Sisällissodalle uusi nimi?

Professori Henrik Meinander on kirjoittanut HS/Teemaan 1/18 ”Suomen sisällissota” artikkelin ”Sisällisota ei ole neutraali nimi”. Meinander toteaa, että ”väittely on sortunut usein ideologisesti värittyneeksi kiistaksi juuri sodan nimestä”. Punaiset käyttivät - ainakin aluksi - nimiä ”vallankumous”, ”kapina” ja ”luokkasota” ja valkoiset taas omaksuivat nimen ”vapaussota”.

Myöhemmin 1960-luvulla ”kansalaissota” -nimi yleistyi lähinnä Väinö Linnan ”Täällä pohjatähden alla” -teossarjan ansiosta. Meinander ylistää Linnan panosta menneen tulkinnassa ”painavammaksi kuin mikään historian tutkimus”.

Viime vuosina on yleistynyt ”sisällissota” -nimitys. Tämän kirjoittajalla on tunne, että sodasta käytetyt nimet ovat jälleen muutoksessa ja käyttö ikään kuin hajoaa ideologisten rajalinjojen mukaisesti varsinkin puoluekentän oikealla reunalla. Yritän ohessa perustella tätäkin argumenttia.

Melkoisena yllätysvetona Meinander tarjoaa käytettäväksi käsitettä ”ensimmäinen maailmansota Suomessa”, jolle en kyllä lupaa laajaa levikkiä. Meinander perustaa ajatuksensa siihen, että niin meillä kuin muualla sodille annetaan kansallisia nimiä, vaikka ne ovat kytköksissä kansainvälisiin selkkauksiin. Kansallisella tulkinnalla on nimikin: ”metodologinen nationalismi”.

Sisällissotamme olisi siis tulkittava Meinanderin mukaan osaksi ensimmäistä maailmansotaa myös nimen osalta. Vastaavista ”kansallisista” nimistä Meinander mainitsee ”talvisodan”, ”jatkosodan”, ”Lapin sodan” ja ”Suomen sodan” (1808-09). Meinanderin mielestä nimillä keskitytään rakentamaan liiaksi kansallista identiteettiä.

Meinander toteaa, että sisällissota -nimi ei huomio ulkovaltojen vaikutusta. Näin tietenkin onkin, mutta kysymys kuuluu oliko ulkovaltojen puuttuminen siinä määrin vaikuttavaa, että se kääntäisi koko käsitteen toiseksi?

Eräänä perusteluna antamalleen nimelle Meinander toteaa, että ”Suomessa käyty sota oli pääosin ketjureaktiota ensimmäisestä maailmansodasta”. Maailmansota avasi bolsevikeille ja saksalaisille mahdollisuuden sekaantua Suomen konfliktiin.

Hän tarjoaa käyttöön toistakin nimeä ”yhdentoista päivän sota”, jolla hän viittaa saksalaisten rooliin Suomessa. Aikaväli on siis 3.4.-14.4.1918. Myöskään tämä nimi ei mielestäni kata sotaa riittävällä tavalla. Siinä on kovasti tehdyn nimen makua. Suuren konfliktin puhkeamisen esti 3.3.1918 solmittu Brest-Litovskin rauha Saksan ja Venäjän välillä, joka esti saksalaisia ja venäläisiä käymästä toistensa kimppuun Suomen maaperällä. Tätä näkökohtaa Meinander ei mainitse kirjoituksessaan.

Mielenkiintoista on, että Meinander käyttää Venäjällä 1918-1922 käydystä sodasta vakiintunutta nimeä ”sisällissota”, vaikka sen kulkuun vaikutti huomattavalla tavalla ulkomaiden interventiot - mielestäni merkittävämmällä tavalla kuin Suomessa.

Yleensäkin historiasta on vaikeaa löytää sisällissotaa, johon ulkomaiset tahot eivät olisi puuttuneet. Sotkeentuminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, minkä olemme nähneet viime vuosinakin. Silti näistä sodista – mielestäni aivan oikein – käytetään perusnimeä sisällissota.

Jopa Vietnamin sota oli alunperin sisällissota, vaikka se muuttuikin suurvaltojen tukemaksi isoksi konfliktiksi. Mutta Vietnamin sota on kovin kaukana Venäjän ja Saksan korkeintaan rajatusta puuttumisesta vuoden 1918 sisällissotaan.

Yksi syy miksi sisällisota nimeä vieroksutaan joissakin piireissä on, että on vaikea hyväksyä oman maan kansalaisten keskinäistä sotaa: kansalla voi olla vain sotaa ulkoista vihollista vastaan. Jos sisällissodassa on kaksi osapuolta leimataan toinen herkästi vihollisen viidenneksi kolonnaksi.

Varsinkin oikeistossa on ollut tapana työntää ulommaksi sodan alkuperäinen kotimaisperäinen ristiriita ja nähdä ulkoinen vihollinen suoraan tai välikäsien kautta syyllisenä koko konfliktiin. Kansa halutaan pitää ehyenä ja yhtenäisenä. Kun näin tehdään on suuri vaara, että aiheutuu juuri päinvastainen seuraamus eli kansakunnan jakautuminen.

Uskon, että suuri kansallinen yksimielisyys on mahdollista – jos se yleensäkään on mahdollista - vain hyväksymällä se tosiasia, että sisällissodassa kansalaiset keskenään ottivat yhteen verisellä tavalla. Vasta tämän hyväksyminen – niin vaikeata kuin se onkin – luo kansallisen yhtenäisyyden.

::::::::::::::::::

Meinanderin käsitystä ohjaa sinänsä oikea pyrkimys liittää Suomen tapahtumat isoihin maailmanpoliittisiin kehyksiin. Ihmiset tarvitsevat kuitenkin myös tunnesidettä tai "läheisyysperiaatetta" käytettäviin nimiin. Siksi en usko Meinanderin käyttämien nimien yleistymiseen, vaikka hänen lähestymistapansa irrota omiin rajoihin tuijottamisesta onkin perusteltua ja jopa suositeltavaa. Meinander toki hyväksyy monitulkintaisuuden käytettävissä käsitteissä.

Meinanderin mukaan muualla Euroopassa – ja myös Suomessa – ”pystytään jo keskustelemaan ensimmäisestä maailmansodasta niin, että ollaan irtauduttu omista asemista”. Tätä ajattelua professori on kirjoituksessaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti koeponnistanut.