Oliko Helsingin Sanomat suomettunut kylmän sodan aikaan?

Aleksi Mainion kirjoittama teos ”Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa” (Siltala, 2018) kertoo Erkkojen Helsingin Sanomista vuosilta 1944-1994 kylmän sodan näkökulmasta. Lehtitalon merkitys suurvaltojen välisen kilpailun solmukohtana on ilmeinen. Vaikka kirjan otsakkeessa Neuvostoliitto-suhteet ovat keskipisteenä, tulevat myös ”länsisuhteet” väistämättä kartoitetuksi.

Kirjassa on lähes 450 tekstisivua ja liitteet päälle. Keskityn tässä itseäni eniten kiinnostaviin osuuksiin eli varsinkin 1970- ja 80-lukuihin. Vaikka nuo poliittisen historian vaiheet on käyty läpi lukemattomissa kirjoissa, ja olen niistä useimmat lukenut, tuo tämä teos lihaa luiden ympärille. Kirjaa lukiessa joutuu monesti hämmentyneenä kysymään, oliko vaikuttaminen todella näin mustasukkaisen pikkutarkkaa suurvaltojen puolelta.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa Helsingin Sanomista oli tullut ylivertainen mielipidevaikuttaja lehtiemme joukossa. Arkilevikki nousi yli 300 000 ja sivumäärä saattoi nousta yli sataan. Samaan aikaan alkoi Aatos Erkon irtautuminen lehden toimituksen johtamisesta, kun hän luopui hallinnollisen päätoimittajan tehtävistä ja keskittyi toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan tehtäviin.

Erkko eritellään kirjassa viimeistä luonteenpiirrettä myöten. Syntyy kuva, että Erkko halusi pysyä kaukana varsinaisesta lehden toimitustyöstä, mutta samalla halusi olla vaikuttamassa sisältöihin! Skitsofreeninen tilanne, joka ei tainnut oikein koskaan ratketa. Koleerisesta luonteenlaadusta johtuva räjähtely ja jonkin asteinen vainoharhaisuus leimasivat Erkon käytöstä. Kuitenkin hän huolehti hyvin toimitustyön resursseista ja piti sillä porukan innostuneena työhönsä.

Seitsemänkymmentäluvulla tapahtui yhteiskunnan yleinen politisoituminen, eikä Hesari ollut tietenkään mitenkään irti tästä kehityksestä. Syntyi käsite ”taistolaisuus” -Taisto Sinisalon mukaan - kuvaamaan äärivasemmiston ideologista linjaa. Helsingin Sanomat asettui porvaririntamaan vastustamaan äärivasemmistoa. Lehden toimittajat levittivät tuntosarvensa tähän maailmaan. Erityisesti Aarno Laitinen kunnostautui viinanhuuruisessa tiedonhaussa vasemmistopiireissä.

Hesari sai myös tartunnan vasemmistovirtauksesta. Nuorten toimittajien yleinen vasemmistolaistuminen siirtyi automaattisesti Hesarin eri toimitusten sisälle. Taistelua käytiin sekä enemmistöläisten että vähemmistölaisten kesken ja toisaalta demarien ja äärivasemmiston välillä. Poltinmerkkejä ei kuitenkaan lyöty: kun tilanne hieman rauhoittui, vasemmistolaisten yleneminen mahdollistui liberaalissa lehdessä.

Moskovan kirjeenvaihtajan palkkaaminen oli oma lukunsa. Aatoksen isän Eljas Erkon ”paaluttamasta antikommunistisesta perinnöstä” piti kammeta itsensä jotenkin nykypäivään ja lopulta se onnistui: Erkki Pennanen nimettiin Moskovan-kirjeenvaihtajaksi vuonna 1975. Tasapuolisuuden vuoksi myös Yhdysvaltain kirjeenvaihtajan paikka täytettiin.

Yhdysvalloissa Kekkosta pidetiin vaikuttaja-agenttina. Vainoharhaisuus oli luonteenomaista tuolle ajalle. HS:n ulkomaankirjeenvaihtaja Lauri Karen oli yksi epäilyksenalaisista. Yhdysvaltain vakoilu ja vastavakoilu näyttivät toimivan suurin piirtein samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa toimittiin. Molemmat ”maailmannavat” pyrkivät käyttämään Hesaria hyväkseen ja mustasukkaisesti vartioivat etujaan lehden sivuilla.

Aatos Erkon aiempi kekkoskriittisyys kääntyi presidentin voimakkaaksi kannatukseksi vuoden 1978 presidentinvaaleihin tultaessa. Erkko suorastaan painosti toimittajia kirjoittamaan lehteen Kekkosta myötäileviä kirjoituksia. Ilman kitkaa ei selvitty. Lehden toimituksessa oli samaan aikaan voimakasta kekkoskriittistä ajattelua – viitattiin ylipitkään presidenttikauteen.

Suojelupoliisi kiinnostui Helsingin Sanomien toimittajien yhä tihenevästä yhteydenpidosta Tehtaankadulle. KGB ja GRU (samoin kuin Stasi) osoittivat monin tavoin kiinnostusta luoda yhteyksiä esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajakuntaan. Myös uutistoimisto APN:n suorittama urkinta lisääntyi 1970-luvun kuluessa. Usealla Hesarin toimittajalla oli oma kotiryssänsä. Näistä tapahtumista Aleksi Mainion kirja kertoo tarkemmin ja paljastavammin kuin mikään aikaisemmin lukemani kirja.

Meillä on keskitytty Neuvostoliiton harjoittamaan vakoilutoimintaan, mutta Mainion kirjassa osoitetaan, että CIA oli yhtä aktiivinen yhteyksien luonnissa ja tiedonhaussa.

Monista aiemmista yhteyksistä on tuttua, että Helsingin Sanomat osallistui presidentti Kekkosen heikon terveydentilan salailuun, kuten muutkin, mutta tähdellisen tästä tekee se, että Helsingin Sanomat esiintyi sananvapauden lippulaivana. Lehden toimittajilla sinänsä oli tahto kertoa totuus, mutta päätoimittajaporras halusi aggressiivisesti salata presidentin heikkenevän kunnon kiertoilmauksia käyttäen. Mainio käy läpi yksityiskohtaisesti sairauden piilottelun menettelyt.

Toimittajien halu kertoa rehellisesti Suomen politiikan kiemuroista oli laajempaakin, kuin mitä tapaus Kekkonen osoitti. Vaikenemisen kulttuuri sai väistyä mutta vain vähitellen. Juuri 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun vaihteessa Hesariin keskittyi politiikan toimittajien valtakunnallisia kärkinimiä runsaasti, eikä heitä ollut helppoa pidätellä. Tätä uutta kulttuuria johti Aarno ”Loka” Laitinen ja ydinryhmään kuului puolisen tusinaa johtavia toimittajia. Aluksi kirjoittelu keskittyi Hesarin nimimerkki ”Kummitädin” palstalle. Kun Kummitäti kävi liian arkaluontoiseksi Hesarin johdolle, päättivät keskeiset toimittajat Laitisen johdolla kirjoittaa – Hesarin johdolta salaa - pamfletin nimeltä ”Tamminiemen pesänjakajat”, joka nimensä mukaisesti pohti Kekkosen seuraajakandidaattien kautta Suomen politiikan salattuja tai puolijulkisia totuuksia. Laitinen vastasi kirjan letkeästä, ironisesta tyylistä.

Muistan itse - luettuani kirjan heti tuoreeltaan - kokeneeni väristyksiä, kun Pesänjakajien kautta läpivalaistiin johtavien poliitikkojen luonteenlaatua ja poliittisia ja muita kommelluksia. Politiikan maailma avautui uudelle tavalla.

Itse asiassa kirjan keskustaho oli Neuvostoliitto ja siinä pohdittiin eri presidenttikandidaattien yhteyksiä Neuvostoliittoon esimerkiksi kotiryssäjärjestelmän kautta. Toinen fokus kirjasessa oli Ahti Karjalaisen kuningastien katkaiseminen. Helsingin Sanomiin tämä liittyi elimellisesti sillä tavoin, että Aatos Erkko oli KGB:n vaikuttamisen kohteena, jotta Karjalainen tulisi valituksi. Tuohon aikaan Erkko oli ”suomettumisensa huipulla”. Yhteydenpito Viktor Vladimiroviin oli tartuttanut Erkkoon pelon Neuvostoliittoa kohtaan jopa niin, että Karjalainen tuntui ainoalta oikealta mieheltä Suomen tasavallan presidentiksi: ”Tällä kertaa Suomen presidentti valitaan Kremlissä” paljasti Erkko kylmäävästi.

Hesarin eri toimituksissa oltiin toista mieltä ja jännite kustantajan ja toimittajien välillä oli käsin kosketeltavaa. Erkon ja päätoimittaja Heikki Tikkasen välit kiristyivät äärimmilleen. Vielä Koiviston valinnan jälkeen Erkko katsoi Suomen kansan tehneen kohtalokkaan virheen. Erkon Neuvostoliiton pelko oli suunnaton!

Samoihin aikoihin Erkon ote lehdestä tuntui kirpoavan yhä kauemmaksi. Turhautuminen oli kaikkien nähtävillä. Jää kuva, että vaikuttaa piti, mutta ei ollut enää mahdollisuutta: lehti eli omaa vaurasta, itsenäistä elämäänsä.

Helsingin Sanomat eli suuruutensa aikaa 1980-luvulla. Kaikki tuntui sujuvan loistavasti. Levikki oli mahtava sekä väestön määrään nähden että mihin tahansa muuhun mittapuuhun verraten. Erkko oli jo aikapäiviä sitten ajautunut kauemmas porvarillisilta juuriltaan. Häntä pidettiin lähinnä sosiaalidemokraattina. Erkko jopa vieraili sdp:n vappujuhlassa. Myös eri toimituksissa oli runsaasti sdp:hen päin kallellaan olevia toimittajia.

Koiviston ja Erkon välit palautuivat pikkuhiljaa ja yhteisiä tapaamisia järjestettiin sekä presidenttikaudella että sen jälkeen. Niiden yhteydessä tuli esille pari asiaa, joita ainakaan minä en ole tiennyt.

Vuonna 2007 Koivisto ehdotti, että Helsingin sanomat alkaisi pitää Koiviston salaista ”uutisarkistoa Helsingin Sanomiin”. Koivisto halusi kertoa aiemmin kertomatta jääneitä salaisiakin asioita tähän arkistoon. Aineiston Koivisto antaisi haastatteluina ja mahdollinen julkiseminen tapahtuisi vasta sitten, kun aika on sopiva. Ajatus oli kiusallinen Helsingin Sanomille ymmärrettävistä syistä: miksi lehti toimisi yksityishenkilön arkiston sijoituspaikkana? Miten ihmeessä Koivisto oli saanut tällaisen asian päähänsä? Presidentille viestitettiin kohteliaasti, että tämä ratkaisu ei kävisi päinsä.

Tätä kautta tullaan toiseen asiaan, nimittäin paljastui, että arkistolla oli tietty syy: eläkkeelle siirtynyt presidentti näki suomalaisessa mediakentässä huolestuttavia piirteitä: kohta ”kaikki varteenotettavat tiedotusvälineet olivat yksinomaan kaupallisia”. Sitten hän lisäsi: ”ja kohta Nato-mielisiä”. Koivisto jatkoi, että Suomen tiedotusvälineillä voisi olla tässä asiayhteydessä vain yksi vastavoima, nimittäin Helsingin Sanomat. Myönnän, että hätkähdin luettuani kirjasta tämän, koska olen nähnyt Suomen mediahegemonian suuntautuvan samalla tavalla, kuin miten Koivisto sen näki.

Koivisto oli kuitenkin väärässä paikassa väärään aikaan – hän oli suden suussa – koska Helsingin Sanomat - sitoutumattomana itseään pitävä lehti - oli juuri ehtinyt linjata ajavansa Suomea Natoon!

Mitä fundeeraaja Koivisto ajatteli? Jos spekuloin hiukan, niin hän oli historiallisesti ja pitkälle eteenpäinkin sillä kannalla, että mediaeliitti oli viemässä Suomea väärään suuntaan, sotilaallisen liittoutumisen tielle. Näin tullaankin aivan ajankohtaiseen teemaan, joka tuossa Koiviston sanomassa minua hätkähdyttikin: sotilaallisesti liittoutumalla vaarannetaan kansallinen olemassaolo. Mitä ajatteli Erkko? Antti Blåfieldin teoksessa ”Loistavat Erkot (2014) todetaan, että Erkko haukkui päätoimittaja Janne Virkkusen monta kertaa Helsingin Sanomien ottaman myönteisen Nato-kannan vuoksi (joka tapahtui vuonna 2006). Hän ei kuitenkaan enää 2000-luvulla ollut päätöksentekoelimissä mukana, vaikka lehden omistus tietenkin säilyi.

Koivistolla oli selvä viesti: Suomen media ja muu eliitti oli viemässä Suomea suuntaan, joka osoittautuisi vaaralliseksi. Koiviston mielestä Helsingin Sanomat ”voisi olla establishmentin kyseenalaistava voima”. Niin olisikin voinut olla, mutta se ei halunnut olla sitä!

Olen viitannut ohessa ajatukseeni, jonka olen esittänyt näissä blogikirjotuksissa aiemmin, eli että tarvittaisiin vastavoima yksipuolien porvarilliselle ja hegemoniahakuiselle medialle. Ainoa voima, joka enää voisi pystyä tähän on Yle.

::::::::::::::::::

Ajat muuttuvat – vai muuttuvatko? ”Erkon kylmä sota” kuvaa vanhan ajan epäluulon ja vainoharhaisuuden maailmaa. Kirjan lukeminen on silmiä avaava kokemus. Helsinki oli vakoilun ja vaikuttamisen keskiössä. Eivät muutokset - tähän päivään tultaessa - kuitenkaan kovin suuria ole vanhoihin huonoihin aikoihin verrattuna. Tekniikka vain on kehittynyt.

Entä ihmiset? Aatos Erkko oli sekä kotimaississa kuvioissa että kansainvälisesti mahtava mies. On jotenkin nurinkurista, että tämä samainen mahtava mies pelkäsi Neuvostoliitoa enemmän kuin ehkä kukaan toinen. Johtuiko se siitä, että hänellä oli eniten menetettävää? Lehtensä piirissä hän oli suomettunein henkilö. Jälleen kerran voidaan todeta, että Hesarin ”osaamiskoneisto” piti lehden henkisesti ja moraalisesti ryhdissä niin pitkälle, että Aatos Erkko turhautui luomuksensa keskellä.