Monet ovat kiittäneet tuoretta Nato-selvitystä perinpohjaisuudesta. Kiinnitän seuraavassa huomion siihen, miten selvittäjät ( Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) suhtautuvat Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan. Siitä avautuu joitakin mielenkiintoisia näkymiä tekijöiden ajatusmaailmaan.
Nato-selvittäjät kiittelevät viidettä artiklaa sen yksiselitteisestä lähestymistavasta: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”. Sitten tulee mielestäni erittäin tärkeä lause. Selvityksessä nimittäin todetaan, että ”sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Siihen loppuu yksiselitteisyys. Aiheen erittely jätetään tähän, vaikka se mielestäni olisi ansainnut paljon tarkemman analyysin. Mitä viidennessä artiklassa sanotaan (sanamuoto: Suomen erityisedustusto Natossa)?
”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden”.
Ei ihme, että selvittäjät näkevät viidennen artiklan avuntarjoamisaspektin ”vähemmän selkeänä”. Apua koskevassa osuudessahan todetaan, että jäsenmaat auttavat pulaan joutunutta ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tämän epämääräisemmin asiaa ei voi ilmaista. Jäsenmaat käytännössä ratkaisevat asian täysin itsenäisesti oman kulloisenkin poliittisen tilanteensa näkökulmasta.
Puutun asiaan, koska viides artikla nähdään usein hyvin kategorisena avustamispykälänä. Olen jopa pannut merkille, kuinka koko Nato-kysymys kulminoituu tähän pykälään, ilman että eritellään tosiasiallisia keskinäisen avun vaikutuksia. Annetaan kuva, että viides artikla hoitaa pulmat ja oma ahdistava painolasti siirtyy ainakin osittain joidenkin muiden harteille. Asia lienee juuri päinvastoin: viidennen pykälän soveltamisesta ne haasteet vasta alkavatkin. Nato-maat eivät muodosta yhtenäistä blokkia, vaan laajenemisen myötä mukaan on tullut hyvin monenkirjavaa joukkoa vähän niin kuin EU:ssakin on käynyt. Kuinka jäsenmaat voivat oikeasti luottaa solidaarisuuteen ja konkreettiseen sotilaalliseen apuun?
Viidennessä artiklassa viitataan sotilaalliseen apuun, mutta todetaan sitten, että avustamiskeinoja voivat olla myös ”poliittiset toimenpiteet”, joita voidaan käyttää esim. painostamismielessä. Sitten tulee tärkeä lisämääre: Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.
Apufunktio jää lopulta täysin auki ja perustuu vain jäsenvaltioiden hyvään tahtoon. Jos ajatellaan esimerkiksi monien Nato-maiden poliittisen (ääri)oikeiston asenteita, niin ei jää kuvaa, että ne olisivat valmiita apuun. Avunantotilanne aiheuttanee moneen maahan hallituskriisin. Samalla avunanto pitkittyy.
Olen jossain kirjoituksessa todennut, että apu siis voi olla esimerkiksi huopien lähettämistä sotatoimi- tai kriisialueelle, ei välttämättä enempää. Miksi näin väljään ilmaisuun on päädytty? Nato-selvitys avaa tätä aspektia seuraavasti: ”Hyväksytyn sanamuodon tarkoituksena oli välttää Yhdysvaltain senaatin eristäytymispolitiikkaa suosivat reaktiot ratifiointikeskustelun aikana.” Eli sylttytehdas löytyykin Yhdysvalloista, siitä maasta, jonka apuun eniten luotetaan!
Tuoreessa Nato-selvityksessä viitataan - Naton avustusfunktion väljyys sivuuttaen - Yhdysvaltain jäsenyyden merkitykseen: Yhdysvallat on sotilaalliselta suorituskyvyltään ylivoimainen. Mutta entä jos painotetaan USA:n eristäytymistaipumusta? Haluaako Yhdysvallat loputtomiin käyttää sotilaallista ylivoimaansa muun maailman hallitsemiseen?
Kun katselee parhaillaan käytävää presidentinvaalikampanjan esivaalivaihetta, asia selkenee huomattavasti. Äänekäs Donald Trump on puhunut sen suuntaisesti, että eristäytymispolitiikalle on tilausta. Vieläkin pidemmälle voidaan mennä: Trump voisi suorasukaisena miehenä sopia asioista Putinin kanssa Euroopan valtiomiesten päiden yli. No, poliittinen establishmentti Washingtonissa viime kädessä estänee tämän.
Hillary Clinton taitaa olla betonoidulla asenteellaan näillä näkymin Naton tuki ja turva. Hänkin vaatinee Euroopan valtioiden suurempaa taloudellista sitoutumista yhteiseen puolustukseen.
Joka tapauksessa viidennen artiklan avustuspykälän kohtalo on USA:n käsissä. Yhdysvallat on olemassaolonsa 250 vuoden aikana ollut huomattavia ajanjaksoja eristäytymispolitiikan kannalla. Se on vastustanut Euroopan maiden perinteistä imperialismia (Englanti, Ranska, Espanja…) samalla korvaten sen omalla ”tukikohtaimperialismillaan”. Omien velkaongelmiensa kanssa painiva Yhdysvallat on vähintäänkin painamassa jarrua menoautomaateille. On oikeastaan aivan luontevaa, että Yhdysvallat vaatii Euroopan maita kantamaan suuremman taloudellisen vastuun omasta turvallisuudestaan, kuin mitä on tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen.
Ajat ovat muuttuneet.
Paul Nitzen komitea vuonna 1950 totesi, että Yhdysvalloilla on valtavat resurssit käytössä, joiden avulla se voi nostaa ripeästi omaa elintasoaan ja silti pitää yllä maailmanlaajuista tukikohtaverkostoaan. Nyt tilanne on toinen. Yhdysvallat on suhteellisesti köyhtynyt. Sen voimavarat halutaan keskittää aiempaa suuremmassa määrin oman selviytymisen hyväksi. Tämä on realiteetti, jonka kanssa Euroopan on opittava elämään.
Hämmentävästi eräät muut Länsi-Euroopan valtioita toisiinsa liimaavat sopimukset ovat paljon viidettä artiklaa sitovampia suhteessa allekirjoittajavaltioihin. Nato-selvityksessä viitataan vuoden 1954 Brysselin sopimukseen Länsi-Euroopan maiden välillä: ”jos jäsenvaltio joutuu...tällaisen hyökkäyksen kohteeksi...muut jäsenvaltiot antavat sille sotilaallista ja muuta apua kaikin käytettävissään olevin keinoin” ja Euroopan Unionin Lissabonin sopimukseen: ”jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin”.
Yhdysvaltain painoarvo tietenkin lisää Naton painoarvoa, eivätkä muiden sopimusten raflaavat sanamuodot välttämättä merkitse suuria. Joka tapauksessa Yhdysvaltain rooli ei ole niin vakaa kuin siitä kuvitellaan. Spekulointi tulee jatkumaan presidentinvaalien yli.
Tässäkin yhteydessä on syytä korostaa omissa toimissamme 1) hyvien naapurisuhteiden merkitystä, 2) oman puolustuksen riittävää vahvuutta, 3) ystävien hakemista myös lähialueelta, 4) toimimista rauhan ylläpitäjän isossa roolissa ja viimeiseksi 5) pyrkimystä pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti