Meillä on saanut kohtuullisen runsaasti mediatilaa uutinen, jossa on perattu YK:n ”World Happiness Reportia” (Ranking of Happiness 2015-2017), jonka tuoreessa vertailussa Suomi on 156 maan joukossa ykkösenä. Toiseksi sijoittui Norja, kolmanneksi Tanska, neljänneksi Islanti, viidenneksi Sveitsi, kuudenneksi Hollanti, seitsemänneksi Kanada , kahdeksanneksi Uusi-Seelanti, yhdeksänneksi Ruotsi ja kymmenenneksi Australia.
Onnellisuusmittauksen kriteereinä olivat bkt/capita (ostovoima), elinajan odote, yhteiskunnallisen vapauden aste, julkisen sektorin ja yritysten korruption määrä, avun saanti toiselta ihmiseltä (jalomielisyys), lahjoitukset hyväntekeväisyyteen sekä positiivisten ja negatiivisten tunteiden määrä aikayksikköä kohden.
Netissä asiasta on jonkin verran keskusteltu ja Hesari antoi julkisuutta asialle sisäsivujen parin palstan uutisella. Lehdessä on myös lainattu ulkomaisten lehtien ihmettelyä ja kehuja.
Olen pyrkinyt näissä blogikirjoituksissa menemään lukujen taakse ja erittelemään erilaisten paremmuustilastojen perusteluja. On todennäköistä, että onnellisuus kumpuaa elinympäristön kannustimista. Sitä ei hevillä uskoisi, kun ajatellaan sitä kovaa kritiikkiä, jonka kohdistamme elämiseen ja olemiseen täällä pohjan perukoilla! Johtopäätös voisi olla, että ihmiset ymmärtävät, että onnellisuus on kovan työn takana. Ja parempaan pääsee vain kritisoimalla olemassa olevaa.
Voi olla, että onnellisuuteen vaikuttaa eri maissa eri asiat. Ovatko siis Israelin (sija 11) onnellisuuden perusteet samat kuin Suomessa? Eivät välttämättä. Epäilen kuitenkin, että suurimmaksi osaksi onnellisuustekijät perustuvat kaikille yleiseen hyvinvoinnin asteeseen.
Ulkomailla - Hesarin mukaan - on jonkin verran pohdittu suomalaisten onnellisuuden syitä. On esitetty enemmän tai vähemmän tosissaan, että syynä ovat veljellinen kilpailu Ruotsin kanssa, luonto, valoisat kesäyöt, luottamus, taloudellinen vakaus, naisten voima (Frauenpower), tasa-arvo (äänioikeus naisille ensimmäisenä maana Euroopassa, käytössä on vain yksi hän-pronomini), lastenhoito, koulutusjärjestelmä, ilmainen terveydenhuolto, kahvi, yksinolo, sisu….
Epäilijät ovat taas ihmetelleet, miksi Suomi voi olla onnellisuusvertailun kärjessä, kun osan vuodesta (ja joskus koko vuoden) sää on niin kurja. Osa leimaa tällaiset onnellisuustilastot subjektiivisiksi ja harhaanjohtaviksi.
::::::::::::::::
Yleensä menestys eri mittareilla toistaa jo tunnettua menestyskaavaa. Samat maat ovat huipulla tilastosta riippumatta. Olen näissä blogikirjoituksissa seurannut hyvin monia erilaisia mittareita. Niiden tulokset muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan.
The Fund for Peace on amerikkalainen tutkimus- ja koulutusorganisaatio, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä.
Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilla 21, 20 ja 19.
Mittauskohteina olivat seuraavat teemat (jakautuen lukuisiin alakohtiin): turvallisuuskysymykset, tuotannon monipuolisuus, identiteettikysymykset, julkisen talouden kestävyys, sosio-ekonominen dynamiikka, eriarvoisuustekijät, korruption määrä, talous yritys- ym. toiminnan mahdollistajana, bkt ja luottamus poliittiseen järjestelmään.
Suomi on säilyttänyt tilaston aiemman ykkösaseman, joten kysymys ei ole mistään sattumasta. Eri asia on sitten uskotaanko näiden tilastojen erehtymättömyyteen. Itse ajattelisin niin, että ne ilmaisevat kohtuullisen hyvin maiden aseman sanokaamme dekadeittain.
Kolmen vuoden takaista valtioiden hauraustilastoa (Suomi oli silloinkin ykkösenä) kommentoin seuraavasti (1.8.2015):
”Yksi maita erottavista tekijöistä on suvaitsevaisuus. Mitä suvaitsemattomampi ilmapiiri, sitä levottomampaa on. Eheys saavutetaan monien mielestä sillä tavalla, että kansakunta säilytetään samankulttuuristen ihmisten yhteisönä. Onkohan näin?
Uskoisin, että kansakunnan sivistyksen taso, sen eheys mitataan kyvyllä nähdä erilaisuus, mutta myös kyvyllä sulauttaa erilaiset ihmiset osaksi kansakuntakokonaisuutta. Tämä on taitolaji. Emme me ihan heikkoja ole tässä kilpailussa.”
Vähän myöhemmin itsessäni heräsi kuitenkin epäily:
”On täysin mahdollista, että tulevien vuosien rankingiin vaikuttavat meidän maahanmuuttoasenteemme. Meillä on petrattavaa kaiken vieraan hyväksymisessä.”
Taisin nähdä asian synkempänä kuin se onkaan.
Jos hyppäämme YK:n onnellisuustilastoon, niin viimeisimmässä vertailussa mukaan oli otettu myös maahanmuuttajat onnellisuutensa arvioijina. Mikä oli seuraus? Suomi hypähti edelliskerran sijalta viisi ykköseksi! No, on vaikea sanoa oliko juuri tämä se syy , mikä nosti Suomen ykköseksi. Joka tapauksessa nettiä seuraamalla voisi päätellä, että osa suomalasista on omaksunut jyrkän muukalaisvihamielisyyden. YK:n onnellisuusvertailun perusteella ainakaan meille muuttaneet maahanmuuttajat eivät ole kokeneet olemassa olevaa vihamielisyyttä ahdistavana. Maahanmuuttajat eivät ole heikentäneet onnellisuuttamme, pikemminkin päinvastoin.
Ja löytyihän se todistekin: YK:n edellä mainitussa tilastossa on vertailtu maahanmuuttajien onnellisuutta erikseen ja ykkösenä on Suomi! Muissa onnellisuuden kärkimaissa tilanne on sama: mitä onnellisempi kansakunta, sitä onnellisemmat maahanmuuttajat. Tarttuuko onnellisuus vai nauttivatko maahanmuuttajat menestyvien maiden olosuhde-etuja?
::::::::::::::::::::
Yksi onnellisuuden takaajista on todennäköisesti yhteisöllisyyden kokemisen tunne. Olen tässä valinnut mittariksi verotuksen, jonka katson kuvaavan sitä, mikä arvo annetaan yhteisille palveluille. Julkisten palveluiden kustannukset maksetaan huomattavalta osin veroina – vähemmän käyttäjämaksuina.
Näin tapahtuu monissa muissakin maissa, mutta suomalaisten halu ”ostaa” mielellään palveluja verorahoituksella on poikkeuksellista.
Verohallinnon elo-lokakuussa 2017 teettämän asennetutkimuksen mukaan 79 prosenttia kyselyyn vastanneista suomalaisista maksaa veronsa mielellään. Luku on noussut neljässä vuodessa 10 prosenttiyksikköä.
Verohallinnon mukaan 96 prosenttia vastaajista pitää verojen keräämistä tärkeänä, koska veroilla voidaan ylläpitää hyvinvointivaltiota.
Tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes kaksi viidestä vastaajasta kokee olevansa vihainen ja turhautunut maksamiensa verojen määrästä, Verohallinto kertoo.
Tulos on näennäisesti ristiriitainen, mutta vain näennäisesti. Spontaani reaktio veronmaksamiseen on juuri tuo edellä kuvattu ärtymyksen tunne, mutta syvällisemmin suomalaiset ymmärtävät paremmin kuin useimpien muiden maiden kansalaiset verojen maksamisen yhteyden hyviin julkisiin palveluihin.
:::::::::::::::::
Verojen maksu ja esivallan kunnioittaminen ovat yhteydessä käsitteeseen luottamusyhteiskunta. Ihmisillä täytyy olla tunne, että luotetaan niihin instituutioihin, jotka suojelevat meitä, ja joiden palveluja käytämme.
Suomen menestys on paljolti luottamusyhteiskunnan (Skandinavian maat, Suomi mukaan lukien ovat tässä aivan maailman kärjessä) ja siihen kiinteästi liittyvän kilpailukyvyn ansiota. Luottamusyhteiskunnan mittarina voisi kansanomaisesti käyttää luottoa ventovieraaseen ihmiseen, siis esimerkiksi viranomaiseen. Suomi on erilaissa rehellisyystesteissä, jossa esim. lompakko sijoitetaan julkiselle paikalle ja sitten tarkkaillaan palautetaanko se omistajalle vai varastetaanko, aivan kärkisijoilla, usein ykkösenä.
Rehellisyys on selkeästi yksi arvo, jolla suomalaiset pärjäävät. Rehellisyyden arvostus on myös säilynyt kohtuullisen hyvin, sen todistavat aivan viime aikoina tehdyt tutkimukset.
Voiko valtio olla ”matalan luottamustason tasapainossa?” Hyvä kysymys. Tällaisen trendin uhka leijuu ilmassa yhteiskuntafilosofi Francis Fukujaman mukaan. Vahinko olisi suuri, jos nyt annetaan luottamusyhteiskunnan rapistua säästöpaineissa. On myönnettävä, että luottamusyhteiskuntaan kohdistuu selvästi sitä heikentäviä paineita.
:::::::::::::::::
Pohjoismaiden järjestelmällä on hyvät puolustus- ja suojausmekanismit vanhastaan eriarvoistavaa ja pirstouttavaa trendiä vastaan. Amerikkalaistyyppisestä polarisoitumisesta ei ainakaan vielä ole selviä merkkejä. Teoksen ”Suomalaisten arvot” kirjoittanut Klaus Helkama näkee yhtenä syynä yhtenäisyydelle vahvat vapaaehtoistyön ja yhdistystoiminnan perinteet. Rikkaat ja köyhät osallistuvat samoihin harrasteisiin. Yhdessä kokeminen onnellistaa!
Tasa-arvoisuutta mitataan Gini-indeksillä, jossa luku 100 kuvaa mahdollisimman epätasa-arvoista tulonjakoa ja luku nolla tasa-arvoista. Monesti on todettu, että 1980-luku oli Suomen ”paras” vuosikymmen, kun ihmisiltä on asiaa kysytty. Vuonna 1987 Gini-indeksi oli 18,7. Esimerkiksi vuonna 2013 se oli 26,5. Muutos on merkittävä eriarvoistuvaan suuntaan, vaikka jälkimmäinen lukema sinänsä on vielä kansainvälisesti hyvä.
:::::::::::::::
Paljon parjattu suomalainen julkinen säätelyjärjestelmä on myös yksi vakauden ja sitä kautta onnellisuuden tuoja, vaikka sitä voi olla vaikea myöntää. Yhtälailla varhain omaksuttu kansansivistystyö ja edustuksellinen demokratia ovat mahdollistaneet vaikuttamisen yhteiskunnan eri tasoilla poikkeuksellisessa laajuudessa.
Onnellisuuden edellytykset on siis rakennettu vahvalle pohjalle Suomessa. Palkintona tästä ovat kärkisijat kansainvälisissä vertailuissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti