Sissit

Luutnantti Takalan vaimo varmistelee, että sotilaspuku on viimeisen päälle luutnantin yllä, onhan hän menossa veteraanitapaamiseen. Hän kertoo täsmälleen, mille korkeudelle Mannerheim-risti pitää asettaa. Kaikki, mitä vaimo sanoo tuntuu olevan oikein. Luutnantti vain kuuntelee ja tottelee. Herkullinen kohtaus, kun ajattelee, että siinä on talvi- ja jatkosodan tappaja. Tarvitaan siis suomalainen nainen kesyttämään tämä leijona !

Vielä saattomatkalla asemalle vaimo muistuttaa, että kaveripiirin houkutuksiin ei kannata sortua – siis varovaisena alkoholin kanssa ! Takala tapaa sissiporukkansa. Seuraa liikuttava kohtaus sankarihaudalla, jossa Takala muistelee sissijoukon niitä miehiä, jotka eivät palanneet viimeiseltä partiolta syvälle vihollisen selustaan.
Sen jälkeen mennään ravintolaan, jossa vietetään viinanhuuruinen ilta. Ravintolakohtaus päättyy mielettömään kamera-ajoon ympäri ravintolapöydän juttujen muuttuessa yhä hurjemmiksi.

Näin alkaa Mikko Niskasen elokuva Sissit (1962). Elokuva perustuu Paavo Rintalan käsikirjoitukseen, josta hän myöhemmin teki menestys- ja kohukirjan. Välillä siis näinkin päin.

Filmi on aina vedonnut minuun ja useiden katsomiskertojen jälkeenkään sen vaikutus ei ole laantunut. Elokuva ei ole mitenkään täydellinen, pikemminkin rosoinen ja hieman epätasainen. Nämä ovat kuitenkin toissijaisia asioita. Minusta elokuva on hieman aliarvostettu. Johtunee siitä, että Niskasen elokuvia Pojat, Käpy Selän alla ja Kahdeksan surmanluotia pidetään - syystäkin - mestariteoksina.

Pääosassa Matti Oravisto tekee upean roolisuorituksen. On vaikeaa kuvitella ketään parempaa tähän rooliin. Eikö hän olekin hieman aliarvostettu suomalaisten elokuvatähtien joukossa ?

Mistä elokuvan kiehtovuus johtuu ? Ehkä se johtuu Takalan (Oraviston) olemuksesta. Todentuntuisesti hän heijastelee sotilaan taivalta taistelusta toiseen. Mutta elokuva kertoo paljon enemmänkin. Se kertoo kuinka sankari pelkää. Se kertoo kuinka taistelutehtävään lähtö on yhä vaikeampaa. Ehkä se on niin, että kun on tarpeeksi monta kertaa selvinnyt hengissä, sitä vaistomaisesti alkaa pelätä, ettei kohtalo enää olekaan suopea.

Takala on kyyninen. Hän on entinen teologian opiskelija, joka ei enää usko jumalaan. Miksi ? Siksi, että hän on menettänyt kyvyn uskoa, että kaiken tappamisen keskellä voisi olla jokin korkeampi voima. Miksi muutoin sorruttaisiin tähän infernaaliseen järjettömyyteen ?

Sissijoukkuettaan Takala puolustaa kuin leijona. Hän hankkii joukkueelle - sissiretkeä varten - suklaata omaa talousupseeria aseella uhaten. Kaikki on sodassa sallittua, kunhan ei ammuta omia! Tätä Takala pelkääkin. Elokuvassa kuvataan, kuinka sissijoukkueen kaikkein kovapintaisin kaveri menettää sissiretken jälkeen täydellisesti hermonsa ja yrittää ampua haamujen riivaamana oman joukkueensa jäseniä. Elokuvan loppujaksossa Takala pettyneenä joukkueensa tappioihin viimeisellä sissiretkellä menettää täydellisesti itsehillinnän ja yrittää tavoitella asetta edesvastuuttomassa mielentilassa. Vain oman joukkueen ripeä päälleryntäys estää katastrofin.

Kun elokuvaa seuraa tulee kummallinen tunne, että tässä on jotain sellaista, jonka voi tuntea siviilissäkin. Eikö Takala olekin mies, joka raivaa tiensa huipulle häikäilemättömästi sortaen alleen sekä omat että vastustajat? Nykyaikana häntä voisi kuvata suureksi sankariksi ainakin rahamarkkinoilla. Tietenkin hän on menettänyt kyvyn empaattisuuteen. Naista hän käyttää hyväkseen, koska mitään sääntöjä ei ole. Ei mitään! Sodassa voi ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja käsitellä muita ihmisiä vahvemman oikeudella. Juuri ja juuri tuntemansa naisen puolesta hän on kuitenkin valmis tekemään mitä tahansa, vaikkapa uhkaamalla itseään korkeampiarvoista upseeria ”linjojen eteen viemisellä”, jos tämä on erehtynyt hänen tyttöönsä. Näennnäisen ristiriitaista, mutta kuitenkin niin johdonmukaista: siinä vain uros puolustaa omaa naarastaan olosuhteissa, jossa kukaan ei katso teetkö oikein vai väärin.

”Pallikukkulan” onnistunut valtaus nostaa Takalan mainetta entisestään todellisena sankarina, jota sissijoukkueen jäsenet ihailevat. Kuitenkin samaan aikaan hän pelkää. Ketä ? Ehkä itseään nähdessäään ”valkoisen kuoleman” – kuvitellun haamuolennon, joka tunkeutuu krapulaisen miehen aivoihin. Ehkä tuossa valkoisessa kuolemassa on hänen oma kuvansa, hirviömäinen olento, jota Takala vihaa - siis itseään !

Kun Takala ollessaan lottatytön kanssa sängyssä kuulee konepistoolin rätinän hän tuntee itsensä tappajaksi tässäkin tilanteessa. Hän aavistaa tappavansa itsessään jotain hyvää - ja juuri sitä hän pelkää. Voisiko Takalan kaltainen olla siviiliin päästyään pelkkä juoppo ihmisraunio ? Kyllä, mutta Takalan tapauksessa tuskin. Ei hän silti mikään lasiin sylkijä olisi, vaan ottaisi siinä kuin muutkin. Ehkä hän olisi menestyvä liikemies. Vai olisiko hän sittenkin pappi, joka on löytänyt uudelleen jumalansa ?

Elokuvan loppujaksoissa Takala saatetaan tilanteeseen, jossa hän joutuu päättämään aseettoman vihollissotilaan ampumisesta. Sissiporukassa päätetään äänestää. Takala on tappamisen kannalla. Kuitenkin kaksi joukkueen jäsentä asettuu tapettavan eteen asettaen oman henkensä peliin. Takala huitaisee raivostuneena kädellään teloitusmahdollisuuden sivuun. Takala aavistaa kuitenkin oikein. Vihollista ei olisi pitänyt päästää ilmiantamaan koko porukkaa. Syntyy hillitön ryntäys kohti omia linjoja, joka päättyy monen toverin menehtymiseen – juuri niiden, joita sankarihaudalla myöhemmin muistetaan. Sankari epäonnistuu viimeisellä sissikeikalla.

Ehkä tuo viimeinen sissiretki olisi voinut toimia laukaisijana tappeluun, joka olisi käyty ravintolassa. Niskanen nimittäin rakentaa hienon kehyskertomuksen elokuvaan, joka alkaa ja päättyy ravintolaan. Niskanen harkitsi tätä tappeluvaihtoehtoa päätyen kuitenkin seesteiseen loppuun, jossa humalaiset miehet poistuvat toisiaan tukien ravintolasta. Jotkut ovat tätä loppukohtausta arvostelleet liian vaisuna. Rintala teki kirjaansa toisenlaisen lopun: hän päästi tappelun valloilleen. Minä puolestani arvostan elokuvan loppua. Siinä on hieno tunnelma. Siinä on jotain samaa kuin ollessani isäni kanssa veteraanien tapaamisessa yli 50 vuotta sitten. Pikkupojan aivoihin piirtyi kuva alkoholivoittoisesta aseveljeydestä, se jotenkin kuului siihen aikaan. Siihen kuului myös loputtomat sotajutut, juuri sellaiset, jotka kertoivat takaloista ja muista sankaritekoja tehneistä.

Niskasen ansio on siinä, että hän pystyy niin aidosti välittämään sotaa käymättömälle sukupolvelle veteraanien kaveruuden, todellisen aseveljeyden. Ehkä tuota veljeyttä tarvittaisin tänäkin päivänä. Silloin unohtuisivat ne mitättömät riidanaiheet, joista saadaan lukea joka päivä lehdistä.