Sixten Korkman on osallistunut aktiivisesti talouspoliittiseen keskusteluun ainakin kolmen vuosikymmenen ajan. Ollessaan ETLAN ja EVAn toimitusjohtajana hän vielä kiihdytti puheenvuorojensa määrää. Eläkkeelle siirryttyään hän on toiminut Aalto-yliopiston professorina. Nyt hän on tarjonnut uuden keskustelupuheenvuoron Talous ja utopia -kirjan muodossa.
Korkman ei ole perinteinen elinkeinoelämän edunvalvoja, vaan hänellä on ollut silmää myös julkisen sektorin vahvalle merkitykselle. Katsoisin, että hän on aktiivisesti etsinyt tasapainoa julkisen ja yksityisen välille. Korkman aloittaa tarkastelemalla erilaisia utopioita, jotka ihminen on maan päälle rakentanut. Niille kaikille on käynyt huonosti. Ehkä juuri tästä syystä hän on jalat maassa -ajattelun apostoli.
Korkman ilmaisee selkeästi kantansa markkinoiden kaikkivoipaisuudesta. Markkinat eivät ratkaise talouden ongelmia, tarvitaan julkisen sektorin selkeä tasapainottava rooli. Tässä mielessä hän on melko puhdaslinjainen keynesiläinen. Kirjaa tehdessään Korkman on ottanut ajoittain opettajan roolin. Lähestymistapa muistuttaa – varsinkin alkuosaltaan - kansantaloustieteen peruskurssia sovellettuna käytäntöön.
Korkman on yllätyksetön. Hän ei pyri hätkähdyttämään. Realistinen ote luo luotettavan vaikutelman, samoin kuin se, että hän ei lähde esittämään yksinkertaisia parannusehdotuksia talouspolitiikkaan. Niitähän olemme saaneet kuulla liiaksikin. Jostakin syystä Korkman sivuuttaa lyhyillä maininnoilla kansanvaltaisen järjestelmän tarkastelun ilmeisesti itsestäänselvyytenä ? Demokratia kuitenkin luo pohjan noudatetulle talouspolitiikalle ja sosiaaliturvalle ja niiden kansanvaltaiselle kehittämiselle.
Luvussa ”Hyvinvointivaltiontavoitteet ja ongelmat” Korkman paljastuu odotetusti hyvinvointivaltion (hän ei käytä nimeä hyvinvointiyhteiskunta) syvälliseksi pohtijaksi. Ydinsanoma on, että oikeistokin meillä hyväksyy hyvinvointiyhteiskunnan perusteet ja vasemmisto markkinatalouden.
Korkman allekirjoittaa ranskalaisperäisen ajatuksen ”kultaisista vuosikymmenistä” 1945-1975. Itse lähtisin muodostamaan perusteita sodanjälkeiselle kehitykselle 1930-luvun kokemuksista. Jo kolmekymmentäluvun lopulla edettiin nykyisentyyppistä hyvinvointivaltiota kohden. Sota vain katkaisi etenemisen väliaikaisesti.
Korkman tuo oikeutetusti esille, että panostus hyvinvointivaltioon kasvoi varsin myöhäsyntyisesti. Kustannusten osalta loppujen lopuksi 1980- ja 1990-luku olivat nopean kasvun vaihe, vaikka 1960-1970-lukuja pidetään ideologisesti hyvinvointivaltion keskeisinä vuosikymmeninä.
Korkman liittää aivan oikein hyvinvointivaltion kehittymisen teollistumiseen. Isien ja äitien kädet sidottiin teolliseen työhön ja tarvittiin yhteiskunnan osallistumista huolenpitotyöhön.
Korkman myös kumoaa ”yksioikoisena” ajatuksen, että hyvinvointivaltio perustuisi vain altruismiin. Hän siis myöntää, että hyvinvointivaltiolla on vahvasti taloudellista menestystä luova vaikutus. Korkman tekee selvän pesäeron esimerkiksi Björn Wahlroosiin todetessaan, että ”ei ole syytä olettaa, että markkinatalous johtaisi eettisesti tai poliittisesti hyväksyttävään tulonjakoon”.
Hyvinvointivaltion ongelmiksi Korkman on kiteyttänyt aika yleisesti tiedostetut haasteet: teknologia ja globalisaatio (esim. verokilpailu: ”race to the bottom”), työnteon ja yrittäjyyden kannusteongelmat (verorasitus), lähimmäisvastuun ulkoistaminen kunnalle (”paras omainen on viranomainen”) ja byrokratia (virkavaltaisuudella on taipumus kasvaa).
Toisaalta Korkman listaa vaikuttavan luettelon hyvinvointivaltion saavutuksia: yksilönvapaus, talouden tehokkuus (Pohjoismaat ovat menestyneet hyvin kansainvälissä vertailuissa) ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus (sosiaalinen liikkuvuus on korkealla tasolla).
Korkmanin mielestä hyvinvointivaltion plussat ylittävät esim. korkeahkon verotuksen tuomat miinukset. Tähän on helppo yhtyä. Erikseen kannattaa korostaa pohjoismaisen luottamusyhteiskunnan merkitystä menestyksessä.
Luvussa ”Julkisen talouden kestävyys” tulevat sitten tutut madonluvun monista eri yhteyksistä. Korkman ei tuo niinkään uusia piirteitä keskusteluun, vaan kiteyttää jo olemassa olevat haasteet: tulevien sukupolvien huomioonottamattomuus taloudellisissa ratkaisuissa, päätösten lyhytjänteisyys, suhdannepolitiikan vajavuudet (taipumus korostaa elvytystä kiristämisten sijaan), taipumus velkaantumiseen ja etujärjestöjen lobbaus. Korkman aivan oikein toteaa, että näissäkin asioissa Suomessa on käyttäydytty enimmäkseen vastuullisesti.
Ikärakenteen muutokset ovat tietenkin esillä. Huoltosuhde (sekä vanhuushuoltosuhde että vähemmässä määrin lapsihuoltosuhde) tuottavat suuria ongelmia. Vaikkei Korkman tätä tuo esille, niin työttömyyden hidas kasvu juuri nyt - taantumasta huolimatta -johtunee osittain eläkkeellesiirtymisistä. Työmarkkinoille ei yksinkertaisesti tule väkeä entiseen malliin. Pidemmällä aikavälillä tämä on tietenkin huolestuttavaa, koska Suomen saavutukset viime vuosikymmeninä ovat osin johtuneet sodanjälkeisten babyboomereiden työpanoksesta. Nyt ei ole käytössä reserviä, joka otetaan töihin tulevissa noususuhdanteissa.
Korkman näkee aivan oikein perusongelman sukupolvien välisenä vastuukysymyksenä. Nykyinen sukupolvi ei voi syödä tulevien eväitä. Hän hakee ratkaisuja rahoituksellisesti kestävään hyvinvointivaltioon kolmesta aihekokonaisuudesta: 1) Palvelutuotannon tuottavuuden lisääminen, 2) Osallistumisasteen nostaminen (työurien pidentäminen), 3) Universaalisuusperiaatteen tarkistaminen. Kaikki ovat kovia haasteita ja herättävät keskustelua puolesta ja vastaan.
Korkman on EU-politiikan ykkösasiantuntijoita. Analyysi EU:sta on vahvalla pohjalla. Korkman jatkaa eri TV-kanaville antamiaan lausuntoja nyt kirjan muodossa. Taso säilyy korkeana. Hän tarjoaa meneillään olevan kriisin ratkaisuksi pankkiunionia (ei poliittista unionia). Helppoa ei ole tämäkään ajatellen vaikkapa yhteistä talletustakuujärjestelmää. Korkmanin loppupäätelmä koskien EU-kriisin ratkaisumahdollisuuksia on pessimistinen. Mutta niin on monen muunkin.
Kirjansa loppupuolella Korkman tarkastelee taloustieteen kilpailevia näkemyksiä todeten kaksi pääsuuntaa, klassisen taloustieteen ja keynesiläisyyden. Koulukunnat eroavat toisistaan varsinkin suhtautumisessa rationaaliseen/epärationaaliseen käyttäytymiseen, talouden sopeutumiskykyyn ja tasapaino/epätasapaino-hakuisuuteen. Keynesiläisyys korostaa rationaalisuuden puutteita, talouden jäykkyyksiä ja epätasapainoherkkyyttä. Korkman ei jostain syystä – varovainen kun on – halua ottaa selkeää kantaa koulukuntien käsityksiin, joskin arvelen hänen olevan kallellaan keynesiläisyyteen.
Ydinkohtia Korkmanin kirjassa on kuvaus klassisen (uusklassisen) ja keynesiläisen (uuskeynesiläisen) taloustieteellisen koulukunnan välisestä kilpailusta. Eroavuudet kulminoituvat väittelyyn rahapolitiikan ja finanssipolitiikan ensisijaisuudesta. Itse asiassa klassinen koulukunta hylkää finanssipolitiikan talouspoliittisesta keinovalikoimasta ja korostaa rahapolitiikan merkitystä. Keynesiläiset eivät myöskään aliarvioi rahapolitiikan merkitystä, mutta syvän laman oloissa se ei näytä riittävän. Tarvitaan siis myös finanssipoliittisia toimia. Klassinen koulukunta ylikorostaa järjen (ihmisten järkiperäisten päätösten) merkitystä talousajattelun ohjenuorana. Tämä ajattelu on kokenut dramaattisen haaksirikon nykykriisissä. Nykyinen finanssikriisi on tuonut keynesiläisyyden uudelleen esille. Olen blogikirjoituksissa useita kertoja tuonut esille, miten ”uusklassikot” yllätettiin housut kintuissa finanssikriisin iskiessä. Itse asiassa finanssikriisin ei klassisen koulukunnan mukaan pitänyt olla mahdollinen (kts. blogikirjoitukseni ”Taloustieteilijät ovat osa ongelmaa, eivät sen ratkaisu”). Korkman onnistuu ärsyttämään ainakin minut pitämällä etäisyyttä koulukuntiin. Onko tällainen varovaisuus enää perusteltavissa ?
Talous ja utopia on hyvä kansantalouden kertauskirja. Kirjan alkupuolen havainnolliset piirrokset ohjaavat taloustieteen saloihin niitä, jotka vasta perehtyvät asioihin. Kirjan loppuosa on kriisitaloustieteen syventävä kurssi. Sellaisenaan erittäin analyyttinen katsaus nykyiseen kriisiin ja tulevaisuuden näkymiin.
Korkman edustaa aitoa tasapainon hakua julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Analyysin syvyys tekee vaikutuksen. Korkmanille ominainen herrasmiesmäinen tasapuolisuuden haku finanssikriisin karkeisiin epäonnistumisiin taas tuottaa ainakin minulle lievän pettymyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti