Historia voi parhaimmillaan opettaa ja huonoimmillaan se voi opettaa väärin. Olen tavannut sanoa, että historia muodostaa osan kokemuksesta ja kokemus voi opettaa. Historian tarkastelua on syytä laajentaa nykypäivään ja osin tulevaisuuteen, jotta saadaan kokonaiskuva.
Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kun mietin erityisesti oikeistonuorten esilletuloa erilaisissa sosiaalipoliittisissa kysymyksissä. Olen entistä vakuuttuneempi Suomen 1900-luvun historian kertauksen tarpeesta. Hakisin sieltä nimenomaan meidän omaa elämisen mallia. Soveltaisin sitä tulevaisuuteen – unohtamatta toki parhaita käytäntöjä muualla - ja jättäisin maailman harhavirtausten matkimisen omaan arvoonsa.
Lehtori Matti Rautianen kirjoittaa HS:n Vieraskynässä 18.11.2012 (”Kahtiajako on palaamassa politiikkaan”) sosiaalidarwinismin paluusta. Olen itsekin kajonnut vastakkainasettelun paluuseen blogikirjoituksessa ”Onko Suomeen syntymässä uusoikeisto?”.
On eri asia puhua 1800-luvun sosiaalidarwinismista Herbert Spencerin suulla ja puhua tästä päivästä samoilla perusteilla. Spencerin luonnonvalinnan kautta päädytään vahvojen eloonjäämisoppiin. Spencer ratsasti Darwin menestyksellä soveltaen oppeja ihmisyhteisöön. Valtion vastaisuuden nimissä ei edes infrastruktuurin rakentamista olisi jätetty valtiolle.
On vaikea kuvitella, miten tänään voitaisiin hakea vauhtia kehitykseen Spenceristä. Tietenkin jonkinlainen pehmospenceriys voi löytää jalansijaa. Otaksuisin, että se voisi pitää sisällään sosiaaliturvan asteittaisen alasajon ja nyt ja julkisesti hoidettujen palvelujen maksullistamista. Samalla verotusta alennettaisiin.
Todennäköisesti realiteetit palauttaisivat tällaisten aatosten ajajat maan pinnalle varsin nopeasti. Suuresta osasta sosiaaliturvaa ei käytännössä voitaisi luopua ja verotus jäisi edelleen korkealle tasolle. Puhuisin tässä Ronald Reaganin syndroomasta. Reaganhan yritti sekä sosiaaliturvan heikentämistä että verotuksen alasajoa. Käteen jäi suurituloisten veroalennukset, jotka johtivat pysyviin budjettialijäämiin, kun sosiaaliturvaa ei pystytty purkamaan. Jäljelle jäi lähinnä suurieleinen retoriikka. Suurin osa ihmisistä ei edes muista, miten Reaganin toimissa oikeasti kävi. Vain retoriikka on jäänyt elämään.
Yksilöllisyyden ajaminen on toinen merkittävä lähestymistapa uusoikeistolla. On totta, että pirstova globaalisuus toimii yhteisöllisyyden vastustajien puolella. Maailma on menossa suuntaan, jossa yksilön omat valinnat nousevat keskiöön ja yhteisön tarpeet joutuvat paineen alle.
Tässä lähtisin ajatuksesta, että kun yksilöllistymistrendi kerran on päällä ei sitä tulisi ehdoin tahdoin omalla vaikuttamisella edistää. Tulee tuplavahinko. Onhan se tietenkin muodikasta ratsastaa aallonharjalla, mutta itse valaisin öljyä laineille.
Uusliberaalit ovat levittäneet yksilöllistymissanomaa jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Olen pannut merkille, että ajatusten tuhoisuus ei ole pysäyttänyt ideologeja. Päinvastoin seinään törmäämisen jälkeen ollaan uudelleen virkoamassa ja syntipukkien – toisten tekemien virheiden - etsiminen finanssisotkuihin on meneillään.
Suuri osa näistä yksilön etuja korostavista ei tajua, että juuri 100 vuoden aikana kehitetty yhteisvastuu on mahdollistanut heidän yksilöllistymisensä. Nyt heillä on varaa siihen.
Hämmästyttävää on havaita kerta toisensa jälkeen, miten Suomessa uudet opit tulevat suosioon viiveellä. Juuri tässä tarvittaisiin perehtymistä muutamien viime vuosikymmenien historiaan. Miksi samat virheet, mitkä maailmalla on tehty, pitää erikseen lähteä toistamaan Suomessa muka muodikkaina.
Suomen menestystä ei voi rakentaa entisen purulle, vaan vanhan uudistamistyölle. Hyvinvointiyhteiskunta on liian hyvä säilytettäväksi, siksi sitä pitää kehittää.
Yksilöllistyminen on teesi. Nyt tarvitaan yhteisöllisyyden vastateesiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti