Opiskelin aikanaan 1970-luvun alussa. Elettiin voimakasta opiskelijaliikehdinnän aikaa. Opiskelijat olivat rynnänneet yliopistoihin suurten ikäluokkien tuomalla voimalla. En osaa sanoa, kuinka suunniteltua se oli, mutta lopputulos oli kuitenkin mainio. Kansanvaltainen sivistysyhteiskunta näytti voimansa. Sosiaalinen kierto oli vaikuttavaa.
Oli selvää, että kun vanhakantainen professorimaailma ja intoa täynnä olevat opiskelijat kohtasivat syntyi yhteentörmäys. Kaikkein vahvimmin opiskelijoiden etujen ajamiseen ottivat kantaa ns. taistolaiset. He halusivat olla uuden ajan airueena.
Kohtasin itse taistolaisuuden opiskelijatoverieni kautta: minulla oli opiskeluaikana kolme taistolaista kämppäkaveria (kaksi matemaatikkoa ja yksi kemisti). Ns. opiskelijaelämä vapaamuotoisessa opiskelussa (ei nykyistä opintopistejärjestelmää) sopi monille mm. minulle hyvin. Toisille se ei taas sopinut. Politiikka vei mennessään - tai sitten ”opiskelijaelämä”, miten vaan. Vapaus ja vastuu, siinäpä tämänkin blogin teema!
Vapaa opintotahti vapautti ryppyotsaisesta etenemisestä opiskelussa. Sen sijaan ryppyotsaisuus tuli politiikan myötä. Keskustelu oli hyvin politisoitunutta. Nuoren mielen ehdottomuudella parannettiin maailmaa. Asiassa oli kiehtova puoli: oli tunne, että mikä tahansa oli mahdollista. Uskon, että monelle nuorelle aikakausi oli suden hetki, vihdoinkin maailma pannaan raiteilleen. Niin, kenen raiteille? Into käännyttää ylitti joskus kohtuuden rajat. Kämppäkaverini antoi 8 neliömetrin kämpässä (jossa oli vuoteet molemmin puolin huonetta) ymmärtää, että oli oikeita mielipiteitä ja vääriä mielipiteitä. Vähän siinä huojutimme toisiamme. Eihän siitä nujuamisesta tullut mitään. Tilaakin oli liian vähän ! Omalla hiljaisuudellani olin viestinyt, että taistolaisuus ei ollut minun linjani.
Olinko jotenkin vihainen kämppäkaverilleni tästä ? Enpä usko. Illalla saatettiin ottaa mukit samassa pöydässä. Taistolaiset taisivat järjestää parhaat bileet.
Mitä ajattelen tänään taistolaisuudesta ? Minulle se on yksi historian vaihe, joka tuli ja meni. En silti suhtaudu siihen yliolkaisesti. Oli tärkeää, että opiskelua pyrittiin uudistamaan. Eri asia on, miten paljon saatiin aikaan. Ehkä pitäisi sanoa bernsteinilaisittain, että tärkeää ei ollut päämäärä, vaan liike.
Koko maailma oli silloin astetta vasemmalla. Yhteiskunnallinen osallistuminen tuotti paljon mielenilmaisuja. Joskus on väitetty, että taistolaisuus oli muutaman kymmenen opiskelijafanaatikon käsissä. Se ei pidä paikkaansa. Kaikissa liikkeissä tarvitaan massoja, myötäeläjiä. Myötäeläjissä oli kuitenkin se piirre, että he saattoivat myös irtaantua nopeasti antamastaan tuesta.
On muistettava, että kiihkein vaihe - ei ainoastaan taistolaisuudessa, vaan ylipäänsä poliittisessa radikalismissa - oli varsin lyhyt. Ehkä pari kolme vuotta. Hiljeneminen tapahtui yhtäkkiä. Ylioppilasvaalien alla juhlasali oli ääriään myöten täynnä innokkaita opiskelijoita vuosina 1971-72. Muistan, kuinka kämppäkaverini tuli ylioppilastalon portaita alas ja julisti vaalien tuloksen: ”saatiin viisi, demarit sai kolme, revarit kaksi ja täysin pimeet sai neljä !” Ja sitten pari vuotta myöhemmin sali vaalien alla oli enää puolillaan.
Partaradikaalien ja nykyisten oikeistosuuntautuneiden välillä saattaa nähdä karkean kuilun. Vai onko siinä ? Akateeminen Karjala-Seura vei mukanaan nuoria oikeistoaallossa. Nimenomaan ylioppilaat olivat aktiivisia. Nyt vain kävi niin, että – monista olosuhdemuutoksista johtuen – virta kävi vasemmalle. Olisivatko 1970-luvun alun opiskelijat nyt Occupy Wall Streetissä vai olisivatko he tänään rahoitusmarkkinoiden nuoria leijonia ? Kysymys tuntuu aluksi absurdilta, mutta ei ehkä kuitenkaan sitä ole. Björn Wahlroosin loikka taistolaisista uusliberaaliksi kävi suhteellisen nopeasti. Taistolaisissa oli paljon silloisen opiskelijamaailman lahjakkainta ainesta.
Vaikka opiskelijaliikehdintä saavutti laajat opiskelijamassat, on syytä muistaa, että taistolaisuuden kova ydin oli varsin pieni, muutamia prosentteja koko opiskelijamäärästä. Tässä mielessä heihin nyt jälkikäteen kohdistunut viha on täysin yliampuvaa. Moni taistolaisista on saanut katua nuoruuden hurjuudessa esitettyjä mielipiteitä.
En tekisi kovin suurta numeroa paljon puhutuista takinkääntämisistä. Monet ovat kääntäneet takkia ja toiset taas eivät. Taistolaisten toimintaa voidaan paheksua, mutta onko se sen kummempaa kuin nykyisten oikeistotahojen äärimielipiteet?
Opiskelijoiden ja työläisten piti yhdessä muuttaa maan suunta. Tässä tullaan astetta vakavammalle pohjalle mietittäessä, mitä siitä toteutuessaan olisi tullut. En koskaan päässyt jyvälle, mitä konkreettisia tuloksia yhteistoiminnasta saatiin – retoriikkaa lukuunottamatta. Opiskelijoiden haihattelu ei kuitenkaan saanut tehtaiden työntekijöiden massoja liikkeelle. Sen esti jo työväenliikkeen jakautuneisuus.
Sitä olen monesti miettinyt, mistä taistolaiset saivat rahoituksen toiminnalleen. Mistään suurista summista ei ollut nähdäkseni kysymys, mutta akateemisesti asia voi kiinnostaa. Idän suunta on todennäköinen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Neuvostoliitto suhtautui varsin pidättyvästi eurooppalaisiin opiskelijaliikeisiin. Niitä pidettiin lähinnä kapitalistisen maailman mahanpuruina. Dogmaattinen sosialismi oli liian tosikkomaista tarttuakseen tilaisuuteen. Tietenkään itäsaksalaisten solutusta ei kannata unohtaa ja se ulottui opiskelijaliikkeeseenkin.
Entä sitten yhteys valtakunnanpolitiikkaan ? Seitsemäkymmentäluvun alku oli kiivaan poliittisen taistelun aikaa. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Aleksei Beljakov kuvitteli, että Suomi on vallankumouksellisessa tilassa. Hän oli NKP-linjan miehiä. Kyllä hänellä lupa toiminnalleen oli korkealta taholta, mutta realiteetit lopettivat hänen pyrintönsä lyhyeen.
En oikeastaan usko, että elettiin uusia vaaran vuosia. Retoriikassa niin saatettiin kuvitella, mutta että oikeasti ? En usko ! Todellinen tilanne selittyy sillä, että KGB, jolla oli tuntosarvet syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa, ei lähtenyt Beljakovin sekoiluihin mukaan. Näytti siltä, että suurlähetystön KGBläiset, tiedustelupalvelukenraali Viktor Vladimirov etunenässä, vetivät johtopäätökset vallankumouksellisen tilan todellisista mahdollisuuksista. Kyllä tiedustelupalvelu tietää ! Mutta tietenkin voi aina kokeilla kepillä jäätä, sitähän Neuvostoliitto harjoitti.
Moni sanoo ehkä, että taistolaiset ovat tässä blogikirjoituksessa saaneet pehmokäsittelyn. Ja että jälkiviisaus on paras viisaus. Kun ei käynyt mitenkään, on helppo vähätellä opiskelijaradikalismin merkitystä. Pysyn väitteessäni: todelliset muskelit yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen (tai edes yritykseen) puuttuivat.
Se käsittelykategoria, johon haluaisin alistaa 1970-luvun dogmaattisen taistolaisuuden on oikeistobolsevismi - vasemmistobolsevismi -akseli (1920-luvun ilmaisua käyttääkseni). Pitkässä historian saatossa molemmille on ilmestynyt kannatusta, jonka kuitenkin ståhlbergilainen kansanvaltainen yhteiskunta on pystynyt sulauttamaan itseensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti