Heräsin pop-musiikkiin keskellä rautalankavillitystä vuosina 1962-1963. Pidin Soundsista, mutta en Emmasta. Soundsin Kulkuri (Kulkurin valssi) oli paljon parempi kappale. Perehdyin rautalangan saloihin serkkuni kanssa Kahdeksan kärjessä -ohjelmaa kuunnellen. Ainoaa mielekästä musiikkia oli sähkökitaramusiikki. Kuinka vähän aikaa tämä trendi kestikään! Jo vuoden 1963 lopulla alkoi Beatle-invaasio, joka toi uudelleen lauletun pop-musiikin suosioon. Niin todellakin pop-musiikin, ei siis rockin. Rock-musiikista puhuttaessa tarkoitettiin rock and rollia. Popin nimellä nuorisomusiikki tunnettiin koko 1960-luvun. Mitä nyt Itä-Euroopassa käytettiin beatmusiikki -nimeä. Vasta 1970-luvulla alettiin puhua rockista yleisnimenä kaikelle ns. nuorisomusiikille.
Kuusikymmentäluku oli myös singlelevyjen kulta-aikaa. Kun puhuttiin ”levystä”, tarkoitettiin singlelevyä. Toki albumilistojakin julkaistiin, mutta singlet olivat ne, joita poplistoilta kuunneltiin. Nykyisin hiukan ärsyttää, kun 1960-luvun musiikista puhuttaessa sivuutetaan singlet ja levykäsitteellä tarkoitetaan samaa kuin tänä päivänä eli pitkäsoittolevyä. Monet eivät silloin juurikaan julkaisseet kuin singlelevyjä, kokoomalevyt ja greatest hits olivat sitten asia erikseen.
Tänä päivänä on vaikea ymmärtää, miten vaikeaa levyjen hankkiminen oli tuohon aikaan maalaiskunnassa. Kerran yritin hankkia Wishbone Ashin LP:n Englannista asiallisen katalogin perusteella. Levyt kun olivat hyvin edullisia Englannissa. Piti mennä pankinjohtajan puheille, jotta valuutta-asiat saataisiin kuntoon. Nöyryyttävää oli kun pankinjohtajasetä selitti, että kyllä tämä on niin epävarmaa, ettei kannata yrittää !
Tämän päivän radiokanavatulva rock-musiikkitulvineen on jotain käsittämätöntä. Me jouduimme kyttäämään paria viikottaista ohjelmaa. Markku Helismaa - suuren Reino Helismaan poika - veti englantilaisia ja amerikkalaisia top-ten ohjelmia. Ja sitten oli Kaleidoskooppi, pop-musiikin ajankohtaisohjelma. Kaleidoskooppia veti muuten yhdessä vaiheessa Teija Sopanen! Kuusikymmentäluvun lopulla yritin kuunnella ulkomaisia radioasemia korva radiokohinassa kiinni. Radio Luxenburg oli sen ajan rock-kanava.
Musiikkia nauhoitettiin ei suinkaan kaseteille, vaan äidin hankkimalle magnetofoninauhalle. Voi sitä sotkua, minkä magnetofoninauhalla sai joskus aikaiseksi. Ryppyinen nauha aiheutti vihlovan vonkumisen.
Suuri hetki oli, kun lähimmästä kaupungista sain noudetuksi tai joku muu toi Melody Makerin tai New Musical Expressin. Melkein kuin olisi ollut Lontoossa!
Suhtauduin pop-musiikkiin kovin vakavasti, historioitsijan tarkkuudella! Vieläkin, kun tänä päivänä kuulee ohjelmia, jossa muistellaan menneitä ärsyyntyy, koska eri tyylisuuntia käsitellään puolihuolimattomasti. Sekaisin menevät folk-musiikkikausi, hippie-aika, englannin pop-invaasio ja jopa progressiivinen rock. Iloisesti sekoitetaan 1960-luvun alku, keskivaiheet ja loppupuoli keskenään. Joku tolkku tässä pitäisi sentään olla !
Progressiivinen rock oli viimeinen rockin aikausi, jota kuuntelin intensiivisesti. Emerson, Lake and Palmerin versio Modest Mussorgskin Näyttelykuvista (Pictures At An Exhibition) on vieläkin muistettavaa musiikkia. Tietenkin oli monia muitakin: Yes, Jethro Tull, King Crimson….
Kun kuuntelen tuon ajan Suomi-poppia alkaa kuitenkin totuus paljastua. Miten pitkällä tämän päivä rock-musiikki Suomessa onkaan verrattuna noihin aikoihin. Silloin suomalainen pop oli yhtä kuin käännöspiisit. Harva rohkeni tehdä omia kappaleita. Topmost ja Jormas saavuttivat jonkun verran konserttimenestystä ulkomailla , mutta varsinainen harppaus eteenpäin oli Wigwamin ja Tasavallan Presidentin progevalloitukset. Nehän hakivat vauhtia Englannista saakka. Frank Robson ja Jim Pembroke olivat tärkeitä muurinsärkijöitä siirryttäessä englanniksi laulettuun pop-musiikkiin. Mutta eihän kummastakaan bändistä kehkeytynyt mitään todella suurta.
Seuraavaan vaiheeseen luen Hurriganesin, jolla oli todistettavasti suuri menestys ainakin Ruotsissa ja ainakin konserteissa. Englannin markkinoille yhtye oli aivan liian härmäläinen. Tarvittiin Hanoi Rocks, että voidaan puhua aidosti kansainvälisestä yhtyeestä. Yhtyeellä oli kiistattomasti menestystä konsertilavoilla. Mutta ei siitäkään tullut listamenestyjää ulkomailla.
Viimeisin vaihe on sitten Bomfunk MC:n ja Daruden käynnistämä kansainvälisten listamenestyjien kausi. Näitä kahta seuranneet HIM, Nightwish ja Rasmus ovatkin sitten aitoja suomalaisen rockin vientituotteita hienoilla menestyslevyillään.
Edellä olevasta voi päätellä, kuinka menestys rakennetaan aina edellisen ”sukupolven” saavuttaman menestyksen päälle. On ollut hienoa katsella ja kuunnella kuinka edistyminen kansainvälisessä menestyksessä on tapahtunut portaittain. Tällaista ilmiötä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin. Vai onko sittenkin ? Rautalankayhtye Soundsin Mandschurian Beat on tosi kansainvälinen levy - kuunnelkaa vaikka youtubesta.
Soundsin menestys olisi voinut olla vieläkin suurempi, jos kuumimmalla rautalankakaudella Soundsin poikien isit ja äidit olisivat päästäneet nämä teini-ikäiset vekarat Japaniin! Japanissa rautalankakuume oli aivan eri luokkaa kuin Euroopassa. Niin, soittaessaan soolot Emmaan, Kulkuriin - ja varsinkin Yksinäiseen kitaraan – oli soolokitaristi Henrik Granö ainoastaan 15-vuotias, eivätkä muutkaan pojat Bobi Söderblom, Peter Ekman ja Johnny Liebkind olleet juuri vanhempia. Liebkind on väittänyt, että Japanissa heidän levyjään myytiin satoja tuhansia kappaleita, ettei peräti miljoona kappaletta. Uskokoon ken tahtoo !
Kun katselee eri yhtyeiden kokoonpanoja rautalankakaudella kiinnittää huomion suomalaisten bändien jäsenien ruotsinkielisiin sukunimiin. Ilmeisesti oli niin, että kansainväliset vaikutteet tulivat Suomeen nimenomaan suomenruotsalaisen ikkunan kautta. Se oli sen ajan kansainvälisyyttä !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti