Suomen sisällissotaan johtaneita syitä ja itse sisällissotaa käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt ymmärrettävistä syistä kasapäin viime kuukausina. Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Teos käsittelee sisällissodan pitkävaikutteisia seurauksia avartavalla tavalla. Kirja perustuu erittäin runsaaseen kirjallisuus- ja tutkimuslähteistöön.
Jotta tällainen kirja olisi ylipäätään mahdollista tehdä edellyttää se tiukkaa rajausta. Niinpä Hentilä keskittyy lähinnä poliittisiin vaikutussuhteisiin.
Tekijä avaa teemaa painotetusti punaisten näkökulmasta, mutta ei epätasapuolisesti. Tämä on perusteltavissa, koska voittajien laki oli voimassa sodan jälkeisinä vuosina ja punaisten piina ulottui itse asiassa kymmenien vuosien ajalle. Taisteluiden päätyttyä valkoisilla oli noin 80 000 sotavankia.
Vankeihin kohdistuneet väkivallanteot olivat ylimitoitettuja. Noin 90 prosenttia syytetyistä eli 68 000 tuomittiin. Kuolemantuomion sai 555, joista noin puolet teloitettiin. Suuri osa tuomioista (50 000) muutettiin ehdonalaisiksi vuoden 1918 loppuun mennessä.
Hentilä valottaa sodan etnisen puhdistuksen luonnetta. Kysymys oli paljolti siitä, miten punaiset määriteltiin. ”Punaryssiä” ei pidetty suomalaisina lainkaan, joka merkitsi perustelua etniselle puhdistukselle. Hentilä näkee vuoden 1918 vankileirikatastrofin seurauksena valkoisten ”etnisestä” asenteesta. Meneepä hän vielä pidemmälle lähteidensä johdattamana ja näkee yhtymäkohtia sisällissodan ja vuosien 1941-42 suuren sotavankikuolleisuuden välillä. On todisteita, että molemmissa oli tuhon takana samoja henkilöitä.
Punaiset siis yhdistettiin ”ryssäläisyyteen” tai venäläiseen iljettävyyteen. Matti Klinge on nähnyt 1920-luvun ryssävihan paljolti juuri vuoden 1918 seurauksena.
Vihan ja vastavihan taustalla on nähtävissä erityisesti sisällissodan taisteluiden ulkopuolella tapahtuneet väkivallanteot molemmin puolin. Molemmat osapuolet katkeruuksissaan myös liioittelivat tekojen raakalaismaisuutta.
Välittömästi sodan jälkeen kokoontuneessa eduskunnassa oli vain 84 edustajaa. Jopa porvareiden puolelta paheksuttiin tynkäeduskunnan yksioikoista vallankäyttöä. Tynkäeduskunnan suuriksi saavutuksiksi luetut lait, kahdeksan tunnin työpäivä ja kunnallislait (jotka oli tosin hyväksytty jo edellisillä valtiopäivillä) ja torpparivapautus eivät olleet aivan niin suureksi siunaukseksi kuin ne on laajalti käsitetty. Äänioikeusikäraja korotettiin 24 ikävuoteen. Myös kahdeksan tunnin työaikaa heikennettiin sitä vesittävillä lisäyksillä.
Ympärysvaltojen voitettua sodan oikeiston johtohenkilöt joutuivat väistymään vuoden 1918 loppuun mennessä ja monet demokraattisen päätöksenteon heikennykset (kuten edellä) jäivät tulematta voimaan. Vuoden 1906 Suomea ei onnistuttu kokonaan lyömään alas. Sisällissodan voittajat halusivat pystyttää maahan lujan hallitusvallan. Myös äänioikeus haluttiin palauttaa aikaan ennen vuotta 1906. Tässä vaiheessa kuitenkin sdp oli jo eduskunnassa eikä paluulla menneeseen ollut läpimenomahdollisuutta.
::::::::::::::::
Hentilä käy läpi vapaussota-kansalaissota-sisällissota -nimiproblematiikkaa pidemmän kaavan mukaan. Hän argumentoi vahvasti sen puolesta, että valkoisia vastassa eivät olleet venäläiset sotilaat kuin aivan vähäisessä määrin. Tarvittiin ”keksitty perinne”, että voitiin asettaa historiankulkuun vapaussotaelementti.
Tehokas este Suomen ja Venäjän väliseen sodan puhkeamiselle oli 3.3.1918 solmittu Brest-Litovskin rauhansopimus Saksan ja Venäjän välillä. Venäjä ja toisaalta valkoiset/saksalaiset eivät voineet olla sodassa keskenään rauhansopimuksen takia. Sota olisi voinut kehittyä vapaussodaksi, jos Brest-Litovskissa ei olisi määrätty – osana rauhansopimusta - venäläisiä vetämään joukkojaan pois Suomesta. Epäilemättä bolsevikit olisivat halunneet tukea punaisia enemmän kuin pystyivät. Sekasortoinen tilanne ei antanut siihen mahdollisuutta. Venäläiset joukot, jotka olosuhteiden pakosta joutuvat oleilemaan Suomessa pysyivät passiivisina pienin poikkeuksin. Summasummarum, venäläisissä oli sekä valkoisten että punaisten myötäilijöitä, joka paljastui vasta sodan kaoottisissa vaiheissa.
Vapaussota nimitystä tarvittiin moneen tarkoitukseen myöhempinä vuosikymmeninä. Heti sodan jälkeen alkoi valtava kirjallinen vyörytys vapaussota-käsitteen vakiinnuttamiseksi. Kaksikymmentäluvulla ilmestyi mm. kaksi valtavaa kirjasarjaa laajuudeltaan yhteensä lähes 6500 sivua sekä suomeksi että ruotsiksi. Teosten taustavaikuttajana oli mm. Mannerheim. Suomen itsenäistymisen historia esitettiin pitkään jatkuneena loogisena jatkumona eikä vain marraskuussa 1917 (lokakuun vallankumouksen seurauksena) alkaneena prosessina. Eihän juuri kukaan aktivisteja lukuun ottamatta uskonut itsenäistymiseen ennen lokakuun vallankumousta.
Ylivoimainen enemmistö kirjallisista tuotoksista esitti punaiset hylkiöinä ja syyllisinä vakivallantekoihin.
Mikä oli valkoisen muistamisen ja historiankirjoituksen päämäärä? Ulkomaisten esimerkkien mukaan tavoitteena oli ”kuviteltu yhteisö”, joka perustui kuulumiseen samankaltaisten eli valkoisten joukkoon. Papit esimerkiksi olivat valkoisten puolella ja kuuluivat usein kenttäoikeuksien jäseniin, tarttuivatpa jotkut aseeseenkin. Toisenlainen tilanne oli punaisten puolella. Kirkkomaahan hautaaminen ei käynytkään niin vain päinsä. Punaisten uhrien muistaminen oli monin paikoin kielletty. Toki punaiset surmasivat suuren määrän ihmisiä, esimerkiksi pappeja tarkkaan laskien kymmenen kappaletta, josta heräsi koston tunteita. Mutta toisaalta valkoisten tekemät murhatyöt jätettiin laskematta.
Yhteenvetona voisi todeta, että valkoisen terrorin harjoittajat jäivät lähes kokonaan rankaisematta. Mafiamainen vaikenemisen laki suojeli syyllisiä.
Punikin leima lyötiin myös punaisten puolella taistelleiden lapsiin. Nöyryyttäminen ulottui kouluihin ja koulunkäyntiin saakka. Orpolapsia kaupattiin talollisille ja sijoitettiin lastenkoteihin. Toisaalta moni pelastui tapauksissa, jossa vastanotto sijoituspaikassa oli ymmärtävä.
Hyvin monet aikuiset häpesivät omaa tai lähiomaisten punikkiutta yrittäen kaikin tavoin peitellä menneisyyttään. Punaisten puolella olleita naisia häpäistiin ja nöyryytettiin monin eri tavoin. Erityisesti silmätikuiksi joutuivat ns. ”ryssänmorsiamet”.
:::::::::::::::::
Suomen yhteiskuntajärjestelmä toipui yllättävän nopeasti suurimmista vaikeuksista ja hallitusmuotokiistassa voittivat edistykselliset liberaalidemokraattiset tahot. Välien selvittelyssä oikeistoa edustaneet hävisivät ja keskustan (maalaisliitto, edistyspuolue ja RKP:n liberaalisiipi) voimat vahvistivat kansanvaltaista valtioelämää. Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa keskustan puolueiden tueksi tuli 80-henkinen sdp:n eduskuntaryhmä.
Sodan jälkeen Suomeen muodostui sekä selkeä äärioikeisto että äärivasemmisto. Nämä olivat vahvoina osina Suomen suuntaa määritettäessä. Vaihtoehtoina olivat aktivistien ajama monarkistinen linja ja liberaalin demokratian mukainen tasavaltalainen linja. Koko ajan prosessin (tai pikemminkin taistelun) taustalla vaikuttivat Mannerheim ja Ståhlberg tavoitteineen. Kun valittiin ståhlbergilainen linja hylättiin Suur-Suomen tavoittelu kansallisena linjana, tunkeutuminen Pietariin ja autoritaarinen vallankäyttö.
Oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti - vakiintui.
(jatkuu myöhemmässä blogikirjoituksessa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti