Edustan niitä ikäluokkia, joilla yhtenäiskulttuurista on vielä joitakin muistoja jäljellä. Elin myös ne vaiheet, jolloin tämä kulttuuri alkoi murtua (puhun nyt 1960-luvusta). Sosialismi, kapitalismi, kristinusko ja nouseva hyvinvointiyhteiskunta olivat voimissaan, joskin asetettiin myös kyseenalaisiksi. Postmoderni suoritti läpimurtoaan, suuret kertomukset väistyivät, kaiken suhteellistaminen astui tilalle.
Hyvinvointiyhteiskunta saavutti täyttymyksen 1980-luvulla eikä se ollut ehtinyt olla voimissaan kuin 1960-luvulta lähtien. Muistan, kun ajattelin - kuten moni muukin - että elintaso oli saavuttanut huipun, nyt piti keskittyä elämänlaadun parantamiseen! Miten naivilta kaikki kuulostaakaan nyt.
Siihen aikaan hyvinvointiyhteiskunta tuntui jatkuvan loputtomiin. Ei voinut kuvitella 1990-luvun alun lamaa oikeastaan mitenkään. Tietenkin oli ihmisiä, jotka näkivät vain synkkyyttä edessä. Mutta heidän pitäisi selittää, miten oli mahdollista Suomen itsenäisyyden historian pisin yhtäjaksoinen nousukausi, jota kesti vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka. Mutta historia on jatkunut senkin jälkeen vaihtelevasti.
Asiat nähtiin isoina kokonaisuuksina 1960-luvulla, isoina vastakkainasetteluina. Nyt suurten kertomusten tilalle ovat tulleet pienet kertomukset. Miten lähtisin etsimään nykypäivää ? Miten vältän näyttämästä tai kuullostamasta onnettoman vanhanaikaiselta syy-seuraus -pohdintoineni ? Junnaava ajattelu ei kuulu tähän päivään kuin syvässä masennuksessa !
Maailma on kuin musiikkivideo, nopeita leikkauksia, erilaisia asentoja, suun liikeitä, akrobatiaa, pehmoseksiä. Tavoitteena on varmaan, että video etenee ajatusta nopeammin. Hengästyttävä meininki kai kuvaa ajattelua, jossa kaiken pitää tapahtua välittömästi tai kaikki pitää saada heti tai ainakin nopeutetussa tahdissa.
Radion kanavilla meidät pakotetaan kuuntelemaan puolivillaista keskustelua musiikin lomassa (tai musikkia keskustelun lomassa). Vitsit eivät naurata (tai sitten en ymmärrä niitä). Keskustelu on ikään kuin yksityiskeskustelua, jota kuuntelija pakotetaan kuuntelemaan. Juontajaparivaljakko kilpailee keskenään kumpi on nokkelampi. Tärkeintä on, että on hauskaa. Kuuntelijaa painostetaan hauskuuden kokemiseen. Jos ei tunnu hauskalta, olet tylsä.
Hyvinvointiyhteiskunta on liian möhkälemäinen. Niinpä se paloitetellaan pieniin osiin ja nautitaan palasina. Kokonaisuutta ei haluta ymmärtää. Niinpä palastelu johtaa pikemmin yhteiskunnan hyväksikäyttöön kuin ajatukseen, että tämä yhteiskuntamalli on meille kaikille hyödyllinen.
Ihmiset haluavat irtautua järjestelmätason asetelmasta. Kaikkialla ihmisiä kiusaa typeräksi luonnehdittu byrokratia. Ei puhettakaan siitä, että systemaattisuudella yritetään luoda tasapuolisen käsittelyn periaate.
Mukavuusalue on suosikkikäsite. Halutaan liikkua ja olla omalla mukavuusalueella. Ikävien asioiden kohtaaminen on entistä raskaampaa. Kun ne sitten valmistautumattomana kohdataan, ollaan liemessä.
Nyt ollaan kuluttajia, sijoittajia ja äänestäjiä. Viime mainittu on näistä vähiten suosittu, se on velvollisuus tai sitten aivan yhtä tyhjän kanssa. Ehkä juuri nyt on kuitenkin hiukan politiikan nostetta ilmassa. Vai onko kysymys vain siitä, että joku on onnistunut myymään yksinkertaiset patenttiratkaisut lähes kaikkiin ongelmiin? Kunnallisvaalien anemiasta huolimatta vaistoan muutoksen tuulia yhteiskunnallisessa osallistumisessa.
Ammattiyhdistykseen tartutaan hädän hetkellä, muutoin se edustaa vanhaa epäsuosittua maailmaa. Demokratian kulissia täytyy kuitenkin pitää yllä. Mieluiten kaikitenkin haluttaisiin ratkaista asiat tässä ja nyt suoraan ilman edustuksellisen demokratian monimutkaisuutta.
Maailmankylä on täällä vihdoin ! Vai onko? Käydäänkö facebook-keskustelut kuitenkin kaikkein läheisimpien kesken? Avartuuko maailma oikeasti ? Eikö suvaitsemattomuus olekin kaiken läpitunkema voima laajentuneen tiedonvälityksen keskellä?
Sana, jota hoetaan, on vapaus. Kaikki pitää olla mahdollista. Kaikki on vipin päässä. Jos haluat heti jotain, käänny puoleemme, sanoo pikavippimyyjä.
Kaikki on läsnä samalla kertaa: tiedotusvälineistä aukeaa köyhyys, rikkaus, mikä tahansa. Ero entiseen on se, että nyt voin valita kanavan, mitä haluat katsoa. Vai voinko? Samalla kun vaihtoehtojen määrä on kasvanut voin todeta vaihtoehtojen kaventuneen, koska kova kilpailu painostaa kaikkia kanavia samanlaiseen tarjontaan.
Samalla, kun moninaisuus kasvaa joudutaan yhä enemmän samankaltaistavan trendin piiriin. Jos et kuulu trendilokeroon olet out. Näin varsinkin, kun kysymys on nuorista. Samankaltaistava normi on hirvittävä. Jos et kuulu joukkoon, olet kiusattu. Tänään voit kuvitella olevasi tai tekeväsi vaikka mitä, mutta et kuitenkaan voi! Edessä avautuu tapahtumien taivaanranta, mutta se on vain ääriviiva kaukaisuudessa, joka loittonee sitä mukaa kuin sitä lähestytään.
Olemme saavuttaneet onnellisuuden huipun. Olemme Euroopassa kolmen onnellisimman kansakunnan joukossa. Se ei näy meistä. Olemme onnellisia sisäänpäin. Nuoret yrittävät opettaa meille varttuneille, että voimme näyttää kaikille olevamme iloisia.
----------------------------------------
Kuullostaako tämä edellä esitetty nykyajan etsimiseltä? Pikemminkin kysymys on nykyajan (ja tulevaisuuden) torjumisesta. Ei hyvä. Mitä nykyajan tarjontaa ilman en voisi olla? Seuraavassa aivan muutama esimerkki:
Voin kuunnella mitä musiikkia tahansa netin kautta. Koko musiikin historia on tarjolla. Voin risteillä musiikin maailmassa teemoittain ikään kuin löytöretkeilijänä.
Median pirstoutuminen tarjoaa mainioita esimerkkejä ohjelmatyypeistä/kanavista, joista todella pidän. Ajatellaanpa vaikka YLE Puhetta tai YLE Teemaa. Vanhassa maailmassa ei löydy näille vastinetta.
Voit saada melkein minkä tahansa puuttuvan tiedon käden käänteessä selville. Internet on todellinen tiedon aarrearkku. Youtuben avulla historia on tässä ja nyt. Voit liittyä mihin tahansa yhteisöön napin painalluksella. Bittivirta kulkee lävitsesi.
Nautin kuunnella Helsingin kahviloissa nuorten hyvää kielitaitoa. Heille se on aivan luontevaa.
Kävin juuri DigiExpossa. Tajunnan räjäyttävän musiikin pauhun ja käsittämättöman ihmisvyöryn keskellä (porukalla oli vain hauskaa !) löysin 50 kertaisella optisella zoomilla varustetun kameran (digitaalisesti päästään 100-kertaiseen zoomiin) ja tietokoneiden, tablettien ja kännyköiden välisen yhteiskäytön ja niille luodun ”ekosysteemin”. Vaude !
Parasta vain oppia tunnistamaan nykyajan trendit. Suurin osa niistä on terveitä ja hyväksyttäviä. Jos pysähtyy henkilökohtaisesti ei maailma kuitenkaan pysähdy. En suostu pahoittamaan mieltäni, paitsi joskus. On vain suodatettava ulkoiset tapahtumat oman ajattelun kautta. Kysymys on ikäänkuin nykyajan kommentoinnista. Se oikeus kannattaa jättää itselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti