Voisiko Suomeen perustaa kahvikutsuliikkeen ? Tämä ajatus tuli mieleen, kun katsoin loistavaa dokumenttia ”Köyhyys miksi ?: unelmien umpikuja”, joka tuli TV:stä myöhäisillan tunteina 29.11.2012.
Dokumentin lähtökohta on New Yorkin Manhattanin osoite Park Avenue 740, jossa asuvat maailman rikkaimmat ihmiset, sellaiset kuin John Thain (taustalla Merrill Lynchin toimitusjohtajuus), David Koch (useiden suuryritysten omistaja), Steve Schwarzman (taustalla Lehman Brothersin toimitusjohtajuus).
Dokumentissa pohditaan rikastumisen salaisuutta kriittisessä sävyssä. Miten päästä käsiksi 5 miljardin tai 25 miljardin varallisuuteen ? Yhdysvalloissa ei ole ollut aina näin; vasta 1970-luvun lopulta alkanut kehitys on vienyt tähän pisteeseen. Ollaan päädytty tilanteeseen, jossa 400 rikkainta omistaa 50 prosenttia koko kansan varallisuudesta.
Tarkoitukseni ei ole referoida dokumenttia, vaan kertoa niistä tuntemuksista, joita ohjelma minussa herätti.
Tällaisia dokumentteja uhkaa populismin vaara: ne käyvät rikkaiden kimppuun kateushengessä ilman riittävän erittelevää argumentointia. ”Köyhyys miksi ?” onnistuu välttämään tämän vaaran. Osittain se johtuu siitä, että ohjelmassa kuvatut rikkaat käyttäytyvät niin vastenmielisellä tavalla, että heille ei heru mitään sympatiaa.
Dokumentti on tarina lobbauksen (Robert Reich: congressional complex !) valtavasta merkityksestä. Kun lobbaus laajamittaisesti alkoi 1980-luvun vaihteessa liikuteltiin vielä ”maltillisia” summia, puhuttiin 400 miljoonasta dollarista, nyt puhutaan 4 000 miljoonasta dollarista. Edunvalvojat vastustavat isoa hallitusta, sääntelyn uudelleen kiristämistä ja ympäristölakeja kaikin mahdollisin keinoin. Miljardöörit perustivat Cato-instituutin ikiomaksi thinktankikseen antamaan ”tieteellistä” pohjaa väitteilleen. Yhdysvaltain kongressiin kohdistuva lobbaus on karmea esimerkki kaikille muille kansakunnille, miten normaalidemokratia syrjäytetään. Dokumentti todistaa vastaansanomattomasti, että molemmat johtavat puolueet ovat lobbareiden talutusnuorassa. Päätöksiä ostetaan rahalla.
Lobbareiden ei tarvitse tyrkyttää rahaa, sillä Yhdysvalloissa ei pääse kongressiin kuin suurella rahalla. On pakko kerjätä rahaa rahamarkkinoiden tai puolustusteollisuuden edunvalvojilta, muutoin ei voi rahoittaa kallista vaalikampanjaa. Samalla syntyy vuorovaikutteinen riippuvuus. Edustajien yhteys amerikkalaiseen arkeen heikentyy samassa suhteessa.
Tähän kannattaa ottaa muutama luku, joka todistaa nurinkurisesta kehityksestä: vuonna 2000 liittovaltion menot olivat 2325 mrd US $, vuonna 2010 ne olivat 3590 mrd. Tulot olivat vastaavasti 2632 mrd (v. 2000) ja 2247 mrd (vuonna 2010). Menopuolen lisäystä ei oikeastaan kannata ihmetellä. Afganistanin ja Irakin sotineen se on ymmärrettävää. Tulopuolen kehitystä on sen sijaan liki mahdotonta tajuta. Vaikuttaa siltä, että lobbareiden, teekutsuliikkeen ja yleisen oikeistolaistuneen poliittisen ilmapiirin vallitessa realismi on kokonaan kadonnut verotuksesta. Yleisesti kauhisteltu velkataso (yli 100 prosenttia BKT:stä) saa näin ymmärrettävän selityksen.
Kovimpia lobbareita ovat rikkaat. He käynnistävät välittömästi vastakampanjan, jos kongressissa herää ajatus lisätä liittovaltion tuloja. Kun verotulokehitys on ollut aneemista jo taantumasta johtuen, on se vielä heikompaa lobbauksesta johtuen. Veroja lisäävät lakialoitteet kerta kaikkiaan estetään.
Dokumentissa selitetään hiukan onnahdellen rikkaiden lobbausliittouman käynnistyneen aktivisti Ralph Naderin toimenpiteiden johdosta. Nader paljasti rahalla vaikuttamisen keinoja laajamittaisesti. Epäilen, että samaan aikaan koko politiikan kulttuuri muuttui. Verojen vastustus leimahti verokapinoina. Samaan aikaan astui valtaan Ronald Reagan, joka vauhditti Big Governmentin vastaisuutta retoriikallaan.
Itse asiassa Yhdysvalloissa on päästy siihen, mihin Friedrich Hayek ja Milton Friedman halusivatkin sen menevän: kohti pidäkkeetöntä kapitalismia. Vai onko näin ? Verrattuna tämän päivän oikeistokoheltajiin Hayek ja Friedman vaikuttavat pyhäkoululaisilta. Reaganin aikana pääomavero oli sentään noin 30 prosenttia, kun se Bush nuoremman aikana pudotettiin 15 prosenttiin. Epäilenpä, että Hayekin ja Friedmanin sosiaalinen omatunto heräisi nyt, jos he eläisivät. Liika on liikaa. Otaksun, että Hayek ja kumppanit olisivat puuttuneet nykyisen kehityksen vinoumiin järkisyistä: tällä tulonjaolla ei päästä kansakunnan tehokkuuden kannalta läheskään optimaaliseen tulokseen.
Kun Romney ylväästi vaalikampanjassaan totesi, ettei hän tarvitse niiden 47 prosentin kannatusta, jotka eivät pysty pitämään huolta itsestään, vaan ovat liittovaltion tuen varassa, hän poltti siltoja takanaan. On totta, että lähes puolet amerikkalaisista ei maksa liittovaltion tuloveroa, mutta kyllä he muita veroja (esimerkiksi välillisiä veroja) maksavat. Tässä tullaan amerikkalaisen yhteiskunnan isoon dilemmaan. Viimeisen 30 vuoden aikana nimittäin tulokehitys on ollut keski- ja pienituloisilla dramaattisen heikkoa. Ruokajonoissa on keskituloisia yliopistotutkinnon suorittaneita. On selvää, että veroja ei pienituloisten palkoista paljoa (jos yhtään) makseta. Tässä on koko tuloerokysymyksen keskeinen pointti. Liittovaltion toiminnan rahoitus on vaarantunut. Paradoksaalista on, että verokäyrä nousee dramaattisen jyrkästi siirryttäessä isoihin tuloihin. Syntyy näennäisesti kuva jyrkästä progressiosta (jonka takia rikkaiden lobbaus tulee ikään kuin hyväksyttävämmäksi), mutta kuva on vain näennäinen. Koko veronmaksukäyrä kulkee liian alhaalla. Mistä se johtuu ? Avain on juuri tuossa lobbaustoiminnassa, joka estää veronkorotukset rikkailta. Toisaalta monet hyvät teollisuustyöpaikat ovat muuttuneet heikosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi, joilla monasti ei pysty elättämään itseään saati, että siitä pitäisi vielä maksaa veroja. Tästä yhteiskunnallisesta kehityksestä dokumentti ei puhu sanaakaan.
Edellä kuvattu on vaarallinen esimerkki siitä, mihin isot tuloerot johtavat. Tästä syystä kavahdan Suomessakin kaikkia ehdotuksia, joilla tulojen pitäisi muodostua vapaasti markkinoilla, osa-aikaisuudesta pitäisi tehdä hyve jne. On pakko pitää yhteiskunta iskussa (innovaatioiden korkea taso, hyvä teknologinen kilpailukyky ja suhteellisen korkeaa ammattitaitoa vaativat työt), siis pystyä maksamaan kohtuullisia tai hyviä palkkoja, muutoin hyvinvointiyhteiskunnalle voidaan sanoa hyvästi.
Mitt Romneyn varapresidenttiehdokas Paul Ryan kynäili vaalikampanjan alla henkisen olemuksensa mukaisen menestysreseptin ”The Path to Prosperity”, jossa hän esittää mahdottoman yhtälön tulevaksi talouden suunnaksi. Ekstremistiset ehdotukset matemaattisine mahdottomuuksineen, joissa on valtavia veroleikkauksia, julkisen sektorin alasajoa jne., eivät ole toteuttamiskelpoisia muutoin kuin retoriikassa.
Dokumentissa viitataan äärikonservatiivien epäpyhään ylipapittareen, edesmenneeseen Ayn Randiin, jonka opit uppoavat rikkaisiin kuin veitsi sulaan voihin. Dokumentissa vedetään johtopäätös, johon itsekin olen päätynyt: Rand tarjoaa ulospääsyn rikkaiden tuntemasta syyllisyydestä. Rand ikään kuin hoitaa likaisen työn: Atlas Shruggedin lukemisen jälkeen ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa omasta ahneudesta.
Omalla – ehkä naivilla - tavallani olen ihmetellyt, miksi rikas ihminen, miljardööri haluaa edelleen rikastua. Paitsi että hän on lukenut Randinsa: ”välittäminen (toisesta ihmisestä) on paha asia”, hän ei voi antaa periksi, koska naapuri Park Avenue 740:ssä voi ruveta katsomaan pitkin nenänvartta. Olisiko vedettävä johtopäätös, että kukaan ei ole niin kateellinen kuin rikas ihminen toiselle rikkaalle ! On siis rikastumisen pakko.
Dokumentin yksi oivalluksista liittyy teekutsuliikkeen syntyyn. Rikkaat lobbarit onnistuivat luomaan kuvan, että ”teekutsuliike on ruohonjuuritason liike” ja että se syntyi spontaanisti. Tosiasiassa katalysaattorina toimivat libertaarit miljardöörit. Huijaus onnistuu varmaankin niin kauan, kunnes ihmiset havaitsevat, että valtio ei ole vain ongelma, vaan se saattaa olla myös ratkaisu (Obaman versio Reaganin kuuluisasta heitosta).
Kun modernissa yhteiskunnassa on päästetty köyhyys irti, on sitä erittäin vaikea torjua. Sosiaalisesta koheesiosta on ilmat pois. Työpaikkakaan ei välttämättä vapauta köyhyydestä. Sosiaalisen koheesion toimivuus edellyttää hyvässä kunnossa olevaa koulutusjärjestelmää, jota maksullisuus heikentää jopa dramaattisesti. Työpaikoista ei voi kilpailla, jos ei ole millä kilpailla ! Rags to riches on vain unelma.
Dokumentissa kuvataan oivasti siltaa, joka vie Manhattanin Park Avenuelta Bronxin Park Avenuelle. Matka on fyysisesti lyhyt, mutta henkisesti toivottoman pitkä. The winner takes it all -politiikka viettää riemujuhliaan. Jottei totuus unohtuisi niin Bronxin ruokajonot tulevat mielessäni kiusallisen lähelle Helsingin ruokajonoja.
Niin, tarvitseeko suomalainen ideologinen eliitti oman kahvikutsuliikkeensä ? Meillä siihen kuuluisi raharikkaiden lisäksi myös hyvinvointiyhteiskunnan rapauttajat ja demokratiaa tyranniana pitävät tahot. Taitaa olla niin, että demokraattista establismenttia tuuppivat eivät vielä vähään aikaan saa järjestelmää epätasapainoon.