Voisiko historiaa käyttää kunnianhimoisesti osana konfliktien estämistä, ratkaisua ja rauhanvälitystä? Erkki Tuomiojan johdolla Suomeen perustettiin ”Historioitsijat ilman rajoja Suomessa” -yhdistys. Sen puheenjohtajana toimii Martti Ahtisaari. Ensimmäinen voimainkoetus on nyt käsillä oleva ”Historian käyttö ja väärinkäyttö” -teoksen julkaiseminen. Siihen on kirjoittanut näkemyksensä lähes 20 kirjoittajaa sekä Suomesta että ulkomailta. Ensimmäinen yhdistyksen konferenssi järjestettiin 19.-20.5.2016 Helsingissä.
”Historian käyttö ja väärinkäyttö” (Siltala, 2016) on Antti Blåfieldin toimittama kirja. Se käsittelee menneisyydenhallintaa. Menneisyyttä voi pyrkiä käsittelemään objektiivisesti tai sitten väärinkäyttää sitä erilaisiin tarkoituksiin. Välttämättä ei puhuta tietoisesta historian vääristämisestä, vaikka siitäkin on vaikka kuinka monta esimerkkiä. Viime vuosien nationalismin nousu on ollut otollista aikaa subjektiivisille historiantulkinnoille.
Keskityn laajan teoksen pariin mielenkiintoiseen näkymään nimittäin professori Vladislav Zubokin osioon ”Venäjän ulkopolitikka ja historian taakka” sekä diplomaatti ja Venäjän tuntija Heikki Talvitien kirjoittamaan osioon ”Näkökulmia Venäjään”. Nykyinen jännittynyt tilanne on synnyttänyt valtavan määrän tulkintoja tapahtumien kulusta Venäjällä ja suurvaltojen välillä. Mitkä syyt ovat johtaneet kylmäsotamaisen tilanteen eskaloitumiseen parin viime vuoden aikana?
On väitelty muun muassa siitä, onko Venäjän tarkoitus palauttaa imperiumi. Luontevampaa on puhua Venäjän tuntemasta epäilystä, että USA ei pysty kohtelemaan Venäjää tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti. Venäjän on myös tulkittu reagoineen lännen etenemiseen sen rajoille mm. toimenpiteillä Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Vielä voidaan Venäjän käyttäytyminen nähdä reaktiona sen kokemaan dramaattiseen geopoliittiseen tappioon 1990-luvun vaihteessa. Kaikki edellä esitetty sekoittuu tiedotusvälineiden ja ns. asiantuntijoiden kaikenkarvaisiin arvioihin Venäjän käyttäytymisen syistä. Suurin osa näistä arvioista tai ennusteista on uhka-arvioita.
Mielikuvat, jotka edellä on esitetty ovat tänäkin päivänä läsnä arvioitaessa Venäjän käytöstä.
Entä Yhdysvallat? Tässä yhteydessä sitä koskee tulkinta, joka määritetään käsitteillä ”voitonriemuinen” tai ”Amerikka-keskeinen”. Siinä Yhdysvalloilla on selkeä rooli kylmän sodan voittajana ja Venäjän sortumisen arkkitehtinä. Tämän ajattelun looginen jatke oli Naton levittäytyminen Venäjän rajoille.
Yhdeksänkymmentäluvun vaihteen taitekohtaan liittyy paljon kiistanalaista suurvaltatietoa. USA:n edustajat antoivat – väitetysti – lupauksen, ettei Natolla ole itälaajentumispyrkimyksiä. Toisaalta, jos välipuheita oli – niin kuin oli – ne sisälsivät vain suullisia lupauksia, joihin venäläiset kuitenkin uskoivat.
Myöhemmin 2000-luvun alussa venäläiset asiantuntijat alkoivat nähdä vuodet 1989-1991 Venäjän kannalta pettymyksen vuosina. Venäjä oli täysin altavastaajan asemassa. Kehityskulku johti - hyvin pitkälle Venäjästä itsestään johtuvista syistä - Venäjän voiman aliarviointiin, josta Putin on hyvin katkera. Historian kelloa haluttaisiin kääntää takaisin päin.
Joka tapauksessa tuossa historian käännekohdassa olisi ollut mahdollisuus luoda toista osapuolta hyväksikäyttämättömät kestävät suurvaltasuhteet. Jälkiviisautta? Historian vääristelypyrkimyksiä? Kenties, mutta mahdollisuudella voidaan spekuloida.
Yhdysvallat käyttäytyi siis tyypillisen voittajan tavoin, jonka ei tarvinnut ottaa huomioon ”hävinneen” toiveita eikä tuntea edes myötätuntoa hävinnyttä kohtaan. Mitä olisi tapahtunut, jos USA olisi valinnut humaanimman linjan? Maailmanrauhan kannalta sillä olisi voinut olla merkitystä. Nyt tapahtui toisin: samassa tahdissa, kun Venäjään suhtauduttiin yliolkaisesti, sen turhautuminen kasvoi.
Talvitie tuo esille sen yleisesti hyväksytyn selityksen, että Boris Jeltsinin kaaosmainen johtamistyyli johti lännen pysyviin etuihin. Tilaisuus teki varkaan.
Venäjä käyttää esimerkkinä lännen häikäilemättömyydestä tapahtumia entisen Jugoslavian alueella. Venäjä näkee itsensä työnnetyksi syrjään Balkanilta eikä voinut hyväksyä samaa tapahtuvaksi levottomalla etelärajallaan. Sama toistui Ukrainassa, jossa Venäjä ryhtyi vastatoimenpiteisiin lännen kuviteltuja ja/tai todellisia operaatioita vastaan. Venäjän mielestä lännen tarkoituksena oli ottaa Ukraina EU:n jäseneksi. Varsinkin Krimillä sijaitsevan Sevastopolin tukikohdan asema olisi käynyt länsivyörytyksessä kestämättömäksi.
Seurasi tunnetut tapahtumat Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Sopuun pääsy Minskin sopimuksen avulla näyttää vaikealta. Venäjä ei halunne antaa periksi lännelle, ja sitä paitsi Vladimir Putin ilmoitti Venäjän pitävän Krimin lopullisesti. Silti Itä-Ukrainassa on toiveita päästä eteenpäin.
Ukraina myös syö luottamusta itseään kohtaan. Sen valtava korruptio ei ole omiaan keräämään sympatiapisteitä lännessä. Pikemminkin kärsivällisyys lännessä alkaa loppua.
Venäjä on Syyria-operaatioillaan osoittanut että se pystyy hallitsemaan sodankäynnin eri muodot ja pystyy luomaan sotilaallista painetta saavuttaen suhteellista etua yhdessä liittolaisensa al-Assadin kanssa. Kaiken kaikkiaan lännen sekaantuminen Irakin, Syyrian ja muiden lähialueen valtioiden asioihin on osoittautunut erittäin ongelmalliseksi. Sodat ovat johtaneet vanhojen rakenteiden sortumiseen ilman että uusia on saatu tilalle. Demokratiaa alueen valtiot eivät kelpuuta, jotenka Yhdysvallat on neuvoton. ”Pahojen diktaattoreiden” syrjäyttämisestä saatava/saatu etu on pienempi kuin seurauksena saatu alueen epävakauden kasvu, joka on heijastunut muun muassa valtavana pakolaisongelmana Länsi-Euroopassa. On saatu aikaan enemmän pahaa kuin hyvää.
Lännen ja idän välinen molemminpuolinen pakotepolitiikka on vaikeuttanut entisestään sopuun pääsyä. Ohjuskilpi, josta on Romanian ja Puolan osalta juuri tehty päätös, mutkistaa entisestään suurvaltojen välejä.
Pakotteilla ei ole saatu toivottuja tuloksia, vaan on muodostunut pattilanne. Lännen ja idän hegemoniataistelu on monimutkainen prosessi, sillä useat lännen liittolaismaat eivät käyttäydy kriisissä Yhdysvaltain tai EU:n mieleisellä tavalla.
Talvitie suhtautuu kriittisesti joihinkin Suomen ottamiin kantoihin, kuten päätökseen estää Venäjän edustajien pääsy kansainväliseen kokoukseen Helsingissä. Myös Suomen ja Venäjän suhteiden hoidossa on jouduttu varjonyrkkeilytilanteeseen. Pakotepolitiikka on häirinnyt suhteiden hoitoa.
Talvitie viittaa historian näyttämöiden sotilaallisiin pyrkimyksiin vallata Venäjä ja niiden epäonnistuneisiin tuloksiin. Nyt länsi ”aloitti demokratian ja markkinatalouden ristiretken Venäjälle”. Se näyttää yhtä epäonniselta kuin aiemmat pyrinnöt. Kansa tukee Venäjän johtoa. Monia kysymyksiä jää avoimeksi: riittääkö Venäjän sisämarkkinoiden veto kumoamaan ulkoisten pakotteiden vaikutukset? Kestääkö Venäjä pakotteet, kuten nyt näyttää? Selvää on, että Suomen kaltainen valtio on eniten kärsimään joutuneiden joukossa, kun pakkotoimenpiteitä on sovellettu käytäntöön.
:::::::::::::::::::::::::::::
Vanha venäläinen ylpeys ja USA-johtoinen rintama ovat vastakkain. USA:ssa on poliitikkoja, jotka kylmän sodan hengessä käyttivät Venäjän alennustilaa hyväkseen laajetakseen Venäjän perinteiseen etupiiriin. Eikö USA:lla ole siihen oikeus, jos valtiot haluavat liittyä Natoon? Kyllä tietenkin, mutta fakta on myös, että Venäjä ei hyväksy itsensä piiritystä. Sillä on pelkotilat ymmärrettäväksi tekevä historia takanaan (Kaarle XII, Napoleon, Saksa ensimmäisessä maailmansodassa, Hitler…..).
Venäjän heikkous ei ole koskaan jäänyt pysyväksi. Kun se on noussut, on tullut laskun maksamisen paikka. USA:n politiikka on hegemonistista, kun taas Länsi-Euroopan johtajat ovat pragmaattisia. Juuri nyt edut käyvät yksiin, mutta jatkuuko tilanne tällaisena? Länsirintama on alkanut rakoilemaan, eikä mikään viittaa siihen, etteikö mureneva suunta jatkuisi.
Oli huonosti harkittua politiikkaa tehdä päätös ohjuskilven sijoittamisesta tässä tilanteessa Itä-Eurooppaan. Jännityksen lisääminen kummallisesti kiihottaa jatkamaan kilpavarustelun tiellä - molemmin puolin.
:::::::::::::::::::::::::::
On tapana ajatella, että historiaa muokataan siitä ajasta käsin, jota kulloinkin eletään. Historian tulkinta muuttuu ajan myötä, kun tieto lisääntyy ja silmät avautuvat, mutta usein myös siksi, että jokin ryhmittymä, kansanosa tai kokonainen valtiokoneisto rupeaa raivaamaan väylää kohti uutta ideologista, nationalistista tms. historiakäsitystä.
Omaltakin osaltani kuusikymmentälukulainen objektiivinen pyrkimys nähdä maailma sellaisena kuin se on, on haalistunut. Sen aikainen historianäkemys on kritiikin kohteena niin kuin mikä tahansa aikaan sidottu historian kaleidoskooppi.
”Historian käyttö ja väärinkäyttö on” -kirja on ansiokas pyrkimys avata historian tulkintoja ja sopii sellaisenaan myös tavallisen kansalaisen historiaikkunan avartamiseen.