Björn Wahlroos on viime vuosina esiintynyt lausuntoautomaattina milloin missäkin asiassa. Kovin usein hän ei tule mielipiteineen ulos, mutta riittävän usein herättääkseen keskustelua ja myös vastareaktioita.
Nyt hän on antanut pitkän haastattelun Helsingin Sanomille (HS 12.2.2012) ottaen laajalti kantaa erilaisiin asioihin. On mahdotonta reagoida jokaiseen Wahlroosin mielipiteeseen tässä kirjoituksessa, mutta muutamaan keskeiseen aiheeseen otan kantaa.
Wahlroos on luokitellut itsensä taloustieteessä chicagolaisen koulukunnan kannattajaksi eikä hän uudessa haastattelussakaan tuota pettymystä kannattajilleen. Wahlroos menettelee vanhan kaavan mukaan. Hän lainaa tarkoitushakuisesti mieleistensä auktoriteettien mielipiteitä.
Ihan ensimmäisenä hän viittaa Yhdysvaltain ensimmäiseen valtiovarainministeriin Alexander Hamiltoniin todeten, että Hamilton hyväksyy ihmisen voitontavoittelun ja että tämä voitontavoittelu muodostuu kaikkien hyväksi. Tästä hän hyppää suoraan nykyaikaiseen - varsinkin rahamarkkinasektoria koskevaan - oman edun tavoitteluun käyttäen perusteena Hamiltonin ajattelua. Koska minäkin ilmoittaudun ainakin osaksi hamiltonilaiseksi niin rohkenen olla erimieltä Hamiltonin ajattelun keskiössä olevista asioista. Hamiltonin niin kuin monien muidenkin ”kansakunnan isien” lausunnoista voidaan ottaa sieltä täältä ajatuksia ja esittää ne sitten omaa kantaa puoltavina. Hamilton suosi liittovaltion vahvaa roolia ja puuttumista talouteen ja vastusti vapaakauppaa. Nykyiset demokraattipuolueen kannattajan varmaankin kokevat hänen ajatuksensa läheisiksi. Wahlroosilaiseen ajatteluun nämä eivät oikein sovi.
Varmuuden vuoksi Wahlroos toteaa vielä, että ”ihminen on luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva …. ja että se on jokaisen elävän organismin perusominaisuus vuosituhansien saatossa”, ikään kuin pyyhkäisten tällä sivuun sen mahdollisuuden, että ihminen ajattelee myös pyyteettömästi niin kuin moni oikeasti tekeekin. Tämä on tyypillistä asioiden yksinkertaistamista, jossa puhutaan vain toisesta puolesta asiaa. Oman voiton tavoittelun ja pyyteettömyyden välissä on sitä paitsi lukemattomia erilaisia välimuotoja. Vielä voidaan kysyä, kumpi on pitänyt eläviä organismeja enemmän pystyssä, itsekäs oman edun tavoittelu vai yhteisen hyvän ajaminen. Eiköhän jälkimmäistäkin ole tarvittu lukemattomia kertoja.
Ajatuksillaan Wahlroos – vaikka sitä ei haastattelussa tuoda konkreettisesti esille - haluaa ilmeisesti tukea käsistä karanneita palkkioita. Rahamarkkinoiden hillittömässä rahastuksessa on kysymys jostakin muusta kuin kannustimista. Kysymys on mitä suurimmasta välinpitämämättömyydesta hallita palkkioita tai sitten tarkoitushakuisesta trickle-down economicsista (kuvitelma, että huipulle ohjatut rahavirrat ”valuvat” uudelleen alas hyödyttämään tavallisia köyhiä), jolla huijattiin ihmisiä hyväksymään tähtitieteelliset palkkiot. Kun Goldman Sachsin pääjohtaja Lloyd Blankfein argumentoi ahneuden hyväksyttävyyttä (jättimäisiä palkkioita), hän kertoi tekevänsä ”jumalan töitä”. Tähänkö nämä ”kannusteet” perustuvatkin ?
Ahneudesta olen sitä mieltä, että sanaa käytetään aivan liian keveästi ja aivan liian monessa yhteydessä kritiikittömästi. Kun Wahlroosin suuri oppi-isä Milton Friedman totesi, että Einsteinin suuret tieteelliset saavutukset olivat ahneuden ansiota, panen asiaan vastalauseeni. Ahneuden käsite mielletään tässä aivan liian laaja-alaiseksi. Yksi vaihtoehtoinen käsite voisi olla edellä mainittu ”omistautuminen”. Ihminen voi olla omistautunut asialleen - kuten nähdäkseni Einstein tieteelliselle työlleen - leimautumatta ahneeksi. Suuri osa ihmisistä on omistautunut työlleen, perheelleen, harrastuksilleen jne., ilman, että kysymys olisi ensisijaisesti oman edun tavoittelusta.
Emme mahda sille mitään, että ihmiset kuitenkin vertaavat itseään muihin ihmisiin. Tämä on täysin luonnollista ja hyväksyttävää. Ympärillämme on köyhyyttä ja rikkautta. Kysymys on lopulta käytännön talouspolitiikasta. Jos hyväksytään laajenevat tuloerot, johtaa kehitys osan ihmisistä velkaantumisen, koska ihminen pyrkii seuraamaan ympäristön vaurautta. Tämä on fakta, joka taloudessa tulisi huomioda. Ei tulisi hyväksyä räikeitä tuloeroja.
Wahlroos nimeää 1950-luvulta 1970-luvulle ulottuneen jakson ”pimeyden vuosiksi”. Mitenkähän tämä on käsitettävissä ? Monet muut ovat todenneet, että nimenomaan tämä jakso oli talouden kuplista vapaata aikaa samalla, kun talouskasvu oli nopeaa. Yhdysvalloissa aikaa pidetään poikkeuksellisen edistyksen aikana, jolloin ihmisten tulot ja varallisuus kasvoivat nopeasti. Sama tapahtui suurimmassa osassa länsimaita. Wahlroosia ärsyttää ilmeisesti suunnattomasti aikakautta leimannut taloudellinen sääntely. Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhardt todistavat kirjassaan This Time Is Different , että rahamarkkinoiden sääntelykaudella 1930-luvulta 1970-luvulle talouden kuplat hävisivät lähes tyystin . Öljykriisikin (1973) voidaan ensissijaisesti luokitella poliittiseksi kriisiksi, jolla toki oli syviä vaikutuksia talouteen, mutta perimmältään se oli arabivaltojen taholta loihdittu poliittinen kampanja, jonka maalina oli Yhdysvallat.
Sääntelyn vapauttaminen juuri 1980- ja 1990-luvuilla johti kuplatalouksiin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Espanjassa, Etelä-Koreassa, Japanissa, Thaimaassa, Indonesiassa, Meksikossa, Israelissa, Argentiinassa jne. Miten Wahlroosin kanta on ymmärrettävissä ? Jääkö ainoaksi selitykseksi se, että Wahlroos on irronnut tavallisen ihmisen arjesta. Hän ei näe tai tunnista kuplatalouden vahingollisuutta nimenomaan tavalliselle arjen ahertajalle.
Vielä Wahlroos puuttuu presidentti Halosen presidenttikausiin todeten, että Halosen kaudella presidentti-instituutio on kärsinyt. Halosta voidaan moittia siitä, että hän ei käyttänyt mahdollisuuksiaan ottaa kantaa moniin yhteiskunnallisiin asioihin, mutta että presidenttikaudet leimataan hovin pitämiseksi on sentään älytöntä liioittelua. Presidenttiä ajatellen kansan tahto ilmaistaan presidentin vaalissa eikä eduskuntavaaleissa niin kuin Wahlroos näyttää asian näkevän. Halosen kohdalla ei voida puhua vahingossa syntyneistä linjauksista, koska hänet äänestettiin presidentiksi kaksi kertaa.
Jäämme odottamaan Björn Wahlroosin keväällä ilmestyvää kirjaa, jossa hän perustellee nyt ohimennen lausumiaan viittauksia enemmistön pakkovallasta.
Jälkikirjoitus
Toimittaja Petri Saharin kolumni (13.2.2012) "Kreikan näännyttäminen osoittaa Wahlroosin väitteen todeksi", kertoo miten vaikeaa näistä asioista on puhua loogisesti. Wahlroos pitää oman edun tavoittelua positiivisena ilmiönä. Sahari taas puhuu oman edun tavoittelusta kielteisessä mielessä - kuitenkin vedoten Wahlroosiin !
Kreikan yhteydessä on kysymys monien eri tahojen osalta oman edun tavoittelusta, mutta ei wahlroosilaisessa mielessä. Oman edun tavoittelu Kreikan tapahtumien yhteydessä on johtanut jättimäiseen kriisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti