Vietnamin sota: synkkenevää lopun lähestyessä

Yle Teeman Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumenttisarjassa on nyt nähty kahdeksas osa (8/10). Tämä sarjan jakso kosketteli aikaväliä 4/1969-5/1970. Sota oli muuttunut turruttavaksi samat vaiheet toistavaksi kierteeksi, josta ei näyttänyt olevan pääsyä ulos. Samat viidakot, samat kukkulat, samat luolissa piileskelevät sissit, samat kylät tulivat vastaan päivästä toiseen. Ja Pohjois-Vietnamin solutus etelään jatkui. Molemmin puolin sotilaat kohtasivat kylien pelokkaat tai vihamieliset, mutta ennen kaikkea ymmällä olleet ihmiset, joihin jatkuva kauhun ilmapiiri oli lyönyt leimansa.

Oli siirrytty Nixonin kauteen, jolle oli luonteenomaista tempoilevasti toteutettu sodan uudelleenarviointi. Nixonille selvisi nopeasti, että sotilaallinen ratkaisu ei ollut mahdollinen. Päätavoitteeksi amerikkalaisten puolelta asetettiin kasvojen säilyttäminen hitaasti vetäytyen. Samaan aikaan nostatettiin kuitenkin toiveita sodan pikaisesta loppumisesta rauhaan, jotka pian osoittautuivat katteettomiksi, sillä Pohjois-Vietnam ei osoittanut väsymisen merkkejä, tai jos osoitti, sitä ei näytetty neuvottelupöydässä eikä julkisuudessa.

Aluksi sodanvastainen liike tyyntyi, kun Nixonin suuret lupaukset olivat julkisuudessa, mutta pian - pattitilanteessa - Nixon yritti strategista manööveriä, jolla pommitukset kohdistettiin naapurivaltio Kambodshaan. Pohjois-Vietnamia ei voitu pommittaa, koska se olisi tuhonnut rauhantekemisen orastavat toiveet. Pommitusten tarkoitus oli tuhota Pohjois-Vietnamin huoltoreitit etelään. Pian suurimittaiset pommitusoperaatiot osoittautuivat tehottomiksi.

Kun julkilausuttuna tavoitteena oli sotatoimien intensiteetin laskeminen ja käytännössä sotaa laajennettiin, alkoivat sodanvastaiset mielenosoitukset uudelleen ja entistä laajempina. Dokumenttisarjan kahdeksannen osan nimi ”A Sea of Fire” kuvannee sekä sotarintaman että kotirintaman kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Samassa yhtälössä olivat mukana sodanvastainen liike, rotukysymykset, nouseva naisasialiike ja muut 1960-luvulla heränneet liikkeet. Ja taustalla soi amerikkalainen rock-musiikki…. Huhtikuussa 1969 amerikkalaisten maajoukkojen määrä oli suurimmillaan: 543 000 miestä ja tukijoukot päälle. Kaatuneita oli samaan aikaan kertynyt hieman yli 40 000. Taisteltiin sekä kommunisteja vastaan että suurvallan kunniasta.

Dokumentissa hypähdettiin välillä sotavankien kohteluun. Etelässä vankileireillä oli kymmeniä tuhansia miehiä ja naisia. Pohjois-Vietnam ei ilmoittanut vankien määrää, koska piti näitä sotarikollisina. Molemmin puolin kidutettiin vankeja tietojen saamiseksi. Ilmeisesti pohjoisvietnamilaiset suhtautuivat omiin karkureihinsa humaanisti, sillä karanneet palasivat mieronteiltä usein asemiinsa. Ei ollut varaa hukata miehiä.

Muotisana tuolloin oli vietnamisoiminen. Useimmat ymmärsivät heti, että vietnamisoiminen merkitsi häviön tunnustamista. Eihän sodassa menestytty edes amerikkalaisten avulla, miten pelkästään vietnamilaisten voimin? Jotkut kommentoijat totesivat suorasanaisesti, että ”sota oli ohi”, tai että antautuminen ei ollut vain ”huono strategia vaan ainoa strategia”. Toistettiin jo ranskalaisten kokeilemia keinoja: vähennetään sotilaita, lisätään aseita. Nixonin vetäytymisohjelma käynnistyi: vuoden 1969 aikana vedettiin 115 000 miestä pois valtameren takaa.

Rasismi oli Vietnamin sodassa voimissaan. Afro-amerikkalaiset olivat nekruja arkikielessä. Yksi Johnsonin-Nixonin onnistuneimmista toimista katastrofin sisällä oli mustien osuuden pudottaminen lähelle mustan väestönosan todellista suhteellista määrää. Arpomalla Vietnamiin lähtijät pyrittiin välttämään rikkaiden ja etuoikeutettujen livahtaminen valintaseulan ohi.

Psykologisesti sen aikainen liberaali julkisuusjohtoinen ajattelutapa vietti mahtipäiviään. Kaatuneiden lukumäärä esimerkiksi kerrottiin jatkuvana seurantana TV:ssä: ”Viime viikolla kuoli 139 amerikkalaista….” Tapahtumat tulivat välittömästi amerikkalaisten olohuoneisiin.

Mielipidetiedustelut kääntyivät sotaa vastaan, joka presidentin oli pakko ottaa huomioon. Vuodet 1969 ja 1970 olivat mielenosoitusten näkökulmasta pahimmat vuodet. Valtavat massat – sadat tuhannet - olivat liikkeellä. Pääpaino oli rauhanomaisilla mielenosoituksilla: pyrittiin vetoamaan massojen voimaan. Monet Vietnamissa olleet sotilaat liittyivät mieltä osoittaviin joukkoihin. Toisaalta oli myös radikaaleja ryhmittymiä, kuten ”Säämiehet”, jotka kertoivat viestinsä väkivaltaisesti.

Lokakuussa 1969 pidettyjen valtavien mielenosoitusten seurauksena Nixon piti 3.11.1969 kuuluisan ”suuri hiljainen enemmistö” -puheensa, jossa hän vetosi niihin amerikkalaisiin, jotka olivat Nixonin kannalla, mutta tekivät sen ääneti. Vaikka Vietnamin sodasta heijastui kuva erittäin epäsuosittuna sotana, puolustivat monet sitä isänmaallisista syistä.

Ho Tsi Minhin kuolema vuonna 1969 oli isku Pohjois-Vietnamille, mutta toisaalta Hon merkitys oli paljolti ollut symbolinen kuvaten sitä taistelutahtoa, mikä kansalaisilla oli. Todellista valtaa käytti Le Duan ja hänen tavoitteenaan säilyi yhtenäinen kommunistinen maa.

Sodan raaistumisen kuuluisin esimerkki oli My Lain verilöyly, joka oli tapahtunut jo vuonna 1968, mutta tuli julki vasta vajaat pari vuotta myöhemmin. Tilanne syntyi, kun amerikkalainen komppania oli kärsinyt väijytyksessä pahoja tappioita ja kostoksi turhautuneena tappoi järjettömästi siviilejä lähietäisyydeltä. Vain amerikkalaisten oma helikopterilentäjä Hugh Thompson oman henkensä uhalla esti vielä suuremman joukkoteurastuksen laskeutumalla sotilaiden ja siviilien väliin. Helikopterilentäjän raportit eivät johtaneet tapahtumahetkellä mihinkään rankaisutoimiin. Esimiehet suojelivat alaisiaan. Nixon oli sitä mieltä, että raportoijia piti rangaista! Myöhemmässä oikeudenkäynnissä ainoa My Lain tapahtumista tuomittu oli luutnantti Calley, jonka tuomio lieveni prosessin kuluessa mitättömäksi.

Vuoden 1970 aikana amerikkalaisten taistelutahto romahti. Kutsuntoja paettiin Kanadaan: oli valittava vankilan tai Kanadan välillä. Vain 25 prosenttia paenneista sai Kanadan kansalaisuuden. Kanada lähetti vastareaktiona 30 000 vapaaehtoista Vietnamiin. Samaan aikaan vastakohtaisuudet kärjistyivät erityisesti Nixonin toteuttaman sodan laajentamisen takia. Kauhistuttavin yhteenotto tapahtui Ohion kansalliskaartin ja mielenosoittajien välillä Kentin yliopistolla 4.5.1970. Kansalliskaarti avasi tulen kohti vetäytyviä mieltään osoittavia opiskelijoita ja surmasi neljä opiskelijaa yhdeksän haavoittuessa.

Kentin tapahtumien seurauksena neljä miljoonaa ihmistä marssi kaduilla sotaa vastaan ja uhrien puolesta. Levottomuuksien takia peräti 448 kampusta suljettiin. Kansakunta oli järkyttävällä tavalla kahtiajakautunut, sillä jonkin mielipidetiedustelun mukaan 58 prosenttia amerikkalaisista piti poliisien toimia oikeutettuna.

Dokumentin tässä osassa käsiteltiin paljon Vietnamin lihamyllystä selvinneiden amerikkalaisten tuntoja. Väärin oli, jos olit ollut palveluksessa, väärin oli, jos vältit palveluksen (”pelkuri”), väärin oli omien tappaminen mielenosoituksissa…. Miten tästä traumaattisesta kokemuksesta selvittiin? Joku vastasi: oli oltava uskollinen omalletunnolleen.