Mäntsälän Uutisissa oli 7.3.2018 artikkeli Mäntsälän väestökehityksestä: ”Mäntsälän väkiluku pieneni ensi kertaa (sitten) 70-luvun”. Laskua edelliseen vuoteen (2016) oli 50-60 henkeä. Sama ilmiö on tapahtunut monissa Helsingin kehyskunnissa. Kontrasti on melkoinen, kun takavuosina juuri kehyskunnat olivat ripeimmin kasvavia kuntia. Väestönkehitys on ollut parhaita aikoja heikompaa jo viiden vuoden ajan, mutta nyt mentiin ensimmäistä kertaa miinukselle.
Miten tilanne on muuttunut ja miksi? On mielenkiintoista verrata tilannetta viiden vuoden takaiseen kirjoitukseeni (25.6.2013), jonka otsake oli sama kuin tällä kirjoituksella. Silloin oltiin mielestäni nyt meneillään oleva kehityksen alussa.
Ohessa suora lainaus kirjoituksesta sellaisenaan:
”Kotikuntani Mäntsälän väkiluvun muutokset kytkeytyvät oleellisesti niihin muutoksiin, jotka tapahtuvat pääkaupunkiseudulla tai laajemmalla Helsingin seudulla. Yksi oleellinen osa muutosta on kehyskuntien ja pääkaupunkiseudun keskinäinen muuttoliike. On totuttu siihen, että pääkaupunkiseudulta muuttaa nuoria lapsiperheitä väljempään asumisympäristöön kehyskuntiin. Mäntsälä on saanut tästä muuttoliikkeestä reippaan osuuden. Väkiluku on miltei kaksinkertaistunut 35 vuodessa.
En väheksy kunnan omia toimenpiteitä. Tonttimaata on oltava ja sitä on ollut saatavissa, kiitos kunnan ennakoivan maanhankinnan ja kaavoitustyön. Mäntsälän sijainti ja yleinen elintason nousu ovat olleet kuitenkin ratkaisevia tekijöitä. Ennen 1980-lukua staattinen maaseutuyhteisö ei kasvanut juuri lainkaan. Väkiluku päinvastoin taantui.
Tilanne muuttui, kun Suomeen vihdoin levisi kaikkialla länsimaissa vaikuttanut esikaupunkibuumi ja sen mahdollistaja, henkilöautoistuminen.
Kun pääkaupunkiseudulta on muuttanut parhaassa työiässä olevia ihmisiä Mäntsälään, on se mahdollistanut kunnan vaurastumisen. Mitenkään itsestään selvää kehityskulku ei ole ollut. Itse asiassa Mäntsälä on tulotasoltaan ollut Uudenmaan pohjamutia. Vasta viime vuosikymmenien (ja ahtaammin arvioiden vasta viime vuosien) tulomuutto on nostanut Mäntsälän tulotasoa.
Onko tulotaso niin tärkeä? Eikö kysymys ole eräänlaisesta syrjinnästä? Eikö humaaneihin periaatteisiin kuulu ”sallia” kaikenlainen muutto? Tähän on oikeastaan helppo vastata: niinhän tapahtuukin. Nykyisin kerrostaloista omakotitaloihin muuttavien on pakko olla kohtuullisen hyvätuloisissa ammateissa, jotta muutto mahdollistuu. Nykyinen kotitalouksien velkaantumiskehitys – josta pääosan muodostavat asuntovelat – on sitten trendi, jonka vaikutukset voidaan arvioida vasta jonkin ajan kuluttua. Itse olen pitänyt kehitystä huolestuttavana.
Olen kiinnostuneena seurannut voisiko nykyinen esikaupunkitrendi muuttua päinvastaiseksi eli muuton suunta kääntyisi kohti suurkaupunkeja. Mitään aivan varmoja osviittoja tästä ei ole, jos puhutaan korkean elintason länsimaista – kehittyvät maat ovat sitten erikseen. Yhdysvalloissa on tosin ollut jo pitkään meneillään trendi, jossa muuttovirrat ovat kääntyneet maaseudulta kaupunkeihin. Tätä kehitystä on syytä tarkkailla. Edelleen jossain amerikkalaisessa tutkimuksessa todettiin, että ”pienet” yliopistokaupungit (so. 200 000 - 400 000 asukasta) voivat olla vetovoimaisia kehyskuntien asukkaiden näkökulmasta. Helsinki voisi täyttää ehdot!
Muutoksen merkkejä on muutoinkin ohuesti havaittavissa. Sinkkuvaltaistuminen johtaa helposti kaupunkiympäristöasumisen priorisointiin. Sama ilmiö näkyy nuorimpien aikuisten ikäluokkien irtaantumisena kesämökkikulttuurista. Ympärillä pitää olla säpinää. Cityihmiset miettivät Juhannuksenkin traditioiden murtamista: kyllä kaupungissa voi viihtyä myös keskikesällä.
Mäntsälän väkiluvun kasvu laantui 1990-luvun lamavuosina lähelle nollapistettä. On selvää, että talouden taantuma ei mahdollista niin helposti työn perässä kulkemista kuin mitä tapahtuu korkeasuhdanteessa: siispä muutto vähenee. Laman jälkeen väkiluvun kasvu 1990-luvun jälkipuoliskolta aivan viime vuosiin saakka on ollut tosi reipasta. Syy on selvä: Suomen taloudella on mennyt lujaa ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka.
Nykyisessä taantumassa väkiluku käyttäytyi hyvin pitkälle samalla tavalla kuin 1990-luvun alussa. Kasvuluvut putosivat 2-3 prosentin lukemista ensin 1,5 prosenttiin ja sitten alle prosenttiin (2011). Vuonna 2012 tapahtui ainakin minun mielestäni yllättävä käänne. Palattiin takaisin kovalle kasvu-uralle (väkiluvun kasvu 1,7 %). Nyt ollaan meneillään olevan vuoden osalta taas todella matalissa lukemissa (ja niissä on pysytty sen jälkeenkin/huomautus 7.3.2018).
Mitä johtopäätöksiä voitaisiin vetää? Ensimmäinen ajatus on, että ei kannata ennustella juuri mitään, koska aikaväli (vuodesta 2008 tähän hetkeen) on aivan liian lyhyt pitkäaikaisten trendien arviointiin. Jos jotain sanoisin, niin taantuma 2009-2011 vaikutti odotetusti, väkiluvun kasvu tyrehtyi . Ehkä vuoden 2012 muutos johtui patoutuneesta kysynnästä, joka purkautui ennen kuin talous vaipui uudelleen nollakasvuun. Tämän vuoden osalta lisäys on tosi pieni (vain +38 henkeä viidessä kuukaudessa). Viime aikoina on ollut poikkeuksellisen runsaasti myös yksittäisiä miinusmerkkisiä kasvulukuja kuukausitasolla.
Voi olla, että kysymys on myös pitkävaikutteisemmista trendeistä, jos ei vallan paradigman muutoksesta. Tähän viittaa muutokset Helsingin väkiluvussa. Tuoreeseen Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaukseen viitaten (numero 2/2013: Hannu Kytö: Paluu pääkaupunkiseudulle) Helsingin muuttotappio oli vielä 9000 henkeä vuosina 2002-2007 muuhun maahan. Samaan aikaan Espoo voitti 4000 ja Vantaa 600 henkeä.
Vuosina 2008-2012 Helsingin kokonaismuuttovoitto oli 8500 henkeä. Samaan aikaan Helsingin muuttotappio kehyskuntiin on pienentynyt dramaattisesti (ollen tosin vieläkin 400 henkeä vuositasolla). Helsinki kerää muuttovoittonsa nyttemmin paitsi maahanmuutosta niin myös Helsingin seudun ulkopuolelta – maakunnista - tapahtuvasta muutosta (vuosittain +3000-4000 henkeä, vuonna 2011 tarkalleen 3797 henkeä). Muuttajia eivät ole enää pelkästään opiskeluikäiset (17-29 vuotiaat), vaan myöskin 30-44 vuotiaat. Samaan aikaan 30-44 vuotiaiden poismuutto Helsingistä on pienentynyt.
Jälleen kerran on syytä todeta, että pitkän aikajänteen johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. Spekulaatio kuitenkin sallittakoon. Onko tuo alussa mainittu ”takaisin suurkaupunkeihin” - ilmiö vahvistumassa? Jos siis Helsingin tappio kehyskunnille on enää noin 400 henkeä vuositasolla, niin Mäntsälän osuus ei voi olla kaksinen. Ja kuitenkin Helsinki on ollut ykköskunta Mäntsälän muuttovoittotilastoissa.
Onko Helsinki onnistunut kasvattamaan pientaloasumisen määrää? Epäilen, ettei se ole voinut tapahtua näin nopeasti. Onko Espoo onnistunut pysäyttämään Helsingin muuttoliikkeen aiempaa paremmin Espooseen kehyskuntien sijasta? On se mahdollista, ainakin osittain. Sitten tullaan isompaan muutosmahdollisuuteen: jokin seikka tai jotkin seikat ovat alkaneet vaikuttaa pääkaupunkiseudun profiilia nostavasti nimenomaan helsinkiläisten itsensä näkökulmasta. Asuntojen hintataso se ei voi olla, sillä hintojen nousuvauhti ei ole maltillistunut. Onko kysymys kaupungin onnistumisesta, kun se on taistellut paremman viihtyvyyden puolesta? Ainakin itse näen, että kulttuuritarjonnan puolesta Helsinki on elinvoimaistunut. Kesäkaupunkina pääkaupunki on lyömätön, sen arkkitehtuuri on upeaa. Mutta antavatko helsinkiläiset itse arvoa rakennusarkkitehtuurille?
Ihmisiä vetää Helsinkiin myös kovat asiat: keskituloisilla ja rikkailla on varaa muuttaa kehyskunnista takaisin kalliiseen Helsinkiin siellä jo opiskelevien lasten ja oman työn perässä. Tämä trendi saattaa vahvistua lähitulevaisuudessa. Osa alun perin pääkaupungista muuttaneista on pettynyt maaseudulla asumiseen, palvelujen tasoon jne.
Myös ihmiset muuttuvat: kesällä kaupungista ei paeta, terasseilla viihdytään. Entä omakohtainen kokemukseni? Itse näen asian niin, että meikäläisessä on kaksi puolta: sound of the city - suurkaupungin syke - vetää puoleensa toisaalta, mökkikulttuuri toisaalta. Olen siis eräänlainen hybridi. Ymmärrän kyllä, että ei voi olla kauempaa haettua asiaa perushelsinkiläisen näkökulmasta kuin perinteinen työleiri mökillä.
Kun osa ihmisistä edelleen kaipaa kehyskuntien väljiä tontteja, niin toinen osa muodostuu cityihmisistä – ”Bright Lights, Big City”, kuten vanhassa blues-kappaleessa todetaan - jotka eivät missään tapauksessa halua poistua Helsingistä lyhyitä visiittejä lukuun ottamatta. Kaupunki ikään kuin tiivistyy ja täyttyy kaupunkihengellä.
Jos rohkeasti veikkaisin, niin olettaisin cityelämisen viehättävän tulevaisuudessa yhä enemmän. Tämä johtaa Helsingistä ulospäin suuntautuvan muuttoliikkeen maltillistumiseen. Onko suomalaista vihdoin tullut Olavi Paavolaisen "nykyajan etsijöitä", suurkaupunki-ihmisiä?
::::::::::::::::::
Blogikirjoituksessa ”Paluu suurkaupunkeihin” 28.12.2015 jatkoin väestönkehitysaiheesta seuraavasti:
Paluu suurkaupunkeihin
”Tarkastelen tässä ilmiötä, joka on ollut voimassa Yhdysvalloissa jo ehkä 15 vuotta eli paluuta suurkaupunkeihin esikaupunkialueryntäyksen päättymisen jälkeen.
Vuosikymmeniä vannottiin Frank Lloyd Wrightin ideaalin eli kymmenien neliökilometrien laajuisten ”omakotimattojen ” nimiin esikaupunkialueilla. Wrightin ennustuksesta on kulunut yli 80 vuotta, ja sehän toteutui ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa, meillä Suomessa 1960-luvulta alkaen.
Oma kotipaikkakuntani, Mäntsälä on kokenut tämän muuton rajummin kuin moni muu paikkakunta: tullessani tänne 1980-luvun alussa väkiluku oli reilut 12 000, nyt se on yli 20 000 asukasta. Olemme pääkaupunkiseudun – ei nukkumalähiö, vaan – asumiskunta. Väkiluvun kasvun yskähtely kotipaikkakunnallani muutaman viime vuoden aikana on kertonut paitsi taantuman hidastamasta muuttoliikkeestä niin myös suurkaupungin sykkeen vetovoimasta.
Paul Krugman pohtii ilmiötä muutaman viikon takaisessa New York Timesin kolumnissaan (eletään siis vuotta 2015/PT 7.3.2018) ja toteaa kotikaupunkinsa New Yorkin muutoksista seuraavaa: vuokrat ovat korkealla, ruoka on parempaa kuin koskaan ja kulttuuri on elinvoimaista. Kaupungin kultainen aika on palannut, kunhan sinulla on tarpeeksi rahaa selvitäksesi asuinkustannuksista.
Ja juuri tuo viimeksi mainittu – kustannukset - onkin monen muuttajan päänsärky. Mutta niin se on muuallakin kehittyneessä maailmassa – Helsinki mukaan lukien.
Rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset ovat muuttaneet kaupunkien keskustoihin tai niiden tuntumaan. Sinne myös keskittyvät korkeapalkkaiset työpaikat. Syytä ilmiöön Krugman hakee toimitusjohtajien työtavoista. Vuonna 1955 – Fortune-lehden artikkelin ”Kuinka huippujohtajat elävät” -mukaan - tyypillinen huippujohtaja herää aamulla 7 aikaan ja matkustaa esikaupunkialueelta työpaikalleen junalla tai omalla autolla ja kiirehtien takaisin kotiin klo 18.00 jälkeen salkku täynnä kotitöitä. Enää ei välttämättä tehdä niin: työpaikat ja asuminen ovat lähellä toisiaan.
Ja nyt ei puhuta superrikkaista (1 prosentti) vaan top-kympistä. Kun tämä joukko muuttaa takaisin keskustoihin, tulevat ravintolat, kaupat ja viihdetarjonta perässä.
Nouseva kysyntä nostaa hintoja, mutta syynä on myös liian tiukka sääntely, joka estää rakentamasta tarvetta vastaavasti. Tässä Krugman kerrankin yhtyy konservatiiveihin. Asumisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin rakentamiskustannukset. New Yorkin kaupunki ei mahda kasvaville tuloeroille mitään, mutta se voi tehdä paljonkin lisätäkseen asuntotarjontaa, jolloin sisään muuttavat rikkaat eivät aja keskituloisia ja köyhempiä pois kaupungista.
Blogikirjoituksessa 9.7.2013 ”Maaseutuun kun masentuu, sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin” totesin - viitaten kehitykseen meillä Suomessa - seuraavaa: ”Vanhan ajattelun mukaan kaupungissa vallitsi pakkotahtinen teollinen työskentelytapa. Nyttemmin palveluvaltaisuus on luonut uuden, modernin ympäristön, joka houkuttelee. Eikä tehdaskaan nykyisten ympäristösäännösten ja tietotekniikkapainotteisten työvaiheiden vallitessa ole se sama hierarkkinen paikka, josta Toivo Pekkanen kertoi aikanaan. Laulun sanojen mainitsemat ”tuulet raikkaat” voivat löytyä maaseudun sijasta pienestä suurkaupungista.”
Mutta itsekseen kehitys ei tapahdu: ”Selvää kuitenkin on, että jos Helsinki haluaa pysyvälaatuisen vaihtoehdon muuttoliikkeeseen omaksi edukseen, sen on panostettava myös uusiin asuntoalueisiin ja siellä omakotiasumiseen". Autoistuminen liittyy oleellisesti esikaupunki/kehysalueasumiseen. Juuri tämä autoistumisen buumi aiheutti muuttobuumin kehyskuntiin (Mäntsälään ”viivästyneenä” 1980-luvulla) ja vastaavasti kehyskuntien houkutus väljänä asuinympäristönä kiihdytti autoistumista.
Muutoksesta kielii sekin, että pääkaupungin autottomien asuntokuntien määrä (nyt reilusti yli puolet asuntokunnista) kääntyi nousuun jo pari vuotta sitten. Hyvä joukkoliikenne mahdollistaa autottomuuden.
Kehyskuntiin muuttajan on varauduttava yhden auton sijasta kahden tai kolmen auton hankkimiseen. Neljäkään autoa ei ole mahdottomuus, jos perheessä on nuoria aikuisia. On selvää, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Moni joutuu miettimään kannattaako maaseutuidyllin vuoksi uhrata autoihin niin paljon rahaa kuin nyt tapahtuu.
Pääkaupunkiseudun kunnat valittavat aivan turhaan ihmisten siirtymistä pääkaupunkiseudulta ”metsiin” tai ”pelloille”, siis hajalleen kehyskuntiin. Niiden on pidettävä huolta omasta asuntotuotannosta, koska trendin mukaan muuttohalukkuutta pääkaupunkiseudulle on.
Yksi aspekti on vielä mainittava. Samaan aikaan kun kaupunkiasuminen viehättää yhä useampia, ovat pääkaupunkiseudun kehyskunnat panostaneet työpaikkojen luomiseen hankkimalla (suur)yrityksiä. Imperiumin vastaiskulla pyritään vaikuttamaan asumisvirtoihin kehyskuntien hyväksi ja torjumaan pääkaupunkiseudulle muuttoa. Kehyskunnista on pyritty tekemään asumiskuntien lisäksi työssäkäyntikuntia.
Nykyinen trendi näyttäisi siis olevan se, että työpaikat ja asuminen pyrkivät lähenemään fyysisesti toisiaan sekä suurkaupungissa, että se kehysalueella - jos vain rahat riittävät. Tämä trendi muodostaa pihtiliikkeen, joka on omiaan autioittamaan Suomen maaseutua.”
::::::::::::::
Takaisin tähän päivään (7.3.2018).
Miltä nuo juttuni tuntuvat tämän päivän näkökulmasta? Miltään oleelliselta osalta en niitä muuttaisi, pikemminkin silloinen käsitys on vahvistunut.
Pari mielenkiintoista ilmiötä: Helsingissä on alettu rakentaa 15 m2 koteja (tai ”kotiloita”), joka on vastaus kasvaviin asuinkustannuksiin, mutta samalla kertoo asumisen luonteesta, joka vääristää tarvittavien asumisneliöiden määrää ja hintaa: muuhun ei ole monilla enää varaa kuin ”kotiloihin”.
Mäntsälässä taas paikallislehden mukaan suunnitellaan uutta asuinaluetta, johon tulisi 80 m2 omakotitaloja yhteisin energiaratkaisuin ja yhteisine viihtymis- ym. tiloineen. Asukkaat muodostaisivat asunto-osakeyhtiön. Näin siis ratkotaan luovasti eteen tulevia haasteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti