Helsingin Sanomissa oli juttu (”Velkakaupasta miljardien bisnes” 15.11.2012) yritysten saatavien perimisestä ja velkojen myymisestä eteenpäin. Jutussa ei sanallakaan viitata siihen, että tämä asia on koettu finanssikriisin edellä. Subprime -lainoja myytiin edelleen ns. varjopankille, joka arvopaperisti velat eli pisti vahingon kiertämään.
Hesarin jutun avainkohta on perintätoimisto Intrum Justitian Peter Lundin haastattelulausunto, jossa hän sanoo seuraavasti: ”…. trendi on, että (velkovat) yritykset myyvät saataviaan takavuosia enemmän ja myös aikaisemmin. Yritys ei siis välttämättä odota, että saatava muuttuu ongelmaksi, vaan myy sen hyvinkin pian”. Täsmälleen näin meneteltiin subprimevelkojen kanssa: velkaa ei pidetty pankin taseessa niin kauan kun velka oli maksamatta, vaan myytiin - ”hyvinkin pian” - eteenpäin ns. varjopankille, joka arvopaperisti velan. Arvopaperistaminen tehtiin vaikeimman kaavan kautta, joka ei enää avautunut lainaan investoineille sijoittajille. Kauppoja tehtiin tällä perusteella miljoonittain ympäri maailmaa. Lopputuloksena oli finanssikriisi, joka johtui siitä, että alkuperäinen lainanottaja ei pystynyt huolehtimaan vastuistaan. Kun vahinko pistettiin kiertämään ennen alkuperäisen lainan myöntäneen pankin perintää, ei originaalia lainaa pystytty enää tunnistamaan moneen kertaan pilkottujen ja yhdistettyjen CDO-tuotteiden joukosta.
Olen pyrkinyt kuvaaamaan finanssikriisissä tapahtunutta laillista pyramidihuijausta kuvassa ”Rahamarkkinakriisin synty kuvana”.
On mahdollista, että rahamarkkinakriisin kaltainen prosessi on lähtenyt kiertämään ja toistetaan nyt toisissa yhteyksissä. Ihmiset kuvittelevat, että nyt kuvio on erilainen ja samoihin kupruihin ei sorruta.
Hesarin esimerkissä perintätoimiston ostamat yritysten velat päätyvät Sveitsiin, Zugin kantoniin, jossa verotus on Sveitsin muita alueita alhaisempi. Hesarissa viitataan ko. kantoniin ”veroparatiisina veroparatiisien sisällä”. Zugissa sijaitseva suomalaisen Intrum Justitian tytäryritys Intrum Justitia Finance Debt on siis varjopankkia vastaava taho.
Jutun lopussa erään toisen velkoja ostavan yrityksen Aktiv Kapitalin Suomen johtaja Heidi Piispanen toteaa että ”olemme rakentaneet mallin, jonka avulla pystymme ennustamaan hyvin todennäköisyyden, jolla saatavat maksetaan”.
Finanssikriisin ytimessä oli amerikkalaisten pankkien luottotappioiden kymmenien vuosien historiaan perustunut keskiarvo, jonka mukaan luottotappiot olivat 5 % luokkaa myönnetyistä lainoista. Finansskriisin edellä lainojen myöntäminen muodostui leväperäiseksi ja maksukyvyttömien määrä kasvoi huomattavasti ”historiallisesta keskiarvosta”. Tietokoneohjelmien automaattikaavoissa 5 % pysyi faktana, vaikka lainakanta heikkeni laadun osalta olennaisesti.
Jos lainat ovat terveitä ja jos laskuvirheitä ei satu voi prosessi jopa toimia. Taantumassa alkuperäisen lainan takaisinmaksukyky voi kuitenkin heiketä dramaattisestikin. Lainan eteenpäinsiirto varsinkin, jos siihen liittyy arvopaperistaminen on järkevää, jos sillä levennetään rahoitusjärjestelmän hartioita ja luotonottaja on luottokelpoinen. Näin tehtiin 1930-luvulta lähtien, kun haluttiin amerikkalaiselle esikaupunkirakentamiselle laajempi jällenrahoitus (perustettiin mm. Fanny Mae tätä tarkoitusta varten). Velanottajien takaisinmaksukyky oli korkealla tasolla elintason noustessa voimakkaasti. Pankkien luototuskriteerit olivat korkealla tasolla. Vasta oikeastaan 2000-luvulla tilanne muuttui.
Kysymys on kuitenkin – Helsingin Sanomien juttua koskien - monimutkaisen rahoitus-prosessin luotettavuudesta. On varmistettava, että luottokanta ei prosessin kestäessä huonone.
Jälleen kerran tulee mieleen, miten vaarallista tämä velkojen kierrättäminen on . Perimmältään tässä on kysymys velkasyndroomasta, jossa omarahoitus on riitämätön tai sitä ei ole ja alistutaan pikkuhiljaa velkavetoisuuteen. Velka ei enää ole investoinnin terve rahoituskeino pelkästään. Meidät on kaikilla tasoilla totutettu velkavetoisuuteen. Velka on keino selvitä kansainvälisessä kilpailussa, jossa kilpailukykyä on menetetty. Kun järjestelmä ei muutoin innovoi riittävästi uusia ratkaisuja, muodostuu velka perälaudaksi, jonka pettäessä seuraa katastrofeja. Viimeisenä oljenkortena odotetaan inflaation hoitavan velat. Ilmeisesti tämä inflaatio-odotus lopulta rupeaa toteuttamaan itseään.
Subprimekriisissä velan jäljittäminen osoittautui lopulta ylivoimaiseksi tehtäväksi. Velka ikäänkuin päätyi horisontin taakse. Viimeisimpinä ja viheliäisimpinä ryntäsivät paikalle shorttaajat, jotka löivät vetoa maksukyvyttömyyden puolesta.
On erittäin todennäköistä, että luottoluokittajat arvioivat myös näitä Helsingin Sanomien jutussa mainittuja yrityslainoja. Ovatko ne viisastuneet finanssikriisin kokemuksesta, jossa lainojen luokitus oli aivan liian korkea?
Kun pankit ovat edelleen suurissa vaikeuksissa, siirretään luottoja pankkijärjestelmän ulkopuolelle . Ikään kuin ohimennen Hesarissa todetaan, että velkakaupassa ”useimmat saatavat ovat rahoitusalan yrityksistä”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti