Vietnamin sotaa käsittelevän Yle Teeman dokumenttisarjan yhdeksännessä osassa käsiteltiin aikajaksoa toukokuu/1970 – maaliskuu/1973. Yhdysvalloissa sota oli yhä epäsuositumpi, joskin monet ajattelivat myös aivan päinvastaisesti: sota oli oikeutettua taistelua patriotismin hengessä ja länsimaisen vapauden nimissä. Voittavaksi kannaksi kaikilla oli ehdolla rauhan tekeminen. Myös Pohjois-Vietnamissa oli meneillään samantyyppinen kehitys.
Yksi Vietnamin sodan tämän vaiheen tunnusomaisia piirteitä oli monimutkainen prosessi, jossa edistyminen ja takaiskut rauhan aikaansaamiseksi vuorottelivat.
Loppujen lopuksi amerikkalaisten mielissä päällimmäisenä oli täydellinen kyllästyminen sotaan, josta Vietnamin veteraani, myöhempi ulkoministeri, John Kerry totesi kongressin asiantuntijaelimen kuulemisessa vuonna 1971, että amerikkalaisia oli opetettu Vietnamissa taisteleman ”suurimman turhan puolesta historiassa”.
Frustroitumisen taustalla oli ajatus voittamattomasta USA:sta, joka juuttui inhottavaan sotaan, jonka voittaminen oli mahdotonta. Urotöiden tekemiseen ei ollut juuri tilaisuutta. Tämän paradoksin ymmärtämisen kivulias prosessi näytti ainakin minusta olevan amerikkalaisen ajattelun ytimessä.
Veteraanin paluuta Vietnamista kotiin kuvataan dokumentissa osuvasti: vastassa olivat mielenosoitukset, jotka palaaja tunsi kohdistuvan itseensä. Kuitenkin tämä veteraani olisi voinut olla – ja hetken kuluttua ehkä olikin – mielenosoittajien joukossa. Tuolloin vallinnutta polarisoitumista kansalaisten välillä voidaan ehkä verrata tähän päivään: sotaa kannattava ja sitä vastustava osapuoli erkaantuivat täydellisesti toisistaan.
Presidentti Nixon rimpuili erilaisten tahojen voimakentässä. Puheluäänitteet Henry Kissingerin kanssa avaavat Nixonin äärestä toiseen heittelehtivää mielenlaatua: ”Pyritään rauhaan, mutta jos ne eivät suostu, niin tuhotaan maan tasalle”. Vainoharhainen Nixon ei väärin käsittämässään isänmaallisuudessa voinut uskoa, että mielenosoitukset olivat kotoperäisiä. Hän uskoi niitä johdettavan Kiinasta, Neuvostoliitosta ja muista maista…..
Nixonilla oli kuitenkin yksi suunnitelma, jossa hän halusi edetä johdonmukaisesti: joukot oli saatava pois Vietnamista, mutta ”kunniallinen rauha” mukaan viemisenä.
Yksi tragedia, joka räikeänä löi kasvoille, mutta johon ei kiinnitetty aiemmin sen ansaitsemaa huomiota, oli verinen veli vastaan veli -taistelu: vietnamilaiset tappoivat toisiaan määrättömästi. Jälleen tuli todistetuksi sisällissodan raakuus. Keväällä 1971 sodan vietnamisoiminen oli edennyt pisteeseen, jossa Etelä-Vietnamin armeija yritti suoralla rintamahyökkäyksellä - amerikkalaisten henkisesti ja materiaalisesti tukiessa - lyödä vihollisen. Se oli testi: pystyisikö Etelä-Vietnamin armeija selviämään tehtävästään? Vastaus: ei pystynyt, tappiot olivat hirvittävät. Lopputuloksen on täytynyt olla kylmäävä amerikkalaisten vietnamisoimisstrategian kannalta.
Sotapropagandassa Nixon käänsi puheissaan voitot tappioiksi antaen kuvan, että sotastrategia eteni lineaarisesti kohti päämäärää.
::::::::::::::::::::
Yksi iso ongelma amerikkalaisten joukkojen keskuudessa oli heroiinin käytön yleistyminen: kymmenet tuhannet miehet piikittivät itseään. Amerikkalaisten joukkojen komentaja Creighton Abrams totesi, että ”minun on saatava armeija kotiin pelastaakseni sen”. Uutena ilmiönä mielenosoituksiin ilmestyi Vietnamin sotaveteraaneja. Lopulta saatettiin järjestää pelkästään veteraanien mielenosoituksia. Sodassa saadut mitalit heitettiin inhoten valtaapitävien jalkoihin.
Uusi iso ongelma alkoi Robert McNamaran aikoinaan käynnistämästä sodan juurisyiden selvittämisestä. Hyvin ”mcnamaralaisen” (akateemisen) tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, minkälainen päätöksenteko aiempina vuosikymmeninä johti Vietnamin kaltaiseen sotaan, ”ettei tehtäisi toiste samaa virhettä”. Aiempi sodan kannattaja Daniel Ellsberg pääsi käsiksi 7000 sivun tutkimusaineistoon (”Pentagon Papers”) ja vuoti sisällön New York Timesille ja myöhemmin Washington Postille (Huom. elokuva ”The Post!) sekä muille lehdille. Paljastui, että presidentit olivat epäilleet sodan voittamisen mahdollisuuksia alusta pitäen. Kuitenkin kongressille valehdeltiin menestymismahdollisuuksista.
Pentagonin paperit koskivat aikaa ennen Nixonia, mutta Nixonin epäluulo sai hänet tarttumaan paranoidisesti mahdolliseen salaliittoon, jolla Nixonin toimet paljastuisivat yhtä salaileviksi ja petollisiksi kuin aiempien presidenttien toimet. Nixon määräsi halvan agenttitarinan tapaan ns. ”Valkoisen talon putkimiehet” murtautumaan eri kohteisiin (yksi kohteista oli Ellsbergin psykiatrin vastaanotto) Nixonia kompromettoivien tietovuotajien selville saamiseksi. Murtautujat saivat vesiperän.
Dokumentissa kiinnitettiin aivan oikein huomiota ympäristökatastrofiin, jonka sai aikaan kasvimyrkkyjen levittäminen viidakoihin vihollisen löytämiseksi. Sodan yksi järkyttävimmistä seuraamuksia oli Agent Orange -kasvimyrkyn levittämisen (75 miljoonaa litraa!) paljastuminen ja tuhovaikutukset kymmeniksi vuosiksi eteenpäin sekä ihmisille että luonnolle.
::::::::::::::::
Nixonin strategiaksi kiteytyi poispääseminen Vietnamista ennen vaaleja 1972, mutta kuitenkin niin, että Saigon ei ehtisi kaatua vaalien alla. Hyvin nixonilaista ajattelua! Vetäytymisen vastineeksi haluttiin Pohjois-Vietnamissa olevat amerikkalaiset vangit vapaaksi. Samalla oltiin valmiita suostumaan siihen, että pohjoisvietnamilaiset saisivat jäädä etelään. Samaan aikaan käynnistyi Nixonin-Kissingerin Kiinan lähentymispolitiikka, joka pelästytti pohjoisvietnamilaiset. Näennäinen ystävyys, joka vallitsi Kiinan ja Pohjois-Vietnamin välillä saattoi kääntyä Kiinan aggressioksi milloin tahansa, kuten maiden välinen 1000 vuoden historia osoittaa.
Tapahtuneesta kehityksestä vedettiin Pohjois-Vietnamissa omat johtopäätökset, tuskin kuitenkaan yksimielisesti. Pohjois-Vietnamin puoluejohtaja Le Duan tarjosi patenttiratkaisuaan eli rintamasotaa! Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota, miten Vietnamin sota muistetaan sissisodan näyttämönä ja miten nurinkurisesti Le Duan tätä viidakkosodan ajatusta vastaan asennoitui. Ensimmäinen suuri väärinarviointi tapahtui tet-hyökkäyksessä vuoden 1968 alussa. Tetin ”rintamahyökkäyksen” sovellus epäonnistui, joskin dramaattisella tavalla osoitti pohjoisen kyvyn iskeä Etelä-Vietnamin sydänalueille, Saigon mukana lukien. Le Duan elätteli edelleen suurta ratkaisusotaa mielessään.
Ehkä tässä kaikessa oli kysymys – sodan lopun häämöttäessä – siitä, että hermoilu lisääntyi ja pelattiin sodan ja rauhan pelejä kiihtyvällä tahdilla.
Joka tapauksessa Le Duan käynnisti 120 000 miehen hyökkäyksen kolmella eri rintamalla etelää vastaan, joka osoittautui tuhoisaksi – Pohjois-Vietnamin kannalta. ”Pääsisäisoffensiivina” tunnettu hyökkäys alkoi 30.3.1972 ja epäonnistui täydellisesti aiheuttaen pohjoiselle suuret tappiot amerikkalaisten käynnistäessä vastaiskuna massiiviset B-52-pommitukset pohjoisessa. Pommituksiin palattiin nyt ensimmäistä kertaa sitten Lyndon B. Johnsonin presidenttiyden. Mitään ratkaisua nämä sotatoimet eivät kuitenkaan tuoneet tullessaan.
:::::::::::::::
Yksi Vietnamin sodan vavahduttavimmista kuvista tuli julki, kun pikkutyttö alastomana - napalmin polttamana - juoksee pakoon pommitusta neuvottomien sotilaiden yrittäessä parhaan kykynsä mukaan auttaa. Tavalliset TV:n katsojat näkivät nämä inhorealistiset kuvat kaikkialla maailmassa. Niillä saattoi olla suurempi vaikutus mielialaan kuin massiivisilla sotatoimenpiteillä. Tytön kasvoilta ei heijastunut pelko vaan hämmennys: mitä tämä mielettömyys on?
Rauhaan pääsemisen esteenä oli viime vaiheessa kaksi tahoa: FNL (eli Vietkong) ja Nguyen Van Thieu, Etelä-Vietnamin presidentti. Miksi? Koska USA pyrki neuvotteluissa ohittamaan Thieun ja Pohjois-Vietnam FNL:n. Thieu ei olisi halunnut irtautua amerikkalaisista. Nixon kuitenkin painosti luvaten apua, jos sotaonni kääntyy vietnamisoituvassa sodassa (Kissingerille Nixon sanoi puhelinnauhoitteessa tylymmin: neljävuotiasta lasta ei rintaruokita!). Thieulle luvattiin Nixonin henkilökohtaisella kirjallisella lupauksella, että amerikkalaiset eivät jätä Etelä-Vietnamia pulaan, jos vietnamisointi epäonnistuu.
FNL olisi halunnut sopimukseen vangeiksi joutuneiden sissien vapautuksen, aivan kuten amerikkalaiset saivat sopimukseen omien vangeiksi jääneiden vapautuksen (591 miestä).
Vihdoin vuodenvaihteen 1972/73 molemmin puolin aselepo ja rauhansopimus astuivat voimaan. Amerikkalaiset lupasivat poistua 60 vuorokaudessa vankien vapauttamisen tapahtuessa samassa aikataulussa. Pohjois-Vietnamin pommitukset lopetettiin.
Nixon valittiin marraskuussa 1972 suurella äänten enemmistöllä Yhdysvaltain presidentiksi toiselle kaudelle.
Ehkä tärkein syy, miksi Pohjois-Vietnam luopui viimeisenä myönnytyksenä vaatimasta presidentti Thieun syrjäyttämistä oli Kiinan pääministerin Zhou Enlain toteamus, että ”tärkeintä on antaa amerikkalaisten lähteä”. Ja sitten ratkaiseva lisäys: ”Tilanne muuttuu kuuden kuukauden – vuoden sisällä”.
Sodan loppunäytöksen käsikirjoitus oli sanottu tässä viimeisessä kappaleessa.
Amerikkalaisia oli kuollut 29.3.1973 mennessä 58 123 ja vietnamilaisia yli 2 miljoonaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti