”Kuusi avauskokoonpanon juoksijaa lopettaa samaan aikaan”, toteaa Helsingin Sanomat tuoreessa uutisessa. Tällaisen joukon samanaikainen juoksu-uran päättäminen on kieltämättä paha suonenisku suomalaiselle miesten kestävyysjuoksulle.
Mielenkiintoista on todeta, että lopettaneet urheilijat eivät päällepäin kadu oikeastaan mitään. Ammatit ja opiskelualat kertovat, että kysymys on kunnianhimoisesta ja lahjakkaasta joukosta myös siviilipuolella.
On tietysti vaikea arvuutella, mitä he ajattelevat sisimmässään. Aivan varmasti tavoitteet ovat olleet korkeammalla kuin mitä he saavuttivat. Tämä pitänee paikkansa myös Jukka Keskisaloon, joka on sentään upeasti Euroopan mestari.
Tämän päivän kestävyysjuoksijalla on lukemattomia haasteita edessään. Taustan on oltava kunnossa (taustalla on oltava ”ymmärtäjiä”), valmennuksen on oltava huipputasoa, huollon on toimittava, lääketieteen apu pitää olla käytettävissä ja ennen kaikkea juoksu-uran rahoituksen on oltava järjestyksessä. Tietysti tämä kaikki tarvitaan perusasian eli oman palavan tahdon lisäksi.
Sitten tullaan todella järeään kysymykseen eli lahjakkuuteen. On varmaan ainakin osittain sattumaa, että lahjakkaimmat kestävyyslajien harrastajat valitsevat juuri kestävyysjuoksun lajikseen. Nuorilla on lukemattomia vaihtoehtoja, kun he valitsevat lajia. Aiemmin kestävyysjuoksuun saatiin paljon enemmän lahjakkuuksia.
Erikseen on sitten afrikkalaiset vastustajamme. Heille luonto on antanut paremmat eväät lajin harrastamiseen. Sille ei mahda mitään. Monet eurooppalaiset kansakunnat menestyvät afrikkalaisten siirtolaisten voimin. Kuluneen kesän kovin esimerkki on tietenkin Mo Farah, mutta on heitä lukuisia muitakin.
Kestävyysjuoksu on yksinäisen miehen laji. Tarvitaan aivan optimaaliset olosuhteet, että saadaan puolen tusinaa kestävyyslajien harrastajaa kilvoittelemaan harjoituksissa etelän mailla toistensa kanssa ja toisiaan vastaan.
Doping-kysymystä ei voi sivuuttaa. Tästä kerroin blogikirjoituksessani ”Kilpakenttien kuninkaat nyt”. Kerta toisensa jälkeen on käynyt ilmi, että menestyvä eurooppalainen kestävyysurheilija on käyttänyt dopingia. Monesti herää ajatus, että huipulle pääsy on täysin mahdotonta ilman dopingia. Aivan varmaa on, että nousevat kansakunnat tarvitsevat itsetuntonsa pönkittämiseen dopingia: Valko-Venäjä, Turkki, arabimaat…..
Haluaisin uskoa, että ne kestävyysjuoksijat, jotka nyt lopettavat joukolla ovat urheilleet kaurapuuropohjalta. Joku voisi ilkeästi sanoa, että tuloksethan sen kertovat ! En itse halua sanoa näin, mutta voin kuvitella, miltä tuntuu urheilijasta, joka näkee ja kuulee, mitä ympärillä tapahtuu. Motivaation täytyy olla todella kova, että uskoo mahdollisuuksiinsa kaikesta huolimatta.
Viime aikojen doping-keskustelussa on ollut kaksi selvästi erottuvaa linjaa: toisen linjan mukaan kaikki käyttävät, turha teeskennellä. Toisen linjan mukaan on naurettavaa ruveta epäilemään alvariinsa dopingin käyttöä. Tämän ryhmän ajatus on, että kaiken lähtökohta on dopingista vapaa urheilu. He siis sulkevat käytännössä dopingin ajatuksiensa ulkopuolelle. Näin tekevät esim. monet valmennuspuolen ja järjestötyön ammattilaiset . Selkein esimerkki on Mika Kojonkoski. Tavallaan ymmärrettävää. Kukapa tekisi motivoituneesti työtään , jos takaraivossa on koko ajan, että nämä duunarit (juoksijat) tekevät vilppiä !
Se taisi olla Lasse Viren, joka sanoi, että lehdet kertovat SM-tason urheilijoista, että he kaikki pyrkivät huipulle ja sitten ihmetellään, kun siinä ei onnistuta. Viren aivan oikein totesi, että useille riittää maakuntataso jo omaan realismiin perustuvan arvion kautta.
Tulevaisuus on siis Suomen kestävyysjuoksun kannalta hämärän peitossa. Media vaatii menestystä. Muutoin sen mielenkiinto lopahtaa. Median valittavissa on lukematon määrä urheilulajeja, joissa menestystä tulee. Menestyksen luokse mennään.
Pohjatyö on aloitettava junioreista. Entä jos lahjakkuuksia joudutaan hakemaan 12-15 vuotiaista? Kestää 10-15 vuotta ennenkuin nämä pikkupojat ja -tytöt ovat edes potentiaalisesti huipulla. Kuoleeko kurki ennenkuin suo sulaa?
Onko meillä historiasta esimerkkejä, joissa keskeinen urheilulaji on hiipunut pahasti aiemmasta mahtiasemasta? Ei taida juurikaan olla. Tilanne on uusi. Takana on loistava tulevaisuuden odotus. Jäljellä on vain menneisyyden muistot, jotka ovat todella kunniakkaat. Riittääkö se ? Moni yleisurheilua rakastava ei haluaisi antaa periksi. Monille nuorille asia on yksi hailee, miten käy.
Penkkiurheilijan näkökulmasta tilanne on siis vähemmän rohkaiseva. Itse olen seurannut 50 vuotta urheilua yleensä ja yleisurheilua erityisesti. Koville joutuivat nekin urheiluintoilijat, jotka joutuivat ”luopumaan” Suomen urheilun 1920- ja 1930-luvun (ja osin 1940-luvun) kultaisista päivistä. Näin tapahtui 1950-luvulla. Entiseen menestykseen ei päästy. Oli sekin ahdistavaa. Entä sitten 1960-luku ? Itsekin muistan, kuinka Matti Huttusen 1959 juoksema 5000 metrin Suomen ennätys 13.51,8 tuntui olevan kaikkien rikkomista yrittäneiden mahdollisuuksien ulkopuolella. Kauheaa kidutusta ! Sama koskee Erkki Rantalan 10 000 metrin aikaa 29.21,0. Muistan ajat ulkoa, niitä ei tarvitse tarkistaa.
Sitten tuli 1960-luvun lopulta lähtien kestävyysjuoksubuumi. Jouko Kuha mursi jään juoksemalla 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen. Kahdenkymmenen yhdeksän minuutin raja oli pelkkää paperia kymppitonnilla. Tuota pikaa alitettiin 28 minuuttia. Entä nyt ? Kahden pisimmän ratalajin maailmanennätykset ovat kadonneet horisonttiin. Suomalaiset eivät ikinä lyö niitä (näin on joskus sanottu ennenkin !). Tämän blogin nimi on ”Historia jatkuu”, joten koskaan ei saisi sanoa ei koskaan.
Olen ihaillut Karin Storbackan upeaa askelta ja juoksijan rakennetta, piiskamaista pajun vartta. Hän on täällä tänään ! Terveyttä ! Olisi hienoa nähdä hänet joskus kisaamassa suurkilpailujen finaalissa. Tästä ei puutu kuin Paavo Noposen kiihkeä, maalaileva selostus !
Tähän haluan päättää. Ei ole nähtävissä maailmanloppua. Tarvitaan innostajia ja innostuneita urheilijoita. Täällä on yksi ääni suomalaisen kestävyysjuoksun puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti