - on jonkin verran pohdittu suomalaisten onnellisuuden syitä. On esitetty enemmän tai vähemmän tosissaan, että syynä ovat veljellinen kilpailu Ruotsin kanssa, luonto, valoisat kesäyöt, luottamus, taloudellinen vakaus, naisten voima (Frauenpower), tasa-arvo (äänioikeus naisille ensimmäisenä maana Euroopassa, käytössä on vain yksi hän-pronomini), lastenhoito, koulutusjärjestelmä, ilmainen terveydenhuolto, kahvi, yksinolo, sisu….

Epäilijät ovat taas ihmetelleet, miksi Suomi voi olla onnellisuusvertailun kärjessä, kun osan vuodesta (ja joskus koko vuoden) sää on niin kurja. Osa leimaa tällaiset onnellisuustilastot subjektiivisiksi ja harhaanjohtaviksi.

::::::::::::::::

Yleensä menestys eri mittareilla toistaa jo tunnettua menestyskaavaa. Samat maat ovat huipulla tilastosta riippumatta. Olen näissä blogikirjoituksissa seurannut hyvin monia erilaisia mittareita. Niiden tulokset muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan.

The Fund for Peace on amerikkalainen tutkimus- ja koulutusorganisaatio, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilla 21, 20 ja 19.

Mittauskohteina olivat seuraavat teemat (jakautuen lukuisiin alakohtiin): turvallisuuskysymykset, tuotannon monipuolisuus, identiteettikysymykset, julkisen talouden kestävyys, sosio-ekonominen dynamiikka, eriarvoisuustekijät, korruption määrä, talous yritys- ym. toiminnan mahdollistajana, bkt ja luottamus poliittiseen järjestelmään.

Suomi on säilyttänyt tilaston aiemman ykkösaseman, joten kysymys ei ole mistään sattumasta. Eri asia on sitten uskotaanko näiden tilastojen erehtymättömyyteen. Itse ajattelisin niin, että ne ilmaisevat kohtuullisen hyvin maiden aseman sanokaamme dekadeittain.

Kolmen vuoden takaista valtioiden hauraustilastoa (Suomi oli silloinkin ykkösenä) kommentoin seuraavasti (1.8.2015):

”Yksi maita erottavista tekijöistä on suvaitsevaisuus. Mitä suvaitsemattomampi ilmapiiri, sitä levottomampaa on. Eheys saavutetaan monien mielestä sillä tavalla, että kansakunta säilytetään samankulttuuristen ihmisten yhteisönä. Onkohan näin?

Uskoisin, että kansakunnan sivistyksen taso, sen eheys mitataan kyvyllä nähdä erilaisuus, mutta myös kyvyllä sulauttaa erilaiset ihmiset osaksi kansakuntakokonaisuutta. Tämä on taitolaji. Emme me ihan heikkoja ole tässä kilpailussa.”

Vähän myöhemmin itsessäni heräsi kuitenkin epäily:

”On täysin mahdollista, että tulevien vuosien rankingiin vaikuttavat meidän maahanmuuttoasenteemme. Meillä on petrattavaa kaiken vieraan hyväksymisessä.”

Taisin nähdä asian synkempänä kuin se onkaan.

Jos hyppäämme YK:n onnellisuustilastoon, niin viimeisimmässä vertailussa mukaan oli otettu myös maahanmuuttajat onnellisuutensa arvioijina. Mikä oli seuraus? Suomi hypähti edelliskerran sijalta viisi ykköseksi! No, on vaikea sanoa oliko juuri tämä se syy , mikä nosti Suomen ykköseksi. Joka tapauksessa nettiä seuraamalla voisi päätellä, että osa suomalasista on omaksunut jyrkän muukalaisvihamielisyyden. YK:n onnellisuusvertailun perusteella ainakaan meille muuttaneet maahanmuuttajat eivät ole kokeneet olemassa olevaa vihamielisyyttä ahdistavana. Maahanmuuttajat eivät ole heikentäneet onnellisuuttamme, pikemminkin päinvastoin.

Ja löytyihän se todistekin: YK:n edellä mainitussa tilastossa on vertailtu maahanmuuttajien onnellisuutta erikseen ja ykkösenä on Suomi! Muissa onnellisuuden kärkimaissa tilanne on sama: mitä onnellisempi kansakunta, sitä onnellisemmat maahanmuuttajat. Tarttuuko onnellisuus vai nauttivatko maahanmuuttajat menestyvien maiden olosuhde-etuja?

::::::::::::::::::::

Yksi onnellisuuden takaajista on todennäköisesti yhteisöllisyyden kokemisen tunne. Olen tässä valinnut mittariksi verotuksen, jonka katson kuvaavan sitä, mikä arvo annetaan yhteisille palveluille. Julkisten palveluiden kustannukset maksetaan huomattavalta osin veroina – vähemmän käyttäjämaksuina.

Näin tapahtuu monissa muissakin maissa, mutta suomalaisten halu ”ostaa” mielellään palveluja verorahoituksella on poikkeuksellista.

Verohallinnon elo-lokakuussa 2017 teettämän asennetutkimuksen mukaan 79 prosenttia kyselyyn vastanneista suomalaisista maksaa veronsa mielellään. Luku on noussut neljässä vuodessa 10 prosenttiyksikköä.

Verohallinnon mukaan 96 prosenttia vastaajista pitää verojen keräämistä tärkeänä, koska veroilla voidaan ylläpitää hyvinvointivaltiota.

Tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes kaksi viidestä vastaajasta kokee olevansa vihainen ja turhautunut maksamiensa verojen määrästä, Verohallinto kertoo.

Tulos on näennäisesti ristiriitainen, mutta vain näennäisesti. Spontaani reaktio veronmaksamiseen on juuri tuo edellä kuvattu ärtymyksen tunne, mutta syvällisemmin suomalaiset ymmärtävät paremmin kuin useimpien muiden maiden kansalaiset verojen maksamisen yhteyden hyviin julkisiin palveluihin.

:::::::::::::::::

Verojen maksu ja esivallan kunnioittaminen ovat yhteydessä käsitteeseen luottamusyhteiskunta. Ihmisillä täytyy olla tunne, että luotetaan niihin instituutioihin, jotka suojelevat meitä, ja joiden palveluja käytämme.

Suomen menestys on paljolti luottamusyhteiskunnan (Skandinavian maat, Suomi mukaan lukien ovat tässä aivan maailman kärjessä) ja siihen kiinteästi liittyvän kilpailukyvyn ansiota. Luottamusyhteiskunnan mittarina voisi kansanomaisesti käyttää luottoa ventovieraaseen ihmiseen, siis esimerkiksi viranomaiseen. Suomi on erilaissa rehellisyystesteissä, jossa esim. lompakko sijoitetaan julkiselle paikalle ja sitten tarkkaillaan palautetaanko se omistajalle vai varastetaanko, aivan kärkisijoilla, usein ykkösenä.

Rehellisyys on selkeästi yksi arvo, jolla suomalaiset pärjäävät. Rehellisyyden arvostus on myös säilynyt kohtuullisen hyvin, sen todistavat aivan viime aikoina tehdyt tutkimukset.

Voiko valtio olla ”matalan luottamustason tasapainossa?” Hyvä kysymys. Tällaisen trendin uhka leijuu ilmassa yhteiskuntafilosofi Francis Fukujaman mukaan. Vahinko olisi suuri, jos nyt annetaan luottamusyhteiskunnan rapistua säästöpaineissa. On myönnettävä, että luottamusyhteiskuntaan kohdistuu selvästi sitä heikentäviä paineita.

:::::::::::::::::

Pohjoismaiden järjestelmällä on hyvät puolustus- ja suojausmekanismit vanhastaan eriarvoistavaa ja pirstouttavaa trendiä vastaan. Amerikkalaistyyppisestä polarisoitumisesta ei ainakaan vielä ole selviä merkkejä. Teoksen ”Suomalaisten arvot” kirjoittanut Klaus Helkama näkee yhtenä syynä yhtenäisyydelle vahvat vapaaehtoistyön ja yhdistystoiminnan perinteet. Rikkaat ja köyhät osallistuvat samoihin harrasteisiin. Yhdessä kokeminen onnellistaa!

Tasa-arvoisuutta mitataan Gini-indeksillä, jossa luku 100 kuvaa mahdollisimman epätasa-arvoista tulonjakoa ja luku nolla tasa-arvoista. Monesti on todettu, että 1980-luku oli Suomen ”paras” vuosikymmen, kun ihmisiltä on asiaa kysytty. Vuonna 1987 Gini-indeksi oli 18,7. Esimerkiksi vuonna 2013 se oli 26,5. Muutos on merkittävä eriarvoistuvaan suuntaan, vaikka jälkimmäinen lukema sinänsä on vielä kansainvälisesti hyvä.

:::::::::::::::

Paljon parjattu suomalainen julkinen säätelyjärjestelmä on myös yksi vakauden ja sitä kautta onnellisuuden tuoja, vaikka sitä voi olla vaikea myöntää. Yhtälailla varhain omaksuttu kansansivistystyö ja edustuksellinen demokratia ovat mahdollistaneet vaikuttamisen yhteiskunnan eri tasoilla poikkeuksellisessa laajuudessa.

Onnellisuuden edellytykset on siis rakennettu vahvalle pohjalle Suomessa. Palkintona tästä ovat kärkisijat kansainvälisissä vertailuissa.

Trumpin ja Putinin yhteinen maailmanjärjestys?

Olkoon vakka vaikka Donald Trump ja olkoon kansi vaikka Vladimir Putin. Molemmat ovat tehneet tilauksen toisilleen, ja kas, sitä saa mitä tilaa.

Molemmat ovat valinneet kotimaansa olemassaolon perustaksi ekseptionalismin (oman maan ainutlaatuisuuden) ja molemmat ovat ottaneet ohjelmakseen Manifest Destinyn, suuren kohtalonuskoon pohjautuvan tehtävän. Trump on julistanut ”Make America Great Again” -oppiaan vaalikampanjastaan saakka ja Putinin uho presidentinvaalikampanjan alla saa yhä suurellisempia muotoja.

Molempien ohjelma vetoaa äänestäjien alhaisimpiin vaistoihin. Mikä lopulta merkitsee? Vain loputon vallanhimo, diktatuuri muodollisen demokratian keskellä. Jossain taustalla on molempien (ehkä tahaton) oivallus, että liberaali keskiluokka on menettänyt valta-asemaansa ja ääniä keskitytään kalastamaan enemmän tai vähemmän tiedostamattomalta työväestöltä ja pienituloisilta, joita voidaan helposti huijata.

Putin on kertonut uusista kaiken torjunnan läpäisevistä ydinaseilla varustetuista ohjuksista. Sanalla sanoen Venäjä on siirtynyt kärkeen – ainakin propagandassaan - tuhoaseiden kehittelyssä. Putin on ilmoittanut, ettei epäröisi käyttää ydinasetta, vaikka se johtaisi Venäjän itsensä tuhoutumiseen: siis sankarillinen, totaalinen joukkoitsemurha. ”Mihin me tarvitsisimme maailmaa, jossa ei olisi Venäjää?”, kysyy Putin. Eikä vastausta tarvita.

Putinin tavoitteena on ”Putinin maailmanjärjestys”, josta hän on päivittänyt nyt uuden version nimeltä ”Uusi maailmanjärjestys” tai ”Maailmanjärjestys 2018”. Jäämme odottamaan, minkä muodon se saa.

Trump on valmis koitokseen, onhan hänellä kuvittelemansa voittava diili takataskussaan. Joka tapauksessa molempien henkien taistelun sommittelu osuu jollakin kummallisella tavalla yksiin.

Molemmat pelkäävät tai ainakin sanovat katuvansa menneisyyden tekoja, jossa kaikki tehtiin väärin: Neuvostoliiton hajoaminen oli globaali katastrofi ja Yhdysvaltoja muut maat ovat kohdelleen kaltoin, siis vain käyttäneet sitä hyväkseen, imeneet siitä verta. Asiat on palautettava maailmanmahtien suuruutta korostavalle tolalle.

Kaikki aiemmin aikaansaatu tuhotyö on aiheutunut liberaalin demokratian soveltamisesta.

Putinilaisella maailmanjärjestyksellä on mielenkiintoinen yhtymäkohta Henry Kissingerin poliittiseksi testamentiksi jääneeseen, suhteellisen tuoreeseen ”World Orderiin” (kts. esim. blogikirjoitukseni ”Maailmanpolitiikan uusi järjestys”). Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”.

On luotava uusi westfalenilainen maailmanjärjestys siten, että suurvallat pitävät yllä kuria ja järjestystä. Tässä uudessa järjestyksessä kansallisvaltiot voivat säilyttää muodollisen itsenäisyyden, mutta sitoutuvat suurvaltojen yhdessä luomien sääntöjen noudattamiseen.

Kaikki ei käy välttämättä yksiin. Naton kaltaiset toisen osapuolen iholle tulevat sotilasliittoumat ovat Putin opin mukaan torjuttavia maailmanrauhaa uhkaavia liittoja. Trump ei välttämättä hänkään ajattele liittoumakeskeisesti vaan pitää parempana kahdenkeskisiä turvallisuussopimuksia, jotka perustuvat mafiamaiseen vuorovaikutteiseen palkitsemiseen hyvillä teoilla.

Trumpilainen diilipolitiikka on äärimmilleen kansainvälisiä suhteita yksinkertaistava ajatussyndrooma. Politiikkaa hoidetaan liikemiespohjalta ja se perustuu bisnesvaistoihin. Voitto näissä suhteissa on aina liikemiehen voitto toisesta samanlaisesta.

Trump ei kunnioita aiempia sopimuksia koskivatpa ne kauppaa tai sotilasliittoja. Hän haluaa myös luoda oman bilateraalisiin diileihin perustuvan sopimusmaailman, jossa neuvottelut käydään Yhdysvaltain ehdoin: ”jos tämä ei käy, niin me teemme sitten…..” Jää nähtäväksi kuinka pitkälle trumpilainen monenkeskisten kansainvälisten kauppa- ym. sopimusten vieroksunta yltää. Ei voida puhua mistään trumpilaisesta maailmanjärjestyksestä vaan pikemminkin spontaanista, asiayhteys kerrallaan luotavasta sopimusmaailmasta. Ei kun kättä päälle: improvisoitu lojaalisuus ratkaisee.

Sekä Putin että Trump ovat hylänneet liberaalin demokratian hyvän tuottamisen aatoksen. Hyvää taustatukea antaa Kiina juuri tekemällään ratkaisulla, jossa Xille annetaan mahdollisuus hallita käytännössä lopunelämänsä. Vanhaa liberaalia demokratiaa jää puolustamaan monien degeneroituneena pitämä Eurooppa omine ihanteineen. Euroopassakin uusi populismi kyseenalaistaa demokratian, joka pidetään hengissä vain niin kauan kuin sitä tarvitaan omien valta-asemien varmistamiseksi.

Jos hakee eroja putinilaisen maailmanjärjestyksen ja trumpilaisen diiliajattelun välillä, niin niitä voidaan havaita Putinin etupiireihin nojaavan (suojavyöhyke)ajattelun ja trumpilaisen kahdenvälisyyden kesken. Tämäkin taitaa olla vain näenneinen ero, sillä myös Putinilla on tavoitteena rikkoa potentiaalisten vastustajien yhteenliittymiä.

Uusi maailmanjärjestys (tai järjestäytymättömyys) avautuu vasta pikkuhiljaa käytännön esimerkkien kautta.

Vietnamin sota: sodan vietnamisoiminen ja hauras rauha

Vietnamin sotaa käsittelevän Yle Teeman dokumenttisarjan yhdeksännessä osassa käsiteltiin aikajaksoa toukokuu/1970 – maaliskuu/1973. Yhdysvalloissa sota oli yhä epäsuositumpi, joskin monet ajattelivat myös aivan päinvastaisesti: sota oli oikeutettua taistelua patriotismin hengessä ja länsimaisen vapauden nimissä. Voittavaksi kannaksi kaikilla oli ehdolla rauhan tekeminen. Myös Pohjois-Vietnamissa oli meneillään samantyyppinen kehitys.

Yksi Vietnamin sodan tämän vaiheen tunnusomaisia piirteitä oli monimutkainen prosessi, jossa edistyminen ja takaiskut rauhan aikaansaamiseksi vuorottelivat.

Loppujen lopuksi amerikkalaisten mielissä päällimmäisenä oli täydellinen kyllästyminen sotaan, josta Vietnamin veteraani, myöhempi ulkoministeri, John Kerry totesi kongressin asiantuntijaelimen kuulemisessa vuonna 1971, että amerikkalaisia oli opetettu Vietnamissa taisteleman ”suurimman turhan puolesta historiassa”.

Frustroitumisen taustalla oli ajatus voittamattomasta USA:sta, joka juuttui inhottavaan sotaan, jonka voittaminen oli mahdotonta. Urotöiden tekemiseen ei ollut juuri tilaisuutta. Tämän paradoksin ymmärtämisen kivulias prosessi näytti ainakin minusta olevan amerikkalaisen ajattelun ytimessä.

Veteraanin paluuta Vietnamista kotiin kuvataan dokumentissa osuvasti: vastassa olivat mielenosoitukset, jotka palaaja tunsi kohdistuvan itseensä. Kuitenkin tämä veteraani olisi voinut olla – ja hetken kuluttua ehkä olikin – mielenosoittajien joukossa. Tuolloin vallinnutta polarisoitumista kansalaisten välillä voidaan ehkä verrata tähän päivään: sotaa kannattava ja sitä vastustava osapuoli erkaantuivat täydellisesti toisistaan.

Presidentti Nixon rimpuili erilaisten tahojen voimakentässä. Puheluäänitteet Henry Kissingerin kanssa avaavat Nixonin äärestä toiseen heittelehtivää mielenlaatua: ”Pyritään rauhaan, mutta jos ne eivät suostu, niin tuhotaan maan tasalle”. Vainoharhainen Nixon ei väärin käsittämässään isänmaallisuudessa voinut uskoa, että mielenosoitukset olivat kotoperäisiä. Hän uskoi niitä johdettavan Kiinasta, Neuvostoliitosta ja muista maista…..

Nixonilla oli kuitenkin yksi suunnitelma, jossa hän halusi edetä johdonmukaisesti: joukot oli saatava pois Vietnamista, mutta ”kunniallinen rauha” mukaan viemisenä.

Yksi tragedia, joka räikeänä löi kasvoille, mutta johon ei kiinnitetty aiemmin sen ansaitsemaa huomiota, oli verinen veli vastaan veli -taistelu: vietnamilaiset tappoivat toisiaan määrättömästi. Jälleen tuli todistetuksi sisällissodan raakuus. Keväällä 1971 sodan vietnamisoiminen oli edennyt pisteeseen, jossa Etelä-Vietnamin armeija yritti suoralla rintamahyökkäyksellä - amerikkalaisten henkisesti ja materiaalisesti tukiessa - lyödä vihollisen. Se oli testi: pystyisikö Etelä-Vietnamin armeija selviämään tehtävästään? Vastaus: ei pystynyt, tappiot olivat hirvittävät. Lopputuloksen on täytynyt olla kylmäävä amerikkalaisten vietnamisoimisstrategian kannalta.

Sotapropagandassa Nixon käänsi puheissaan voitot tappioiksi antaen kuvan, että sotastrategia eteni lineaarisesti kohti päämäärää.

::::::::::::::::::::

Yksi iso ongelma amerikkalaisten joukkojen keskuudessa oli heroiinin käytön yleistyminen: kymmenet tuhannet miehet piikittivät itseään. Amerikkalaisten joukkojen komentaja Creighton Abrams totesi, että ”minun on saatava armeija kotiin pelastaakseni sen”. Uutena ilmiönä mielenosoituksiin ilmestyi Vietnamin sotaveteraaneja. Lopulta saatettiin järjestää pelkästään veteraanien mielenosoituksia. Sodassa saadut mitalit heitettiin inhoten valtaapitävien jalkoihin.

Uusi iso ongelma alkoi Robert McNamaran aikoinaan käynnistämästä sodan juurisyiden selvittämisestä. Hyvin ”mcnamaralaisen” (akateemisen) tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, minkälainen päätöksenteko aiempina vuosikymmeninä johti Vietnamin kaltaiseen sotaan, ”ettei tehtäisi toiste samaa virhettä”. Aiempi sodan kannattaja Daniel Ellsberg pääsi käsiksi 7000 sivun tutkimusaineistoon (”Pentagon Papers”) ja vuoti sisällön New York Timesille ja myöhemmin Washington Postille (Huom. elokuva ”The Post!) sekä muille lehdille. Paljastui, että presidentit olivat epäilleet sodan voittamisen mahdollisuuksia alusta pitäen. Kuitenkin kongressille valehdeltiin menestymismahdollisuuksista.

Pentagonin paperit koskivat aikaa ennen Nixonia, mutta Nixonin epäluulo sai hänet tarttumaan paranoidisesti mahdolliseen salaliittoon, jolla Nixonin toimet paljastuisivat yhtä salaileviksi ja petollisiksi kuin aiempien presidenttien toimet. Nixon määräsi halvan agenttitarinan tapaan ns. ”Valkoisen talon putkimiehet” murtautumaan eri kohteisiin (yksi kohteista oli Ellsbergin psykiatrin vastaanotto) Nixonia kompromettoivien tietovuotajien selville saamiseksi. Murtautujat saivat vesiperän.

Dokumentissa kiinnitettiin aivan oikein huomiota ympäristökatastrofiin, jonka sai aikaan kasvimyrkkyjen levittäminen viidakoihin vihollisen löytämiseksi. Sodan yksi järkyttävimmistä seuraamuksia oli Agent Orange -kasvimyrkyn levittämisen (75 miljoonaa litraa!) paljastuminen ja tuhovaikutukset kymmeniksi vuosiksi eteenpäin sekä ihmisille että luonnolle.

::::::::::::::::

Nixonin strategiaksi kiteytyi poispääseminen Vietnamista ennen vaaleja 1972, mutta kuitenkin niin, että Saigon ei ehtisi kaatua vaalien alla. Hyvin nixonilaista ajattelua! Vetäytymisen vastineeksi haluttiin Pohjois-Vietnamissa olevat amerikkalaiset vangit vapaaksi. Samalla oltiin valmiita suostumaan siihen, että pohjoisvietnamilaiset saisivat jäädä etelään. Samaan aikaan käynnistyi Nixonin-Kissingerin Kiinan lähentymispolitiikka, joka pelästytti pohjoisvietnamilaiset. Näennäinen ystävyys, joka vallitsi Kiinan ja Pohjois-Vietnamin välillä saattoi kääntyä Kiinan aggressioksi milloin tahansa, kuten maiden välinen 1000 vuoden historia osoittaa.

Tapahtuneesta kehityksestä vedettiin Pohjois-Vietnamissa omat johtopäätökset, tuskin kuitenkaan yksimielisesti. Pohjois-Vietnamin puoluejohtaja Le Duan tarjosi patenttiratkaisuaan eli rintamasotaa! Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota, miten Vietnamin sota muistetaan sissisodan näyttämönä ja miten nurinkurisesti Le Duan tätä viidakkosodan ajatusta vastaan asennoitui. Ensimmäinen suuri väärinarviointi tapahtui tet-hyökkäyksessä vuoden 1968 alussa. Tetin ”rintamahyökkäyksen” sovellus epäonnistui, joskin dramaattisella tavalla osoitti pohjoisen kyvyn iskeä Etelä-Vietnamin sydänalueille, Saigon mukana lukien. Le Duan elätteli edelleen suurta ratkaisusotaa mielessään.

Ehkä tässä kaikessa oli kysymys – sodan lopun häämöttäessä – siitä, että hermoilu lisääntyi ja pelattiin sodan ja rauhan pelejä kiihtyvällä tahdilla.

Joka tapauksessa Le Duan käynnisti 120 000 miehen hyökkäyksen kolmella eri rintamalla etelää vastaan, joka osoittautui tuhoisaksi – Pohjois-Vietnamin kannalta. ”Pääsisäisoffensiivina” tunnettu hyökkäys alkoi 30.3.1972 ja epäonnistui täydellisesti aiheuttaen pohjoiselle suuret tappiot amerikkalaisten käynnistäessä vastaiskuna massiiviset B-52-pommitukset pohjoisessa. Pommituksiin palattiin nyt ensimmäistä kertaa sitten Lyndon B. Johnsonin presidenttiyden. Mitään ratkaisua nämä sotatoimet eivät kuitenkaan tuoneet tullessaan.

:::::::::::::::

Yksi Vietnamin sodan vavahduttavimmista kuvista tuli julki, kun pikkutyttö alastomana - napalmin polttamana - juoksee pakoon pommitusta neuvottomien sotilaiden yrittäessä parhaan kykynsä mukaan auttaa. Tavalliset TV:n katsojat näkivät nämä inhorealistiset kuvat kaikkialla maailmassa. Niillä saattoi olla suurempi vaikutus mielialaan kuin massiivisilla sotatoimenpiteillä. Tytön kasvoilta ei heijastunut pelko vaan hämmennys: mitä tämä mielettömyys on?

Rauhaan pääsemisen esteenä oli viime vaiheessa kaksi tahoa: FNL (eli Vietkong) ja Nguyen Van Thieu, Etelä-Vietnamin presidentti. Miksi? Koska USA pyrki neuvotteluissa ohittamaan Thieun ja Pohjois-Vietnam FNL:n. Thieu ei olisi halunnut irtautua amerikkalaisista. Nixon kuitenkin painosti luvaten apua, jos sotaonni kääntyy vietnamisoituvassa sodassa (Kissingerille Nixon sanoi puhelinnauhoitteessa tylymmin: neljävuotiasta lasta ei rintaruokita!). Thieulle luvattiin Nixonin henkilökohtaisella kirjallisella lupauksella, että amerikkalaiset eivät jätä Etelä-Vietnamia pulaan, jos vietnamisointi epäonnistuu.

FNL olisi halunnut sopimukseen vangeiksi joutuneiden sissien vapautuksen, aivan kuten amerikkalaiset saivat sopimukseen omien vangeiksi jääneiden vapautuksen (591 miestä).

Vihdoin vuodenvaihteen 1972/73 molemmin puolin aselepo ja rauhansopimus astuivat voimaan. Amerikkalaiset lupasivat poistua 60 vuorokaudessa vankien vapauttamisen tapahtuessa samassa aikataulussa. Pohjois-Vietnamin pommitukset lopetettiin.

Nixon valittiin marraskuussa 1972 suurella äänten enemmistöllä Yhdysvaltain presidentiksi toiselle kaudelle.

Ehkä tärkein syy, miksi Pohjois-Vietnam luopui viimeisenä myönnytyksenä vaatimasta presidentti Thieun syrjäyttämistä oli Kiinan pääministerin Zhou Enlain toteamus, että ”tärkeintä on antaa amerikkalaisten lähteä”. Ja sitten ratkaiseva lisäys: ”Tilanne muuttuu kuuden kuukauden – vuoden sisällä”.

Sodan loppunäytöksen käsikirjoitus oli sanottu tässä viimeisessä kappaleessa.

Amerikkalaisia oli kuollut 29.3.1973 mennessä 58 123 ja vietnamilaisia yli 2 miljoonaa.

Oliko Helsingin Sanomat suomettunut kylmän sodan aikaan?

Aleksi Mainion kirjoittama teos ”Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa” (Siltala, 2018) kertoo Erkkojen Helsingin Sanomista vuosilta 1944-1994 kylmän sodan näkökulmasta. Lehtitalon merkitys suurvaltojen välisen kilpailun solmukohtana on ilmeinen. Vaikka kirjan otsakkeessa Neuvostoliitto-suhteet ovat keskipisteenä, tulevat myös ”länsisuhteet” väistämättä kartoitetuksi.

Kirjassa on lähes 450 tekstisivua ja liitteet päälle. Keskityn tässä itseäni eniten kiinnostaviin osuuksiin eli varsinkin 1970- ja 80-lukuihin. Vaikka nuo poliittisen historian vaiheet on käyty läpi lukemattomissa kirjoissa, ja olen niistä useimmat lukenut, tuo tämä teos lihaa luiden ympärille. Kirjaa lukiessa joutuu monesti hämmentyneenä kysymään, oliko vaikuttaminen todella näin mustasukkaisen pikkutarkkaa suurvaltojen puolelta.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa Helsingin Sanomista oli tullut ylivertainen mielipidevaikuttaja lehtiemme joukossa. Arkilevikki nousi yli 300 000 ja sivumäärä saattoi nousta yli sataan. Samaan aikaan alkoi Aatos Erkon irtautuminen lehden toimituksen johtamisesta, kun hän luopui hallinnollisen päätoimittajan tehtävistä ja keskittyi toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan tehtäviin.

Erkko eritellään kirjassa viimeistä luonteenpiirrettä myöten. Syntyy kuva, että Erkko halusi pysyä kaukana varsinaisesta lehden toimitustyöstä, mutta samalla halusi olla vaikuttamassa sisältöihin! Skitsofreeninen tilanne, joka ei tainnut oikein koskaan ratketa. Koleerisesta luonteenlaadusta johtuva räjähtely ja jonkin asteinen vainoharhaisuus leimasivat Erkon käytöstä. Kuitenkin hän huolehti hyvin toimitustyön resursseista ja piti sillä porukan innostuneena työhönsä.

Seitsemänkymmentäluvulla tapahtui yhteiskunnan yleinen politisoituminen, eikä Hesari ollut tietenkään mitenkään irti tästä kehityksestä. Syntyi käsite ”taistolaisuus” -Taisto Sinisalon mukaan - kuvaamaan äärivasemmiston ideologista linjaa. Helsingin Sanomat asettui porvaririntamaan vastustamaan äärivasemmistoa. Lehden toimittajat levittivät tuntosarvensa tähän maailmaan. Erityisesti Aarno Laitinen kunnostautui viinanhuuruisessa tiedonhaussa vasemmistopiireissä.

Hesari sai myös tartunnan vasemmistovirtauksesta. Nuorten toimittajien yleinen vasemmistolaistuminen siirtyi automaattisesti Hesarin eri toimitusten sisälle. Taistelua käytiin sekä enemmistöläisten että vähemmistölaisten kesken ja toisaalta demarien ja äärivasemmiston välillä. Poltinmerkkejä ei kuitenkaan lyöty: kun tilanne hieman rauhoittui, vasemmistolaisten yleneminen mahdollistui liberaalissa lehdessä.

Moskovan kirjeenvaihtajan palkkaaminen oli oma lukunsa. Aatoksen isän Eljas Erkon ”paaluttamasta antikommunistisesta perinnöstä” piti kammeta itsensä jotenkin nykypäivään ja lopulta se onnistui: Erkki Pennanen nimettiin Moskovan-kirjeenvaihtajaksi vuonna 1975. Tasapuolisuuden vuoksi myös Yhdysvaltain kirjeenvaihtajan paikka täytettiin.

Yhdysvalloissa Kekkosta pidetiin vaikuttaja-agenttina. Vainoharhaisuus oli luonteenomaista tuolle ajalle. HS:n ulkomaankirjeenvaihtaja Lauri Karen oli yksi epäilyksenalaisista. Yhdysvaltain vakoilu ja vastavakoilu näyttivät toimivan suurin piirtein samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa toimittiin. Molemmat ”maailmannavat” pyrkivät käyttämään Hesaria hyväkseen ja mustasukkaisesti vartioivat etujaan lehden sivuilla.

Aatos Erkon aiempi kekkoskriittisyys kääntyi presidentin voimakkaaksi kannatukseksi vuoden 1978 presidentinvaaleihin tultaessa. Erkko suorastaan painosti toimittajia kirjoittamaan lehteen Kekkosta myötäileviä kirjoituksia. Ilman kitkaa ei selvitty. Lehden toimituksessa oli samaan aikaan voimakasta kekkoskriittistä ajattelua – viitattiin ylipitkään presidenttikauteen.

Suojelupoliisi kiinnostui Helsingin Sanomien toimittajien yhä tihenevästä yhteydenpidosta Tehtaankadulle. KGB ja GRU (samoin kuin Stasi) osoittivat monin tavoin kiinnostusta luoda yhteyksiä esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajakuntaan. Myös uutistoimisto APN:n suorittama urkinta lisääntyi 1970-luvun kuluessa. Usealla Hesarin toimittajalla oli oma kotiryssänsä. Näistä tapahtumista Aleksi Mainion kirja kertoo tarkemmin ja paljastavammin kuin mikään aikaisemmin lukemani kirja.

Meillä on keskitytty Neuvostoliiton harjoittamaan vakoilutoimintaan, mutta Mainion kirjassa osoitetaan, että CIA oli yhtä aktiivinen yhteyksien luonnissa ja tiedonhaussa.

Monista aiemmista yhteyksistä on tuttua, että Helsingin Sanomat osallistui presidentti Kekkosen heikon terveydentilan salailuun, kuten muutkin, mutta tähdellisen tästä tekee se, että Helsingin Sanomat esiintyi sananvapauden lippulaivana. Lehden toimittajilla sinänsä oli tahto kertoa totuus, mutta päätoimittajaporras halusi aggressiivisesti salata presidentin heikkenevän kunnon kiertoilmauksia käyttäen. Mainio käy läpi yksityiskohtaisesti sairauden piilottelun menettelyt.

Toimittajien halu kertoa rehellisesti Suomen politiikan kiemuroista oli laajempaakin, kuin mitä tapaus Kekkonen osoitti. Vaikenemisen kulttuuri sai väistyä mutta vain vähitellen. Juuri 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun vaihteessa Hesariin keskittyi politiikan toimittajien valtakunnallisia kärkinimiä runsaasti, eikä heitä ollut helppoa pidätellä. Tätä uutta kulttuuria johti Aarno ”Loka” Laitinen ja ydinryhmään kuului puolisen tusinaa johtavia toimittajia. Aluksi kirjoittelu keskittyi Hesarin nimimerkki ”Kummitädin” palstalle. Kun Kummitäti kävi liian arkaluontoiseksi Hesarin johdolle, päättivät keskeiset toimittajat Laitisen johdolla kirjoittaa – Hesarin johdolta salaa - pamfletin nimeltä ”Tamminiemen pesänjakajat”, joka nimensä mukaisesti pohti Kekkosen seuraajakandidaattien kautta Suomen politiikan salattuja tai puolijulkisia totuuksia. Laitinen vastasi kirjan letkeästä, ironisesta tyylistä.

Muistan itse - luettuani kirjan heti tuoreeltaan - kokeneeni väristyksiä, kun Pesänjakajien kautta läpivalaistiin johtavien poliitikkojen luonteenlaatua ja poliittisia ja muita kommelluksia. Politiikan maailma avautui uudelle tavalla.

Itse asiassa kirjan keskustaho oli Neuvostoliitto ja siinä pohdittiin eri presidenttikandidaattien yhteyksiä Neuvostoliittoon esimerkiksi kotiryssäjärjestelmän kautta. Toinen fokus kirjasessa oli Ahti Karjalaisen kuningastien katkaiseminen. Helsingin Sanomiin tämä liittyi elimellisesti sillä tavoin, että Aatos Erkko oli KGB:n vaikuttamisen kohteena, jotta Karjalainen tulisi valituksi. Tuohon aikaan Erkko oli ”suomettumisensa huipulla”. Yhteydenpito Viktor Vladimiroviin oli tartuttanut Erkkoon pelon Neuvostoliittoa kohtaan jopa niin, että Karjalainen tuntui ainoalta oikealta mieheltä Suomen tasavallan presidentiksi: ”Tällä kertaa Suomen presidentti valitaan Kremlissä” paljasti Erkko kylmäävästi.

Hesarin eri toimituksissa oltiin toista mieltä ja jännite kustantajan ja toimittajien välillä oli käsin kosketeltavaa. Erkon ja päätoimittaja Heikki Tikkasen välit kiristyivät äärimmilleen. Vielä Koiviston valinnan jälkeen Erkko katsoi Suomen kansan tehneen kohtalokkaan virheen. Erkon Neuvostoliiton pelko oli suunnaton!

Samoihin aikoihin Erkon ote lehdestä tuntui kirpoavan yhä kauemmaksi. Turhautuminen oli kaikkien nähtävillä. Jää kuva, että vaikuttaa piti, mutta ei ollut enää mahdollisuutta: lehti eli omaa vaurasta, itsenäistä elämäänsä.

Helsingin Sanomat eli suuruutensa aikaa 1980-luvulla. Kaikki tuntui sujuvan loistavasti. Levikki oli mahtava sekä väestön määrään nähden että mihin tahansa muuhun mittapuuhun verraten. Erkko oli jo aikapäiviä sitten ajautunut kauemmas porvarillisilta juuriltaan. Häntä pidettiin lähinnä sosiaalidemokraattina. Erkko jopa vieraili sdp:n vappujuhlassa. Myös eri toimituksissa oli runsaasti sdp:hen päin kallellaan olevia toimittajia.

Koiviston ja Erkon välit palautuivat pikkuhiljaa ja yhteisiä tapaamisia järjestettiin sekä presidenttikaudella että sen jälkeen. Niiden yhteydessä tuli esille pari asiaa, joita ainakaan minä en ole tiennyt.

Vuonna 2007 Koivisto ehdotti, että Helsingin sanomat alkaisi pitää Koiviston salaista ”uutisarkistoa Helsingin Sanomiin”. Koivisto halusi kertoa aiemmin kertomatta jääneitä salaisiakin asioita tähän arkistoon. Aineiston Koivisto antaisi haastatteluina ja mahdollinen julkiseminen tapahtuisi vasta sitten, kun aika on sopiva. Ajatus oli kiusallinen Helsingin Sanomille ymmärrettävistä syistä: miksi lehti toimisi yksityishenkilön arkiston sijoituspaikkana? Miten ihmeessä Koivisto oli saanut tällaisen asian päähänsä? Presidentille viestitettiin kohteliaasti, että tämä ratkaisu ei kävisi päinsä.

Tätä kautta tullaan toiseen asiaan, nimittäin paljastui, että arkistolla oli tietty syy: eläkkeelle siirtynyt presidentti näki suomalaisessa mediakentässä huolestuttavia piirteitä: kohta ”kaikki varteenotettavat tiedotusvälineet olivat yksinomaan kaupallisia”. Sitten hän lisäsi: ”ja kohta Nato-mielisiä”. Koivisto jatkoi, että Suomen tiedotusvälineillä voisi olla tässä asiayhteydessä vain yksi vastavoima, nimittäin Helsingin Sanomat. Myönnän, että hätkähdin luettuani kirjasta tämän, koska olen nähnyt Suomen mediahegemonian suuntautuvan samalla tavalla, kuin miten Koivisto sen näki.

Koivisto oli kuitenkin väärässä paikassa väärään aikaan – hän oli suden suussa – koska Helsingin Sanomat - sitoutumattomana itseään pitävä lehti - oli juuri ehtinyt linjata ajavansa Suomea Natoon!

Mitä fundeeraaja Koivisto ajatteli? Jos spekuloin hiukan, niin hän oli historiallisesti ja pitkälle eteenpäinkin sillä kannalla, että mediaeliitti oli viemässä Suomea väärään suuntaan, sotilaallisen liittoutumisen tielle. Näin tullaankin aivan ajankohtaiseen teemaan, joka tuossa Koiviston sanomassa minua hätkähdyttikin: sotilaallisesti liittoutumalla vaarannetaan kansallinen olemassaolo. Mitä ajatteli Erkko? Antti Blåfieldin teoksessa ”Loistavat Erkot (2014) todetaan, että Erkko haukkui päätoimittaja Janne Virkkusen monta kertaa Helsingin Sanomien ottaman myönteisen Nato-kannan vuoksi (joka tapahtui vuonna 2006). Hän ei kuitenkaan enää 2000-luvulla ollut päätöksentekoelimissä mukana, vaikka lehden omistus tietenkin säilyi.

Koivistolla oli selvä viesti: Suomen media ja muu eliitti oli viemässä Suomea suuntaan, joka osoittautuisi vaaralliseksi. Koiviston mielestä Helsingin Sanomat ”voisi olla establishmentin kyseenalaistava voima”. Niin olisikin voinut olla, mutta se ei halunnut olla sitä!

Olen viitannut ohessa ajatukseeni, jonka olen esittänyt näissä blogikirjotuksissa aiemmin, eli että tarvittaisiin vastavoima yksipuolien porvarilliselle ja hegemoniahakuiselle medialle. Ainoa voima, joka enää voisi pystyä tähän on Yle.

::::::::::::::::::

Ajat muuttuvat – vai muuttuvatko? ”Erkon kylmä sota” kuvaa vanhan ajan epäluulon ja vainoharhaisuuden maailmaa. Kirjan lukeminen on silmiä avaava kokemus. Helsinki oli vakoilun ja vaikuttamisen keskiössä. Eivät muutokset - tähän päivään tultaessa - kuitenkaan kovin suuria ole vanhoihin huonoihin aikoihin verrattuna. Tekniikka vain on kehittynyt.

Entä ihmiset? Aatos Erkko oli sekä kotimaississa kuvioissa että kansainvälisesti mahtava mies. On jotenkin nurinkurista, että tämä samainen mahtava mies pelkäsi Neuvostoliitoa enemmän kuin ehkä kukaan toinen. Johtuiko se siitä, että hänellä oli eniten menetettävää? Lehtensä piirissä hän oli suomettunein henkilö. Jälleen kerran voidaan todeta, että Hesarin ”osaamiskoneisto” piti lehden henkisesti ja moraalisesti ryhdissä niin pitkälle, että Aatos Erkko turhautui luomuksensa keskellä.

Sisällissodan pitkät varjot: punaisten ja valkoisten leirit sodan jälkeen

Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Tämä on kirja-arvion toinen osa.

Yksi sisällissodan jälkeisen ajan ihmeistä oli, että demokraattinen järjestelmä säilyi Suomessa, vaikka sitä uhattiin sekä oikealta että vasemmalta. Muun muassa ensimmäiset kunnallisvaalit pantiin toimeen jo vuodenvaihteessa 1918-1919. Selitykseksi Hentilä esittää eräänlaisen hybridin voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos löi leiman läpi koko yhteiskuntaan. Vallitsi ”valkoinen autoritaria” ja merkittävä osa tätä autoritaarista hallintoa oli sodan käsittäminen ”vapaussotana”.

Kuva ei kuitenkaan ollut ihan näin yksioikoinen. Myös porvaripuolella oli hahmoja, jotka tunnistivat kansakunnan haavoittuneisuuden ja suhtautuivat punaisiin ymmärryksellä. Toisinajattelijoita valkoisessa Suomessa löytyi sekä poliitikoista että liikemiehistä. Heistä voidaan mainita Ståhlberg, Uuno Hannula ja Santeri Alkio. Kansan hiljainen enemmistö oli heidän takanaan, valkoisten johdon edustaessa usein äärimielipidettä. Ristiriita kulminoitui punavankien armahduskysymykseen: vapautetaanko vai pidetäänkö säppien takana.

Hentilän johtopäätös on oikea: porvarit olivat jakautuneet kahtia, ääriainekseen ja maltillisiin. Maltilliset porvarit olivat viitoittamassa tietä kohti punamultayhteistyötä, jonka toteutuminen oli toki mahdotonta vielä 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella. Näistä ajoista alkoi maltillisen sosiaalidemokratian taistelu pääsystä yhteiskuntakelpoiseksi.

Yksi Suomen ihmeistä oli, että katkeran sodan jälkeen pystyttiin toteuttamaan runsaasti sosiaalisia uudistuksia. Muodostui silta ennen sisällissotaa käynnistettyjen uudistusten ja sodan jälkeisten uudistusten välille. Eräänlainen mysteeri on, että työväenliike saavutti likipitäen ne tavoitteet rauhanomaisesti kuin mitä sillä oli ollut tavoitteina ennen kansalaissotaa. Yksi keskeisistä syistä tapahtuneelle oli, että sdp palasi Suomen suurimmaksi puolueeksi pikaisesti sodan jälkeen.

Sotien välistä ajanjaksoa on luonnehdittu useilla eri nimillä. Hentilä ottaa esille kirjassaan joitakin niistä. Paavo Haavikko nimesi ajanjakson ”Tannerin tasavallaksi”, Niko Kannisto ”Vaaleanpunaiseksi tasavallaksi” (tarkasteluajankohta 1918-1924) ja Marko Tikka ”Valkoisen hämärän maaksi” (tarkasteluajankohta 1918-1921). Kahdessa ensin mainitussa on liian selkeä vasemmistopainotus, vaikka ne täyttävätkin paikkansa näkökulmamielessä. Tikan oikeiston olemusta luotaava nimi on iskevä.

Sisällisota hajotti työväenliikkeen kahteen, tai niin kuin Hentilä sanoo, useampaankin fraktioon. On selvää, että radikaalimpi osa ei halunnut painaa villaisella kokemiaan kärsimyksiä ja syytti maltillisempia vasemmistolaisia petturuudesta. Vasemman reunan radikaalit työväenjohtajat hyljeksivät parlamentarismin ihanteita. Parlamentaarinen perusta oli itse asiassa kiusallinen haitta vallankumouksen tavoittelun tiellä.

Samaan aikaan kuitenkin suomalainen vastakkainasettelun ohuus sai yhä eriskummallisempia piirteitä, kun Väinö Tanner pääministerivuotenaan 1927 – monien hämmennykseksi - otti presidentin sijaisena vastaan vapaussodan muistoparaatin. Arvostelu vasemmalta ja oikealta oli melkoista.

Kaiken lisäksi oikeiston kellokas Rafael Haarma kävi pyytämässä omissa nimissään Tanneria Suomen diktaattoriksi (!), josta Tanner toki kieltäytyi. Tanner siis hyväksyttiin laajalla rintamalla sovinnontekijäksi.

Moskovalaiselle siivelle vain kumouksen tie oli hyväksyttävä tie. Tavoitteena oli kommunistinen yhteiskuntajärjestys. Vasemmistoradikaaleilla oli monia keinoja päästäkseen päämääräänsä: yksi väylä oli soluttaa sosialidemokraattien kannattajat, toinen oli Tannerin leimaaminen pääviholliseksi.

Kun kommunistit perustivat oman puolueen, merkitsi se isoa lovea sdp:n kannatukseen. Eduskuntavaaleissa 1922 Suomen sosialistinen työväenpuolue sai 27 paikkaa ja sdp:lle jäi 53 paikkaa. Myöhemmissä vaaleissa 1920-luvulla kommunistit menettivät osan paikoistaan, mutta säilyttivät yllättäen asemansa puoluekartalla porvariston kauhuksi. Sdp:n kannatus asettui noin 60 kansanedustajan paikkeille.

Koko 1920-luku oli taistelua punaisen ja valkoisen totuuden välillä, sillä erityishuomiolla, että valkoisen totuuden levikki ja kannatus oli ylivoimaista. Taistelu oli siis epätasaista. Sdp:ssä oltiin hyvinkin passiivisia näitä asioita käsiteltäessä. Sen sijaan kommunistit käynnistivät laajamittaisen propagandatyön. Suuri osa kommunistien painotuotteista kuitenkin tuhottiin tehokkaasti Etsivän keskuspoliisin (EK) toimesta.

Kaikkein eniten suomalaisten kommunistien iskukykyä heikensivät Stalinin vainot. Suuri osa kommunisteista toimi Neuvostoliitosta käsin. Uhrien määrästä on vain arvioita. Hentilä tarjoaa määräksi noin 20 000. Teloitusten keskeinen vuosi oli 1938.

::::::::::::::::

Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojelukuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.

Pahimmillaan leiriytymiskehitys näkyi mustina listoina, joilla työantajat pyrkivät karsimaan työntekijöistä epämieluisat pois. Parhaimmillaan taas luokka- ja yhteiskuntarajat ylittyivät ja eheytyminen käynnistyi.

Kun sisällissota oli päättynyt, omaksuivat valkoiset päämääräkseen sodan lopputuloksen varmistamisen keinolla millä hyvänsä. Tuli torjua sekä ulkoa että sisältä tulevat uhat. Tavoitteet olivat suurisuuntaiset varsinkin ulkoisten tavoitteiden osalta, huipulla Pietarin ”vapauttaminen” ja Suur-Suomi! Samalla Mannerheimia tyrkytettiin ns. aktivistien taholta diktaattoriksi. Mikään tavoitteista ei onnistunut.

Suojelukunnat omaksuivat järjestyksenvalvojan roolin armeijan muodostamisen ollessa kesken. Suojelukuntien rinnalle perustettiin Lotta Svärd vuonna 1921. Suojeluskunnilla näytti olevan erittäin vahva asema kansakunnan suunnan määrittäjänä, vaikka vasemmisto olikin jyrkästi suojeluskuntia vastaan. Ensimmäisten presidentinvaalien tulos oli yllättävän selvä: Ståhlberg pesi Mannerheimin ylivoimaisesti. Tulos osoitti, että suojelukunnat edustivat suurelta osin vain oikeistoa ja kansalaiset jakautuivat vasemmisto-oikeistoakselille tasaisesti.

Eräs sisällissodan seuraus oli, että armeijan kutsunnoissa käytettiin ”luotettavuusarviointia” (asteikko 1-3). Täyttä luotettavuutta edusti 1 ja epäluotettavuutta 3. Sisällissodassa punaisten puolella olleet hylättiin kutsunnoissa. Luotettavuusarviointia jatkettiin talvisotaan saakka.

Sodan jälkeen käytiin taistelua Venäjän vallan aikaisten upseerien ja uusien Saksasta tulleiden jääkäriupseerien välillä. Armeijan kouluttajiksi nousivat jääkäriupseerit syrjäyttäen ”ryssänupseerit”.

Kuten tunnettua oikeisto omaksui 1930-luvun vaihteessa pahaenteisen asenteen, jonka mukaan ”vapaussota oli saatettava loppuun”. Hentilä toteaa aivan oikein, että Suomi ”ajautui sotilasdiktatuurin partaalle”. Oikeistolaisimmat olivat kärsineet omasta mielestään tappioita (Ståhlberg presidentiksi, Tarton ”häpeärauha”, Suur-Suomi ideologian romahtaminen ja sosialistien palaaminen poliittiseen elämään) ja vaativat hyvitystä.

Taistelu työpaikoilla oli ankaraa kommunistien lakkoliikkeen ja työnantajien lakonmurtajakaartin välillä. SKP toimi Moskovasta käsin, joten sillä oli vahva tuki idässä. Muut poliittiset tahot sosiaalidemokraatteja myöten halusivat pysäyttää kommunistien etenemisen.

Vapaussodan jatkamisen konkreettinen ilmenemismuoto oli Lapuan liike. Liike muilutuksineen asetti suomalaiselle demokratialle koetinkiven, josta se vain vaivoin selvisi. Säädettiin muun muassa ns. kommunistilait estämään kommunistien toimintaa.

Oikeudenkäyttö rapautui pahasti noina vuosina. Hentilä näkee kostotoimenpiteet sisällissodan jatkumona ja näkemykselle löytyy perusteet. Hentilä näkee, että Lapuanliikkeessä yhdistyivät yläluokkainen nationalismi ja talonpoikainen populismi. Eduskunnan säätämät lait rinnastettiin populistisesti likaiseen poliittiseen peliin.

Kävi kuitenkin niin, että suuressa itsetunnon nosteessa Lapuanliike meni liian pitkälle ja käynnisti kapinayrityksen, jonka vastuuntoiset yhteiskunnalliset voimat torjuivat.

Mäntsälän kapinaan päättyi oikeistoaktivistien yritys horjuttaa demokratiaa sekä tukea Mannerheimia diktaattoriksi. Demokratian pelasti se, että laillisuuden puolustajat olivat koko häilyvän kauden ajan enemmistönä suomalaisten joukossa. Vapaussodan ”loppuun saattaminen” epäonnistui ja demokraattinen järjestelmä pääsi voitolle.

(Jatkuu myöhemmässä blogikirjoituksessa)

Vaihtoehto Mäntsälälle: kirkkaat valot, iso kaupunki

Mäntsälän Uutisissa oli 7.3.2018 artikkeli Mäntsälän väestökehityksestä: ”Mäntsälän väkiluku pieneni ensi kertaa (sitten) 70-luvun”. Laskua edelliseen vuoteen (2016) oli 50-60 henkeä. Sama ilmiö on tapahtunut monissa Helsingin kehyskunnissa. Kontrasti on melkoinen, kun takavuosina juuri kehyskunnat olivat ripeimmin kasvavia kuntia. Väestönkehitys on ollut parhaita aikoja heikompaa jo viiden vuoden ajan, mutta nyt mentiin ensimmäistä kertaa miinukselle.

Miten tilanne on muuttunut ja miksi? On mielenkiintoista verrata tilannetta viiden vuoden takaiseen kirjoitukseeni (25.6.2013), jonka otsake oli sama kuin tällä kirjoituksella. Silloin oltiin mielestäni nyt meneillään oleva kehityksen alussa.

Ohessa suora lainaus kirjoituksesta sellaisenaan:

”Kotikuntani Mäntsälän väkiluvun muutokset kytkeytyvät oleellisesti niihin muutoksiin, jotka tapahtuvat pääkaupunkiseudulla tai laajemmalla Helsingin seudulla. Yksi oleellinen osa muutosta on kehyskuntien ja pääkaupunkiseudun keskinäinen muuttoliike. On totuttu siihen, että pääkaupunkiseudulta muuttaa nuoria lapsiperheitä väljempään asumisympäristöön kehyskuntiin. Mäntsälä on saanut tästä muuttoliikkeestä reippaan osuuden. Väkiluku on miltei kaksinkertaistunut 35 vuodessa.

En väheksy kunnan omia toimenpiteitä. Tonttimaata on oltava ja sitä on ollut saatavissa, kiitos kunnan ennakoivan maanhankinnan ja kaavoitustyön. Mäntsälän sijainti ja yleinen elintason nousu ovat olleet kuitenkin ratkaisevia tekijöitä. Ennen 1980-lukua staattinen maaseutuyhteisö ei kasvanut juuri lainkaan. Väkiluku päinvastoin taantui.

Tilanne muuttui, kun Suomeen vihdoin levisi kaikkialla länsimaissa vaikuttanut esikaupunkibuumi ja sen mahdollistaja, henkilöautoistuminen.

Kun pääkaupunkiseudulta on muuttanut parhaassa työiässä olevia ihmisiä Mäntsälään, on se mahdollistanut kunnan vaurastumisen. Mitenkään itsestään selvää kehityskulku ei ole ollut. Itse asiassa Mäntsälä on tulotasoltaan ollut Uudenmaan pohjamutia. Vasta viime vuosikymmenien (ja ahtaammin arvioiden vasta viime vuosien) tulomuutto on nostanut Mäntsälän tulotasoa.

Onko tulotaso niin tärkeä? Eikö kysymys ole eräänlaisesta syrjinnästä? Eikö humaaneihin periaatteisiin kuulu ”sallia” kaikenlainen muutto? Tähän on oikeastaan helppo vastata: niinhän tapahtuukin. Nykyisin kerrostaloista omakotitaloihin muuttavien on pakko olla kohtuullisen hyvätuloisissa ammateissa, jotta muutto mahdollistuu. Nykyinen kotitalouksien velkaantumiskehitys – josta pääosan muodostavat asuntovelat – on sitten trendi, jonka vaikutukset voidaan arvioida vasta jonkin ajan kuluttua. Itse olen pitänyt kehitystä huolestuttavana.

Olen kiinnostuneena seurannut voisiko nykyinen esikaupunkitrendi muuttua päinvastaiseksi eli muuton suunta kääntyisi kohti suurkaupunkeja. Mitään aivan varmoja osviittoja tästä ei ole, jos puhutaan korkean elintason länsimaista – kehittyvät maat ovat sitten erikseen. Yhdysvalloissa on tosin ollut jo pitkään meneillään trendi, jossa muuttovirrat ovat kääntyneet maaseudulta kaupunkeihin. Tätä kehitystä on syytä tarkkailla. Edelleen jossain amerikkalaisessa tutkimuksessa todettiin, että ”pienet” yliopistokaupungit (so. 200 000 - 400 000 asukasta) voivat olla vetovoimaisia kehyskuntien asukkaiden näkökulmasta. Helsinki voisi täyttää ehdot!

Muutoksen merkkejä on muutoinkin ohuesti havaittavissa. Sinkkuvaltaistuminen johtaa helposti kaupunkiympäristöasumisen priorisointiin. Sama ilmiö näkyy nuorimpien aikuisten ikäluokkien irtaantumisena kesämökkikulttuurista. Ympärillä pitää olla säpinää. Cityihmiset miettivät Juhannuksenkin traditioiden murtamista: kyllä kaupungissa voi viihtyä myös keskikesällä.

Mäntsälän väkiluvun kasvu laantui 1990-luvun lamavuosina lähelle nollapistettä. On selvää, että talouden taantuma ei mahdollista niin helposti työn perässä kulkemista kuin mitä tapahtuu korkeasuhdanteessa: siispä muutto vähenee. Laman jälkeen väkiluvun kasvu 1990-luvun jälkipuoliskolta aivan viime vuosiin saakka on ollut tosi reipasta. Syy on selvä: Suomen taloudella on mennyt lujaa ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka.

Nykyisessä taantumassa väkiluku käyttäytyi hyvin pitkälle samalla tavalla kuin 1990-luvun alussa. Kasvuluvut putosivat 2-3 prosentin lukemista ensin 1,5 prosenttiin ja sitten alle prosenttiin (2011). Vuonna 2012 tapahtui ainakin minun mielestäni yllättävä käänne. Palattiin takaisin kovalle kasvu-uralle (väkiluvun kasvu 1,7 %). Nyt ollaan meneillään olevan vuoden osalta taas todella matalissa lukemissa (ja niissä on pysytty sen jälkeenkin/huomautus 7.3.2018).

Mitä johtopäätöksiä voitaisiin vetää? Ensimmäinen ajatus on, että ei kannata ennustella juuri mitään, koska aikaväli (vuodesta 2008 tähän hetkeen) on aivan liian lyhyt pitkäaikaisten trendien arviointiin. Jos jotain sanoisin, niin taantuma 2009-2011 vaikutti odotetusti, väkiluvun kasvu tyrehtyi . Ehkä vuoden 2012 muutos johtui patoutuneesta kysynnästä, joka purkautui ennen kuin talous vaipui uudelleen nollakasvuun. Tämän vuoden osalta lisäys on tosi pieni (vain +38 henkeä viidessä kuukaudessa). Viime aikoina on ollut poikkeuksellisen runsaasti myös yksittäisiä miinusmerkkisiä kasvulukuja kuukausitasolla.

Voi olla, että kysymys on myös pitkävaikutteisemmista trendeistä, jos ei vallan paradigman muutoksesta. Tähän viittaa muutokset Helsingin väkiluvussa. Tuoreeseen Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaukseen viitaten (numero 2/2013: Hannu Kytö: Paluu pääkaupunkiseudulle) Helsingin muuttotappio oli vielä 9000 henkeä vuosina 2002-2007 muuhun maahan. Samaan aikaan Espoo voitti 4000 ja Vantaa 600 henkeä.

Vuosina 2008-2012 Helsingin kokonaismuuttovoitto oli 8500 henkeä. Samaan aikaan Helsingin muuttotappio kehyskuntiin on pienentynyt dramaattisesti (ollen tosin vieläkin 400 henkeä vuositasolla). Helsinki kerää muuttovoittonsa nyttemmin paitsi maahanmuutosta niin myös Helsingin seudun ulkopuolelta – maakunnista - tapahtuvasta muutosta (vuosittain +3000-4000 henkeä, vuonna 2011 tarkalleen 3797 henkeä). Muuttajia eivät ole enää pelkästään opiskeluikäiset (17-29 vuotiaat), vaan myöskin 30-44 vuotiaat. Samaan aikaan 30-44 vuotiaiden poismuutto Helsingistä on pienentynyt.

Jälleen kerran on syytä todeta, että pitkän aikajänteen johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. Spekulaatio kuitenkin sallittakoon. Onko tuo alussa mainittu ”takaisin suurkaupunkeihin” - ilmiö vahvistumassa? Jos siis Helsingin tappio kehyskunnille on enää noin 400 henkeä vuositasolla, niin Mäntsälän osuus ei voi olla kaksinen. Ja kuitenkin Helsinki on ollut ykköskunta Mäntsälän muuttovoittotilastoissa.

Onko Helsinki onnistunut kasvattamaan pientaloasumisen määrää? Epäilen, ettei se ole voinut tapahtua näin nopeasti. Onko Espoo onnistunut pysäyttämään Helsingin muuttoliikkeen aiempaa paremmin Espooseen kehyskuntien sijasta? On se mahdollista, ainakin osittain. Sitten tullaan isompaan muutosmahdollisuuteen: jokin seikka tai jotkin seikat ovat alkaneet vaikuttaa pääkaupunkiseudun profiilia nostavasti nimenomaan helsinkiläisten itsensä näkökulmasta. Asuntojen hintataso se ei voi olla, sillä hintojen nousuvauhti ei ole maltillistunut. Onko kysymys kaupungin onnistumisesta, kun se on taistellut paremman viihtyvyyden puolesta? Ainakin itse näen, että kulttuuritarjonnan puolesta Helsinki on elinvoimaistunut. Kesäkaupunkina pääkaupunki on lyömätön, sen arkkitehtuuri on upeaa. Mutta antavatko helsinkiläiset itse arvoa rakennusarkkitehtuurille?

Ihmisiä vetää Helsinkiin myös kovat asiat: keskituloisilla ja rikkailla on varaa muuttaa kehyskunnista takaisin kalliiseen Helsinkiin siellä jo opiskelevien lasten ja oman työn perässä. Tämä trendi saattaa vahvistua lähitulevaisuudessa. Osa alun perin pääkaupungista muuttaneista on pettynyt maaseudulla asumiseen, palvelujen tasoon jne.

Myös ihmiset muuttuvat: kesällä kaupungista ei paeta, terasseilla viihdytään. Entä omakohtainen kokemukseni? Itse näen asian niin, että meikäläisessä on kaksi puolta: sound of the city - suurkaupungin syke - vetää puoleensa toisaalta, mökkikulttuuri toisaalta. Olen siis eräänlainen hybridi. Ymmärrän kyllä, että ei voi olla kauempaa haettua asiaa perushelsinkiläisen näkökulmasta kuin perinteinen työleiri mökillä.

Kun osa ihmisistä edelleen kaipaa kehyskuntien väljiä tontteja, niin toinen osa muodostuu cityihmisistä – ”Bright Lights, Big City”, kuten vanhassa blues-kappaleessa todetaan - jotka eivät missään tapauksessa halua poistua Helsingistä lyhyitä visiittejä lukuun ottamatta. Kaupunki ikään kuin tiivistyy ja täyttyy kaupunkihengellä.

Jos rohkeasti veikkaisin, niin olettaisin cityelämisen viehättävän tulevaisuudessa yhä enemmän. Tämä johtaa Helsingistä ulospäin suuntautuvan muuttoliikkeen maltillistumiseen. Onko suomalaista vihdoin tullut Olavi Paavolaisen "nykyajan etsijöitä", suurkaupunki-ihmisiä?

::::::::::::::::::

Blogikirjoituksessa ”Paluu suurkaupunkeihin” 28.12.2015 jatkoin väestönkehitysaiheesta seuraavasti:

Paluu suurkaupunkeihin

”Tarkastelen tässä ilmiötä, joka on ollut voimassa Yhdysvalloissa jo ehkä 15 vuotta eli paluuta suurkaupunkeihin esikaupunkialueryntäyksen päättymisen jälkeen.

Vuosikymmeniä vannottiin Frank Lloyd Wrightin ideaalin eli kymmenien neliökilometrien laajuisten ”omakotimattojen ” nimiin esikaupunkialueilla. Wrightin ennustuksesta on kulunut yli 80 vuotta, ja sehän toteutui ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa, meillä Suomessa 1960-luvulta alkaen.

Oma kotipaikkakuntani, Mäntsälä on kokenut tämän muuton rajummin kuin moni muu paikkakunta: tullessani tänne 1980-luvun alussa väkiluku oli reilut 12 000, nyt se on yli 20 000 asukasta. Olemme pääkaupunkiseudun – ei nukkumalähiö, vaan – asumiskunta. Väkiluvun kasvun yskähtely kotipaikkakunnallani muutaman viime vuoden aikana on kertonut paitsi taantuman hidastamasta muuttoliikkeestä niin myös suurkaupungin sykkeen vetovoimasta.

Paul Krugman pohtii ilmiötä muutaman viikon takaisessa New York Timesin kolumnissaan (eletään siis vuotta 2015/PT 7.3.2018) ja toteaa kotikaupunkinsa New Yorkin muutoksista seuraavaa: vuokrat ovat korkealla, ruoka on parempaa kuin koskaan ja kulttuuri on elinvoimaista. Kaupungin kultainen aika on palannut, kunhan sinulla on tarpeeksi rahaa selvitäksesi asuinkustannuksista.

Ja juuri tuo viimeksi mainittu – kustannukset - onkin monen muuttajan päänsärky. Mutta niin se on muuallakin kehittyneessä maailmassa – Helsinki mukaan lukien.

Rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset ovat muuttaneet kaupunkien keskustoihin tai niiden tuntumaan. Sinne myös keskittyvät korkeapalkkaiset työpaikat. Syytä ilmiöön Krugman hakee toimitusjohtajien työtavoista. Vuonna 1955 – Fortune-lehden artikkelin ”Kuinka huippujohtajat elävät” -mukaan - tyypillinen huippujohtaja herää aamulla 7 aikaan ja matkustaa esikaupunkialueelta työpaikalleen junalla tai omalla autolla ja kiirehtien takaisin kotiin klo 18.00 jälkeen salkku täynnä kotitöitä. Enää ei välttämättä tehdä niin: työpaikat ja asuminen ovat lähellä toisiaan.

Ja nyt ei puhuta superrikkaista (1 prosentti) vaan top-kympistä. Kun tämä joukko muuttaa takaisin keskustoihin, tulevat ravintolat, kaupat ja viihdetarjonta perässä.

Nouseva kysyntä nostaa hintoja, mutta syynä on myös liian tiukka sääntely, joka estää rakentamasta tarvetta vastaavasti. Tässä Krugman kerrankin yhtyy konservatiiveihin. Asumisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin rakentamiskustannukset. New Yorkin kaupunki ei mahda kasvaville tuloeroille mitään, mutta se voi tehdä paljonkin lisätäkseen asuntotarjontaa, jolloin sisään muuttavat rikkaat eivät aja keskituloisia ja köyhempiä pois kaupungista.

Blogikirjoituksessa 9.7.2013 ”Maaseutuun kun masentuu, sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin” totesin - viitaten kehitykseen meillä Suomessa - seuraavaa: ”Vanhan ajattelun mukaan kaupungissa vallitsi pakkotahtinen teollinen työskentelytapa. Nyttemmin palveluvaltaisuus on luonut uuden, modernin ympäristön, joka houkuttelee. Eikä tehdaskaan nykyisten ympäristösäännösten ja tietotekniikkapainotteisten työvaiheiden vallitessa ole se sama hierarkkinen paikka, josta Toivo Pekkanen kertoi aikanaan. Laulun sanojen mainitsemat ”tuulet raikkaat” voivat löytyä maaseudun sijasta pienestä suurkaupungista.”

Mutta itsekseen kehitys ei tapahdu: ”Selvää kuitenkin on, että jos Helsinki haluaa pysyvälaatuisen vaihtoehdon muuttoliikkeeseen omaksi edukseen, sen on panostettava myös uusiin asuntoalueisiin ja siellä omakotiasumiseen". Autoistuminen liittyy oleellisesti esikaupunki/kehysalueasumiseen. Juuri tämä autoistumisen buumi aiheutti muuttobuumin kehyskuntiin (Mäntsälään ”viivästyneenä” 1980-luvulla) ja vastaavasti kehyskuntien houkutus väljänä asuinympäristönä kiihdytti autoistumista.

Muutoksesta kielii sekin, että pääkaupungin autottomien asuntokuntien määrä (nyt reilusti yli puolet asuntokunnista) kääntyi nousuun jo pari vuotta sitten. Hyvä joukkoliikenne mahdollistaa autottomuuden.

Kehyskuntiin muuttajan on varauduttava yhden auton sijasta kahden tai kolmen auton hankkimiseen. Neljäkään autoa ei ole mahdottomuus, jos perheessä on nuoria aikuisia. On selvää, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Moni joutuu miettimään kannattaako maaseutuidyllin vuoksi uhrata autoihin niin paljon rahaa kuin nyt tapahtuu.

Pääkaupunkiseudun kunnat valittavat aivan turhaan ihmisten siirtymistä pääkaupunkiseudulta ”metsiin” tai ”pelloille”, siis hajalleen kehyskuntiin. Niiden on pidettävä huolta omasta asuntotuotannosta, koska trendin mukaan muuttohalukkuutta pääkaupunkiseudulle on.

Yksi aspekti on vielä mainittava. Samaan aikaan kun kaupunkiasuminen viehättää yhä useampia, ovat pääkaupunkiseudun kehyskunnat panostaneet työpaikkojen luomiseen hankkimalla (suur)yrityksiä. Imperiumin vastaiskulla pyritään vaikuttamaan asumisvirtoihin kehyskuntien hyväksi ja torjumaan pääkaupunkiseudulle muuttoa. Kehyskunnista on pyritty tekemään asumiskuntien lisäksi työssäkäyntikuntia.

Nykyinen trendi näyttäisi siis olevan se, että työpaikat ja asuminen pyrkivät lähenemään fyysisesti toisiaan sekä suurkaupungissa, että se kehysalueella - jos vain rahat riittävät. Tämä trendi muodostaa pihtiliikkeen, joka on omiaan autioittamaan Suomen maaseutua.”

::::::::::::::

Takaisin tähän päivään (7.3.2018).

Miltä nuo juttuni tuntuvat tämän päivän näkökulmasta? Miltään oleelliselta osalta en niitä muuttaisi, pikemminkin silloinen käsitys on vahvistunut.

Pari mielenkiintoista ilmiötä: Helsingissä on alettu rakentaa 15 m2 koteja (tai ”kotiloita”), joka on vastaus kasvaviin asuinkustannuksiin, mutta samalla kertoo asumisen luonteesta, joka vääristää tarvittavien asumisneliöiden määrää ja hintaa: muuhun ei ole monilla enää varaa kuin ”kotiloihin”.

Mäntsälässä taas paikallislehden mukaan suunnitellaan uutta asuinaluetta, johon tulisi 80 m2 omakotitaloja yhteisin energiaratkaisuin ja yhteisine viihtymis- ym. tiloineen. Asukkaat muodostaisivat asunto-osakeyhtiön. Näin siis ratkotaan luovasti eteen tulevia haasteita.