maanantai 27. helmikuuta 2012

Kahdeksankymmentä vuotta Mäntsälän kapinasta – ståhlbergilaiset ja mannerheimiläiset vastakkain

Mäntsälän kapinasta tulee kuluneeksi 80 vuotta aivan näinä päivinä. Yritän tässä luoda kuvan kapinasta omasta näkökulmastani.


Ensimmäinen maailmasota on parissakin mielessä tärkeä lähtökohta kapinalle. Ensinnäkin sota loi hedelmälliset edellytykset diktatuurien synnylle Keski- ja Itä-Euroopassa. On selvää, että Versailles´in ”kostorauha” ei ollut hyväksi Euroopan vakaudelle. Sotakorvausvelvoitteet runtelivat varsinkin Saksan taloutta raskaasti.
Maailmansodan jälkeen Euuroopan useat monarkiat joutuivat totuttautumaan hauraaseen demokratiaan. Ensimmäinen maailmansota oli varsinainen monarkioiden kaatosota. Hyvä esimerkki tästä on Saksa, jossa keisari kaatui ja sijalle tuli Weimarin tasavalta. Weimarin tasavalta epäonnistui ja valtaan nousi – monen vaiheen jälkeen – natsihallinto. Nämä tapahtumat vertautuvat myös Suomeen: epäonnistunut kuningashanke, epävarma demokratia, joka kuin ihmeen kaupalla säilyi ja mussolinimainen Vihtori Kosola. Kaikki täsmää. Myös kansalaissodan päätös jätti jälkensä. Valkoinen Suomi ei voittanut tarpeeksi selkeästi. Hävinneet vasemmistolaiset piti saada irti kaikesta vallasta. Tapahtuman näyttämöksi valittiin tai valikoitui Mäntsälä.


Näen kapinan myös kahden voimakentän yhteentörmäyksenä: toisella puolella olivat ståhlbergilaiset tasavallan, kansanvallan ja suvaitsevaisuuden kannattajat ja toisella puolella mannerheimiläiset itsevaltiuden ja suvaitsemattomuuden kannattajat. En silti väitä, että Mannerheim olisi ollut suvaitsemattomuuden lipunkantaja, mutta väistämättä hän leimautui kannattajiensa kautta, joista hän ei mitenkään irtisanoutunut.


Ensimmäisen kerran nämä voimat ottivat yhteen 1920-luvun vaihteessa, jolloin vastakkain olivat tasavaltalaiset Ståhlbergin johdolla ja aktivistit , joiden tavoitteena oli kammeta valtaan ”Andersson”, siis Mannerheim. Ståhlbergilaiset voittivat tämän erän ja mannerheimilaiset jäivät nuolemaan haavojaan. Myös Mannerheim itse joutui sivuraiteelle. Tappioksi on luettava Ståhlbergin luotetun aisaparin Heikki Ritavuoren murha, miehen joka niin urhoollisesti ajoi läpi tasavaltaisen hallitusmuodon.


Toinen ottelu tapahtui sitten 1930-luvun alussa, jolloin valkoiset voittajat halusivat vihdoinkin yksiselitteisen voiton vastustajistaan. Nyt vastustajina olivat paitsi vasemmistolaiset aina sosialidemokraatteja myöten niin myös liberaalit, jota osoittaa esimerkiksi Ståhlbergin kyyditys.


Mannerheim oli tälläkin kertaa varovainen ja jätti likaisen työn – aktivistien jälkiä seuraten – muutamalle avainhenkilölle. Näitä olivat K.M. Wallenius, Kai Donner (Jörn Donnerin isä) ja varsinkin kenraali Hannes Ignatius. Taustalla pyöri epämääräinen joukko lapualaisia, jotka kuvittelivat varmaan olevansa vahvoilla, kun valtaa jaettaisiin uudelleen. Mannerheimiläiset ajattelivat toisin. Heidän yksiselitteinen sankarinsa oli Mannerheim. Kosola ja varsinkin K.M. Wallenius - kaappausyrityksen johtajat - tuottivat Mannerheimille pettymyksen, jota valkoinen kenraali ei koskaan antanut anteeksi Walleniukselle.


Tälläkin kertaa ståhlbergilaiset voittivat. Sitä ennen näyteltiin melko mauton näytelmä, jolla vaarannettiin demokratia. Koko kapina näyttää jotenkin matkitulta. Matkittiin Euuroopan tapahtumia ja tietenkin Mussolinia. Kupletin juoni paljastuu, kun Vihtori Kosolan kuultiin kysyvän Kai Donnerilta, että ”millainen mies se diktaattori oikein on , mitä se tekee ?” Mahtoi Donner järkyttyä ! Vaikka suurin osa kapinallisista oli tavallisia talonpoikia, on merkillistä kuinka Donnerin kaltainen älykkö ehti tähänkin kahinaan mukaan. Vai onko ? Toisaalta monet hyvin kansanomaiset kapinaliikket historiassa ovat ennenkin saaneet jotkin teoreetikot kiinnostumaan vallasta ja vallankäytöstä.


Muutama sana itse kapinasta. On sanottu, että kapina kaatui alkoholiin. Tuskinpa vaan. Kapina kaatui suureen epävarmuuteen, jota kapinajohtajat tunsivat. He olivat amatöörejä kaappausaikeissaan. He eivät tienneet, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Niinpä rohkaisua haettiin viinasta. Tuloksena oli humalaisen ja krapulaisen porukan saapuminen Mäntsälään ”johtamaan kapinaa”. Lapualaiset joivat heikkouteensa, ei vahvuuteensa, vaikka kova uho saattoikin erehdyttää monet. Lopulta kapinan johto päätyi Haaksirikkoutuneiden patsaalle Helsinkiin.


Ståhlbergilaisten voitto varmisti riittävän yksituumaisuuden lähestyttäessä toista maailmansotaa. Tietenkin tässä on jonkin verran liioittelua, mutta perusasetelma lienee oikea. Kansanrintamahallitus Talvisodan aattona riitti takeeksi yksimelisyydelle.


Mäntsälän kapinaa on sanottu maailman parhaaksi kapinaksi. Ehkä se siinä mielessä sitä onkin, että uhreja ei tullut, ei ensimmäistäkään. Mutta kyllä se silti häpeätahra on suomalaisen kansanvallan historiassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti