Kuuban ohjuskriisi 1962 ja Ukrainan sota

 

Monissa ns. asiantuntijanlausunnoissa rinnastetaan Ukrainassa käytävä sota Kuuban kriisiin vuonna 1962. Todetaan,  että meneillään olevassa kriisissä ollaan lähempänä ydinsodan puhkeamista kuin kertaakaan vuoden 1962 jälkeen. Niinpä on hyvä kerrata, mitä tapahtui Kuuban ohjuskriisissä 13 päivän aikana melko tarkalleen 60 vuotta siiten (16.10.1962-28.10.1962).

Tapahtumat käynnistyivät, kun syksyllä 1962 venäläiset laivat alkoivat purkaa ydinohjusten osia Kuubaan. Neuvostoliitto teki itselleen mahdolliseksi Yhdysvaltain suurkaupunkien tuhoamisen. Yhdysvaltain reaktio oli välitön: satelliittikuvat todistivat ohjussiirrot ja Yhdysvallat valmistautui vastaiskuun. Presidentti Kennedy kutsui koolle huippuasiantuntijoita, joiden piti avustaa presidenttiä kriisin ratkaisemisessa. Kokouksia pidettiin kriisin aikana parikymmentä kappaletta.

Jännitys tihentyi lokakuun loppua lähestyttäessä ja ydinsota oli konkreettisesti napin painalluksen päässä syttymisestä.

Sheldon M. Stern toteaa kirjassaan The Cuban Missile Crisis in American Memory (2012), että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi.

Liioin ei neuvotteluissa mukana olleiden asiantuntijoiden mielipiteenmuodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden sodan johdon neuvotteluhuoneen keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat  muiden vaikutukselle alttiita ja niitä, jotka kerran päätettyään jotain,  pysyvät kannassaan.

Näistä vaiheista kertoo yhden tarinan Yhdysvaltain tuolloisen puolustusministerin Robert McNamaran uraa perkaava Errol Morrisin ikimuistettava dokumentti ”The Fog of War” (eikö Ylen pitäisi nyt olla hereillä ja näyttää tuo dokumentti?).

Miten taitavasti McNamara  käsitteleekään todellisuutta Fog of Warissa, jossa hän - vanhoilla päivillään - ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa Kuuban kriisistä. Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Kennedy äänitti salaa sodanjohtokeskuksen neuvotteluhuoneen tapahtumat. Ne ovat jälkipolvien käytettävissä. Nauhalla McNamara on huomattavan haukkamainen….  

Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikallaolijan hienon tarinan oikeassa olemisesta! Ehkä kuitenkin jälkikäteen Robert McNamara ymmärsi parhaiten, mistä oli kysymys. Hän nimittäin tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu ajatukseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan. Kuuban kriisissä tässä onnistuttiin. Emme ole Ukrainan sodassa vielä näin pitkällä,  emmekä ehkä koskaan yllä tilanteeseen, jossa asetutaan toisen puolen asemaan, mutta tähdellistä sitä mahdollisuutta olisi kuitenkin miettiä. Vasta kun Vietnamin sodasta oli kulunut kymmeniä vuosia, Robert McNamara tajusi, että Vietnamin sota oli sisällissota, johon ulkopuoliset suurvallat sekaantuivat omassa kylmän sodan logiikassaan. Kaikki julmuudet olivat siinä vaiheessa jo auttamatta tehty ja takana päin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (ml. Ukraina) ratkaisu löytyy agendalta,  jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta, jonka ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta kahleesta (kenraalit halusivat sotaa), ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.

Paine samanmielisyyteen on nykyisinkin hirvittävä. Heikkoutta ei saa osoittaa. Argumentoinnin pitää olla suoraviivaista, lännen rintaman minkään kohdan ei saa pettää. Näitähän pääministeri Marinkin käytännössä painotti lokakuun alussa antamassaan lausunnossa. Mutta entä jos Venäjän häviö ei olekaan totaalinen tai Venäjä vetää esille ydinasekortin tappion kylkiäisenä? Silloin tarvitaan muita vaihtoehtoja.

Kun Elon Musk teki oman naiivin ehdotuksensa sodan lopettamiseksi naureskelin muiden mukana. Sitten ymmärsin,  että – yhtenä vaihtoehtona – kannattaa miettiä ratkaisua,  jossa Venäjä tavalla tai toisella päästetään pälkähästä ennen kuin se ajetaan lopullisesti nurkkaan, jossa se sitten tekee jotain peruuttamatonta. Kuuban kriisi ratkesi,  kun keksittiin keino, jolla Hrustsov pääsi itse aiheuttamastaan umpikujasta ja säilytti kasvonsa. ”Asetu vihollisesi asemaan” -argumentti toimi!

Viimekätisen vastuunkantajan tehtäväksi jää  luoda edellytykset ratkaisulle. Olen pannut merkille, että presidentti Niinistön ajattelussa vuodenvaihteessa 2021-2022  heijastui tämä vastuunkanto Natoon liittymispuheiden yhteydessä. Siksi lopullinen päätöksenteko kesti aikansa. Muut voivat käyttää sanaa vapaammin. Tämä asetelma on syytä pitää mielessä Niinistön toimia arvioitaessa. Presidentin tavoittelema geopolitiikan hienovarainen ymmärtäminen ei ole minkään tahon mielistelyä vaan realiteetti. Omia mielipiteitäni muistellessani oli päätöksenteko vieläkin liian kiireinen.

Tuntuu ajoittain siltä, että suursodasta on kulunut liiaksi aikaa. Unohtaminen toisaalta armahtaa, mutta sallii virheiden toistamisen. Viehtymys lisätä kauhukierroksia kansainvälisessä jännitteisessä ilmapiirissä on silmiinpistävää. Kuuban kriisin kertaus voisi toimia säikäyttäjänä tilanteessa, jossa silloin oltiin ja jolloin itse asiassa ylitetiin sodan käynnistymisen momentum, mutta ihmeellisesti molempien suurvaltojen johtajat hallitsivat tilanteen.

Kuten sanottu Kuuban kriisissä oli niitä, jotka pettyivät, kun ydinasein käytävää sotaa ei saatu aikaiseksi. Moni kenraali turhautui. Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja, sama mies,  joka käski McNamaran suuren sodan aikana laskemaan ja määrittämään pommikoneiden lentokorkeuksia, jotta tuhovaikutus Japanin puurakenteisissa kaupungeissa olisi mahdollisimman suuri. LeMayn oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella Kuuban kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän viittasi Yhdysvaltojen menestykseen  kriisin ratkaisuhetkillä, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi onnistumisella, saati voitolla. Kuuban kriisiryhmään kuulunut LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä ne jäljettömiin!”.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista,  vaikka se tuntuisi kuinka mahdottomalta  ja lisäksi lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi ystävälleen John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kun tänä päivänä kuuntelemme enemmän tai vähemmän fakkiutuneita asiantuntijoita, on syytä pitää mielessä tämä Kennedyn lausahdus.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nyt meneillään olevassa kriisissä on yhtymäkohtia Kuuban kriisin aikuiseen tematiikkaan. Kylmän sodan retoriikka oli räikeää. Wienissa, Hrustsovin ja Kennedyn huippukokouksessa vuonna 1961 Hrustsovin oli näytettävä omilleen, millainen mies hän on: hän syytti toistuvasti Kennedyä yrityksistä nöyryyttää Neuvostoliittoa. Hrustsov hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsovin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen taustallaan Moskovassa olivat varsinaiset sotahaukat.

Hrustsovin tuntema alemmuudentunne, jonka peittämiseksi ja kumoamiseksi hänen piti käyttää karkeaa kieltä, on tänäkin päivänä kriisinratkaisun ytimessä: Venäjällä oli tuolloin ja on nytkin pysyvähkö vaikutusvaltavaje, jota Vladimir Putin yrittää peitellä karkealla retoriikalla. George F. Kennanin sanoin: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mutta tekevätkö muut mitään tuon turvattomuuden tunteen hillitsemiseksi? Vihollisen asemaan asettuminen on suuri haaste. Ja Vladimir Putin murhaamisillaan ja raiskaamisillaan tekee kaikkensa, jottei häivähdystäkään empatiaa tunnettaisi Venäjää kohtaan.

Entä mitä ajatteli Fidel Castro?  Hän mielsi asian niin, että hän ilman mitään omantunnon tuskaa - oman henkilökohtaisen tuhonsa kautta – voi  tuhota kokonaisen kansan, oman kansansa. Castro oli ollut niin monta kertaa hengenvaarassa, että uhattuna olemisella ei ollut relevanttia merkitystä hänelle. Hän ei piitannut omasta hengestään asiansa puolesta taistellessaan (motto: ”isänmaa tai kuolema!”). Mutta on kysymys muustakin. Robert McNamaran kaltaisen umpirationaalisen järkiolennon oli mahdoton käsittää, että Castro painosti Nikita Hrustsovia käynnistämään ydinsodan, vaikka se olisi merkinnyt Kuuban kansan tuhoutumista!

Castro oli valmis uhraamaan oman kansansa asiansa puolesta! Tätä on mahdotonta ymmärtää, muuten kuin pakkomielteen ilmentymänä. Tässä vaiheessa häviää helposti länsimaisesti ajattelevan ihmisen mielestä viimeisetkin sympatian rippeet Castron puolesta.

Voisin kuvitella, että Vladimir Putin jakaa kansainvälisen politiikan desperadon sielunmaiseman Castron kanssa. Järki ei pelasta meitä!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten itse Kuuban kriisi ratkesi?

Ratkaisu perustui vaihtokauppaan, jossa Yhdysvallat veti ohjuksensa pois Turkista (sopimus piti Yhdysvaltain vaatimuksesta pitää salassa) ja vastaavasti Neuvostoliitto  Kuubasta.

Hieman paradoksaalista on, että juuri Robert Kennedy – yksi haukoista -  kävi ratkaisevat neuvottelut Neuvostoliiton suurlähettilään Anatoli Dobryninin kanssa, jotka johtivat Turkki-Kuuba vaihtokauppaan. Mutta eihän hänellä voinut olla mitään sitä vastaan, että rauhanomainen ratkaisu saatiin aikaiseksi hänen haukkamaisen peruskantansa vastaisesti.