On häkellyttävää huomioda, miten yksituumaisia amerikkalaiset ovat olleet politiikan isoista linjoista oikeastaan suuresta lamasta lähtien aina Ronald Reaganin kauteen saakka. Tietenkin on vaikea määrittää ajankohtaa, jolloin nykyinen vastakkainasettelu astui voimaan.
Pieni historiakatsaus on paikallaan. Vielä 1950-luvulla Dwight D. Eisenhower piti uusliberaaleja lähinnä kuriositeettina. Kaikki presidentit Nixoniin (ja Carteriin ) saakka ovat olleet keynesiläisiä. Kansalaisoikeusliikkeen valtava myllerrys saatiin sekin pois päiväjärjestyksestä – ainakin väliaikaisesti – 1980-luvulle tultaessa. Rasismin väheneminen vuosien 1965 ja 1980 välillä on ollut valtava. Vietnamin sota ja Watergate-skandaali olivat tietenkin synkkiä lukuja Yhdysvaltain historiassa, mutta eivät aiheuttaneet pysyvää polarisoitumista valtapuolueiden välillä.
Milloin muutos sitten tapahtui ? Kysymys on asteittaisesta kehittymisesta. Vielä Reaganin ajan – mielestäni kuviteltu – taloudellinen menestys piti amerikkalaiset ruodussa. Se johtui Reaganin herättämästä valtavasta innostuksesta. Yhdysvallat ikään kuin palasi suuruuden päiviin. Jälkikäteen käsitykseni on juuri päinvastainen: Reaganin sapelinkalistelu kansainvälisissä asioissa ja voodoo-talous ovat lähinnä esimerkkejä suuruuden hulluudesta. Mutta näin sitä ei nähty silloin. John Kenneth Galbraithin kaltainen älykkö tosin totesi Reaganin talouspolitiikasta: ”Pelastukoon ken voi!”
Avaus polarisaatioon on haettava toisaalta, joskin Reagan toimi tämän uuden suuntauksen portinvartijana. Hän nimittäin päästi konservatismin sisälle uusliberalismin. Eisenhowerin-Nixonin varovaisuus oli poispyyhittyä aikaa. Sanon näin, vaikka itärannikon demokraatit inhosivat Nixonia. Käytännön politiikka ei taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä ollut kuitenkaan repivästi kahtiajakavaa.
Uusliberalismin läpimurto osuu 1970-luvun lopulle. Reagan otti Big Governmentin ja keynesiläisen sääntelyn tulilinjalle ja sai viestinsä perille. Uusi uljas Amerikka näytti syntyvän. Samaan aikaan keynesiläiset demokraatit joutuivat ahtaalle. Äänestäjäkunnan keskialue oikeistolaistui eli tuli lähelle konservatiivien ajatusmaailmaa. Pohjat oli toki luotu jo aiemmin: Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjan aikana Reagan piti kuuluisan ”A Time For Choosing” -puheensa. Ajattelun hedelmät kypsyivät vasta 1980-luvulla.
Jotenkin on jäänyt käsitys, että uusi vastakkainasettelu ei juuri edennyt George Bush vanhemman aikana. Siihen on omat syynsä, johon palaan myöhemmin.
Bill Clintonin persoona oli omiaan jakamaan ihmisiä. Nimenomaan moraalis-uskonnolliset tahot saivat Clintonin menettelytavoista lyömäaseen liberaaleja vastaan. Ja kyllähän poliittisella puolella Newt Gingrichin kongressin toiminnan halvaannuttanut aggressio oli suunnattu nimenomaan Clintonia vastaan.
Bush nuoremman aikana vastakkainasettelu sitten revähti avoimeksi. Liberaalit inhosivat Bushia.
Nyt tullaan kuitenkin mielestäni oleellisimpaan kysymykseen. Lähtikö kuilu repeytymään demokraattien vasemmistolaistumisen kautta vai republikaanien oikeistolaistumisen kautta? Minusta vastaus on aivan selvä. Koko amerikkalainen ilmapiiri vanhoillistui. Ihmiset ikään kuin kyllästyivät yhteiskunnan vähän isompaan rooliin. Yhteiskunnan laajempi ote hyväksyttiin niinkauan kuin taloudelliset olot jatkuivat suotuisina. Joidenkin arvioiden mukaan Yhdysvaltain suuruuden huippu saavutettiin 1960-luvun jälkipuoliskolla. Jos lähtökohta on se, että kuusikymmentäluvun jälkeen taannuttiin loiston päivistä, on tavallaan ymmärrettävää, että ihmiset pyrkivät löytämään uusia ratkaisuja.
Kuvaan tapahtunutta muutosta Movement Conservatism -käsitteen avulla. Se ei ole Suomessa kovin tunnettu, mutta amerikkalaisittain se kuvaa mielestäni tapahtunutta oikeistolaistumista varsin syvällisesti.
Mitkä ovat konservatiiviliikkeen tunnusomaiset piirteet ? Olen kuvannut liikettä blogisarjani kuvassa ”Movement Conservatism” (20.9.2011).
Aloitan uskonnollisista arvoista. Kristillinen konservatismi ja uskonnollinen oikeisto ovat tuoneet lisämausteen muutoinkin uskonnolliseen ilmapiiriin. Kysymys on vastaiskusta maallistuneita arvoja vastaan. Kuusikymmenlukulainen liberalismi on konservatiivien mielestä sytyttänyt valkeat ja edustaa vasemmistolaista uskonnottomuuta pahimmillaan. Tarvittiin vastavalkeat.
Perhearvojen nousu liittyy oleellisesti uskonnollisuuden uuteen heräämiseen. Yhteinen perhekirkko on kova sana, vaikka kirkossa käynnin yhteydessä sitten oikeasti keskusteltaisiin busineksesta ja kaksinaismoralismi muutoin rehottaa.
Movement Conservatism ei ollut alun perin mitenkään suuryritysystävällistä ainakaan korostuneessa mielessä. Pienten ja keskisuurten yritysten kannattajista on vähitellen kasvanut myös suurten yritysten kannattajia, joskin Wall Streetin kasinopelurit saavat ankaran tuomion.
Oman ongelmansa Movement Conservatismiin tuo käsitykseni siitä, että Reagan nimenomaan toivotti uusliberaalit ajatukset tervetulleiksi konservatismin sisälle. Varovainen ja vanhoillinen konservatismi omaksui ihan eri dynamiikan, kun supply-side economics, trickle-down theory ja tehokkaiden markkinoiden oppi löivät läpi konservatismissa.
Vanha kansakunnan perustajaisien kiista hallituksen asemasta (suuri hallitus/pieni hallitus) nostetiin myös etualalle. Big Governmentin vastaisuus nousi tärkeäksi keppihevoseksi konservatiiveille reaktiona New Deal-tyyppiselle yhteisvastuulle. Hallitus ei enää ollut ratkaisu ongelmiin, vaan ”se oli ongelma itse”. Founding Fathersien teoista ja puheista on valikoitu konservatiiviliikkeelle sopivat osat kannatuksen tukipilareiksi.
Uuskonservatiivien ja uusliberaalien yhteisliitto täydentyi verokapinoissa: Arthur Lafferin verotusta kuvaava käyrä (ns. Lafferin käyrä) propagoi korkeaksi koettua verotusta vastaan. Verotuksen keventäminen oli ja on yksi ehdottomista päämääristä. Budjetin alijäämät korjautuisivat - näin väite kuului - keventämistä seuraavalla talouden dynamiikan nosteella.
Lyndon B. Johnsonin Great Societyn vastaisuus nousi esille erityisesti uusliberaalien gurun Irving Kristollin puheissa. Mikä tahansa Wellfare stateen viittaavakin koetaan sosialismina.
Intellektuaalisen näkökulman konservatismiin – se ei todellakaan ollut alun perin mikään älykköliike – toi Milton Friedman. Sääntelyn purku tuli Chicagon poikien kautta opinkappaleeksi konservatiiveille.
Konservatiivien tueksi ovat nousseet Heritage Foundationin ja Cato-instituutin kaltaiset thinktankit. Ne ovat luoneet teoreettista pohjaa konservatiivi-ideologialle.
Aivan kärkipäässä konservatiivien tukijoiden joukossa ovat FOX-TV:n ympärille ryhmittyneet propagandistit. Tämä ryhmä ehkä enemmän kuin mikään muu on polarisoinut poliittista keskustelua ja nostanut vastapuolelle liberalismin linnakkkeita. Teekutsu -liike on asenteellisesti lähellä äärikonservatisten tiedotusvälineiden linjaa.
Demokraattien ja liberaalien radikalisoitumisen (New Deal !)vastavoimaksi nousi konservatiivinen radikalismi, joka on Movement Conservatismin ytimessä: ei ole mitään suurempaa kuin Reaganin puhe ”The Speech” vuodelta 1964.
George Bush nuoremman omistajuusyhteiskuntalanseeraus (kts. blogikirjoitus ”Yhdysvaltain presidentinvaalit: unelmat ja todellisuus”) oli avaus vallata demokraattien köyhien puolustamisen linnake. Totaalinen epäonnistuminen nosti demokraatin presidentiksi.
Kansallinen turvallisuus on asia, josta ei haluta tinkiä, vaikka muutoin julkista sektoria halutaan kuristaa. Sekä sisäiset viholliset (liberaalit sosialistit) että ulkoinen vaara, jota aiemmin edustivat kommunistit ja nyt terroristit ovat liipasimella. ”Kommunistit” ovat tavallaan siirtyneet valtakunnan sisäiseksi vaaraksi. Paranoidi kommunismin vastaisuus on konservatismiliikkeen ytimessä.
Eurooppalaisuus edustaa hyvinvointiyhteiskunnan kautta sosialismia. Lyndon B. Johnsonin Great Society edustaa vaarallista eurooppalaisvaikutteista Troijan puuhevosta amerikkalaisen yhteiskunnan sisällä.
Ja viimeisenä, joskaan ei vähäisimpänä, on ”white backlash”. Rotujen välinen eriarvoisuus on jälleen täällä! Sen vastaansanomaton esimerkki on Barack Obama. Etelän valkoisten siirtyminen republikaanien kannattajiksi on tapahtunut tosiasia, minkä jo Lyndon B. Johnson profeetallisesti ennusti. Se on kansalaisoikeusliikkeen voiton hinta.
Ehkä tässä ovat päällimmäiset aggressiivisen konservatismin tavoitteet ja keinot, jotka ovat mielestäni luoneet polarisaation Yhdysvaltojen sisäiseen debattiin. Joku voi ihmetellä eikö liberaalisiivestä löydy myös äärimielipiteitä. Suomalaisittain ei. Yhdysvaltojen kongressissa on käsittääkseni yksi sosialistiksi julistautunut. Demokraattien liberaalisiipi, jos se sijoitettaisiin suomalaiseen puoluekarttaan, olisi varmaan jossain Kokoomuksen vasemman laidan kohdalla.
Republikaaneilla on näissä presidentinvaaleissa selvä taktinen kuvio, jolla he pyrkivät valtaamaan Valkoisen talon: tullaan oikealta keskelle, siellä näyttää olevan tilaa. Aluksi Mitt Romney joutui keräämään joukot oikealta ja kun hänen oikealta puoleltaan hävisivät kilpailijat , hän on voinut vapaasti keskittyä keskustan valloittamiseen. Hänen on oikeastaan vain varmistettava, ettei möläyttele tyhmyyksiä, johon vastustaja pääsee käsiksi.
Demokraattien kannalta olisi vastenmielistä, että kun talous vihdoin hoiperrellen palaa kasvu-uralle, niin republikaanit pääsisivät korjaamaan hedelmät Bushin tekemien - ja Obaman osin korjaamien - virheiden jälkeen.
Yhdysvaltojen taloudessa on valuvikoja. Niiden todellista korjaamista kumpikaan ei esitä vaalikamppailussa, koska silloin olisi mahdotonta menestyä vaalissa. Vaalikamppailu keskittyy pinta-asioihin, poliittisessa keskustassa olevien kalasteluun ja hengen nostattamiseen omien joukoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti