keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Robert Reichin jalanjäljillä

Amerikkalainen Berkeleyn yliopiston professori Robert Reich on pohtinut kirjassaan Supercapitalism kansalaisen, kuluttajan ja sijoittajan suhdetta. Ja nimenomaan niin, että hän sijoittaa kaikki nämä piirteet samaan ihmiseen. Hänen johtopäätöksensä on varmaan oikea, kun hän kuvaa meissä kuluttajan ja sijoittajan roolin vahvistumista kansalaisen roolin kustannuksella. Seuraavassa tarkastelen näiden seikkojen keskinäistä suhdetta omasta näkökulmastani. Älköön siis syytettäkö Reichia seuraavista mielipiteistä.


Reich oivaltaa oikein, että olemme itse globaalin talouden seurauksena – halutessamme kaiken maksavan vähemmän kuin aiemmin – aiheuttaneet suurten globaalien yritysten kasvun ja mahdin. Kun suurten yritysten valta on kasvanut on se syönyt kansalaisyhteiskuntaa, yhteisöllisyyttä. Suuret yritykset siirtävät tämän mahtiasemansa tavallisen ihmisen elämään alenevin hinnoin, alenevin palkoin (varsinkin Yhdysvalloissa), ulkoistamisin jne. Tämän kaiken hinta on, että me emme enää ”harjoita” kansalaisyhteiskuntaa. Vahinko maksetaan kansalaisyhteiskunnan rapautumisena. Sitä maksetaan myös kansanvaltaisen järjestelmän heikentymisenä.

Tietenkään kehitys ei tapahdu nopeasti, vaan vuosikymmenien kuluessa. Sitä paitsi monet eivät varmaan ole tästä moksiskaan, menköön kansalaisyhteiskunta! Itse olisin eri mieltä. On syytä olla aidosti huolestunut demokratiaan perustuvan järjestelmän puolesta.


Olemisemme ja elämämme perustuu hyvin vahvasti kansallisvaltioon. Se on eri paria globaalisti kehittyvän markkinatalouden kanssa. Laajemmat yhteenliittymät (EU, IMF jne.) ovat kovien haasteiden edessä, kun ne pyrkivät toimimaan kansallisvaltioiden ja globaalisti toimivan talouden sillanrakentajina. Kuka siis pelastaisi demokratian ? Tietenkin vain me ihmiset, kansalaiset pystymme siihen. Paradoksaalista on, että Occupy Wallstreetin kaltainen hatara yhteenliittymä on mainitsemisen arvoinen demokratian puolestapuhuja.


Miten edellä olevaa voidaan soveltaa talouden perusyksikköön, kuntaan ? Konkreettisesti valta on siirtymässä suurille yrityksille ja niiden lobbauskoneistoille monissa kuntapalveluissa. Olemme tehneet diilin näiden jättiläisten kanssa milteipä huomaamattamme. Kukapa asettuisi vastustamaan tehtyjä (ainakin aluksi) edullisia diilejä ! Kunnallinen demokratia on haasteiden edessä, kun globaalisti toimivien yritysten palvelut alkavat heiluttaa kuntaa. Suurten yritysten kunnallisiin päättäjiin kohdistuva korruptio tulee väistämättä lisääntymään.


Tietenkin kuvaa voidaan laajentaa teolliseen toimintaan, vaikkapa elektroniikkatuotteisiin. Ei kai kukaan vastusta elektroniikan ja muiden hintojen halpenemista ? Juuri tämä kehitys on kiihdyttänyt kuluttamista jopa ylivelkaantumiseen asti. Halvasta tuleekin kallista. Kuluttajan rooli meissä jatkaa vahvistumistaan.


Tässä yhtälössä Suomessa juuri solmitut työhtosopimukset kuulostavat menneiden aikojen kaiuilta. Valtiovalta tuli työmarkkinaosapuoleksi työnantajien ankarasta vastustuksesta huolimatta. Tämä lienee kuitenkin poikkeustapaus. Reichkin toteaa, että juuri valtion interventiot työmarkinaosapuolien välille ovat vanhaa maailmaa ja korvautuneet kuluttaja/sijoittaja -agendalla.


Valtion ei monien mielestä pitäisi sotkeutua sijoittajan ja kuluttajan asioihin tai ainakin roolin pitäisi olla mahdollisimman pieni. Koska kuluttajat haluavat itse päättää kuluttamisestaan asettuu moni kuluttaja julkista kulutusta eli verovaroin tuotettuja palveluita vastaan. Julkinen kuluttaminen muuttuu monien mielestä holhoamiseksi ! Verotuksen ja palvelujen välistä yhteyttä ei enää tajuta, verot muodostuvat pelkiksi rasitteiksi.


Sijoittajan roolissa monet ihmiset kavahtavat sääntelyä ja korkeaa verotusta. Tavoitteenahan on mahdollisimman suuri tuotto sijoitetulle pääomalle. Tämä on omiaan heikentämään kansalaisen roolia ihmisessä. Ei enää sitouduta entiseen tapaan vaalien kautta vaikuttamiseen.


Ei sovi ihmetellä, että hyvinvointiyhteiskunta ja sen ylläpitäminen muuttuu jollakin aikavälillä joidenkin mielestä enemmistötyranniaksi. Jo nyt siitä on selviä merkkejä. Varsinkin Yhdysvalloissa verotuksen nähdään kuristavan yksilön luovuutta, peruskoulukin saattaa vaikuttaa verovarojen tuhlaamiselta !


Voisiko aitoa kansalaisyhteiskuntaa vahvistaa ? Tietenkin negatiiviset kokemukset velkaantumisesta, sijoittajien ahneudesta ja pankkiirien hävyttömästä käytöksestä saattavat lisätä kansalaisyhteiskunnan kannatusta, mutta tarvitaan muutakin. Poliitikkojen tulisi näyttää esimerkkiä. Poliitikot korruption ja oman edun ajamisen vastavoimana saattaa kuulostaa naivilta, mutta onko se lopultakin ainoa merkittävä väline demokraattisen yhteiskunnan itsepuolustuksessa ?


Entä tavallinen kansalainen ? Mikä olisi se keino, joka saisi hänet toimimaan kansalaisyhteiskunnan vahvistumisen puolesta ? Jälleen kerran lasken suomalaisen kansansivistyön varaan. Peruskoulusta lähtien tulisi korostaa yhteisvastuun ja toisesta välittämisen merkitystä. Reich puhuu, että hänen kouluaikoinaan oli oppiaineena - jo kauan sitten liittovaltion poisleikkaama - ”citizenship education”. Omalta kansakouluajaltani muistan vastaavan oppiaineen nimeltä ”kansalaistaito”. Pitäisikö se palauttaa ?


Vielä haluan kysyä, onko meillä käytettävissä vaihtoehto, jossa ei toimita sijoittajaa eikä kuluttajaa vastaan, mutta silti nähdään kansalaisyhteiskunnan vahvistuvan ?

maanantai 27. helmikuuta 2012

Kahdeksankymmentä vuotta Mäntsälän kapinasta – ståhlbergilaiset ja mannerheimiläiset vastakkain

Mäntsälän kapinasta tulee kuluneeksi 80 vuotta aivan näinä päivinä. Yritän tässä luoda kuvan kapinasta omasta näkökulmastani.


Ensimmäinen maailmasota on parissakin mielessä tärkeä lähtökohta kapinalle. Ensinnäkin sota loi hedelmälliset edellytykset diktatuurien synnylle Keski- ja Itä-Euroopassa. On selvää, että Versailles´in ”kostorauha” ei ollut hyväksi Euroopan vakaudelle. Sotakorvausvelvoitteet runtelivat varsinkin Saksan taloutta raskaasti.
Maailmansodan jälkeen Euuroopan useat monarkiat joutuivat totuttautumaan hauraaseen demokratiaan. Ensimmäinen maailmansota oli varsinainen monarkioiden kaatosota. Hyvä esimerkki tästä on Saksa, jossa keisari kaatui ja sijalle tuli Weimarin tasavalta. Weimarin tasavalta epäonnistui ja valtaan nousi – monen vaiheen jälkeen – natsihallinto. Nämä tapahtumat vertautuvat myös Suomeen: epäonnistunut kuningashanke, epävarma demokratia, joka kuin ihmeen kaupalla säilyi ja mussolinimainen Vihtori Kosola. Kaikki täsmää. Myös kansalaissodan päätös jätti jälkensä. Valkoinen Suomi ei voittanut tarpeeksi selkeästi. Hävinneet vasemmistolaiset piti saada irti kaikesta vallasta. Tapahtuman näyttämöksi valittiin tai valikoitui Mäntsälä.


Näen kapinan myös kahden voimakentän yhteentörmäyksenä: toisella puolella olivat ståhlbergilaiset tasavallan, kansanvallan ja suvaitsevaisuuden kannattajat ja toisella puolella mannerheimiläiset itsevaltiuden ja suvaitsemattomuuden kannattajat. En silti väitä, että Mannerheim olisi ollut suvaitsemattomuuden lipunkantaja, mutta väistämättä hän leimautui kannattajiensa kautta, joista hän ei mitenkään irtisanoutunut.


Ensimmäisen kerran nämä voimat ottivat yhteen 1920-luvun vaihteessa, jolloin vastakkain olivat tasavaltalaiset Ståhlbergin johdolla ja aktivistit , joiden tavoitteena oli kammeta valtaan ”Andersson”, siis Mannerheim. Ståhlbergilaiset voittivat tämän erän ja mannerheimilaiset jäivät nuolemaan haavojaan. Myös Mannerheim itse joutui sivuraiteelle. Tappioksi on luettava Ståhlbergin luotetun aisaparin Heikki Ritavuoren murha, miehen joka niin urhoollisesti ajoi läpi tasavaltaisen hallitusmuodon.


Toinen ottelu tapahtui sitten 1930-luvun alussa, jolloin valkoiset voittajat halusivat vihdoinkin yksiselitteisen voiton vastustajistaan. Nyt vastustajina olivat paitsi vasemmistolaiset aina sosialidemokraatteja myöten niin myös liberaalit, jota osoittaa esimerkiksi Ståhlbergin kyyditys.


Mannerheim oli tälläkin kertaa varovainen ja jätti likaisen työn – aktivistien jälkiä seuraten – muutamalle avainhenkilölle. Näitä olivat K.M. Wallenius, Kai Donner (Jörn Donnerin isä) ja varsinkin kenraali Hannes Ignatius. Taustalla pyöri epämääräinen joukko lapualaisia, jotka kuvittelivat varmaan olevansa vahvoilla, kun valtaa jaettaisiin uudelleen. Mannerheimiläiset ajattelivat toisin. Heidän yksiselitteinen sankarinsa oli Mannerheim. Kosola ja varsinkin K.M. Wallenius - kaappausyrityksen johtajat - tuottivat Mannerheimille pettymyksen, jota valkoinen kenraali ei koskaan antanut anteeksi Walleniukselle.


Tälläkin kertaa ståhlbergilaiset voittivat. Sitä ennen näyteltiin melko mauton näytelmä, jolla vaarannettiin demokratia. Koko kapina näyttää jotenkin matkitulta. Matkittiin Euuroopan tapahtumia ja tietenkin Mussolinia. Kupletin juoni paljastuu, kun Vihtori Kosolan kuultiin kysyvän Kai Donnerilta, että ”millainen mies se diktaattori oikein on , mitä se tekee ?” Mahtoi Donner järkyttyä ! Vaikka suurin osa kapinallisista oli tavallisia talonpoikia, on merkillistä kuinka Donnerin kaltainen älykkö ehti tähänkin kahinaan mukaan. Vai onko ? Toisaalta monet hyvin kansanomaiset kapinaliikket historiassa ovat ennenkin saaneet jotkin teoreetikot kiinnostumaan vallasta ja vallankäytöstä.


Muutama sana itse kapinasta. On sanottu, että kapina kaatui alkoholiin. Tuskinpa vaan. Kapina kaatui suureen epävarmuuteen, jota kapinajohtajat tunsivat. He olivat amatöörejä kaappausaikeissaan. He eivät tienneet, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Niinpä rohkaisua haettiin viinasta. Tuloksena oli humalaisen ja krapulaisen porukan saapuminen Mäntsälään ”johtamaan kapinaa”. Lapualaiset joivat heikkouteensa, ei vahvuuteensa, vaikka kova uho saattoikin erehdyttää monet. Lopulta kapinan johto päätyi Haaksirikkoutuneiden patsaalle Helsinkiin.


Ståhlbergilaisten voitto varmisti riittävän yksituumaisuuden lähestyttäessä toista maailmansotaa. Tietenkin tässä on jonkin verran liioittelua, mutta perusasetelma lienee oikea. Kansanrintamahallitus Talvisodan aattona riitti takeeksi yksimelisyydelle.


Mäntsälän kapinaa on sanottu maailman parhaaksi kapinaksi. Ehkä se siinä mielessä sitä onkin, että uhreja ei tullut, ei ensimmäistäkään. Mutta kyllä se silti häpeätahra on suomalaisen kansanvallan historiassa.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Popmusiikin esihistoriasta tähän päivään

Heräsin pop-musiikkiin keskellä rautalankavillitystä vuosina 1962-1963. Pidin Soundsista, mutta en Emmasta. Soundsin Kulkuri (Kulkurin valssi) oli paljon parempi kappale. Perehdyin rautalangan saloihin serkkuni kanssa Kahdeksan kärjessä -ohjelmaa kuunnellen. Ainoaa mielekästä musiikkia oli sähkökitaramusiikki. Kuinka vähän aikaa tämä trendi kestikään! Jo vuoden 1963 lopulla alkoi Beatle-invaasio, joka toi uudelleen lauletun pop-musiikin suosioon. Niin todellakin pop-musiikin, ei siis rockin. Rock-musiikista puhuttaessa tarkoitettiin rock and rollia. Popin nimellä nuorisomusiikki tunnettiin koko 1960-luvun. Mitä nyt Itä-Euroopassa käytettiin beatmusiikki -nimeä. Vasta 1970-luvulla alettiin puhua rockista yleisnimenä kaikelle ns. nuorisomusiikille.


Kuusikymmentäluku oli myös singlelevyjen kulta-aikaa. Kun puhuttiin ”levystä”, tarkoitettiin singlelevyä. Toki albumilistojakin julkaistiin, mutta singlet olivat ne, joita poplistoilta kuunneltiin. Nykyisin hiukan ärsyttää, kun 1960-luvun musiikista puhuttaessa sivuutetaan singlet ja levykäsitteellä tarkoitetaan samaa kuin tänä päivänä eli pitkäsoittolevyä. Monet eivät silloin juurikaan julkaisseet kuin singlelevyjä, kokoomalevyt ja greatest hits olivat sitten asia erikseen.
Tänä päivänä on vaikea ymmärtää, miten vaikeaa levyjen hankkiminen oli tuohon aikaan maalaiskunnassa. Kerran yritin hankkia Wishbone Ashin LP:n Englannista asiallisen katalogin perusteella. Levyt kun olivat hyvin edullisia Englannissa. Piti mennä pankinjohtajan puheille, jotta valuutta-asiat saataisiin kuntoon. Nöyryyttävää oli kun pankinjohtajasetä selitti, että kyllä tämä on niin epävarmaa, ettei kannata yrittää !


Tämän päivän radiokanavatulva rock-musiikkitulvineen on jotain käsittämätöntä. Me jouduimme kyttäämään paria viikottaista ohjelmaa. Markku Helismaa - suuren Reino Helismaan poika - veti englantilaisia ja amerikkalaisia top-ten ohjelmia. Ja sitten oli Kaleidoskooppi, pop-musiikin ajankohtaisohjelma. Kaleidoskooppia veti muuten yhdessä vaiheessa Teija Sopanen! Kuusikymmentäluvun lopulla yritin kuunnella ulkomaisia radioasemia korva radiokohinassa kiinni. Radio Luxenburg oli sen ajan rock-kanava.


Musiikkia nauhoitettiin ei suinkaan kaseteille, vaan äidin hankkimalle magnetofoninauhalle. Voi sitä sotkua, minkä magnetofoninauhalla sai joskus aikaiseksi. Ryppyinen nauha aiheutti vihlovan vonkumisen.


Suuri hetki oli, kun lähimmästä kaupungista sain noudetuksi tai joku muu toi Melody Makerin tai New Musical Expressin. Melkein kuin olisi ollut Lontoossa!
Suhtauduin pop-musiikkiin kovin vakavasti, historioitsijan tarkkuudella! Vieläkin, kun tänä päivänä kuulee ohjelmia, jossa muistellaan menneitä ärsyyntyy, koska eri tyylisuuntia käsitellään puolihuolimattomasti. Sekaisin menevät folk-musiikkikausi, hippie-aika, englannin pop-invaasio ja jopa progressiivinen rock. Iloisesti sekoitetaan 1960-luvun alku, keskivaiheet ja loppupuoli keskenään. Joku tolkku tässä pitäisi sentään olla !


Progressiivinen rock oli viimeinen rockin aikausi, jota kuuntelin intensiivisesti. Emerson, Lake and Palmerin versio Modest Mussorgskin Näyttelykuvista (Pictures At An Exhibition) on vieläkin muistettavaa musiikkia. Tietenkin oli monia muitakin: Yes, Jethro Tull, King Crimson….


Kun kuuntelen tuon ajan Suomi-poppia alkaa kuitenkin totuus paljastua. Miten pitkällä tämän päivä rock-musiikki Suomessa onkaan verrattuna noihin aikoihin. Silloin suomalainen pop oli yhtä kuin käännöspiisit. Harva rohkeni tehdä omia kappaleita. Topmost ja Jormas saavuttivat jonkun verran konserttimenestystä ulkomailla , mutta varsinainen harppaus eteenpäin oli Wigwamin ja Tasavallan Presidentin progevalloitukset. Nehän hakivat vauhtia Englannista saakka. Frank Robson ja Jim Pembroke olivat tärkeitä muurinsärkijöitä siirryttäessä englanniksi laulettuun pop-musiikkiin. Mutta eihän kummastakaan bändistä kehkeytynyt mitään todella suurta.
Seuraavaan vaiheeseen luen Hurriganesin, jolla oli todistettavasti suuri menestys ainakin Ruotsissa ja ainakin konserteissa. Englannin markkinoille yhtye oli aivan liian härmäläinen. Tarvittiin Hanoi Rocks, että voidaan puhua aidosti kansainvälisestä yhtyeestä. Yhtyeellä oli kiistattomasti menestystä konsertilavoilla. Mutta ei siitäkään tullut listamenestyjää ulkomailla.


Viimeisin vaihe on sitten Bomfunk MC:n ja Daruden käynnistämä kansainvälisten listamenestyjien kausi. Näitä kahta seuranneet HIM, Nightwish ja Rasmus ovatkin sitten aitoja suomalaisen rockin vientituotteita hienoilla menestyslevyillään.
Edellä olevasta voi päätellä, kuinka menestys rakennetaan aina edellisen ”sukupolven” saavuttaman menestyksen päälle. On ollut hienoa katsella ja kuunnella kuinka edistyminen kansainvälisessä menestyksessä on tapahtunut portaittain. Tällaista ilmiötä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin. Vai onko sittenkin ? Rautalankayhtye Soundsin Mandschurian Beat on tosi kansainvälinen levy - kuunnelkaa vaikka youtubesta.


Soundsin menestys olisi voinut olla vieläkin suurempi, jos kuumimmalla rautalankakaudella Soundsin poikien isit ja äidit olisivat päästäneet nämä teini-ikäiset vekarat Japaniin! Japanissa rautalankakuume oli aivan eri luokkaa kuin Euroopassa. Niin, soittaessaan soolot Emmaan, Kulkuriin - ja varsinkin Yksinäiseen kitaraan – oli soolokitaristi Henrik Granö ainoastaan 15-vuotias, eivätkä muutkaan pojat Bobi Söderblom, Peter Ekman ja Johnny Liebkind olleet juuri vanhempia. Liebkind on väittänyt, että Japanissa heidän levyjään myytiin satoja tuhansia kappaleita, ettei peräti miljoona kappaletta. Uskokoon ken tahtoo !


Kun katselee eri yhtyeiden kokoonpanoja rautalankakaudella kiinnittää huomion suomalaisten bändien jäsenien ruotsinkielisiin sukunimiin. Ilmeisesti oli niin, että kansainväliset vaikutteet tulivat Suomeen nimenomaan suomenruotsalaisen ikkunan kautta. Se oli sen ajan kansainvälisyyttä !

tiistai 21. helmikuuta 2012

Sissit

Luutnantti Takalan vaimo varmistelee, että sotilaspuku on viimeisen päälle luutnantin yllä, onhan hän menossa veteraanitapaamiseen. Hän kertoo täsmälleen, mille korkeudelle Mannerheim-risti pitää asettaa. Kaikki, mitä vaimo sanoo tuntuu olevan oikein. Luutnantti vain kuuntelee ja tottelee. Herkullinen kohtaus, kun ajattelee, että siinä on talvi- ja jatkosodan tappaja. Tarvitaan siis suomalainen nainen kesyttämään tämä leijona !


Vielä saattomatkalla asemalle vaimo muistuttaa, että kaveripiirin houkutuksiin ei kannata sortua – siis varovaisena alkoholin kanssa ! Takala tapaa sissiporukkansa. Seuraa liikuttava kohtaus sankarihaudalla, jossa Takala muistelee sissijoukon niitä miehiä, jotka eivät palanneet viimeiseltä partiolta syvälle vihollisen selustaan.
Sen jälkeen mennään ravintolaan, jossa vietetään viinanhuuruinen ilta. Ravintolakohtaus päättyy mielettömään kamera-ajoon ympäri ravintolapöydän juttujen muuttuessa yhä hurjemmiksi.


Näin alkaa Mikko Niskasen elokuva Sissit (1962). Elokuva perustuu Paavo Rintalan käsikirjoitukseen, josta hän myöhemmin teki menestys- ja kohukirjan. Välillä siis näinkin päin.


Filmi on aina vedonnut minuun ja useiden katsomiskertojen jälkeenkään sen vaikutus ei ole laantunut. Elokuva ei ole mitenkään täydellinen, pikemminkin rosoinen ja hieman epätasainen. Nämä ovat kuitenkin toissijaisia asioita. Minusta elokuva on hieman aliarvostettu. Johtunee siitä, että Niskasen elokuvia Pojat, Käpy Selän alla ja Kahdeksan surmanluotia pidetään - syystäkin - mestariteoksina.


Pääosassa Matti Oravisto tekee upean roolisuorituksen. On vaikeaa kuvitella ketään parempaa tähän rooliin. Eikö hän olekin hieman aliarvostettu suomalaisten elokuvatähtien joukossa ?


Mistä elokuvan kiehtovuus johtuu ? Ehkä se johtuu Takalan (Oraviston) olemuksesta. Todentuntuisesti hän heijastelee sotilaan taivalta taistelusta toiseen. Mutta elokuva kertoo paljon enemmänkin. Se kertoo kuinka sankari pelkää. Se kertoo kuinka taistelutehtävään lähtö on yhä vaikeampaa. Ehkä se on niin, että kun on tarpeeksi monta kertaa selvinnyt hengissä, sitä vaistomaisesti alkaa pelätä, ettei kohtalo enää olekaan suopea.


Takala on kyyninen. Hän on entinen teologian opiskelija, joka ei enää usko jumalaan. Miksi ? Siksi, että hän on menettänyt kyvyn uskoa, että kaiken tappamisen keskellä voisi olla jokin korkeampi voima. Miksi muutoin sorruttaisiin tähän infernaaliseen järjettömyyteen ?


Sissijoukkuettaan Takala puolustaa kuin leijona. Hän hankkii joukkueelle - sissiretkeä varten - suklaata omaa talousupseeria aseella uhaten. Kaikki on sodassa sallittua, kunhan ei ammuta omia! Tätä Takala pelkääkin. Elokuvassa kuvataan, kuinka sissijoukkueen kaikkein kovapintaisin kaveri menettää sissiretken jälkeen täydellisesti hermonsa ja yrittää ampua haamujen riivaamana oman joukkueensa jäseniä. Elokuvan loppujaksossa Takala pettyneenä joukkueensa tappioihin viimeisellä sissiretkellä menettää täydellisesti itsehillinnän ja yrittää tavoitella asetta edesvastuuttomassa mielentilassa. Vain oman joukkueen ripeä päälleryntäys estää katastrofin.


Kun elokuvaa seuraa tulee kummallinen tunne, että tässä on jotain sellaista, jonka voi tuntea siviilissäkin. Eikö Takala olekin mies, joka raivaa tiensa huipulle häikäilemättömästi sortaen alleen sekä omat että vastustajat? Nykyaikana häntä voisi kuvata suureksi sankariksi ainakin rahamarkkinoilla. Tietenkin hän on menettänyt kyvyn empaattisuuteen. Naista hän käyttää hyväkseen, koska mitään sääntöjä ei ole. Ei mitään! Sodassa voi ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja käsitellä muita ihmisiä vahvemman oikeudella. Juuri ja juuri tuntemansa naisen puolesta hän on kuitenkin valmis tekemään mitä tahansa, vaikkapa uhkaamalla itseään korkeampiarvoista upseeria ”linjojen eteen viemisellä”, jos tämä on erehtynyt hänen tyttöönsä. Näennnäisen ristiriitaista, mutta kuitenkin niin johdonmukaista: siinä vain uros puolustaa omaa naarastaan olosuhteissa, jossa kukaan ei katso teetkö oikein vai väärin.


”Pallikukkulan” onnistunut valtaus nostaa Takalan mainetta entisestään todellisena sankarina, jota sissijoukkueen jäsenet ihailevat. Kuitenkin samaan aikaan hän pelkää. Ketä ? Ehkä itseään nähdessäään ”valkoisen kuoleman” – kuvitellun haamuolennon, joka tunkeutuu krapulaisen miehen aivoihin. Ehkä tuossa valkoisessa kuolemassa on hänen oma kuvansa, hirviömäinen olento, jota Takala vihaa - siis itseään !


Kun Takala ollessaan lottatytön kanssa sängyssä kuulee konepistoolin rätinän hän tuntee itsensä tappajaksi tässäkin tilanteessa. Hän aavistaa tappavansa itsessään jotain hyvää - ja juuri sitä hän pelkää. Voisiko Takalan kaltainen olla siviiliin päästyään pelkkä juoppo ihmisraunio ? Kyllä, mutta Takalan tapauksessa tuskin. Ei hän silti mikään lasiin sylkijä olisi, vaan ottaisi siinä kuin muutkin. Ehkä hän olisi menestyvä liikemies. Vai olisiko hän sittenkin pappi, joka on löytänyt uudelleen jumalansa ?


Elokuvan loppujaksoissa Takala saatetaan tilanteeseen, jossa hän joutuu päättämään aseettoman vihollissotilaan ampumisesta. Sissiporukassa päätetään äänestää. Takala on tappamisen kannalla. Kuitenkin kaksi joukkueen jäsentä asettuu tapettavan eteen asettaen oman henkensä peliin. Takala huitaisee raivostuneena kädellään teloitusmahdollisuuden sivuun. Takala aavistaa kuitenkin oikein. Vihollista ei olisi pitänyt päästää ilmiantamaan koko porukkaa. Syntyy hillitön ryntäys kohti omia linjoja, joka päättyy monen toverin menehtymiseen – juuri niiden, joita sankarihaudalla myöhemmin muistetaan. Sankari epäonnistuu viimeisellä sissikeikalla.


Ehkä tuo viimeinen sissiretki olisi voinut toimia laukaisijana tappeluun, joka olisi käyty ravintolassa. Niskanen nimittäin rakentaa hienon kehyskertomuksen elokuvaan, joka alkaa ja päättyy ravintolaan. Niskanen harkitsi tätä tappeluvaihtoehtoa päätyen kuitenkin seesteiseen loppuun, jossa humalaiset miehet poistuvat toisiaan tukien ravintolasta. Jotkut ovat tätä loppukohtausta arvostelleet liian vaisuna. Rintala teki kirjaansa toisenlaisen lopun: hän päästi tappelun valloilleen. Minä puolestani arvostan elokuvan loppua. Siinä on hieno tunnelma. Siinä on jotain samaa kuin ollessani isäni kanssa veteraanien tapaamisessa yli 50 vuotta sitten. Pikkupojan aivoihin piirtyi kuva alkoholivoittoisesta aseveljeydestä, se jotenkin kuului siihen aikaan. Siihen kuului myös loputtomat sotajutut, juuri sellaiset, jotka kertoivat takaloista ja muista sankaritekoja tehneistä.


Niskasen ansio on siinä, että hän pystyy niin aidosti välittämään sotaa käymättömälle sukupolvelle veteraanien kaveruuden, todellisen aseveljeyden. Ehkä tuota veljeyttä tarvittaisin tänäkin päivänä. Silloin unohtuisivat ne mitättömät riidanaiheet, joista saadaan lukea joka päivä lehdistä.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Ayn Rand, Björn Wahlroos ja enemmistön pakkovalta

Venäläis-amerikkalaisen kirjailijan ja filosofin Ayn Randin teoksia on myyty miljoonapainoksina. Myönnän, etten ole lukenut hänen teoksiaan. Kuitenkin tunnistan hänen filosofiansa ytimen lukuisista lehtikirjoituksista ja kirjallisuusviitteistä. Erityisesti YouTubessa nähtävillä olevat lukuisat haastattelut ja esiintymiset ovat valaisevia. Rand on jännittävä hahmo tarkasteltavaksi. Hän on nimenomaan tämän päivän konservatiivien suuri suosikki, eräänlainen ikoni.


Ayn Rand syntyi Venäjällä vuonna 1905. Hän muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1926, jossa vaikutti kuolemaansa saakka (1982). Epäilemättä hänen käsityksiinsä vaikuttivat tapahtumat Venäjällä. Siirtyminen sosialismiin ja - niin kuin hän sen käsitti – enemmistötyranniaan järkytti häntä. Miten suuri nuoruuden elämänkokemuksen vaikutus oli Randiin ? Tällä tiedolla, mikä minulla on sanoisin, että käsittämättömän suuri. Se ulottui läpi elämän ja vaikutti koko Yhdysvalloissa oloajan . Hämmästyttävää, koska Yhdysvallat jo perusolemukseltaan poikkesi Venäjästä erityisesti ideologian osalta.


Rand koki valtion ja yksilön välillä olevan vastaansanomattoman ristiriidan. Niinpä hän asetti nämä kaksi toisiaan vastaan jo varhaistuotannossaan. On selvää, että amerikkalaiset konservatiivit (varsinkin republikaaneiksi tunnustautuvat sekä tietenkin teekutsuliikkeen kannattajat) ovat ottaneet Randin yhteiskuntafilosofian ohjenuorakseen. Rand osallistui urallaan myös poliittiseen toimintaan ja mm. kannatti oikeistolaista Barry Goldwateria vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Tarkemmin tarkasteltuna tämä kytkentä konservatiiveihin ei välttämättä ole aivan näin selvä. Rand oli yksiselitteisesti ateisti. Hän suhtautui kaikkiin uskontoihin kielteisesti. Tämän luulisi vaikuttavan uskonnollismielisiin konservatiiveihin. Tästä ristiriidasta selvitään yksinkertaisesti siten, että ei huomioida Randin niitä kantoja, jotka ovat omaa ajattelua vastaan !


Avain Randin ajatteluun syntyy ehkä kolmen sanan kokonaisuudesta: järki – egoismi – kapitalismi. Kukin näistä oli alisteinen edellämainitulle. Järkiperäisyyden korostaminen johti Randilla kaiken mystiikan ja yliluonnollisen täydelliseen kieltämiseen. Mitä kummallista tässä on ? Ei mitään, ehkä lukuunottamatta ehdottomuutta, jolla hän torjuu kaiken epärationaalisen. Hänen kannattajissaan voi kuitenkin olla paljonkin irrationaalisuuden vankeja (vrt. teekutsuliike ja sen masinomat ajatukset). Jälleen opettajan ja seuraajien todelliset mielipiteet poikkeavat toisistaan. Randin perustama oppisuunta ”objektivismi” korostaa juuri rationaalista ajattelua ja objektiivista todellisuutta.


Rand liitti mielellään yhdistelmän järki – egoismi – kapitalismi kaksi ensimmäistä sanaa yhteen: hän halusi, että järkiperäinen egoismi olisi johtava mooraalikoodi. Egoismin näin vahva korostaminen on tämän kirjoittajalle vastenmielinen ajatus. Eikö juuri viime vuosien finanssikriisi ole esimerkki itsekkyyden tuhoavasta voimasta ? Rand vei egoismin käsitteen todella pitkälle. Hän ei hyväksynyt minkäänlaista uhrautumista toisen hyväksi eikä toisaalta kenenkään pitänyt odottaa jonkun toisen uhrautuvan sinun hyväksi. Randin johtoajatus on ”itsekkyyden hyve”. Tämä johti kaiken eettisen altruismin tuomitsemiseen. Hyvin monet libertaarit allekirjoittavat nämä Randin väitteet. Tästä esimerkkinä olkoon Björn Wahlroos, joka on tunnustanut Randin henkiseksi isäkseen Adam Smithin ja Milton Friedmanin ohella (HS 12.2.2012). Juuri oman edun tavoittelun hyväksyminen johtavaksi käyttäytymiskoodiksi on Wahlroosin ajattelun keskiössä. Tämä ajattelu takaa hänen mielestään kapitalismin parhaat tulokset.


Vaikka kapitalismi on Randin filosofiassa alistettu järkiperäiselle egoismille, ei sitä tule hänen ajattelussaan väheksyä, päinvastoin. Rand kannatti viimeisen saakka ajatusta, jonka hän puki käsitteeksi ”radical for capitalism”. Randille laissez-faire -kapitalismi oli ainoa sosiaalinen järjestelmä, joka suojeli yksilön oikeuksia. Wahlroosin ja Randin ajattelu osuu tässä yksiin. En epäile Randin vilpittömyyttä, mutta mitenkä on Wahlroosin laita, joka lainailee toisten ajatuksia sieltä täältä yhdistäen ne omaksumaansa filosofiaan ? Joka tapauksessa amerikkalaiset konservatiivit ja yksilön oikeuksien puolustajat (sisältää myös omistamisen oikeuden) saavat vahvan tuen Randilta. Konservatiivien mieleen on varmaankin myös Randin ajatus ymmärtää käsitteet ”force” (pakottaa toinen hyväksymään juuri minun mielipiteeni) ja ”mind” (oma vapaa mieli) toistensa vastakohdiksi.


Rand inhosi fasismia, kommunismia ja kaikkea yksinvaltaan viittaavaa. Mikäpä siinä ! Mutta miksi oikean asian puolustaminen viedään niin pitkälle, että kantavaksi ajatukseksi jää yksilön oikeuksien puolustamisesta johdettu suvaitsemattomuus.


Tänä päivänä aivan leijuu ilmassa ajatusmalli, jolla halutaan korostaa enemmistötyrannian (lue demokratia) vastenmielisyyttä. Tämä näkyy selkeästi Wahlroosin mielipiteissä. Ja oppi-isä ei ole kukaan muu kuin Ayn Rand. Randin kokemus neuvostososialismista näkyy tässäkin taustalla. ”Joukot ” ottivat vallan ! Hänen pakkomielteenään näyttää olevan enemmistömielipiteen halveksiminen. Pääteoksessaan, yli 1000-sivuisessa Atlas Shrugged -romaanissa (1957) hän kuvaa tiedemiesten ja luovien yrittäjien taistelua enemmistödiktatuuria vastaan niin pitkälle, että nämä muodostavat lopulta oman valtion ! Rand siis ylistää älyn ylivaltaa keskinkertaisuutta vastaan. Tämä on siinä mielessä vastenmielinen ajatus, että ”äly” sinällään on hyvin kapea ikkuna ihmisen käyttäytymiseen. Missä on myötäelämiseen perustuva eettisyys tai moraali ? Ei ilmeisesti missään, niin torjuvasti hän näihin suhtautuu.


Randilla oli hyvin korkea käsitys itsestään. Hän luki itsensä mielellään suurten filosofien joukkoon. Rand käytti amfetamiinia, joka saattoi ruokkia hänen käsitystään itsestään. Hänellä on edelleen vahva kannattajakunta konservatiivisesti ajattelevien ihmisten joukossa (mm. Ron Paul ja Paul Ryan kuuluvat kannattajiin). Näyttää siltä, että uusliberaalin talouspolitiikan haaksirikko ei ole aiheuttanut Randin jalustalta putoamista. Muissakin yhteyksissä on voitu todeta, että juuri mikään tapahtunut ei voi suistaa uusliberaalia ideologiaa raiteiltaan. Niin kova on usko omaan oikeassa olemiseen !


Oli mielenkiintoista hypähtää Randin ajattelumalliin, vaikka ristiriita hänen käsitystensä ja omani välillä on ilmeinen. Kun tämän ajan ilmapiirissä on niin voimakkaana oman edun ajaminen muiden kustannuksella, tuntuu käsittämättömältä, että jotkut haluavat kierroksia lisää - Randia lainatakseni - rationaaliseen egoismiin.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Wahlroos ja omaa etuaan tavoitteleva ihminen

Björn Wahlroos on viime vuosina esiintynyt lausuntoautomaattina milloin missäkin asiassa. Kovin usein hän ei tule mielipiteineen ulos, mutta riittävän usein herättääkseen keskustelua ja myös vastareaktioita.


Nyt hän on antanut pitkän haastattelun Helsingin Sanomille (HS 12.2.2012) ottaen laajalti kantaa erilaisiin asioihin. On mahdotonta reagoida jokaiseen Wahlroosin mielipiteeseen tässä kirjoituksessa, mutta muutamaan keskeiseen aiheeseen otan kantaa.


Wahlroos on luokitellut itsensä taloustieteessä chicagolaisen koulukunnan kannattajaksi eikä hän uudessa haastattelussakaan tuota pettymystä kannattajilleen. Wahlroos menettelee vanhan kaavan mukaan. Hän lainaa tarkoitushakuisesti mieleistensä auktoriteettien mielipiteitä.


Ihan ensimmäisenä hän viittaa Yhdysvaltain ensimmäiseen valtiovarainministeriin Alexander Hamiltoniin todeten, että Hamilton hyväksyy ihmisen voitontavoittelun ja että tämä voitontavoittelu muodostuu kaikkien hyväksi. Tästä hän hyppää suoraan nykyaikaiseen - varsinkin rahamarkkinasektoria koskevaan - oman edun tavoitteluun käyttäen perusteena Hamiltonin ajattelua. Koska minäkin ilmoittaudun ainakin osaksi hamiltonilaiseksi niin rohkenen olla erimieltä Hamiltonin ajattelun keskiössä olevista asioista. Hamiltonin niin kuin monien muidenkin ”kansakunnan isien” lausunnoista voidaan ottaa sieltä täältä ajatuksia ja esittää ne sitten omaa kantaa puoltavina. Hamilton suosi liittovaltion vahvaa roolia ja puuttumista talouteen ja vastusti vapaakauppaa. Nykyiset demokraattipuolueen kannattajan varmaankin kokevat hänen ajatuksensa läheisiksi. Wahlroosilaiseen ajatteluun nämä eivät oikein sovi.


Varmuuden vuoksi Wahlroos toteaa vielä, että ”ihminen on luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva …. ja että se on jokaisen elävän organismin perusominaisuus vuosituhansien saatossa”, ikään kuin pyyhkäisten tällä sivuun sen mahdollisuuden, että ihminen ajattelee myös pyyteettömästi niin kuin moni oikeasti tekeekin. Tämä on tyypillistä asioiden yksinkertaistamista, jossa puhutaan vain toisesta puolesta asiaa. Oman voiton tavoittelun ja pyyteettömyyden välissä on sitä paitsi lukemattomia erilaisia välimuotoja. Vielä voidaan kysyä, kumpi on pitänyt eläviä organismeja enemmän pystyssä, itsekäs oman edun tavoittelu vai yhteisen hyvän ajaminen. Eiköhän jälkimmäistäkin ole tarvittu lukemattomia kertoja.


Ajatuksillaan Wahlroos – vaikka sitä ei haastattelussa tuoda konkreettisesti esille - haluaa ilmeisesti tukea käsistä karanneita palkkioita. Rahamarkkinoiden hillittömässä rahastuksessa on kysymys jostakin muusta kuin kannustimista. Kysymys on mitä suurimmasta välinpitämämättömyydesta hallita palkkioita tai sitten tarkoitushakuisesta trickle-down economicsista (kuvitelma, että huipulle ohjatut rahavirrat ”valuvat” uudelleen alas hyödyttämään tavallisia köyhiä), jolla huijattiin ihmisiä hyväksymään tähtitieteelliset palkkiot. Kun Goldman Sachsin pääjohtaja Lloyd Blankfein argumentoi ahneuden hyväksyttävyyttä (jättimäisiä palkkioita), hän kertoi tekevänsä ”jumalan töitä”. Tähänkö nämä ”kannusteet” perustuvatkin ?


Ahneudesta olen sitä mieltä, että sanaa käytetään aivan liian keveästi ja aivan liian monessa yhteydessä kritiikittömästi. Kun Wahlroosin suuri oppi-isä Milton Friedman totesi, että Einsteinin suuret tieteelliset saavutukset olivat ahneuden ansiota, panen asiaan vastalauseeni. Ahneuden käsite mielletään tässä aivan liian laaja-alaiseksi. Yksi vaihtoehtoinen käsite voisi olla edellä mainittu ”omistautuminen”. Ihminen voi olla omistautunut asialleen - kuten nähdäkseni Einstein tieteelliselle työlleen - leimautumatta ahneeksi. Suuri osa ihmisistä on omistautunut työlleen, perheelleen, harrastuksilleen jne., ilman, että kysymys olisi ensisijaisesti oman edun tavoittelusta.


Emme mahda sille mitään, että ihmiset kuitenkin vertaavat itseään muihin ihmisiin. Tämä on täysin luonnollista ja hyväksyttävää. Ympärillämme on köyhyyttä ja rikkautta. Kysymys on lopulta käytännön talouspolitiikasta. Jos hyväksytään laajenevat tuloerot, johtaa kehitys osan ihmisistä velkaantumisen, koska ihminen pyrkii seuraamaan ympäristön vaurautta. Tämä on fakta, joka taloudessa tulisi huomioda. Ei tulisi hyväksyä räikeitä tuloeroja.


Wahlroos nimeää 1950-luvulta 1970-luvulle ulottuneen jakson ”pimeyden vuosiksi”. Mitenkähän tämä on käsitettävissä ? Monet muut ovat todenneet, että nimenomaan tämä jakso oli talouden kuplista vapaata aikaa samalla, kun talouskasvu oli nopeaa. Yhdysvalloissa aikaa pidetään poikkeuksellisen edistyksen aikana, jolloin ihmisten tulot ja varallisuus kasvoivat nopeasti. Sama tapahtui suurimmassa osassa länsimaita. Wahlroosia ärsyttää ilmeisesti suunnattomasti aikakautta leimannut taloudellinen sääntely. Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhardt todistavat kirjassaan This Time Is Different , että rahamarkkinoiden sääntelykaudella 1930-luvulta 1970-luvulle talouden kuplat hävisivät lähes tyystin . Öljykriisikin (1973) voidaan ensissijaisesti luokitella poliittiseksi kriisiksi, jolla toki oli syviä vaikutuksia talouteen, mutta perimmältään se oli arabivaltojen taholta loihdittu poliittinen kampanja, jonka maalina oli Yhdysvallat.


Sääntelyn vapauttaminen juuri 1980- ja 1990-luvuilla johti kuplatalouksiin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Espanjassa, Etelä-Koreassa, Japanissa, Thaimaassa, Indonesiassa, Meksikossa, Israelissa, Argentiinassa jne. Miten Wahlroosin kanta on ymmärrettävissä ? Jääkö ainoaksi selitykseksi se, että Wahlroos on irronnut tavallisen ihmisen arjesta. Hän ei näe tai tunnista kuplatalouden vahingollisuutta nimenomaan tavalliselle arjen ahertajalle.


Vielä Wahlroos puuttuu presidentti Halosen presidenttikausiin todeten, että Halosen kaudella presidentti-instituutio on kärsinyt. Halosta voidaan moittia siitä, että hän ei käyttänyt mahdollisuuksiaan ottaa kantaa moniin yhteiskunnallisiin asioihin, mutta että presidenttikaudet leimataan hovin pitämiseksi on sentään älytöntä liioittelua. Presidenttiä ajatellen kansan tahto ilmaistaan presidentin vaalissa eikä eduskuntavaaleissa niin kuin Wahlroos näyttää asian näkevän. Halosen kohdalla ei voida puhua vahingossa syntyneistä linjauksista, koska hänet äänestettiin presidentiksi kaksi kertaa.


Jäämme odottamaan Björn Wahlroosin keväällä ilmestyvää kirjaa, jossa hän perustellee nyt ohimennen lausumiaan viittauksia enemmistön pakkovallasta.



Jälkikirjoitus


Toimittaja Petri Saharin kolumni (13.2.2012) "Kreikan näännyttäminen osoittaa Wahlroosin väitteen todeksi", kertoo miten vaikeaa näistä asioista on puhua loogisesti. Wahlroos pitää oman edun tavoittelua positiivisena ilmiönä. Sahari taas puhuu oman edun tavoittelusta kielteisessä mielessä - kuitenkin vedoten Wahlroosiin !
Kreikan yhteydessä on kysymys monien eri tahojen osalta oman edun tavoittelusta, mutta ei wahlroosilaisessa mielessä. Oman edun tavoittelu Kreikan tapahtumien yhteydessä on johtanut jättimäiseen kriisiin.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Rikastavaa ja köyhdyttävää filosofiaa

Filosofit Esa Saarinen ja Pekka Himanen ovat viime vuosina olleet kansakunnan merkittäviä filosofeja. Molemmilla on suurinpiirtein samanlainen agenda, vaikka esiintymistyyliltään ja monilta muilta osin toki poikkeavat toisistaan.


Saarinen ja Himanen lähestyvät suomalaista ajattelutapaa olettamansa suomalaisten huonon itsetunnon ja kateuden näkökulmasta. Läpimurtovaiheessa heidän ajattelulleen oli sosiaalinen tilaus. Molemmat korostivat ”rikastavaa vuorovaikutusta”. Esa Saarinen toteaa ”kantavissa ajatuksissaan” nettisivuillaan, että ”vuorovaikutukseen sisältyy mahdollisuus rikastua ilman ylärajaa”. Näin molemmat halusivat luoda kannusteita suomalaisille tuppisuille, jotta he sopeutuisivat muuttuvaan maailmaan. Molemmat myös korostivat menestystä ilman kateutta.


Himanen puhuu ”energisoivasta ja merkityksellisestä unelmasta”. Viittaus Martin Luther Kingiin tuo ajatuksen astetta konkreettisemmaksi, sillä kovin abstrakteilta molemmat muutoin kuulostavat. Sikäli paradoksaalista, koska Saarinen nimenomaan haluaa edetä arjen kokemusten kautta. Molemmilla on mielestäni selkeä aukko filosofisessa rakenteessa: kumpikaan ei kytke ajatuksiaan reaalitalouteen, kuten esimerkiksi Maija-Riitta Ollila. Ainakin Himanen jossakin youtube -videossa myöntää tamän avoimesti.


Ehkä molemmat filosofimme ovat onnistuneet jossain määrin iskostamaan suomalaisiin menestysajattelun hedelmällisyyden. Jotain jää puuttumaan. Ehkä se on juuri tuo taloudellinen aspekti. Saarisen ja Himasen vaikutusaikana (1990-luvulta 2000-luvulle) olemme kokeneet pitkän yhtäjaksoisen talouden nousukauden (ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka). Tämä on sopinut hyvin yhteen herrojen ajattelun kanssa, jossa omiin voimiin luottaminen, henkinen rikastuminen ja luovuus ovat olleet molempien ajattelun keskiössä.


Maailma on kuitenkin muuttunut monivivahteisemmaksi. Silmiinpistävää on menestyksen ja toisaalta taloudellisen ahdingon polarisoituminen. Juuri nyt olisi tarvetta ehkä vanhanaikaiseksi koettavalle filosofialle, joka korostaisi oikeudenmukaisuuskysymyksiä talouden näkökulmasta. Ehkä meidän tunnetuista filosofeistamme professori Timo Airaksinen on lähinnä tätä suuntausta.


Tarkastelen seuraavassa tulevaisuuden näkymiä Hesarissa olleen Annika Saarikon (kesk.) ja Matti Niemen (sd) haastattelun innoittamana (HS 5.2.2012) . Molempien puolueet ovat jääneet ehkä paitsi siitä menestyksestä tai menestyksen tunteesta, jonka Saarinen ja Himanen ovat loihtineet ilmoille. Hyödyn saaja on ollut kokoomus.

Niemi toteaa ansiokkaasti, että ”äänestäjät eivät halua olla uhreja, joita hyvinvointivaltio tukee. He haluavat olla menestyjiä”, siis saarilaisia ja himaslaisia. Mutta mitenkä on reaalimaailmassa ? Ihmisten on nyt pakko teeskennellä menestyvää, vaikka on suunnaton määrä ihmisiä, jotka kokevat elämänsä täysin toisin. Yhdysvalloissa tilanne on toki vielä huomattavasti räikeämpi. Menestykseen liittyy tietenkin ulkoiset menestyksen merkit, vaikkapa hyvä auto ja omistusasunto, mielellään omakotitalo. Nykyaikainen "rahanarkkinateollisuus" on luonut tähän edellytykset. Velkaa tekemällä melkeinpä kuka tahansa pystyy näyttämään menestyjältä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Rags to riches onnistuu siis tänäkin päivänä !


Tietenkin tämän päivän köyhä on erilainen kuin sanokaamme 50 vuotta sitten. Moni on sanonut, että mitä köyhyyttä se on, jos tulot ovat nousseet elinkustannusten mukaisesti (aavistuksen nopeammin kuin inflaatio). Raja näyttää kulkevan siinä onko tapahtunut absoluuttista köyhtymistä. Tässä kohtaa heräävät jo kylmäkiskoisimmatkin. Todellisuus on monisyisempi. Suhteellinen köyhtyminen on oleellisesti vaikuttava tekijä yhteiskunnassa. Siitä on esimerkkinä vaikkapa Occupy Wall Street -liike. Suuri osa ihmisistä ei tyydy suhteelliseen vaurastumiseen, jos jotkut toiset näyttävät rikastuvan epäoikeudenmukaisin keinoin. Niemi toteaakin, että Suomesta on tullut vauraampi, mutta on eria asia onko Suomesta tullut tasa-arvoisempi. Tilanne säilynee kuitenkin lohdullisena niin kauan, kun ei tapahdu kansakunnan tasolla voimakasta talouden heikkenemistä. Jos niin tapahtuu, koskee se koviten juuri pienituloisia.


Kun Saarinen puhuu ”mahdollisuudesta rikastua ilman ylärajaa” hän tietenkin tarkoittaa henkistä (ja ehkä sen seurauksena aineellista) rikastumista. Tänä päivänä Saarisen ajatus voidaan kääntää irvikuvakseen: rikastumisella ei todellakaan näytä olevan ylärajaa. Onko siis henkisestä rikastumisesta puhuminen lähinnä köyhempien tyynnyttelyä: yrittäkää kovasti, olkaa luovia ja harjoittakaa rikastavaa vuorovaikutusta niin kyllä tekin voitte onnistua henkisesti ja/tai taloudellisesti !<
Annika Saarikko toteaa että ”politiikka on jo kaksikymmentä viime vuotta näyttänyt olevan talouden armoilla”. Politiikan uudelleen tulosta on puhuttu viimeaikoina paljon ja sitä Saarikkokin toivoo. Ilmeisesti liikkuvia äänestäjiä on yhä enemmän ja heidän sitomisestaan itseensä puolueet taistelevat tiukasti.


Pekka Kuusi kirjoitti aikanaan teoksen 60-luvun sosiaalipolitiikka (jota olen käsitellyt aiemmin blogissani). Niemi kaipaa kirjaa nimeltä ”2020-luvun sosiaalipolitiikka”. Ihan aiheellinen kysymys. Vai onko niin, että yhteiskunta on globaalin puristuksessa pirstoutunut jo niin moneen osaan, ettei ole mahdollista kirjoittaa kansakunnan yhtenäistä sosiaalipolitiikkaa jollekin ajanjaksolle?
Ihmiset kaipaavat kuitenkin suurta selitystä olemassaoloon ja elämään. Epäilemättä siihen tarvitaan rikastavaa vuorovaikutusta. Tarvitaan myös menestyviä ihmisiä, jotka voivat olla esimerkkinä muille ilman kateuden häivää. Tarvitaan myös sosiaalipoliittisia linjauksia pidemmällä aikavälillä niin haastavaa kuin se onkin.

Ehkä tarvitaan muutakin. Kun Proudhon arvosteli Marxia ivaillen hänen yhteiskuntapolitiikkaansa ”köyhyyden filosofiaksi”, niin Marx vastasi pitäen muiden filosofisia luomuksia ”filosofian köyhyytenä”. Saarisen ja Himasen filosofia on hyvin toimeentulevan keskiluokan filosofiaa. Se luo uskoa niihin ihmisiin, jotka ovat jo voittajia. Mutta kuka filosofeistamme rupeaisi pienituloisten puolesta puhujaksi ? Onko Saarisen ja Himasen filosofia siis köyhää, kun se ei huomioi vähäväkisiä, jotka eniten tarvitsisivat filosofiemme tukea?

lauantai 4. helmikuuta 2012

Avoimuus pahentaa rahamarkkinakriisiä ?

Kauppalehden haastattelussa vastikään professori Bengt Holmström arvioi finanssikriisin alkuperäistä aiheuttajaa, Yhdysvaltain asuntokuplaa muutamin lausein. Hän toteaa, että kun asuntoluottoja paketoitiin (arvopaperistettiin) ja myytiin sijoittajille, kukaan ei kysynyt, mitä paketeissa oikeasti oli. Holmströn jatkaa: ”Silti kymmenen tuhatta ihmistä teki paketeilla businesta. On mahdotonta, että nämä kaikki ihmiset eivät olisi ymmärtäneet mitään toiminnastaan.” Holmström väittääkin, että tietämättömyys oli tarkoitushakuista… ja kauppa kävi. On syytä kommentoida, mitä Holmström oikein tarkoitti. Mutta sitä ennen muutama sana itse professorista. Hän opettaa kuuluisassa amerikalaisessa yliopistossa MIT:ssa taloustiedettä. Useiden lehtiartikkeleiden ja haastattelujen perusteella arvioin hänet ideologialtaan uusliberaaliksi.


Holmström mainitaan jopa George W. Bushin pääneuvonantajaksi taloudessa. Ei voi välttyä ajatukselta, että Holmström on osaksi vastuussa Bushin räikeistä talouspoliittisista virheistä. Kun Bush tunnetulla laillaan American Dream Downpayment Act tuki 2000-luvun alussa köyhien amerikkalaisten asuntolainoja jää miettimään, mikä oli Holmströmin osuus tässä. Eräässä haastattelussaan Holmström toteaakin, että eikai siinä ole mitään pahaa, jos köyhiä tuetaan. Kuitenkin voidaan sanoa, että juuri tämä tuki, jolla houkuteltiin maksukyvyttömät ihmiset ottamaan lainaa kasapäin oli finanssikriisin syntyvaiheiden ytimessä.


Minulle on jäänyt sellainen kuva, että Holmström joutuu tekemään valtavasti töitä selitellessään finanssikriisin syita. Miksi ? Juuri siitä syystä, että on epäiltävää, että hän on ollut keskeisiä neuvonantajia väärässä uusliberaalissa talouspolitiikassa.


Holmström on useissa arvioissa esitetty taloustieteen nobelkandidaattina. Asia esitetään tietyllä ylpeydellä ainakin Suomessa. Mielestäni Holmströmiä ei pidä sekoittaa nobelspekulaatioihin.


Helpotetaan vähän Holmströmin syntitaakkaa: on totta, että arvopaperipakettien sisältö (jotka siis sisälsivät subprimelainoja muiden lainojen ohella) ei avautunut sijoittajille, jotka joutuivat liian suuressa määrin turvautumaan luottoluokittajien mielipiteisiin. On varmaan totta sekin, että myöskään näiden arvopaperien liikkeellelaskijat eivät tunteneet pakettiensa sisältöjä. Se ei kuitenkaan ole heille kunniaksi.


Pidemmälle hän menee sanoessaan, että tietämättömyys oli tarkoitushakuista, siis tahallista. Vielä pidemmälle hän menee antaessaan ymmärtää, että velkamarkkinoiden pitää perustua luottamukseen, ei avoimuuteen. Jos käsitän oikein niin velkaan perustuvien arvopapereiden tarjoajien piti - ilman valvontaa ja läpinäkyvyyttä - olla luottamuksen arvoisia. Ja sijoittajien piti luottaa. Luottoluokittajien rooli oli siis toissijainen. Tätä on vaikeaa ymmärtää. Arvopaperistetut lainat ja niistä johdetut johdannaistuotteet muodostivat niin monimutkaisen ryteikön alkuperäisen lainansaajan ja sijottajan väliin, ettei sijoittajaparalla ollut muuta mahdollisuutta kuin turvautua luottoluokittajan arvioon. Tästä olen esittänyt useita mielipeitä ja kuvia blogissa aiemmin.


Luottoluokittajan merkitys kasvoi suureksi nimenomaan sen takia, koska ”arvopaperireititys” (varjopankit, lainojen vakuuttaminen ym. ) oli niin läpinäkymättöman tiheä. Holmströmin ajattelua voi avata eräs toinen hänen aiemmin esittämänsä mielipide. Hän nimittäin totesi haastatelussa jotenkin siihen tyyliin, että ”arvopaperistaminenhan on yksinkertainen asia, eikö totta ?” Tietenkin pelkistettynä asia on näin, mutta juuri sumeilematon uusien rahoitusinstrumenttien käyttö, arvopaperipakettien lukemattomat eri versiot, tietokonepohjaiset mallit ja alkuperäisen tuotteen heikko laatu yhdistettynä globaaleihin markkinointimenetelmiin johtivat onnettomaan kriisiin. Arvopaperistaminen oli yksinkertaista vuosikymmeniä, kun amerikkalainen asuntorahoittaja Fannie Mae arvopaperisti myönnettyjä asuntolainoja vuodesta 1938 lähtien. Maailma kuitenkin muuttui.


En väitä, että ymmärtäisin täysin Holmströmin ajatuksenjuoksun, mutta siinä muodossa, jossa hän sen esittää, epäilykset ajatuksen oikeellisuudesta ovat vahvat. Pankkien steressitestit olivat hänen mukaansa virhemenettely, koska ne kertoivat liian avoimesti tilanteen osapuolille. Päinvastainen argumentti on mielestäni pätevämpi: oli avattava tuke, joka oli pankkien välisessä rahaliikenteessä. Yksi pahenevan talouskriisin tunnusmerkeistä on se, kun pankit eivät luota toisiinsa. Se, että Holmström tekee stressitesteistä kriisiä pahentaneen elementin, ”kriisin pahenemisen syyn” on jo mahdottomalla pohjalla oleva spekulaatio. Hän syyllistyy tyypillisen amerikkalaismalliseen virheeseen, jossa pitää löytyä jokin yksi konkreettinen syy kokonaiseen tapahtumaketjuun.


Holmström tarkastelee asiaa kapeasta talouden raosta ja unohtaa laajat taloudelliset vaikutussuhteet, kulttuuriset eroavuudet, erilaiset yhteiskunnalliset syyt, poliittisen tahtotilan ristiriitaisuudet ym. kokonaan. Tuntuu siltä, että etsiessään puuta metsästä Holmström lopulta löytää kyllä puun, mutta on itse metsässä täysin eksyksissä.