Sisällissodan muisto kaiken tapahtuneen jälkeen

Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sisällissodansodan jälkeen. Tässä kirjan arvioinnin kolmannessa ja viimeisessä osassa keskityn aikaan 1930-luvulta lähelle nykypäivää.

Mitä kaikkea seurasi kansalaissodasta (käytän tätä nimeä, kun olen siihen tottunut)? Seppo Hentilän mukaan mm. Lapuan liike -niminen terrorijärjestö, suojeluskunnat kaikessa laajuudessaan ja vielä se jännittynyt oikeisto-vasemmisto -asetelma, joka vallitsi sotien välisenä aikana.

Suomeen syntyi sotien välisenä aikana monia fasismin tunnuspiirteet omanneita järjestöjä (Suomen kansan liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto), joilla usein oli pinnalta katsoen hyvä tarkoitusperä, mutta jotka syyllistyivät laittomuuksiin. Näille järjestöille oli ominaista halveksiva suhtautuminen demokratiaa kohtaan.

Lakkautetun Lapuan liikkeen jalanjäljillä nousi Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Viesti oli selvä: vapausota ei ole päättynyt. Lisäksi omaksuttiin muodikkaita piirteitä natsi-Saksan ideologiasta. Hetkinen, mutta eihän Suomessa ollut rotuoppia! Oli, sanoo Hentilä. Sen nimi oli ryssäviha.

Heimosotien tappioon turhautuneet akateemiset nuoret perustivat Akateemisen Karjala-Seuran. Siitä tuli yksi valkoisen Suomen merkittävimmistä järjestöistä. Seuran tunnuslauseessa viitataan uskoon "suureen Suomeen". Sille tunnusomaisia piirteitä olivat ryssäviha, antikommunismi ja aitosuomalaisuus.

Sekä äärioikeiston että äärivasemmiston loiskiehunta lopetettiin ns. kommunistilakien avulla. Vedettiin selvä pesäero ääriliikkeisiin. Tämä merkitsi sitä, että Suomessa tapahtui merkittävä käänne suhteessa natsi-Saksaan 1930-luvun alussa. Suomi ei altistunut radikaaleille fasistisille liikkeille.

Sosiaalidemokraatit saivat vuoden 1936 eduskuntavaaleissa 83 kansanedustajaa. Punamulta alkoi häämöttää näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kun Tanner ilmoitti vaalien jälkeen puolueensa olevan valmis neuvottelemaan hallitukseen menosta, tyrmäsi presidentti Svinhufvud ajatuksen: ei hänen presidenttikaudellaan. Ilmoituksen tylyys kertoo, että vanhat epäluulot olivat edelleen pinnalla.

Presidentinvaaleista (1937) muodostui tiukka kamppailu, jossa vastakkain olivat ykkösvaihtoehtoina oikeiston Svinhufvud ja vasemmiston kannattama Ståhlberg. Valituksi tuli kuitenkin mutkikkaan pelin jälkeen Kyösti Kallio, joka avasi tien punamultahallitukseen. Sekä oikea että vasen reuna heikkenivät 1930-luvun lopulla.

Paradoksaalisesti Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen talvisodassa tapahtui äärioikeiston ennakoimalla tavalla. Kovin lupaavasti ei yhteen hiileen puhaltaminen käynnistynyt, kun Mannerheim julisti sodan olevan jatkoa vapaussodalle. Käytännössä yksimielisyys kuitenkin toimi: myös kommunistit – valkoisten veteraanien yllätykseksi – tarttuivat aseeseen. Talvisodan jälkeen oli mahdollista pystyttää muistomerkki vuoden 1918 punaisille.

Hentilä arvioi, että punamultavaihe 1930-luvun lopulla oli tärkeä välivaihe kohti riittävää yksimielisyyttä sotaa ajatellen. Mutta miten olisi käynyt, jos oikeiston rynnäkkö 1930-luvun alussa olisi onnistunut?

Tapahtui uskomattomia asioita: SAK ja STK solmivat tammikuun kihlauksen 1940. Myös kynnys työväen liittymiseksi suojeluskuntiin madaltui. Tolvajärvellä päärintamavastuu oli tamperelaisilla työläiskotien pojilla. Perustettiin myös aseveliliitto, joka oli tarkoitettu porvariston ja työväestön yhteiseksi järjestöksi. Uudella järjestöllä oli sosiaalinen tilaus. Siitä tuli jättimenestys. Aseveliliitto poiki käsitteet ”aseveliakseli” ja ”asevelisosialistit”.

Yllätyksiä kuitenkin ilmestyi yksimielisyyteen viitoitetulle tielle, sillä sdp:n vasemman reunan (ei siis kommunistien) toimesta perustetiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, johon liittyi puolessa vuodessa lähes 40 000 jäsentä. Se oli sodanjulistus sdp:n tannerilaiselle enemmistölle. Hentilän arvio on, että kysymys oli nimenomaan protesti sdp:n enemmistön yhteistyöhakuisuudelle ja toisaalta kertoi sodanvastaisesta mielialasta. Tästä liikkeestä muodostui sodan vastainen oppositio jatkosodan aikana. Ja eiköhän tässä näkynyt jo tulevan SKDL:n siemen.

Jatkosodan aikana heijastuivat kansalaissodan rintamalinjat. Oli niitä, jotka näkivät vapaussodan jatkuvan ja haaveilivat Suur-Suomesta. Tannerista vasemmalle (Tanner mukaan lukien) paheksuttiin vanhan rajan ylitystä.

Hentilä toteaa, että jatkosodan lopputulos mursi sisällissodan muistamisen valkoista hegemoniaa – ei missään nimessä kuitenkaan kokonaan. Sodan jälkeen kommunistit olivat sdp:tä aktiivisempia ”luokkasodan” muiston elvyttäjiä.

Seuraavan kerran suomalaisten käsityksiä ravisutti Väinö Linna teoksellaan ”Täällä Pohjantähden alla”. Fiktiivinen teos herätti myös erittäin laajaa historiakeskustelua. Aikojen myötä Linnan käsityksiä kansalaissodasta on alettu pitää historiankirjoituksena, mikä on kohtuutonta. Linnan teossarjaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että kirjoittamisen aikoihin valkoinen vapaussotatulkinta oli edelleen voimissaan. Linna haastoi vallitsevat tulkinnat: punaiset eivät olleet huligaaneja vaan taistelivat köyhyyden ja hädän poistamisen puolesta. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että Linnan urotyössä oli kysymys yhteiskunnallisesta kasvukertomuksesta. Tieteellisesti kansalaissodan surmia tutki Jaakko Paavolainen teoksissaan ”Punainen terrori” (1966) ja ”Valkoinen terrori” (1967). Varsinkin valkoisen terrorin esille ottaminen ja analysointi herätti jälleen laajaa ärtymystä.

Sekä Linnalla, että Paavolaisella oli yhteinen haaste: hävinneen puolen ymmärtäminen. Ratkaisevaa tulevia aikoja ajatellen oli murhenäytelmän kokeminen yhteiseksi. Kansallinen eheytyminen vaati a) ymmärrystä, b) sovintoa. Juuri nämä teemat korostuivat 1960-luvulla. Kuusikymmentäluvulle tultaessa oli saatu jo riittävästi etäisyyttä, jotta oli mahdollista kokea menneisyys kypsemmin.

Menneisyyden hallinnan tärkeitä osia olivat Linnan teoksien ohella monet tutkimukset, joista keskeisiä ovat Jaakko Paavolaisen ja Heikki Ylikankaan syväluotaukset. Hentilä ylistää Ylikankaan ”Tie Tampereelle” -teosta ja syystäkin. Vähitellen on syntynyt hyvin kiteytynyt kuva sisällissodasta. Kuva täydentyi tutkijakollektiivin ”Suomen sotasurmat 1914-1922” -työllä.

Samaan aikaan oikeistolaisten järjestöjen elvytykset eivät ole onnistuneet.

Sodasta käytetty nimi on vaihdellut aikojen ja olosuhteiden mukaan. Hentilä käsittelee käydyn keskustelun perin pohjin. Vapaussotakeskustelusta siirryttiin 1960-luvulla kansalaissotakäsitteen käyttöön Linnan teosten myötä. Yhdeksänkymmentäluvulla vakiintui sisällissotatermi. Pilvi Torstin haastattelututkimuksessa vuodelta 2012 sisällissotanimeä kannatti 34,5 prosenttia haastatelluista, kansalaissodalle antoi äänensä 28 prosenttia ja vapaussodalle 17 prosenttia.

Olen itse käyttänyt pohdinnoissani sekä kansalaissota- että sisällissotanimeä. Kansalaissota on tunneviritteisempi – siinä tuntuu läheisyys - kun taas sisällisota on neutraalimpi.

:::::::::::::::

Hentilän teos on sekä Suomen itsenäisyyden ajan historian oivaltava kertauskurssi että sisällissodan seurausten erittely. Kirjan valtava lähteistö kertoo paljolti sodan kiinnostavuudesta tutkijoiden ja muiden kirjoittajien keskuudessa.

Hentilä pystyy hallitsemaan laajan aiheen ja aineiston kiitettävästi. Teos on tervetullut lisä myös aiheen herkkään ”tasapuolisuuskeskusteluun”. Hentilä mielestäni korostaa hieman punaisten profiilia ja sillä tasapainottaa vieläkin näkyvää valkoisten hegemonista asemaa keskustelun moottorina.