Maailmanpolitiikan arkipäivää vuonna 2024

 

 

Maailmanpolitiikan epäjärjestys jatkuu, kuten on jatkunut siitä lähtien,  kun Venäjä valtasi Krimin. Suuri osa kansakunnista tuudittautui kylmän sodan jälkeiseen vain ajoittain säröilevään rauhantilaan, Sitä rikkoivat toki ajoittaiset kriisit ja niihin liittyvät konfliktit. Tähän voisi tietenkin lisätä vastaväitteenä, että WTC-tornien tuhoutuminen vuonna 2001oli kaikkea muuta kuin odotuksissa ollut vastoinkäyminen rauhan tyyssijassa. Muutos oli tuleva 2010-luvulla. Etniset vastakkainasettelut  ja eri ryhmien  keskinäiset konfliktit ovat rikkoneet kokonaiskuvaa mitä syvällisimmällä tavalla.  

Maailmankyläajatus näytti vihdoinkin olevan täällä 1990-luvulta lähtien. Uudet kommunikointikeinot ovat tehneet pitkistäkin välimatkoista merkityksettömiä. Mutta toisaalta se kanssakäymisen ihanuus, mistä internetin synnyn aikoihin haaveiltiin ei toteutunut läheskään niin lupaavana kuin kuviteltiin. Myös maailmanpahuus saavutti meidät sekunneissa netin avulla.

Yksi nykyajan turhautuneimmista hetkistä koetiin, kun Donald Trump vieraili liberaalidemokratian pahasti vaurioituneella rikospaikalla Capitolin kukkuloilla Washingtonissa. Hän kysyi, ”mitä hyötyä siitä olisi,  jos Ukraina voittaisi”. Tässä Trump osoitti kyynisen mielenlaatuunsa täysimääräisesti. Hän voisi myydä vaikka isoäitinsä,  jos hinnasta sovitaan.

Mikään ei siis ole pyhää.

Trump heittelee irrationaalisia mielipiteitään, kuten: ”Venäjälle pitäisi antaa ´vapaat kädet`, jos Naton jäsenmaat eivät hoida omaa osuuttaan (puolustuksestaan)”. Vaikka Trumpin lausunnoissa olisi ripaus totuutta, on poliittisesti epäviisasta tarjota syöttöpaloja pahalle kilpailijalle. Hän samaistuu näillä puheillaan tsaari Putinin retoriikkaan.

Tuleva Yhdysvaltain presidentti (?) on saanut vankkaa tukea juuri valitulta Trumpin varapresidentiltä J.D.  Vancelta, joka vaikuttaa tosi kovaksikeitetyltä oikean laidan myyrältä. Trumpin vanhat tavoitteet, Natosta eroamisuhkailu, vannominen USA:n suuruuden nimiin ja kilpailijaan kohdistuvat vaalipetossyytökset ovat avoimessa hyllykössä valmiina vedettäväksi esiin milloin tahansa tulta tappuraa olevien kannattajien iloksi.

Äärioikeiston (kuka keksi tämän käsitteen laitaoikeisto?)  pyhä lehmä, maahanmuuttoteema on edelleen voimissan ja joiltakin osin vahvistunut. Toinen suuri teema, ilmastonmuutos (ml.  luonnon ennallistaminen) on osin kesytetty  oikeiston rumputulessa sekä lännessä että idässä. On selvää, että uusien liberaalien vaihtohyödykkeiden markkinat ovat nyt poliittisen pelin välineinä.

On selvää, että Trump on valmis käymään kauppaa Ukrainasta Ukrainan itsensä kustannuksella, mutta myös muiden maiden kustannuksella. Entiset ja nykyiset liittolaiset eivät ole suojassa, jos panokset kasvavat riittävän suuriksi. Toki kysymys voi olla myös suuresta pelistä, jossa kortit katsotaan loppuun saakka. Putin on jo osoittanut olevansa valmis suuriin riskeihin. Seuraako Trump häntä näissä pyrinnöissä?

Trumpin lausunnot löytävät varmaankin vastinparin läntisten ”asiantuntijoiden” lausunnoista, joiden mukaan Natolla on vain pari kolme vuotta aikaa valmistautua suureen yhteenottoon. Putinin tappoheitosta on otettu koppi. Varmaankin joku näistä arvausluontoista ennusteista löytää totuuden jyvän tai ainakin jotain  vähän sinne päin. Näiden arvioiden mukaan Venäjä testaa Naton viidettä artiklaa ennen pitkää.

Suomi on tehnyt ratkaisunsa ja jättänyt kohtalonsa USA:n käsiin (DCA,  esikuntayhteistyö, tukikohdat, joukkojen sijoittelu jne.). Sotaisa retoriikka on Suomessakin suosittua rohkeimpien upseerien ja poliitikkojen puheissa. En jaksa uskoa, että puhe tehoaa vastapuoleen. Minulla on omat epäilyni USA:n valmiuksista  tulla apuun tiukan paikan tullen riittävillä resursseilla varsinkin, jos ”suojelijan” peräsimessä on Trumpin kaltainen hahmo. On jo käynyt ilmi, että USA ei vastaa Venäjän  hybridi (ja kyber) toimiin, jotka kohdistuvat länteen. Sen sijaan Venäjällä on tunnistettu kriittiset kyberkohteet esim. Suomessa (vesi, sähkö, tietoliikenne).  Suomen suojaustoimet on suunniteltu rauhanajan poikkeusoloja varten.

;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;

Olen hämmentyneenä seurannut sotaisan ajattelun leviämistä. Ikään kuin haluttaisiin unohtaa kaikki se murhe, ja kaikki ne rauniot,  jotka sota tuo tullessaan.

Tulisi kiinnittää huomiota, mihin toimiin suojauksessa pitäisi kohdistaa lännen  yhteiskoordinaatio. Mutta riittääkö yhteinen tahto kattamaan nämä vaatimukset.

Euroopassa on jo näkemyksiä, että vanhan mantereen pitäisi ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Huomiota kiinnittää, mikä on ollut yhteistyön pitävyys tai sitovuus viime vuosina tai menneinä vuosikymmeninä. Levottomuuteen on syytä. Puolustuksen vuotokohtia voi nytkin ennakoida.

On kysyttävä, onko luottamus sillä tasolla, minkä USA ansaitsee. Suhteiden taso ei ole välttämättä stabiili, vaikka haluaisimme hyväuskoisina niin kuvitella. Se vaihtelee kumppanien henkilömuutosten seurauksena. Tehtiinkö Nato-ratkaisu oikea-aikaisesti ? Olisiko sille ollut vaihtoehtoa? Esitän (ja olen esittänyt) ehtimiseen näitä kysymyksiä itselleni.

Spekulaatioita on maailma pullollaan. Yhden mukaan ne valtiot, jotka täyttävät Naton kahden prosentin puolustusmenojen osuuden pääsevät yhteisen puolustusvelvoitteen piiriin ja muut asettuvat  järjestykseen alenevilla tuilla. Ehdot eivät siis ole kiveen hakattuja vaan vaihtelevat aikojen muuttuessa.

Moniin asioihin liittyy historiatulkinta. Näin on laita esimerkiksi piskuisen Itä-Karjalan osalta. Rajakysymykset näyttävät liittyvän yleensä naapuruussuhteiden tilaan. Niistähän olemme nähneet esimerkkejä viimeisen vuoden ajalta, kuten käännytyslain käsittely osoittaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Lännen ja idän suurvaltojen välillä vallitsi pitkään tietynasteinen konsensus. Noudatettiin kohtuullisesti yhteisiä pelisääntöjä. Tämä oli osa globalisaation aikakautta. Nyt tilanne on muuttunut. Johtotähtinä ovat Etlan tuoreen selvityksen mukaan suurvaltojen blokit (Etla: ”Geopolitiikka muuttaa maailmantaloutta”). Nämä blokit kilpailevat geotalouden keinoin. Geotalouden keinoja on käyttänyt erityisesti Kiina. Geopolitiikka  on myös ulkopolitiikan väline.

Suurvaltojen konsensus – jos siitä voitiin puhua aiemminkaan – on tipotiessään. Taistelua käydään kilpailuedun  saamisesta monialaisesti. Erityisen kovaa taistelu on, sanokaamme sähköautoissa. Suurvaltojen kilpailussa on mahdollista, että pienet joutuvat - pahimman tapahtuessa - tyytymään murusiin, mutta rehellisesti sanottuna kyllä nekin palaselle pääsevät. Esimerkiksi Suomi tarjoaa kansainväliseen kauppaan ja tuotekehitykseen osaamisen alueita, joita se voi hyödyntää  geotaloudessa. Suomen osaamiselle on kysyntää kapeilla tuote-  ja innovaatioalueilla ja uusilla sektoreilla (esim. vihreä siirtymä).

Euroopan sisällä ongelmaksi ovat muodostuneet kilpailu tukien avulla, joka vääristää kilpailua. Ja kyllähän Kiinan käymässä kaupassa valtiontuet ovat vertansa vailla. Silti maat tarvitsevat toisiaan ja kauppasuhteet ovat mittavat em. valtioiden välillä: kilpaillaan ja tehdään yhteistyötä.

Kiinan tie huipulle on käynyt Japanin jalanjäljillä. Japanilaisetkin ”imitoivat” 1970-luvulla länsimaisia tuotantomenetelmiä.

::::::::::::::::::::::::::::

Suvi Turtiaisen (HS:n   artikkeli 27.5.2024: ”Euroopassa riittää sympatiaa Venäjälle”) kierroksella vanhalla mantereella  kävi ilmi, että Eurooppa on täynnä Venäjä-mielisiä! Suvi Turtiainen muotoilee asian siten, että Euroopassa riittää Venäjälle paljon enemmän sympatiaa kuin Suomessa ymmärretään. Turtiaisen arvion mukaan erityisen paljon Venäjää ymmärtäviä on Slovakiassa, Unkarissa ja entisen Itä-Saksan  alueella. Puola ja Baltia ovat taas suhtautumisessa Venäjään Suomen linjoilla.

Berliiniläisessä museossa (”Antautumismuseo”, per. 1967) käy ilmi, kuinka Neuvostoliittoa pidettiin vapauttajana natsivallasta toisessa maailmansodassa.  Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus selitettiin siten , että Neuvostoliitto tarvitsi turvatakuut.

Turtiainen kertoo myös muista huomattavista Neuvostoliiton muistamisesta kertovista kohteista (puistot).

Edellä kuvatussa katsannossa saattaa piillä herkän tasapainon kriittinen piste: kansakuntien toisiin kansakuntiin kohdistuvat empatia- ja sympatiapisteet ratkeavat osana blokkipolitiikkaa, geotaloutta ja geopolitiikkaa.

 

Kaksintaistelu aitaviidakossa

 

Urheilussa minua kiinnostaa kilpailujännitys,  joka  parhaassa tapauksessa tapahtuu kaksintaistelun muodossa. Puhumme nyt yksilölajeista, tarkemmin sanottuna yleisurheilusta (amerikkalaisittain track and field). On paljon muitakin näkökohtia,  joiden takia seuraan yleisurheilukisoja. Yhdessä vaiheessa päähuomioni kiinnittyi tilastointiin. Olin noin 9-10-vuotias, kun menin kirjastoon ja luin Helsingin Sanomien urheilua käsittelevät tulossivut, jotka siihen aikaan oli kiitettävän runsaita. Liu’utin  sormea pitkin tuloslistaa  ja poimin ulkomuistista kunkin lajin 10 parhaan joukkoon mahtuvat urheilijat koko maailmassa. Hipsin kotiin (koska hävetti näyttää kavereille, mitä siellä kirjastossa oikein puuhailin) ja tyhjensin muistini ruutupaperille lyijykynällä ja kumilla!

Ehkä kaikkein kiinnostavin lähestymistapa yleisurheilukisoihin on kilpailijoiden keskinäinen  dramatiikka ja keskinäiset otatukset riippumatta osanottajien määrästä. Tarvitaanhan yllättäjiäkin.

Viimeksi seurasin heinäkuun puolessa välissä Joensuun GP-kisoja ja niissä erityisesti yhtä lajia, naisten 100 metrin aitajuoksua. Se oli minun ja monen muun  mielestä koko Joensuun kisan keskeinen tapahtuma.

Lähtötilanne: Suomessa on vallinnut varsinainen satasen aitojen huippukeskittymä. Ensin löi läpi Nooralotta Neziri (s.1992), sitten tuli Annimari Korte (s. 1988), sitten Reetta Hurske (s. 1995) ja nyt viimeksi Lotta Harala (s. 1992).  Kukin heistä on ollut vuorollaan ykkösaituri, mutta kuitenkin niin, että kunkin ura kattaa kilpasisarien aktiiviajan. Näin kova keskinäinen kilpa on kirittänyt aitureita.

Laskelmieni mukaan tämä nelikkö on kattanut huipputuloksilla lajihistorian viimeiset 15 vuotta.

Joensuussa starttasivat suurina suosikkeina Hurske ja Harala haastajinaan nousevat (?) tähdet, mutta erittäin kehityskelpoiset  Saara Keskitalo ja Vilma Mäki, molemmat viimeksi mainitut aiemmin hiukan yli 13 sekuntia juosseina.

Taso aidoissa niin kova, että lähes joka juoksu, jossa parhaat ovat mukana on ennätysyritys. Tällä kaudella Hurske aloitti ennätysrikkojaiset ajalla 12,68, jonka Harala alitti juostessaan Sveitsissä 12,65. Hurske ja Harala ovat voittaneet toisiaan ristiin.

Ja nyt Joensuun GP:hen valmistautumiseen ja lähtöviivalle niin kuin minä sen näin.:

Siinä he ovat silmieni edessä:  Vilma Mäki (rata 2) juuri ja juuri hymyillen lähtöviivalla, Saara Keskitalo (3) äsken  ennätyksensä tehneenä, hyppelehtimässä lähtöviivan takana, sitten hymyilevänä, mutta ujona lähtöviivalla,  Lotta Harala (4) vakavana, täysin itseensä keskittyneenä, itsevarman  oloisena, ja sitten Reetta Hurske (6). huokuen tulkintani mukaan hermostuneisuutta. Hurskeen huulet tapailevat lähdön hetkellä jotain… kasvoilla hymy viivähtää vain tuokion. Tämä on kova paikka.

PAUKKU – ja syöksytään ensimmäistä aitaa kohden…..

Kaikki selviävät takaisinkutsupelotteesta kuivin jaloin. Liki ihanteellinen myötätuuli (1,6 m/sek) juoksijoiden takana tuuppaa suorituksia, joita viileä sää taas latistaa. Haralan kiihdytys on vaikuttava. Kuitenkin Saara Keskitalo pysyy ällistyttävästi parhaiden mukana ja unohtaa ujoutensa hetkeksi. Keskitalon vilkaisu viereisen radan Haralaan maaliviivalla vahvistaa sen, miltä on tuntunut: hän on tullut lopun Hurskeen ja Haralan veroisesti, vaikka kaataa viimeisen aidan. Sitten hän näkee tulokset…. Briljantti suoritus.

Hurske ei sen sijaan onnistu: ensimmäiset askeleet ja kiihdytys eivät vakuuta. Lähdön reaktiokaan  ei ole hurskemaisen  sähäkkä. Lopun hän tulee kyllä viime aikojen tapaan vahvasti.

Kaikesta näki juoksun jälkeen, että pettymyksestä johtunut järkytys oli suuri. Hurskeen silmät kyyneltyvät, vaikka hän muuten onnistuu pitämään  itsensä koossa. Sisukkaasti  hän yrittää varmasti päästä timmiin kuntoon jäljelle jäävällä ajalla olympiakisoja varten.

Tulokset: 1) Lotta Harala 12,79, 2) Saara Keskitalo 12,84, Reetta Hurske 21,91.

Hurskeen ja Haralan kaltaisten kaksinkamppailujen luonteella on ollut taipumus muodostua  henkien taisteluksi.  ”Nuoren”  haastajan Haralan (hän on 32 -vuotias!) nähdään kohtaavan ”vanhan fading starin” Hurskeen (hän on 29-vuotias!).

Onko pika-aitojen valta vaihtumassa tai vaihtunut, kuten on tapahtunut ”aiturityttöjen” välillä niin monta kertaa viime vuosina? Itse veikkaisin,  että kilpailu saattaa kiristyä entisestään, jos juoksijat pysyvät terveinä. Pika-aitabuumi on päällä ja jatkuu.

 

 

Phantom Finn rakensi Helsinkiä

 

 Historioitsija Kalle Virtapohja perehdyttää meidät Paavo Nurmen välityksellä Helsingin rakentamisen historiaan teoksessaan ”Tuntematon Paavo Nurmi” (2024). Tarkentavaa alaotsaketta ei ole. Miksi? Arvoitus selviää jo varhain kirjaa lukiessa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin. Virtapohja  kantaa huolta - syystäkin - sitä, että pääkaupungin rakentaminen on jäänyt muiden Helsinkiä käsittelevien teemojen varjoon. Hän tarkoittanee huolellaan  Helsingin rakentamisen historiaa kattavana ”yleisesityksenä”. Rakentamisen erikoisaihealueita on toki käsitelty laajastikin.

Paavo Nurmen ikuisesti elävä maine perustuu hänen loistaviin urheilusaavutuksiinsa. Sivuutan ne kuitenkin tätä kirjaa arvioidessani lähes kokonaan. On sinänsä saavutus olla huipulla kahdessa eri ”lajissa”, asuinkerrostalorakentamisessa ja kestävyysjuoksussa. Paavo osoitti suuruutensa panostamalla yhtä intensiivisesti rakentamiseen kuin juoksu-uran kehittämiseen.

Olihan Nurmi toki paljon muutakin, kuten kestävyysjuoksijoiden valmentaja, taiteenkerääjä, Suomen epävirallinen ”suurlähettiläs”, patriootti vailla vertaa…  Nurmen päätyöstä kestävyysjuoksun mestarina on kirjoitettu tuhansia artikkeleita,  ja koko joukko kirjojakin. Useimmiten hän oli saavutustensa ansiosta  kilpatovereihinsa verrattuna - ehkä Ville Ritolaa lukuun ottamatta  - ”yli-inhimillinen Phantom Finn”. Tosiasia on kuitenkin, että Nurmi jos kuka realistina tunnisti omat rajansa.

Virtapohjan  teemojen käsittelytapa on yllätyksellinen, jopa hämmentävä. Hän lähtee toki liikkeelle rakentamisen historiasta ja aivan oikein korostaa Carl Ludvig Engelin ja Johan Albrecht Ehrenströmin merkitystä, mutta toisaalta nämä suuret rakentamisen mestarit olivat toki kaukana Nurmen pääosin käytännön rakentamistoimintaa koskevasta osaamisesta. Nurmi oli grynderi sana varsinaisessa merkityksessä.

Virtapohjalle ei kuitenkaan riitä pelkästään  rakentamisen teeman keskeinen rooli kirjassa. Tuon tuostakin hän hypähtää yllättäville sivupoluille. Niin, minulle jää jopa kuva, että sivupolut eivät usein edes sivua Nurmen rakentajan minää

Tässä runsaudensarvessa hyppelehtivässä aiheenkäsittelyssä tulee tuon tuostakin vilkaistua, mikä sen kirjan nimi nyt taas olikaan!

Nurmi tunnettiin vaiteliaana miehenä, joka harvoin avasi sisintään muille ihmisille. Hän ei myöskään ollut mikään helppo ihminen, vaikka pienessä seurassa saattoi irrotella muiden hämmästykseksi. Nurmi oli toisaalta maineensa vanki. Pitikö hänen ylläpitää tarkoituksella umpimielisen kuvaa, johon hän viittasi eräässä puhtilaisuudessa: ”nyt minun taitaa olla parasta lopetella, jotta voin viedä hautaan maineeni”?  Moni luonnehti häntä Kekkosen tavoin  sulkeutuneeksi , epäluuloiseksi ja yksinäiseksi. Kekkosen tapaan jäin pohtimaan leimasiko hän itsensä sfinksin kaltaiseksi, vai oliko se hänen luonteensa, joka jätti niin voimakkaan jäljen  Nurmen olemukseen.

:::::::::::::::::::::

Paavo Nurmi juoksee näköispatsaaksi muotoiltuna edelleen keskuudessamme, mutta Virtapohja kääntää ajanratasta aina1800-luvun alkuun. Tämä on tyypillistä Virtapohjan analyysiä. Joskus hän loittonee niin kauas juoksijoiden kuninkaan aikakaudesta tai asiayhteydestä, ettei enää saavutakaan yhteyttä  sankariinsa. Juuri silloin tulee vilkaisseeksi kirjan kanteen, nähdäkseen, mikä  tämän kirjan nimi olikaan.

Tällaisia sivupolkuja ovat kirjassa mm. voimistelu ja ammunta, joihin liittyy seuratoiminnan perustaminen. Kaikkiin näihin  liittyy piilomerkityksessä itsenäisyyden tavoittelu pidemmällä aikajänteellä. Voihan näissä teemoissa nähdä kautta rantain katsottuna yhteyden Nurmen itsenäisyyden kaipuuseen.

Sankaruuden tavoittelussa nähdään yhtäläisyksiä norjalaiseen tutkimusmatkailijaan Roald Amundseniin ja jopa Disneyn Mikki -hiireen, samoin 1920-luvulla virinneeseen Egypti-tutkimukseen. Varhainen ilmailun historia rohkaisi tekemään vertailuja kestävyysurheiluun ja siis Nurmeen. Niin ikään tupakkamarkkinoinnissa (!) nähdään yhtymäkohtia Nurmen aikakauteen, miksiköhän? Eri teemojen yhteys Nurmeen on  monissa tapauksissa melko etäinen.

Tulee tunne, että kirjaa olisi voitu sivumääräisesti supistaa runsaastikin sisällön siitä kärsimättä. Kalle Virtapohja tekee aihevalintoja, joita ei aina voi pitää kovin onnistuneina. Teoksen nimen olisi voinut muuttaa tekstisisältöä vastaavaksi. Miten olisi ”Paavo Nurmi Helsinkiä rakentamassa”.

Vielä on syytä mainita Nurmen menestys vuoden 1936 Berlinin olympiakisoihin valmistautuvien urheilijoiden valmentajana. Tulosten olisi voinut kuvitella siivittävän Nurmen uran uusiin aluevaltauksiin, uusilla elämänalueilla.

:::::::::::::::::::::::::

Nurmi ei jäänyt Turkuun grynderiksi vaan muutti Helsinkiin. Hän jäi itse asumaan  rakentamaansa taloon Töölöntorinkatu 7:ään. Se oli Nurmen ensimmäinen talo.  Rakentamisessa auttoivat hyvät suhteet vaikuttajaihmisiin. Paavo Nurmen ja Risto Rytin ystävyydestä liikkui paljon huhuja, mutta pitäviä todisteita Nurmen ykkösluokan neuvonantajasta ei ole jäänyt. Seuraavaksi Nurmi päätti rakentaa talon Lauttasaareen, joka oli saaren ensimmäinen kerrostalo.

Sota keskeytti Nurmen rakennustoiminnan, mutta sitä jatkettiin heti, kun sota päästi otteestaan. Nurmi kokeili siipiään myös laivanvarusteluliiketoiminnassa, mutta epäonnistui pahasti. Hän vetäytyi takaisin talonrakentamiseen.

Nurmi jatkoi businesta luotettujen yhteistyökumppaneiden kanssa. Nurmi oli tarkka isännöitsijänä ja valvoi rakennustoimintaa pikkutarkasti, keräten jopa nauloja rakennusten työmaalta säästösyistä.

Rentoutumista Nurmi haki Kallvikin mökiltä. Tuskinpa on vaatimattomamman oloista mökkiä kuin tuo saunarakennus – ainakin ottaen  huomioon Nurmen tulo ja varallisuustason.

:::::::::::::::::::::::

Kalle Virtapohjan teoksen pääteema on oikeutetusti rakentaminen. Siitä Virtapohja pitää kiinni, mutta muilta osin hän tulkitsee väljästi valitsemiaan teemoja, joiden relevanttiudesta pääaiheen näkökulmasta ei aina voi vakuuttua. No,  ainakin taustatiedot palvelevat lukijan yleistietotarpeita.

Nurmi oli pedantti mies aina yksityiskohtia myöten. Joskus häneltä keitti yli, kun hän arvioi yhteistyökumppaneitaan, mutta useimmiten hän havaitsi itse olevansa turhan tarkka vaatimuksissaan.

Nurmi rakensi talon kerrallaan pitäen isännöitsijänä rakentamisen langat tiukasti käsissään ja noudattaen siten luonteenlaatunsa tunnusomaisia piirteitä.

Mutta teräsmiehetkin väsyvät. Nurmea saattoivat hänen viimeisellä matkallaan lukuisat huippu-urheilijat Lasse Vireniä myöten.

Pysyvän jäljen Nurmi jätti luovuttaessaan huomattavan osan elämätyönsä ansioista nimeään kantavalle säätiölle, joka on keskittynyt tukemaan sydän- ja verisuonitautien tutkimusta.

Ainakin osin arvoitukseksi jää Nurmen vieroksuva suhtautuminen omaan huippu-urheilijauraansa. Hän ei varmaan ymmärtänyt saavuttamiensa tulosten ja ennätysten arvoa sanoen niiden merkitsevän  vähemmän kuin mädäntynen puolukan. Todellista pysyvää arvoa merkitsivät hänen taidekokoelmansa työt. Näin kategorisen jyrkkää tuomiota ei voi mitenkään nähdä objektiivisena, jälkimaailma on sen todistanut.

 

Mökkikirjan kertomaa

 

Meillä on perheen käytössä mökkipäiväkirja, itse asiassa montakin, sillä koko vapaa-ajan asunnon historia  - yli 40 vuotta -  on talletettu käsin tehdyillä muistiinpanoilla lähes 20 päiväkirjaan. Nuo kirjat muodostavat ”muistojen keltaisen kansion”, jota on mukava aina silloin tällöin selailla.

Alun perin yritettiin mökin valmistuttua käynnistää vieraskirjakäytäntöä, mutta pian se osoittautui turhauttavaksi. Liian moni lähti jättämättä  jälkeä käynnistään. Niinpä omaksuttiin tapa, jossa mökkikirjaan merkittiin kaikentyyppiset mökkitapahtumat. Sinne kirjasivat toki useimmat vieraatkin tervehdyksensä. Mutta sinne pistettiin myös kotitalouskoneen tai vaikkapa moottorisahan hankinta yhtä lailla kuin puolukka- ja sienisaalit. 

Alun perin 1980-luvun vaihteessa rakennettu mökki oli KESÄMÖKKI. Vähitellen hirsimökki muuttui talviasuttavaksi. Talvikäytössä täytyy varautua moniin asioihin, tiet pitää mm. aurata, jotta mökille asettautuminen onnistuu.

Enoni ja muut lähisukulaiset  rakensivat mökin jo meitä ennen. Silloin alkoi varhainen mökkibuumi, jotka sitten ovat toistuneet aika ajoin. Nyt vapaa-ajan asuntoja arvioidaan olevan noin 600 000 eripuolilla Suomea, mutta tarkkaa määrää ei tiedä kukaan.

Sittemmin meitä itseämme mökin kautta toteuttavia ihmisiä on kasvamassa sukupolvittain,  joskin kaikki eivät ole yhtä mieltä mökkikulttuurin autuaalliseksi tekevästä vaikutuksesta.

Työleirikäsite on niin vanha puujalkavitsi, että sivuutan sen tässä vain ohimennen huomioituna. On totta, että pahimmillaan työ mustuttaa raatamista ja illalla sänkyyn kaatumista, mutta kukapa sitä tekisi töitä itseään kiusatakseen. Enemmänkin puhuisin vaihtoehtoisesta elämäntavasta ja mainitusta  itsensä toteuttamisesta mökkipuuhastelun kautta. Niinpä olen toteuttanut mieliharrastuksiani mökillä laidasta laitaan. Valokuvaus ja nimenomaan luontovalokuvaus on ollut mieliharrastukseni useita kymmeniä vuosia.

Mikä sitten on paras vuodenaika tai peräti kuukausi mökillä? Omasta mielestäni muiden yläpuolelle nousevat toukokuu ja elokuu. Edellinen, koska luonto herää ja pitkän talven jälkeinen kevään ja kesän odotus päättyy. Silloin eivät myöskään itikat kiusaa. Ja kukapa ei odottaisi elokuun pimeitä ja lämpimän pehmeitä myöhäisiltoja kesän päättymisen merkkinä ja seuraavan kevään odotuksessa.

Aikojen kuluessa mökin käyttö ja käyttökulttuuri on muuttunut. Vedet jaksettiin kantaa sisään järvestä aikanaan, mutta mukavuudenhalu on kasvanut ajan myötä ja nyt käyttövesi tuotetaan porakaivosta jostain 80 metriin syvyydestä pumpattuna. Samalla otettiin käyttöön lämmin vesi ja sähkölämmitys. Takka on lähinnä apulämmitystä ja tunnelmanluontia varten.

Taantuvia perinteitä edustaa marjojen poiminta. 1980-luvulla puolukoita ja mustikoita poimittiin  ämpäritolkulla lisäravinnon saamiseksi. Nyt marjat haetaan osin kaupasta tai tiloilta suoraan. Epäilen myös, että metsä on tänä päivänä vieraampi ja varovaisuuteen kannustavampi kuin vanhaan hyvään aikaan. Johtuuko se osaltaan yleistyneistä punkeista ja hirvikärpäsistä ja lisääntyneestä yleisestä tottumattomuudesta luonnossa liikkumiseen?

Mökin modernisoinnista käytiin aikanaan melkoinen vääntö: osa halusi mökin säilyvän kesämökkinä. Yritin perustella omaa tavoitettani sähköyhtiön sähkövaloa puoltavaa mainoslauseella: ”Kun haluat tunnelmaa, sytytä kynttilä ja sammuta valot”. Jotain perinteistä on kuiteinkin säilynyt ajan saatossa. Sauna lämmitetään edelleen puilla eikä vakavasti ole harkittu sähkösaunaa. Puulämmitteinen sauna kuuluu mökkikulttuuriin!

Koska olen vain harrastelija ”kirvesmiehenä”, oli kaikki metsään ja puihin liittyvä työ opeteltava  kantapään kautta. No apua on saatu mm. kaikkitaitavalta mökkitalkkarilta, joka on toiminut perälautana kaikelle teknistä osaamista vaativalle. Matala ranta tuo esimerkiksi haasteita laiturin rakentamiselle (ja purkamiselle). Viisikymmentä metriä pitkä pukkilaituri on vaihtunut kolmekymmentä metriä pitkäksi tolppalaituriksi.

Oma lukunsa ovat tietokoneet. Etätyö aloitettiin mökillä kauan ennen nykyistä etätyövillitystä. Keskustelu onnistui  - tietyin rajoituksin – koko maailman kanssa. Tänä päivänä juuri kukaan ei aseta ehtoja mökin hyödyntämiselle kakkostyöpaikkana – tai  kuten minulla nyt – eläkeläisen tieto-, viihtymis- ja osaamislähteenä.

Mökillä huomaa myös vanhenemisen  mukanaan tuoman aiempaa hitaamman etenemisen ylläpitotehtävissä. Kummasti sitä ennen jaksoi, nyt aika ei tahdo riittää  mihinkään. 

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mökkiin liittyy tavaton määrä tarinoita, jotka on talletettu mökkikirjaan. Kuvittelen joidenkin joskus lukevan niitä…

Seuraavassa on katkelmia anonyymien kertomuksista mökiltä  40 vuoden ajalta:

 

Mökkikirjan kertomaa 12.8.1981:

(Joku kertoo, että) ”olemme siivonneet ympäristöä ja polttaneet roskat pihalta. Muurahaiset saimme pois mökiltä. Valopetroli (suihkutettuna) muurahaisten reitille kuulemma pitää ne loitolla. Myrkky ei ole erityisen tehokasta. Muurahaisten tulosuunnan näet pihalla olevista hiekkavalleista. Jätimme nuotion paikan. Siinä voi polttaa vielä risuja ennen kuin multaa kannattaa tuoda paikalle.”

 

Mökkikirjan kertomaa 5.6.1986:

”Ensimmäistä kertaa mökillä tänä kesänä. Erilaisten sattumusten takia meni näin myöhään. Hiukan ankealta näyttää, kun ruoho on parikymmensenttistä ja muutenkin paikka on luonnontilassa. Pari koivua on kaatunut! Harmi! Viime aikoina on ollut yllättävän paljon myrskyjä. Mustikoita ja puolukoita näyttää tulevan.”

 

Mökkikirjan kertomaa 31.8.1997:

”Tänä aamuna saimme radiosta kuulla , että prinsessa Diana on aamulla kuollut liikenneonnettomuudessa. Kaamea uutinen. Mökkitunnelma lopahti järkyttävän uutisen myötä leppoisasta hiljaiseksi mietiskelyksi.”

 

Mökkikirjan kertomaa 16.7.2009:

”Lähdettiin kolmistaan moottoriveneellä kohti Kiesilän Kievaria. Otimme myös Mollan mukaan. Menomatkalla kävi voimakas vastatuuli ja aallokko. Kastuimme läpimäriksi. Onneksi perillä paistoi aurinko ja pystyimme kuivattelemaan.”

 Mökkikirjan kertomaa 9.8 2021:

”Ulkona oli jo kylmempää, joten pysyttelin pääasiassa sisällä. Tein gruusialaista kaalilaatikkoa ja lettuja. Aloin timanttityötä, joka on eteisen pöydällä odottamassa jatkoa”.

 

PS

4.7.2024:

Tänä päivänä sitten mökki sai nähdäkseen sähköauton.

 

 

 

Kännykkälapsuuden paradoksit

 

 Helsingin Sanomien toimittaja Juha-Pekka Raeste on haastatellut nuorten kännykänkäyttöä koskevilla tutkimuksilla kuuluisuuteen noussutta New Yorkin yliopiston  professoria Jonathan Haidtia 1.7.2024  -lehteen. Kysymys on Heidtin mielestä siitä, että lapset ja nuoret ovat altistuneet riippuvuutta aiheuttaville älylaitteille. Pelko on, että vaikutus on haitallinen.

Toinen teema, josta Haidt on tullut tunnetuksi on onnellisuushypoteesi. Tätä aihetta hän on tutkinut jo 1990-luvun lopulta lähtien. Näkisin niin, että nämä kaksi tutkimusaihetta kytkeytyvät saumattomasti yhteen Haidtin tuotannossa, josta tuorein kirja on mainio esimerkki: ”Ahdistunut sukupolvi – Kuinka älypuhelimeen  perustuva lapsuus on aiheuttanut mielenterveyden häiriöiden epidemian”.

Haidt kiinnittää huomiota nuorten naisten mielenterveysongelmien kasvuun rinnakkaisilmiönä vuodesta 2010 tapahtuneelle älypuhelimen ja sosiaalisen median käytön lisääntymiselle.

Haidtin mukaan aiemmin pidettiin selvänä, että ihminen on onnellisimmillaan 20-vuotiaana. Siitä onnellisuus laski työn täyttäminä laajan keski-iän vuosina, kunnes se nousi jälleen niin, että 60-vuotiaana ihminen oli jälleen yhtä onnellinen kuin kaksikymppisenä.

Nyt 20-vuotiaina ei olla enää onnellisia. Tämän trendin olemassaoloa vahvistavat onnellisuustutkimukset, joissa Suomi on menestynyt niin loistavasti.  Näissä tutkimuksissa alle 30-vuotaiden tyytyväisyys  on heikentynyt jyrkästi kehittyneissä maissa . Tämä näkyy erityisen  selvästi  Yhdysvaltain (sija 62 kolmekymppisissä!) ja Saksan tuloksissa, mutta näkyy myös esim. Suomen arvosanassa (sija 7 alle kolmekymppisissä). Vastaavasti yli kuusikymppisten tulokset ovat kauttaaltaan parempia kuin kaikkien ikäluokkien keskiarvot.

Haidt toteaa : nyt nuorimmat ovat vähiten onnellisia ihmisiä. Haidtin johtopäätös on yllättävän suorasukainen: 1980-luvun loppu  aloitti siirtymän ”leikkiin perustuvasta lapsuudesta puhelimeen perustuvaan lapsuuteen”.  Haidt jatkaa: erityisesti Z-sukupolvelle älypuhelimen aiheuttama riippuvuus    on aiheuttanut merkittävää vahinkoa sosiaalisten kykyjen muodostamisessa, tarkkaavaisuuden pirstoutumisessa ja univajeena”. Tyttöihin nuo vahingot iskevät voimakkaammin kuin poikiin. Tytöt purkavat itseään juoruamalla toisista ikätovereista, ei niinkään käyttäytymällä aggressiiviisesti. Lapset itse toteavat sukupolven ahdistuksen johtuvan älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta.  

Haidt näkee älypuhelimien vaikutuksen kaikenkattavana syynä ahdistukseen. Eräässä aikaisemmassa blogikirjoituksessani näin asian monitahoisempana ja monimutkaisempana: ”Nuorten huolestuttavat luvut kertovat asiantuntijoiden mielestä mm. yhteiskunnallisesta vastakkainasettelusta, talouden epävarmuudesta ja somen negatiivisuudesta”.  Oma arvioni oli, että nykyajan nuoret kokevat maailman monissa suhteissa ahdistavana paikkana elää, paitsi edellä mainituista syistä, niin myös vallitsevasta maailman rauhattomuudesta tai peräti sodanuhasta johtuen.

Rinnakkaisilmiönä ns. suuret ikäluokat (Yhdysvalloissa 1946-1964 -syntyneet ja heidän suorat jälkeläisensä) ovat rakentaneet hyvinvointinsa ja vaurautensa suotuisissa olosuhteissa (bkt:n nopea nousu sodan jälkeen irtiottona nuorempiin ikäluokkiin, joiden olosuhteet ovat suhteellisesti heikentyneet). Yhdysvaltain kehitys näkyy – tosin huomattavasti lievempänä – myös esimerkiksi Skandinavian maissa. Kirjoitukseni lopussa totean: ”Ehkä se on niin , että nuoren ihmisen aika-avaruus täyttyy ulottuvuudella, jossa toisessa päässä on ahdistava mitääntekemättömyys ja toisessa päässä tapahtumien taivaanranta avautuu tukkoisena tietoähkynä.

Minun nuoruudessani koulutusputki oli paljon selkeämpi kuin omien lasteni kohdalla. Polku oli valmiiksi tallatumpi. Elinkeinorakenteen muutos loi toki haasteita, mutta vielä paljon enemmän mahdollisuuksia.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Haidt jakaa tulevaisuuden toimet jyrkkiin toimenpide-ehdotuksiin kännykkäkieltoineen ja ikäsidonnaisine käytön rajoittamisineen. Itse taistelisin sen käytännön puolesta, että kännykkä alistettaisiin mahdollisuuksien mukaan kouluissa vain pedagogiikan välineeksi ja vain siihen. Täyskiellot tuovat mieleen höyrykoneiden särkemisen. Entä jos muutosvaihe on vain normaalikehityksen pullonkaula  ja vie oman aikansa, kunhan ei hätiköidä johtopäätösten kanssa.

Suurimmaksi ongelmaksi Haidt kokee ehkä sen,  että henkilökohtainen kanssakäyminen ja välittömät ihmissuhteet jäävät liian vähäisiksi ja pelkästään netin kautta pidetyt yhteydet ovat liian kattavia ja vallitsevia. Tässä on jotain aiheellista pohdittavaa. Kysyn itseltäni,  onko whatsapp-ryhmän kautta yhteydenpito haitta vai kommunikoinnin edistäjä?

Kenraalin yhden miehen sota

 

 Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun  24.2.2022 herätti kansalaisissa  kiinnostuksen potentiaalisia kenraalipoliitikkoja kohtaan jopa niin, että osa sotilaista oli eduskuntavaaleissa äänikuninkaita. Vastaavasti myös kenraalit onnistuivat läpäisemään äänestäjien valintakriteerit, vaikka meillä pari kenraalia asettui vastustamaan entisten puolustusvoimien komentajien asettumisen politiikan edusmiehiksi. Menestys on jatkunut myös eurovaaleissa.

Sinänsä tässä ei ole mitään aivan uutta ja mullistavaa, sillä aiemminkin kenraalit ovat toimineet kansanedustajina.

Kohua nostatti, kun evp. kenraalimajuri ja pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö Pekka Toveri antoi lausunnon, jonka mukana Suomi käy jo sotaa Venäjän kanssa.

Kun kenraalin katsottiin ylittäneen terveen arvostelukyvyn rajat, hän ”väänsi rautalangasta”, missä kulkee sodaksi sanottavan tilan raja, ja milloin se ylittyy. Tietenkin voidaan sanoa, että sodan käsite kehittyy uusien vihollisuuksissa käytettävien välineiden ja menetelmien myötä (vaikkapa  droonit, miehittämättömyys, hybridivaikuttamiset ja kyberuhat), mutta mielestäni kenraali antaa tässä kauluslaattojen viedä ja harkinnan väistyvän sanomisen halun tieltä. Kenraali ei ollut kiinnostunut valaisemaan asiallisesti kantaansa vaan  puki sen ylimielisesti pilkalliseen rautalankasävyyn: ettekö te tyhmät vieläkään tajua….

Olin joskus valtio-opin laudaturseminaarissa,  jossa oli mukana eräs evp. majuri, joka oli kyllästynyt toteuttamaan – kuten hän sanoi - itseään tyhmempien esimiesten määräyksiä,  ja päätti siksi lähteä opiskelemaan. Itsevarma majuri antoi seminaarissa ymmärtää, että hän tietää kyllä, missä kohtaa sota alkaa ja missä kohtaa ei. Tulipahan vain mieleen….

Oma tulkintani on, että työ/virka/asema lyö leiman ihmisen ajatteluun ja asenteeseen ja niin käy myös armeijan esikuntatyössä,  jossa joudutaan valmistautumaan sodan olosuhteisiin.

Kenraali Toverilla on taatusti sotilaallista kokemusta riittävästi, mutta onko hänellä poliittista harkintaa tarpeeksi?  Toveri viittaa sodalla  sabotaasitoimintaan, mitä Venäjä parhaillaan tekee. En usko, että kansalaisten enemmistö pitää tapahtunutta osana sodankäyntiä. Eri asia on sitten Suomen politiikan linjan vaikutus Natoon liittymisineen ja yleensä sotaisine länteen kytkeytymisineen, joka ärsyttää Venäjää saaden sen tuottamaan kyber-  ym. vahinkoja. Suomessa vesilaitoksiin tunkeutumisia  – jos Venäjä on niiden takana – on pidetty pelotteluna eikä sotana. Miksi pelotellaan? Olisiko kysymys siitä, että Venäjä haluaa osoittaa,  mitä seuraa (miten vahingollinen sota on), jos sota syttyy. Varmaa on, että Venäjä käyttää – jos sota uhkaa - kaikkia keinoja vahingoittaakseen Suomen herkkää infrastruktuuria.

Toveri viittaa Putinin lausuntoihin, joiden mukaan länsi on vihamielinen taho ja hyökkää meitä (Venäjää) vastaan. Tätä hän pitää yhtenä osoituksena siitä, että välillämme vallitsee sotatila. Eiköhän kysymys ole propagandasta, johon meistä kukaan ei oikein usko. Jos sota oikeasti syttyisi,  tietäisimme pian kaikki, mitä se on.

Eniten mietin em. asioiden yhteydessä,  miten sota tuodaan yhä lähemmäksi meitä,  aluksi sanoilla, sitten militaristisilla puheilla,  ja lopulta lisääntyvien sodanuhkien kierteellä. Ahdistavalta tuntuu, kun militarismista puhuminen  arkipäiväistyy.

Entä mitä tarkoittaa, että on sota? Kaikkitietävän Wikipedian varsin osuvan määritelmän mukaan ”sota on järjestäytyneiden yhteisöjen välinen aseellinen konflikti”.

 Dag Hammarskjöld haki YK:lle johtavaa asemaa kylmän sodan kehyksessä

 Suurlähettiläs Rene Nybergin kirjoittamassa tuoreessa  Kanava-lehden artikkelissa 3/2024 ”Dag Hammarskjöld:  pyhimys vai petturi”  annetaan aiempaa monivivahteisempi kuva ruotsalaisesta YK:n pääsihteeristä Dag Hammarskjöldistä (1905 - 1961). Minun kouluaikoinani  Hammarskjöldin yllä leijui melkeinpä pyhimyskehä, joka johtui osin hänen marttyyrikuolemastaan Kongon viidakoissa (po. Sambiassa) epäselvissä olosuhteissa.

Dag Hammarskjöld näyttäytyy nykykuvauksissa selkeästi profiloituna hahmona aikansa viitekehyksessä. Vahva ja  vielä vahvemmaksi pyrkivä pääsihteeri joutui tästä syystä myös kriittisten  arvioiden kohteeksi.

Nyberg tarkastelee artikkelissaan Hammarskjöldiä hänestä juuri ilmestyneen kirjan avulla. Kysymys on Staffan Carlssonin  teoksesta ”Helgon och maktspelare. Dag Hammarskjöld som politiker”. Carlssonin kirjassa luonnehditaan Hammarskjöldiä henkilöksi, joka ei ainoastaan pyrkinyt johonkin (asemaan) vaan, jolla oli tarve saavuttaa jotakin kouriintuntuvaa.

Voimakastahtoista pääsihteeriä kuvaavat luonnehdinnat ovat myös teräväpiirteisiä: on jopa sanottu, että hän maksoi hengellään lentoturmassa suurvaltojen vastustamisesta.

Max Jakobssonin pyrkiminen YK:n pääsihteeriksi 1970-luvun vaihteessa saa uutta valaistusta tai vahvistaa vanhoja näkökulmasta riippuen.  Dag Hammarskjöldin näkövinkkelistä nousee merkitykselliseksi asiaksi hänen ajautumisensa täydelliseen välirikkoon Nikita Hruštševin kassa. Tällä on yleisempää merkitystä, koska Neuvostoliitto ei halunnut YK:n  pääsihteerin pääsevän rauhantekijäksi lukuisissa  kylmän sodan kriisipesäkkeissä. Koska YK:n pääsihteerille  ei haluttu vaikutusvaltaista asemaa kansainvälisissä kysymyksissä,  estyi myös Max Jakobssonin pääsy pääsihteeriksi liian vahvana kandidaattina. Syy ei siis ollut hänen juutalaistaustassaan.

Hammarskjöldillä oli vankka poliittinen ja virkamiestausta ennen nimitystään YK:n pääsihteeriksi. Ruotsin pääministerin Tage Erlanderin tavoitteena oli tallata polkua valmiiksi Hammarskjöldille länsisuuntautumista painottaen, mutta ilman sotilaspoliittista liittoutumista. Ehkä siis jo tässä vaiheessa ratkaistiin Hammarskjöldin myöhemminkin ilmeinen länsisuuntautuneisuus. Hammarskjöldin vastapeluri oli ulkoministeri Östen Unden, joka halusi säilyttää suhteet Neuvostoliittoon.

Hammarskjöldistä tuli kasvot Ruotsin länsiorientaatiolle neuvotellen kaikki tärkeät sopimukset. Yksi johtopäätös on, että Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle noina aikoina perustui ajatukseen, että Suomi kykeni säilyttämään hauraan liittoutumattomuutensa, jonka Neuvostoliittokin oli valmis hyväksymään.

Hammarskjöld nimitettiin YK:n pääsihteeriksi vuonna 1953. Suurvallat suhtautuivat uuteen pääsihteeriin eri tavoin, Neuvostoliitto epäillen tai vihamielisesti,  britit ja Yhdysvallat suurvalta-asemaansa luottaen pystyäkseen säilyttämään Hammarskjöldin myötämielisen suhteen itseensä. Ranska suhtautui Neuvostoliiton tapaan epäillen pääsihteeriin,  jonka katsottiin pyrkivän lisäämään Yhdysvaltain vaikutusvaltaa.

Hammarskjöldin pyrkimys tehdä YK:sta maailmanpolitiikan voimatekijä huipentui Hammarskjöldin panokseen vapauttaa Korean sodan aikaiset  amerikkalaiset vangit, Suezin ksiisiin hoitoon, jossa hän edisti rauhaan pääsyä länsivaltojen keskinäisten riitaisuuksien keskellä  ja amerikkalaisten anti-imperialistiseen (Ranskan ja Englannin vastaiseen) asenteeseen tukeutuen (joka herätti paheksuntaa brittien ja ranskalaisten keskuudessa) sekä yrityksiin ratkaista Kongon kriisi. Hammarskjöldin asema olikin vahvimmillaan vuosien 1957 Ja 1958 paikkeilla.

Vuonna 1959 Hammarskjöld vieraili Neuvostoliitossa. Vierailu alkoi onnettomissa merkeissä, sillä Hammarskjöld otti esille ”Tohtori Zivagon” yrittäen erottaa politiikan ja kirjallisuuden toisistaan. Jos Hammarskjöld ajatteli, että tarttuu härkää sarvista, niin tulos oli yhtä tyhjän kanssa. Hammarskjöldin ja Hruštševin välit eivät palautuneet enää pääsihteerin loppukauden aikana.

Gromyko, Mikojan ja muut Neuvostoliiton johtajat vain vahvistivat Hrustsevin sanomaa: Neuvostoliitto ei hyväksynyt YK:ta kriisien ratkaisijaksi. Itse asiassa Gromyko totesi, että pääsihteeriä ei olisi pitänyt päästää maahan: hän oli lännen agentti!  Neuvostoliitolle ei ole olemassa ”pääsihteeriä” ja YK ei ole puolueeton instituutio.

Agentti? Tuota ilmaisua siis käytettiin jo 1950-luvulla epämiellyttävistä ihmisistä. Mikä on oikeastaan  muuttunut tähän päivään tultaessa?

Myöskään omanarvontuntoinen Ranska ei antanut tukea pääsihteerille. De Gaulle: YK yrittää keskittää vallan YK:lle Hammarskjöldin  johdolla.

Sama ajattelun eriävyys jatkui Kongon kriisinä tunnetussa selkkauksessa 1960-luvun vaihteessa. De Gaulle halusi pitää kriisin ratkaisun suurvaltojen keskeisenä, kun taas kunnianhimoinen Hammarskjöld halusi avata kriisin selvittämisen laaja-alaisemmaksi, koko YK:n jäsenistöä koskevaksi. Suurvaltapolitiikka näytteli siis jälleen huomattavaa osaa. Ranska (pyrkien hitaaseen vetäytymiseen Afrikasta)  ja Neuvostoliitto (pyrkien uusiin avauksiin) halusivat pitää kiinni Afrikasta. Yhdysvallat ja Englanti halusivat torpata moiset pyrkimykset.

Näytti siltä, että Hammarskjöldillä oli  arvovaltansa pelissä, jonka avulla hän  halusi torjua suurvaltapolitiikan Kongossa ja korvata sen YK:n jäsenmaiden mandaatilla. Hammarskjöld tuntui saavan retorisen voiton,  mutta kärsi toisaalta poliittisen tappion, kun menetti rippeetkin Neuvostoliiton luottamuksesta.

USA asettui tukemaan pääsihteeriä, mutta silloin kohtalo puuttui peliin Hammarskjöldin menehtyessä lentoturmassa.  

::::::::::::::::::::::::::::::

Vanhan kolonialismin kuolinkamppailussa elettiin 1960-luvun vaihteessa viimeisiä aikoja. Kaikkea edellä kuvattua kehysti kylmän sodan suurvaltasuhteet, jotka jakoivat maailmaa kahteen toisilleen vihamieliseen napaan, mutta jakaen länttä myös sisäisesti.

Tässä yhtälössä Hammarskjöld yritti luoda YK:sta johtavaa rauhantekijä etukäteen arvattavin seurauksin.  Vain idealistit saattoivat uskoa YK:n mahtiasemaan.

 

PS

Blogini kävijämäärä ylitti 500 000 kävijän rajan juhannuksena 2024.

”Wannsee” - kansanmurhan suunnittelu virkamiestyönä

 

Ylen Areenan historiasarjassa on parhaillaan nähtävillä palanen natsismin kauhuhistoriaa: ”Wannseen konferenssi 1942”. Wannseen järvi  sijaitsee Berliinin kaupungin alueella luonnonkauniissa ympäristössä.  Wannseessa (Haus der Wannsee-konferenz) päätettiin juutalaisten lopullisesta kohtalosta natsi-Saksan hallitsemilla alueilla.

Moniin natsismin toimiin sisältyi huolellinen valmistelu, niin  tähänkin. Wannseen konferenssi pidettiin tammikuussa 1942 korkealla 15 osallistujan virkamiestasolla. Kokoontumisen sanatarkkana teemana oli ”juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu”. Se tarkoitti juutalaisten kansanmurhaa. Kokouksessa kysymys oli kansanmurhan koordinoinnista. Itse huolellisesti valmisteltu kokous kesti vain     muutaman tunnin. Dokumentti on saksalaistuotantoa.

Rinnakkaisteemana tapahtumaa seurataan natsismin vainoista selvinneiden juutalaisten näkökulmasta. Dokumentin juonnoissa korostetaan kokouksen työmenetelmien johdonmukaisuutta ja laatua. Kysymys ei siis ollut vihapäissään, raivon vallassa tehdystä massamurhan suunnittelusta vaan natsismin oppien mukaisesta toimeenpanosta.

Olen nähnyt useita kokouksesta tehtyihin tarkkoihin muistiinpanoihin perustuvista dramatisoiduista kuvauksista. Jää vaikutelma, että kysymys on ikään kuin kokouksesta muiden joukossa ilman historian raskasta ja traagista painotusta. Tunnetason syvät vaikutelmat tuodaan esille holokaustista eloonjääneiden uhrien tulkitsemana.

Tilaisuuden kutsui koolle Reinhard Heydrich (s. 7.3.1904 - k. 4.6.1942), yksi natsismin historian kuuluisimmista ja tunteettomimmista virkamiehistä. Hän johti hävitysvimman ilmentäjää,  natsien turvallisuusvirastoa. Minulle on jäänyt kuva äärimmäisen kunnianhimoisesta kansallissosialistien työkalusta, joka jäännöksettömästi toteutti natsismin ihanteita. Siksi hänet oli valittu johtamaan kokousta ja huolehtimaan siitä, että sillä on vahvistetut toteuttamiskelpoiset tulokset. Jos tsekkiläisten vastarintamiesten pommit eivät olisi surmanneet Heydrichia melko pian Wannseen konferenssin jälkeen, olisi hänellä ollut nouseva ura natsihallinnon huipulle. Hän oli natsien kannalta oikea mies konkretisoimaan esimiehensä Heinrich Himmlerin hämyisiä muinaissaksalaisia aivoituksia. Oliko hän myös uhka Himmlerille, joka kyllä tajusi Heydrichin kunnianhimon laadun? Joka tapauksessa Hitler julisti Heydrichin SS-jäsenen roolimalliksi salamurhan jälkeen.

Heydrich harrasti liikuntaa ja kulttuuririentoja aina viulunsoiton opiskeluun saakka. Arvostettuun natsityyliin hän oli huolehtiva perheenisä. Tällainen oli massamurhaajan toinen puoli. Natsipuolueeseen hän liittyi jo vuonna 1931. Antisemitismi oli Heydrichiin sisäänrakennettu piirre. Häneen iskostui leima kylmän ja tunteettoman miehen perikuvana  tai ikonina. Hän oli kaikille pelkkä ”Heydrich”.

Herman Göring arvosti Heydrichin luonteenpiirteitä ja uskoi hänelle juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun. Wannseen konferenssissa Heydrich korosti, että juuri hänelle oli suotu  tehtäväksi ”suuri kysymys ” ja sen ratkaisu.

Wannseessa oli koolla sivistyneitä miehiä (plus yksi nainen), joilla oli korkeita tutkintoja. Mutta he olivat myös ”tavallisia” ihmisiä, jotka joutuivat tai pääsivät asemansa perusteella ryhmän jäseneksi. Heillä ei ollut henkilökohtaisesti käsissään verta.

Tavoitteena oli 11 miljoonan ihmisen tappaminen.  Wannseen henkilögalleria edusti kaikkia juutalaiskysymyksestä  kiinnostuneita tahoja. Kokous yhdensuuntaisti intressitahojen tavoitteet. Mukana oli miehitettyjen tahojen johtoa, joilta ei tarvinnut pyytää palveluja, he olivat itse valmiita tarjoamaan palveluksiaan. Juutalaiset pakotettiin satoihin gettoihin.

Paikalla oli natsihierarkian vaikutusvaltaisia johtajia, kuten SS:n johtaja Heinrich Müller ja Adolf Eichmann, joka myöhemmin järjesti juutalaiskuljetusten logistiikan keskitysleireille. Lopullinen ratkaisu piti sisällään myös joukkomurhan käytännön toteutuksen keinot ja niiden toimeenpanijat virkamiestasolla. Toteutuksen vastustajia kokouksessa ei varsinaisesti ollut. Joissakin yksittäisissä tapauksissa kokouksen osallistujien lähiomaisia, joilla oli side juutalaisuuteen, joutui alttiiksi syytöksille, vaikka he eivät olleet ns. täysjuutalaisia. Asianomaiset kokouksen osallistujat yrittivät rimpuilla irti  läheistään uhkaavasta tilanteesta.

Wannseen kokouksesta on olemassa ulkoministeriössä sittemmin säilytetty pöytäkirja, Kolmestakymmenestä kopiosta vain yksi on säilynyt. Tämä yksi kappale paljastaa natsien toimintatavoista ennenkuulumattoman  arvokkaita tietoja.

Saksalaisessa yhteiskunnassa alistettujen juutalaisten vähemmistöllä oli huomattavasti parempi koulutustaso kuin keskivertokristityillä, joka altisti heidät syrjinnälle. Juutalaisille ei avautunut avainvirkoja ja he korvasivat uralla etenemisen esteet keskittymällä oman taloutensa parantamiseen muilla tavoin. Yksityiset tahot avasivat mahdollisuuden vaurastumiseen  verrattomasti paremmin kuin monet julkisen hallinnon tehtävät.

Juutalaisten menestys synnytti ”kateutta ja vihaa”, kuten eräs ohjelmassa käytetty asiantuntija totesi. Heti perään Joseph Goebbels pantiin dokumentissa uhoamaan (klippi vuodelta 1933) kostoa juutalaisten röyhkeydelle. Juutalaisvihamielisyys muhi hitaasti, mutta varmasti,  ja saavutti jonkinmoisen kliimaksin tultaessa 1940-luvun vaihteeseen. Juutalaisuuden asteittain muuttuva määrittely vietiin lainsäädännön tasolle saakka (”Nürnbergin lait”), jossa puhtaassa ”arjalaisuudessa” ei ollut yhtään lähisukulaisuussuhdetta juutalaisuuteen.

Juutalaisuuden määrittely ei ollut em. kriteereillä helppoa ja avuksi otettiin uskonto, jonka avulla pystyttiin rajaamaan ryhmiä täsmällisemin ja kattavammin.

Juutalaisvastaisuuden uusi huippu 1930-luvulla saavutettiin  vuonna 1938 ”kristalliyönä” (9.11.1938). Juutalaisten synagogia poltettiin ympäri Saksaa. Tilanne johti juutalaisten karkotuksiin niin, että omaisuus takavarikoitiin. Heydrichin rooli Saksan juutalaisvastaisessa politiikassa kasvoi juuri vuonna 1938. Myös myöhemmin kuuluisaksi tulleen Adolf Eichmannin rooli kuljetusten organisoijana kasvoi vuonna 1938.

Sota Neuvostoliittoa vastaan johti yhä suurempiin julmuuksiin sitä mukaa kuin armeijan eteneminen itään jatkui. Juutalaisten joukkosurmat rintaman takana saivat jättimäiset mittasuhteet. Miehiä, naisia, lapsia…. Murhat eivät olisi toteutuneet ilman armeijan hyväksyvää asennetta. Armeijan mukanaolon myöä surmatyöt kohdistuivat kaikkiin Saksan vihollisiksi koettuihin vähemmistöihin. Juutalaiset pakotettiin kantamaan tähteä juutalaisuuden tunnistamiseksi.

Wannseen pöytäkirjat osoittavat, että Hitler oli antanut ennakkohyväksynnän tuleville eliminoinneille. Juutalaiset pyrittiin aluksi siirtämään pois ihmisten silmistä karkotuspäätöksillä, jopa Madagaskarille saakka. Suunnitellut toimet epäonnistuivat, ongelma oli liian massiivinen.

Alkoivat kuljetukset kohti tuntematonta päämäärää…. siirrettyjen omaisuus jaettiin saksalaisten kesken…..

Dokumentissa annetaan kuva, että tappamiset osin riistäytyivät käsistä ja vauhtiin päästyään jatkuivat heikkenevän kontrollin olosuhteissa.

Saksalaisten rintana kuitenkin jähmettyi Moskovan porteille 1941-42. Samaan aikaan sota laajeni  maailmanlaajuiseksi, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin. Kaikki sodan säännöt pirstoutuivat. palasiksi.

Juutalaisten kohtelu (so. tuhoaminen) ei ollut enää mahdollista siihen saakka käytetyillä keinoilla. Lopullisena seurauksena oli turvautuminen  viimeiseen massiiviseen tuhoamiskeinoon.  Paluuta ei enää ollut.

Entä miten saksalaiset holokaustin toimeenpanijat selvisivät omantunnontuskista? Heidän omaatuntoaan huojennettiin yksinkertaisesti vaikenemalla hirmutöistä.

Syyskuussa 1942 aloitetiin kokeilut kaasun käytöstä Auschwitzin keskitysleirillä. Heydrichin virkamiesvalmistelu oli saatettu päätökseen ja toimenpiteet käynnistetty.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumentissa todetaan, että Wannseen  konferenssi oli historian julmin kokous. Yhtälailla se on esimerkki siitä, kuinka rutiininomainen arkinen virkamiesvalmistelu toteutuu epäinhimillisenä prosessina ilman, että samanhenkiset osallistujat (tai suurin osa heistä)  tunsivat mielenliikutusta tai myötäelämiskykyä niiden viattomien  ihmisten puolesta, joihin he kohdistivat kaikki mahdolliset säännöt  - oikeusvaltioperiaatteista puhumattakaan -  sivuuttavan väkivallan. Ne, jotka tunsivat jotain, olivat hiljaa.

 

 

Paavo Nurmi urheilukolumnistina

 

 

Urheilukirjailija Erkki Vettenniemi kokosi suurjuoksija Paavo Nurmen toimimisesta urheilu-uransa aikana  urheiluesseistinä kirjan, joka ilmestyi vuonna 2010: ”Täpärin voittoni ja muita kirjoituksia” (Teos, 2010). Vettenranta vastaa johdantotekstistä ja taustoittavista kommenteista. Jostakin syystä luin kirjan vasta nyt. Paavo Nurmen kiehtova urheilija- ja siviilipersoona on aina kiinnostanut minua. Tässä keskityn pelkästään Nurmen urheilulliseen puoleen, ennen kaikkea hänen älyllisen kapasiteettinsa erittelyyn.

Jo se, että hiljaisena miehenä tunnettu suurjuoksija paljastui urheilu-uransa aikana sujuvasanaiseksi  kolumnistiksi on yllätys niille, jotka eivät ole tunteneet ennalta asiaa. Nurmesta ja hänen vähäsanaisuudestaan kiertää rutkasti juttuja. Nurmi jatkaa niitä tyylilleen uskollisena tässäkin kirjassa todeten ironisesti, että julkisuudessa  ja kotosalla olemisesta hänet erottaa se, että kotona ollessaan hän – omien sanojensa mukaan - oli vielä hiljaisempi kuin ihmisten ilmoilla! Kun Pekka Tiilikainen yritti saada hänestä haastattelun urheilusuuruuden merkkipäivänä, Nurmi totesi ”ota joku toinen”. Ikään kuin hänelle olisi ollut vaihtoehto. Kerran Nurmen ollessa palaamassa Amerikasta tai  lähtemässä Amerikkaan lehtimiehet saivat vihiä hänen saapumisestaan satamaan  ja kiirehtivät paikalle ennen kello viittä aamuyöllä Nurmi ilmoitti,  ettei anna haastattelua, mutta lisäsi sitten lohduttavasti: ”Annan kyllä suuren arvon, että olette saapuneet paikalle minun takiani näin aamuvarhaisella”.

Nurmi ei ollut mikään ”lanttupää”, kuten eräs Nurmen hyvin tuntenut urheilu-uran kommentoija totesi. Hän oli taiteenkerääjä, menestyvä grynderi, suursijoittaja ja aikaansaava valmentaja 1930-luvulta lähtien monen muun asian ohella.

Urheilu-uransa kommentaattoriksi hän lupautui vasta monien suostuttelujen jälkeen. Takapiruna toimi Tahko Pihkala. Kirjassa julkaistut tekstit ovat 1920- ja 30-luvuilta enkä ole niitä tässä kirjoituksessa pistänyt aikajärjestykseen. Jo Nurmen suostuminen tehtävään oli saavutus, kun muistaa, kuinka hän vanhoilla päivillään - iän tuomalla karheudella - tokaisi, ettei urheilumaineella ole arvoa edes mädäntyneen puolukan vertaa! Toista on taiteen arvo, hän lisäsi täysin epäoikeudenmukaisesti itseään kohtaan.

Paavo Nurmen kirjoitukset sisältävät kertomuksia mm. hänen urheilu-urastaan, lapsuus- ja nuoruusmuistoista ja matkoistaan. Nurmen kirjoitustyyli on analyyttinen ja omia tuntemuksia erittelevä.  Vettenniemi totea, että Nurmen kirjoitukset eivät sisältäneet paatoksellista urheilupropagandaa, kuten tapahtui monien muiden kirjoittajien kohdalla. Keskityn ohessa Nurmen kirjoitusten omasta mielestäni kaikkein kiinnostavimpiin teemoihin.

Kirjan kuudennessa luvussa ”Juoksujen ennätykset ja niiden parantamismahdollisuudet” Nurmi kokeilee tulevien ennätysten ennustajan lahjojaan ja erehtyy karkeasti kuten niin moni ennen häntä ja hänen jälkeensä.

”Mailin ennätysten raja on jossakin 4.04 seutuvilla”, toteaa Nurmi. Tosiasiassa Roger Bannister juoksi ensimmäisen  ”haamumailin” (alle 4 minuuttia) jo vuonna 1954. Tämän päivän keskitason kansallisille mailerikyvyille 4 minuutin aika ei ole suuri haaste. Nykyinen maailmanennätys on 3.43,13 (Hicham el-Guerrouj). Se on hurja aika Nurmen aikoihin tai mihin tahansa verrattuna ja osoittaa, miten vaikeaa inhimillisen suorituskyvyn ylärajaa on arvioida. Vanhojen ja nykyisten aikojen vertailussa tulisi huomioida juoksijoiden nykyään parempi fysiikka, paremmat harjoitusmenetelmät, kovempi keskinäinen kilpailu sekä esimerkiksi juoksualustojen ja juoksujalkineiden ym. varusteiden kehittyminen. Nurmi myös huomioi jo 20-luvun kirjoituksissaan ”edeltäjän” (nykyisin ”jänis” tai ”pace”)  merkityksen juoksujen vauhdittajana, jota Nurmi ei tunnu hyväksyvän vertailukelpoiseksi suoritukseksi reilulle mies miestä vastaan kilpailulle. Tänä päivänä ei juosta käytännöllisesti katsottuna yhtään ennätystä ilman jänistä.  Nurmi on oikeilla jäljillä arvioidessaan jänisten mukanaan tuomien ennätysparannusten merkityksen. Kaiken kaikkiaan juoksuajoissa pitäisi verrata aikalaisten aikoja ja suorituksia keskenään, ei eri aikojen suorituksia.

Kaiken kaikkiaan Nurmi oli arvioissaan yhtä sidottu ajan kahleisiin kuin kuka muu tahansa!

Verratessaan kilpailutilannetta ja eri juoksijoiden vahvuuksia, hän päätyy lyhyeen luetteloon kovimmista kilpailijoista, joita ovat Wide, Pelzer, Ray ja Larva. Tämä jälkeen hän pohtii eri juoksijoiden vahvuuksia ja heikkouksia. Analyysi ulottuu eri juoksijoiden kehon arviointiin (jalkatyö, yläruumis, käsien käyttö). Taktinen kyky, hermoherkkyys  ja jopa onnen merkitys joutuvat puntariin. Nurmella oli pokkaa käyttää tärkeissä juoksuissa ulkopuolisia avustajia (ajanottajia ym.). On selvää, että Nurmi oli paitsi fyysisesti niin myös henkisiltä ominaisuuksiltaan muiden kilpailijoiden yläpuolella. Hänen juoksuun valmistautumisensa oli parhaimmillaan vähintään puolitieteellistä analysointia.

Nurmi oli kilpailukykynsä arvioinnissa realisti. Vain mitattu ja analysoitu tieto kelpasivat. Mielenkiintoinen on hänen oma  arvionsa omasta suorituskyvystään:  ”En ole osannut …..ajoissa puristaa ennätyksiä niin alas kuin mahdollisuudet antoivat myöten”, ts. hän osin ylivoimaisuutensa johdosta tyytyi ”riittävään” juoksuvoimaan voittaakseen kilpailuja. Ennätykset syntyivät, jos olivat syntyäkseen. Toisella tapaa asennoitumalla hän olisi pystynyt  paljonkin parempiin aikoihin. Allekirjoitan tämän argumentin täysin.

Nurmi harrasti älyllistä leikittelyä yhdistelemällä eri juoksijoiden piirteitä - silloin, kun he olivat parhaimmillaan - löytääkseen ihannejuoksijan ominaisuudet. Liioin hän ei kaihtanut teoreettista pohdiskelua suunnitella maratonjuoksua siten, että juoksun rakenne olisi optimaalinen. Silloinen huippuaika olisi näin tehden ollut Nurmen mielestä pelkkää paperia.

Nurmi poikkeaa myös  omalta vahvuusalueeltaan arvioiden 400 ja 800 metrin juoksijoita ja tehden senkin tasokkaasti. Kaiken kaikkiaan Nurmi näyttää pyrkineen hyvään yleissivistyksen kaikki yleisurheilulajit huomioiden. Epäilemättä tämä oli yksi hänen itseluottamuksensa pilari. Hän tiesi kaikesta jotakin ja parhaassa tapauksessa kaiken oleellisen joistakin avainasioista. Muilla ei ollut näin älyllistä suhtautumista urheiluun.

Nurmessa luultavasti yhtyivät ihanteellisella tavalla sopiva määrä oman kehon kuuntelua, ihmisen fysionomian perusteiden tuntemusta, erittelykykyä ja itsevarmuutta.

Itsevarmuuden osoituksena hän ilmoitti etukäteen : ”(Los Angelesin olympiakisojen) 5000 metrin kultamitalin voittaa suomalainen Lauri Lehtinen (niin kuin voittikin).

::::::::::::::::::::::::::::::

Nurmi teki kuuluisan Amerikan matkansa 1920-luvun puolessa välissä. Nurmi harjoitteli – kuntonsa säilyttääkseen - osin salassa laivan kannella menomatkalla epäsuotuisissa olosuhteissa.

Kuitenkin Nurmea tyydytti se, että hän saapui uudelle manterelle kuukautta ennen ensimmäistä starttia. Amerikkalaiset toisenlaisin tarkoituksiin suunnitellut sisäradat vaihtelivat pituudeltaan 80 meristä 200 metriin, jotka jyrkkine kaarteineen vaativat totuttelua paljon enemmän kuin mihin Nurmi oli varautunut. Silti maailman paras kestävyysjuoksija tottui pikaisesti oloihin suuren veden takana. Itse asiassa Nurmi jopa tykästyi puuratoihin ja oppi niiden niksit nopeasti.

Ensimmäinen kilpailu käytiin 6.1.2025. Kilpailuruljanssi vierähti käyntiin New Yorkin Madison Square Gardenista jatkuen Chicagossa. Kaiken kaikkiaan kilpailuja oli sisällä 45 (!) ja ulkona 10 kappaletta. Kun tasoituskilpailuja ei lasketa, hän hävisi vain kahdesti. Kilpailut tapahtuivat melkoisen hullabaloon keskellä, oli soittokuntaa, yleisön ulvontaa, ja monta tapahtumaa yhtaikaa. Samalla Nurmi tutustui amerikkalaiseen urheilukeskeiseen yliopistomaailmaan.  

:::::::::::::::::::::::::

Paavo Nurmi korvasi osin niukan puhumisen kirjoittamalla kommentaareja. Se oli myös keino tarkasti ilmaista ajatuksiaan avaamatta suuta. Nurmesta on sanottu, että jos hän olisi saanut koulutusta, hänestä olisi kehittynyt merkittävä urheilukirjoittaja.

Kritisoiko Nurmi harjoitusmenetelmiään? Kyllä, hän piti niitä liian kestävyyspainotteisina. Nurmen aktiiviaikoina harrastettiin (vaahtopää)kävelyä merkittävänä osana harjoittelua 1910-luvulta lähtien. Nurmi ymmärsi liian myöhään, että huippujuoksijaksi kehitytään vain juoksemalla.

Suurjuoksija Paavo Nurmi tuli kuuluisaksi kellostaan, jota hän piti mukanaan juostessaan. Selitys oli yksinkertainen:  hän oppi käyttämään kelloa, kun Pariisin olympiakisoissa ei näytetty lainkaan väliaikoja.

En malta olla tässäkään toistamasta Urho Kekkosen muistopuhetta, kun aika jätti Nurmen lopullisesti: ”Minulla on se kuva, että Nurmi, jolla oli niin loistava menestys sekä urheilukentillä että siviilielämässään, ei ollut mikään onnellinen ihminen. Hän oli sulkeutunut epäluuloinen ja yksinäinen. Mutta hän oli itse valinnut osansa. Vai valitsiko hänen luonteensa hänelle yksinäisen  ihmisen osan”. Ihan näin rehellisiä ei yleensä olla  väistämättömän tapahduttua.

Nurmi piti sisimpänsä arvoituksena. Hän saattoi olla julkisuudessa tyly, mutta toisaalta toiset tarinat kertovat, että pienessä piirissä hän saattoi olla puhelias, jopa humoristinen.

 

Kotona ja vieraana Amerikassa

 

 Samalla, kun gallupit ennustavat Donald Trumpin paluuta valtaan on syytä palauttaa mieleen, mitä kaikkea tapahtui Trumpin edellisellä presidenttikaudella.

Suomesta parikymppisenä Yhdysvaltoihin muuttanut Outi Papamarcos (s. 1961) on kirjoittanut kirjan ”Ja sitten tuli Trump” (Aviador, 2022) Donald Trumpin Yhdysvalloista. Toki samalla tulee valotettua laajemminkin näkymää Yhdysvaltoihin. Kirja poikkeaa muista lukemistani Yhdysvallat-kuvaelmista ja -analyyseistä siinä,  ettei se ole ammattitoimittajan eikä ammattihistorioitsijan kirjoittama vaan ihan ”tavallisen” insinöörin/maisterin/IT-alan ammattilaisen kirjoittama kirja. Kirjassa luodaan pikakuva amerikkalaisen yhteiskunnan tunnusomaisista piirteistä kirjoittajan liberaalin maailmankatsomuksen näkövinkkelistä.

Papamarcosin kouluaikainen opiskelu huipentui vaihto-oppilasvuoteen Yhdysvalloissa ja täyteen laudatur-sarjaan ylioppilaskirjoituksissa. Vaihto-oppilasvuosi oli maailmankuvan valaisua, jossa 1970-luvun lopun Suomi näyttäytyi ”sulkeutuneena ja synkeänä”. Kuva tuntuu itsekin tuolloin työelämää aloittavan näkökulmasta turhan tummanpuhuvalta.

Kirjan painopiste on vallanvaihtotilanteessa Trumpista Bideniin, mutta siinä piirretään pääpiirteittäinen  kuva Trumpia edeltäneistä tapahtumista, joilla on ollut vaikutusta Trump-ilmiön syntyyn. Kirja on pääteeman ohessa myös kevyt  jokamiehen ja -naisen historiakatsaus Yhdysvaltain 2000-luvun tapahtumiin.

Papamarcos etenee useita rinnakkaisia polkuja pitkin kertojanmatkallaan. Kiinnostavimpia on  henkilökohtainen vaalityö Joe Bidenin puolesta kaikkine siihen liittyvine kokemuksineen. Toinen katsantokanta on Trumpin näkökulma Amerikkaan, kolmas amerikkalaisen yhteiskunnan kuvaus vertailukohtana Suomi ja neljäs kirjoittajan oma 40-vuotinen sopeutuminen polarisoituvaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Sivuutan tässä monet teemat, joihin Papamarcos ottaa kantaa: rikollisuus, rotusyrjintä, uskonnolliset lahkot, vaalien varastaminen, koronaepidemia,  salaliittoteoriat, räikeät tuloerot….. Silti jäljelle jää koko joukko yhteiskuntakatselmuksia.

Papamarcos asuu Pennsylvaniassa, joten hän  kokee  amerikkalaisuuden tätä nykyä pääpuolueiden  vallankäytön vaa´ankieliosavaltion näkökulmasta. Kirja koostuu pitkälti yli 50 lyhyestä luvusta, joiden nimet paljastavat kirjan sisältöjä: ”Katastrofi  2016”, ”Iloisia ja innostuvia”, Lähipiirini trumpilaiset”,  ”Mafia-perhe Trump”, ”Trump, propagandan mestari”, ”Trump kampanjoi demokratiaa vastaan”, ”Oikeusjuttujen luvattu maa”, ”Valkoinen valta käännekohdassa”, siinä maistiaisia teemoista.

Papamarcos kysyy saman ihmettelevän kysymyksen kuin moni muukin:  miksi Trump? Miksi monet äänestivät Trumpia omien etujensa vastaisesti? Yhtä hyvin voisi kysyä, mitä amerikkalaiselle demokratialle on tapahtunut?   Miksi se sallii  tällaiset ilmiöt? Toisaalta kilpailevan suurvallan Vladimir Putinin järkyttävät toimenpiteet ovat tulleet Trumpin rinnalle ja ohi kirjan kirjoittamisen jälkeen. Mistä nämä hulluudet tulevat?

Papamarcos ei intohimoisesti seurannut politiikkaa ennen Trumpia, mutta presidentin poikkeuksellinen käytös ajoi hänet Bidenin joukkoihin. Trumpin voitot vaikuttivat yllykkeen tavoin vuonna 2016.

Papamarcos määrittelee Trumpia lukemattomilla tavoilla kirjansa sivuilla, ja kuva ei ole myötäsukainen juuri miltään osin. Olen valmis allekirjoittamaan kirjoittajan antaman kuvan. Papamarcos myöntää kuitenkin ihastuneensa  aluksi Trumpin värikkääseen persoonaan. Hän kertoo pääpiirteet Trumpin liikemiesurasta, luonteenlaadusta, onnistumisista ja epäonnistumisista. Lopputuloksena syntyi poliitikko-liikemiehen yhdistelmä,  jolla hän hallitsi presidenttinä liittovaltiota.

::::::::::::::::::::::

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan amerikkalaisen yhteiskunnan eri puolia varsin monipuolisesti.  Vertailukohtana on luontevasti Suomessa koettu elämä. On vaikeaa sanoa, kuinka tarkkanäköinen kuvaus on varsinkin omaa taustaani vasten. Olen käynyt Yhdysvalloissa vain turistina. Pelkistettynä amerikkalaisuuteen kuuluvat kirjoittajan mainitsemat avuliaisuus ja anteliasuus, innostuneisuus, ahkeruus ja ulospäinsuuntautuneisuus. Asiaan kuuluu myös kokeilunhalu hyvässä ja pahassa (vrt. Trump-kokeilu!).

Suomalaisuus näyttäytyy kirjoittajan mielestä varovaisuutena ja ”jarrutteluna” Yhdysvaltain rinnalla.

Papamarcos kuvaa konservatiivisuutta (esim. perhearvot) amerikkalaisen ajattelun perusvireenä. Mies on edelleen perheen pää ja vaimo hoitaa kodin ja lapset, uskonnollisuutta ei sovi unohtaa. Tosin Trump lähinnä teeskentelee perhearvojen merkitsevyyttä, kirjoittaja näkee Trumpin perheen lähinnä ”mafiaperheenä” uskollisuudenosoituksineen.

Kirjoittaja yksinkertaistaa ja leimaa sekä demokraattien että republikaanien – niin kuin hän sanoo - poliittista oikeistolaisuutta. Mihin unohtuu esimerkiksi Bernie Sandersin vahva vasemmistosuuntautuneisuus, jolla hän suosituimmillaan kilvoitteli tasapäisesti johtavien puolueiden presidenttiehdokkaiden kanssa.

Kirjoittajan antaman kuvan mukaan politiikka ei ole näytellyt kovin merkittävää osaa pitkän aikavälin normaalissa amerikkalaisessa elämäntyylissä. Vasta Obaman ja varsinkin Trumpin aikana yhteiskunnan polarisoituminen jätti jälkensä perheen ja suvun sisäisiin väleihin. Entä kansalaisoikeusliikkeen päivät 1960-luvulla?

Tärkeällä sijalla kirjassa on valehtelun käsite ja nimenomaan ”uusvalheellisuus”, fake news, joka edustaa Trumpin tuomisia poliittiseen keskusteluun. Luvussa ”Demokratia ja totuus” kirjoittaja selvittää ansiokkaasti valhekulttuurin ja fake newsin historiaa. En tosin ole niin varma  kirjoittajan mainitsemasta  - vähitellen kehittyneestä - muutamien viime vuosikymmenien historiallisesta perspektiivistä ja asteittaisesta jatkumosta,  johon nyt siis kuuluisivat  Trumpin  vaihtoehtoinen totuus- ja valhekäsitykset.

Sivuutan tässä paljon käsitellyn vaalien varastamisteeman,  joka sekin on näkyvästi esillä kirjassa.

Papamarcos puhuu Trumpin luomasta vaihtoehtoisesta tai rinnakkaistodellisuudesta, johon hänen kannattajansa uskovat,  ja joka poikkeaa valtavirtamedian totuuskäsityksestä. Kysymys lienee lähes sovittamattomasta ristiriidasta. Asettamalla objektiivisuuteen pyrkivä maailma kyseenalaiseksi, kyseenalaistetaan samalla demokratian olemassaolo. Vaihtoehto demokratialle on trumpilainen versio totalitarismista.

Rehottavat salaliittoteoriat ovat oleellinen osa trumpismia.  Papamarcos toteaa, että oikean äärilaidan QAnon ja Trump ovat ihanteellisia yhteistyökumppaneita, vaalivilppi taas  oleellinen osa salaliittoteorioita. Papamarcos vertaa nykyajan salaliittoteorioita mccarthyismin aikaiseen vainoharhaiseen ja katteettomaan kommunistiajojahtiin. Kommunistileima saatettiin lyödä kehen tahansa demokraattisesti ajattelevaan ihmiseen.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Papamarcos kertoo yksityiskohtaisesti vaalipyrinnöistään Joe Bidenin hyväksi. Työn tekeminen ehdokkaan hyväksi osoittautui perin haasteelliseksi. Oma ahkera vaivannäkö osoittautuu kullanarvoiseksi. Muutoin vaalityö oli massiivista viestittelyä, jossa yksilö hukkuu vaalipropagandan keskelle. Lopulta Papamarcos onnistuu pääsemään viralliseksi vaaliavustajaksi. Hän perustaa myös oman blogin lähinnä vaalityötään varten. Vaalit ovat valtava ponnistus yhdelle vaaliavustajalle tai vastaavalle. Aherrukseen on kuitenkin  laajalti totuttu. Se kuuluu vaalikulttuuriin. Haastavinta introvertiksi itseään nimittävälle Papamarcosille on henkilökohtainen kasvoista kasvoihin tapahtuva vaalityö.

Odotetusti Papamarcosin blogikirjoittelu joutui verkkohäirinnän kohteeksi.

Politiikasta puhuminen on riskaabelia. Papamarcos kertoo, kuinka tuttujen ja ystävien puoluekannat tulevat usein esille yllätyksellisesti,  pahaa aavistamatta. Moni kukoistava ystävyys joutuu vaaravyöhykkeeseen, jos keskustelu siirtyy politiikkaan.

Amerikkalaiset lähtevät siitä,  että heidän liittovaltionsa on paras kaikista valtiotyypeistä. Yhdysvallat on ainutlaatuinen kansakunta. Jossain määrin Papamarcos antaa kliseisten käsitysten johtaa itseään unohtamalla,  että on toisenkinlainen Amerikka johon, kuuluu esimerkiksi kriittinen suhtautuminen omaan maahan. Mutta on totta, että kilpailevat yhteiskuntajärjestelmät  leimataan usein sosialistisiksi  (aiemmin kommunistisiksi), siis myös esimerkiksi skandinaavinen malli.

Papamarcos kokee painetta samanmielisyyteen ympäristönsä taholta. Hän katsoo,  että häneltä odotetaan samanmielistä isänmaallista  käytöstä, joka on ”must”  Yhdysvalloissa, vaikka olisi erimieltä asiasta. Asiaan kuuluu, että tieto muunmaalaisista on alhaisella tasolla. Niinpä objektiivista vertailua ei synny ja oma  ainutlaatuisuus, ekseptionalismi  lyö läpi kaikessa.

Papamarcos käsittelee myös – niin kuin hän sanoo - ”raivotermejä”, kuten ”wokea” ja ”cancel-kulttuuria” osana nykyajalle ominaista vastakkainasettelua,  aluksi Yhdysvalloissa ja sittemmin kaikkialla  läntisessä maailmassa. Alun perin silmiä avaaviksi tarkoitetut rotu- ym. katsantokannat ovat  trumpilaisten konservatiivien myllyssä saaneet negatiivisen kaiun, tosin osin radikaalikannattajiensa oman ehdottomuuden takia.

Trumpilainen maailma on miehinen, se antaa luvan miehiseen ylivaltaan. Myös trumpilaiset naiset ajattelevat todennäköisesti niin. Naisia kouriva Trump menestyy tässä nimikkomaailmassaan.

Papamarcosin teos on kertomus propagandan kaikenkattavasta läpilyönnistä. Mikään,  mikä oli edes jotenkin osa järjellistä maailmaa muutama vuosikymmen sitten,  ei näytä enää toimivan, vaan kaikenkattava  oikeistoideologinen marssitus yltää – joskus tekisi mieli sanoa – kommunistisen historiavääristelyn tasolle. Trumpia kannattavat myös monet vähäosaiset. Hän yksinkertaisesti edustaa sellaista individualistista kulttuuria, johon kannattajat tuntevat vetoa yli sosiaalisen luokkansa.

Trump vertautuu kummisetätyyppisiin mafiosoihin.  Kummisedän hahmot ovat rikollisia, mutta kohdistavat väkivaltansa toisiin rikollisiin. Se tekee heistä hyväksyttävämpiä!  Kummisetämäinen perhekeskeisyys vetoaa Trumpin kannattajiin,  vaikka se olisi vain silmänlumetta.

Papamarcosin suuri esikuva on Hannah Arendt, jonka ajatuksia hän soveltaa useaan otteeseen  nykypäivän menoon. Juuri heikoilla olevat luuserit olivat Arendtin mielestä sopivaa vaalikarjaa diktaattorille.  

Kuitenkin on kysyttävä,  onko suurin osa Trumpin kannattajakunnasta ”luusereita”? Ei ainakaan sen todistusaineiston perusteella,  mikä on saatu Capitol-kukkulan valtauksesta. Valtaajat olivat suurelta osin keskiluokkaisia amerikkalaisia, hammaslääkäreitä, yrittäjiä ……. Tästä ryhmästä Trumpin kannattajia Papamarcos ei juuri puhu. Trump ylittää luokkien rajat. On siis jokin taso,  jolla trumpilaisesti  ajattelevien yhteisyys toimii. Se toimii myös esimerkiksi tasolla,  jossa aidataan rikkaat omille asuntoalueilleen irti massan asumuksista. Nämä ihmiset pelkäävät vaikkapa koulutuksen sosialisointia (ilmaiseksi muuttumista)  ja eriarvoisuuden korjaustoimenpiteitä. Avainasia lienee valkoisen Amerikan kyseenalaistaminen.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Papamarcosin teos on ”käyttöhistoriaa”. Se vastaa yksityisen ihmisen tarpeeseen sovittautua politiikkaan ilman,  että asianomainen on alun perin ollut erityisen ”poliittinen”.  Tämä kirja palvelee niitä,  joille Yhdysvalloissa tapahtunut kehitys on jäänyt vieraaksi. Perehtyneempiä se palvelee nykyhistorian kertauksena.  Median isoihin otsakkeisiin perustuvista jutuista kirja poikkeaa,  kun se välittää henkilökohtaisia tuntoja amerikkalaisuudesta ja Joe Bidenin vaalityöstä. Sellaisenaankin  kirja on ollut tekemisen arvoinen.

Papamarcos korostaa liberaalit/konservatiivit -jakoa arvioidessaan amerikkalaisuuden nykytodellisuutta (hän puhuu ”arvojen sisällissodasta”). Tämä on korostuneempi jako kuin oikeisto/vasemmisto -jako. Papamarcos näkee konservatismin nousun varsin tuoreena (Obaman toisen kauden aikaisena) ilmiönä, vaikka syvällisemmin tarkasteltuna sillä on juuret 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen levottomissa ajoissa (Movement Conservatismin synty). Papamarcos toki viittaa ”pitkään kuplineeseen” konservatismiin yleisellä tasolla.

Syvällisemmästä historianäkövinkkelistä kirja on tietopohjaltaan melko kevyt,  eikä se nähdäkseni ole ollut alkuperäiseltä tavoitteeltaankaan historiaa syvältä  pöyhivää. Kirja on parhaimmillaan tässä ja nyt -amerikkalaisuuden kuvaajana täydennettynä oivaltavin historiavierailuin.

Kirjan loppupuolella Papamacros pohtii syitä,  miksi autoritaarisuus on joissain piireissä suositumpi kuin demokratia. Erityisesti monet hyväosaset valkoiset ovat taipuneet  kannalle – heidän vähitellen jäädessä kansakunnan tasolla vähemmistöasemaan – jossa autoritaarisuuden suosio kasvaa. Tässä on myös juurisyitä Trump-ilmiölle. Demokratia on ollut niin kauan hyvä kuin se on ollut valkoisen väestönosan tukipilari.

Papamarcos viittaa  natsien ja Saksan teollisuuspiirien yhteistoimintaan vuonna 1933.  Teollisuus hyväksyi sopimuksen,  kun Hitler lupasi hävittää ammattiyhdistyksen ja kommunistit. Demokratiaa kaatavat voimat ilmestyvät vaivihkaa  ”diilien” saattelemana  keskuuteemme,  jos vastavoima ei ole riittävän suuri. Trump saa äänestäjiä niiltä, jotka kokevat tulevansa uhatuksi ja heitä on paljon hurmoskannattajien lisäksi.

Trump ja hänen vastinparinsa Putin pelaavat osin hulluuden samalla puolella,  onhan Trump ilmoittanut ihailevansa Putinia. Tässä on varoitusmerkkejä demokratialle riittämiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kirjan loppuosa on tuttua asioiden kuvausta:  kirjoittajan vaalitarkkailijana toimimista, Trumpin mielipuolisten vaalivilppiepäilyjen läpikäyntiä ja – tietenkin Capitol-kukkulan valtauksen kertausta. Trump muistuttaa jatkuvasti olemassa olostaan:  kannatuskyltit aktiivikannattajien omakotitalojen nurmikoilla vaalien välissäkin ja ”Truth Social” -trumphenkisten twitter-viestien välittäjänä ovat tästä esimerkkinä.

 Papamarcos pyrkii nyt toimimaan sovittelijana ääripäiden välillä, kun monet ratkaisevat ongelman syyttämällä mediaa. Se on helppo keino, mutta tuskin ratkaisee mitään. Mediaa voi kuitenkin moittia sanamiekkailun pitkäaikaisesta kärjistämisestä.

 Papamarcosin vaaliprojekti päättyy: ”Iloa, riemua? Ehkä pikemminkin hiljaista tyytyväisyyttä. Raunioiden keskellä on vaikeaa riemuita”

 

 

Pakitetaan tulevaisuuteen

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.6.2024 kaksi kolumnia/mielipidekirjoitusta, jotka hämmensivät liberalismin ja konservatismin meneillään olevaa kilpajuoksua. Kysymyksessä olivat Sanna Ukkolan kirjoitus ”Lipuvatko toimittajat kohti aktivismia?” ja Timo Miettisen essee ”Tulevaisuus lähestyy taas Eurooppaa takaapäin”.  Kirjoittajakumppanistaan tietämättä (?) Ukkola sohaisee liberalismin ja konservatismin herkkää suhdetta, kun taas Miettinen pohtii, miksi konservatismi (taantumus) on nousussa juuri nyt. Ukkolan näkökulma on selvästi konservatismia myötäsukaisesti arvioiva ja vastaavasti liberalismia kritisoiva. Vastakkainasettelua täydentää Miettinen, joka hakee vertailukohtaa   nykypäivään aina Napoleonin sodista ja niitä seuranneesta konservatiivien noustusta, jota hän vertaa nykytilanteeseen todeten,  että näissä kahdessa ajankohdassa on jotain samaa. Miettisen pohdinnassa on perää: kysymys on mielestäni liberalismin vapaasti virtaavan vuorovaikutteisuuden vaihtumisesta konservatiiviseen (tai peräti taantumukselliseen) mielipideavaruuteen.

Asetun seuraavassa liberalismin myötätuntoiseksi ymmärtäjäksi kaikista sen virheitä huolimatta.

Liberaalin demokratian kohtalonhetkistä olen kirjoittanut monta blogikirjoitusta. Ne ovat pyrkimys analysoida, miksi poliittiset ja ideologiset konservatiiviset voimat ovat  saaneet nyt  lujan otteen monin paikoin  maailmasta. Olen samalla tehnyt surutyötä menneiden, 60-lukulaisten liberaalien ihanteideni puolesta.

Miten pääsisin aiheeseen kiinni? Pienen  miettimisen jälkeen päädyin niinkin kauas kuin Yhdysvaltoihin ja toisen maailmansodan aiheuttamaan muutokseen sen ulkopolitiikassa. Tällä oli suuri merkitys Länsi-Euroopan valtioiden toipumiseen sodasta.

Tein aikoinaan sivulaudaturtyön ”Kylmän sodan tulkinnoista” tutkintooni (1976). Aikaa on kulunut enkä rakentaisi enää maailmankäsitystäni tuon työn varaan, mutta jälkensä tutkimustyö minuun jätti. Voin nyt todeta, että Yhdysvaltain  ulkopolitiikan Grand Old Manin George Kennanin silloin (1940-luvun  lopulla) konservatiiviseksi tulkinnaksi arviomani näkemys kylmästä sodasta  kuulostaa tänään hyvinkin liberaalilta näkemykseltä tulevien vuosikymmenien näkökulmasta. Kennanin pysyvä jälki historiaan jäi hänen oppinsa Policy of Containmentin kautta. Siitä on johdettu mm. Trumanin oppi. Kovuudestaan huolimatta Kennan oli kykenevä asettumaan vihollisen asemaan ja kritisoi kylmän sodan sotaintoa.

Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa Venäjän diplomaattisen patoamisen varaan,  niin hänen ystävänsä ja kilpailijansa Paul Nitze käänsi ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi, joka ärsytti suuresti Kennania  varsinkin,  kun Nitze oli vahvoilla USA:n käytännön politiikassa.

Tulevaisuuden kehityssuuntaa haettiin ns. Nitzen komitean työn (1950) tuloksesta. Yhdysvallat pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama em. Paul Nitzen komitea totesi, että Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa ”kahden prosentin säännön” kanssa.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä Yhdysvalloilla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti pitämään rahoituksen vähintään kahdessa prosentissa vuosittaisesta talousarviosta. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

Missä kohtaa hyppäisin historian vankkureille kertoakseni näkemykseni, miten em. kehitys vaikutti Euroopan liberalismin ja konservatismin väliseen jännitteeseen? Timo Miettisellä on ainakin osavastaus tähän problematiikkaan. Hän lainaa kirjailija Rahel Varnhagenia vuodelta 1815, josta tuntui, että  Euroopan pysähtyneisyyden keskellä käsitys menemisestä tulevaisuutta kohti on virheellinen ja oikein on sanoa, että tulevaisuus lähestyy meitä  takaa päin. Samalla syntyi vaikutelma, että edistykselliset ihanteet ovat väistymässä vanhoillisten ajatustottumusten tieltä, joita edusti  Wienin kongressin ympärille kietoutunut  Pyhä allianssi. Ajatukset  1700-luvun lopun vallankumouksellisesta odotuksesta haihtuivat ja korvautuivat kuninkaiden jumalallisella valalla. Kysymys ei ollut pelkästään miedosta konservatismista vaan syvälle käyvästä taantumuksesta, jota ohjasi pelko joutumisesta takaisin 1700-luvun lopun vallankumouksellisten voimien temmellyskentäksi.

Liberaalien taakkana oli tuolloin,  ja on nyt menneisyyden painolasti, joka on kivirekenä vedettävänämme ajateltaessa konservatismin perintöä.

Miettinen vetää johtopäätökset nykypäivään, että konservatismin huonoimmat piirteet leviävät maanosalaajuisesti ja tekevät tyhjäksi monet hyödylliset liberaalit odotukset ja interventiot.

Euroopalla on vastassa monia liberaaleja haasteita (esim. vihreä siirtymä),  joita nyt eurovaaleissa valtaansa todennäköisesti lisäävät oikeistokonservatiivit pyrkivät vesittämään tai kaatamaan kokonaan.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mitä on nykyajan oikeistokonservatismi käytännössä?

Yksi konservatiivisten voimien puolesta taistelevista  mediahahmoista on toimittaja Sanna Ukkola. Hän tarttuu edellä mainitussa HS:n mielipidekirjoituksessaan liberalismin härkää sarvista ja hyökkää koko naisellisella energialla epäkohdiksi kokemiensa asioiden kimppuun. Näitä ovat mm. Ukkolan erikseen mainitsema  median epätasapuolisuus  ja puolueellisuus. Tosimiesten tuntema epäluottamus vielä korostuu, koska Ukkola selittää sen johtuvan siitä, että liberaalit tosinaiset ovat täyttäneet toimittajien vakanssit.

Ukkola mainitsee, että tutkimusten mukaan vihreistä naisista mediaan luottaa 91 prosenttia kaikista vihreistä, joka sekin vahvistaa Ukkolan epäilyä median  puolueettomuudesta. Itse asiassa hän julistaa puolueettomuudeksi mieltämänsä ajattelun menetetyksi! Hän syyttää lehdistöä mm. maakunnissa asuvien sivuuttamisesta. Eliitti – vennamolaiset ”Helsingin herrat” -  sanelee median tyylikirjaston ja -sisällöt.

Ukkolan mielestä kuva vahvistuu tulevaisuudessa, koska journalismin opiskelijoista 80 prosenttia on naisia. Tästä Ukkola vetää siekailematta johtopäätöksen, että naiset kannattaessaan punavihreitä arvoja  vaikuttavat median vastaaviin sisältöihin niiden tehokkuutta ja voimaa lisäävästi. Taitavat puheet ”akkavallasta” väärin kohdeltujen ja aliarvioitujen naisten sijasta – olla relevantti totuus tästä päivästä!

Suomessa luottamus mediaan on ollut perinteisesti korkealla tasolla. Nyt  Ukkola  kyseenalaistaa tämän ja ennustaa, että median  auktoriteetti ja yleisön luottamus tulevat laskemaan. Ukkola kohdistaa rajun hyökkäyksen median puolueellisuutta kohtaan väittäen sen olevan  kannattamansa ideologian aktiivi ajaja.

EU-vaalien seurauksena on mahdollista, että oikeistokonservatismi tai taantumuksen aika  vahvistuu punavihreän ”salaliiton vastapainona”. Ukkola tuntuu olevan vähintään yhtä aktiivinen konservatiivisten arvojen ajaja kuin mitä hän sanoo liberaalien vastaavista päämääristä. On vastattava samalla mitalla ja mielellään korkojen kanssa. Oleellista näyttää olevan  -  ei objektiivisuuden tavoittelu – vaan sen myöntäminen, että puolueellisuus on hyväksyttävää, koska muutkaan eivät noudata tasapuolisuutta.

Epäilen, että tällainen silmä silmästä kaksi parhaasta – menettely ei ole kovin rakentavaa.   

Ukkola pyrkii erottamaan nuorten toimittajien kannanotot vanhempien vastaavista. Tutkimusten mukaan nuoret eivät pidä  objektiivisuutta samassa arvossa kuin vanhempi toimittajasukupolvi. Liberaaleja periaatteita korostavana  pidän vähintäänkin arveluttavana, jos objektiivinen (tai objektiivisuuteen pyrkivä) tiedontuottaminen olisi jotenkin vähempiarvoista kuin taustaideologiaan  sidottu mielipide.

Jos Ukkolan mieleinen valistaminen, yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja muutoksen ajaminen ovat periaatteina tiedottamisessa, syntyy paljon mielipiteitä ruokkivaa vasta-argumentointia, joka sinänsä on OK. Perusteltua olisi kutenkin tuottaa joka tapauksessa  objektiivista tietoa, joka kestää vertailun subjektiivisen tiedontuotannon rinnalla.

Milloin liberalismi on sortunut liioitteluihin ja ylitulkintoihin?

Liian pitkälle viety wokenismi ärsyttää. Sanojen ja mielipidekieliopin avulla pyritään hallitsevaan asemaan, mitä aikoinaan taistolaisetkin tavoittelivat omassa ideologiassaan. Alun perin ihan järkevän wokenismin tyylikirjastosta lainatut ehdottomuudet eivät kanna mihinkään pysyvään muutokseen liberaalissa demokratiassa.

Ovatko toimittajat (oikealla ja vasemmalla) siis lipumassa kohti ”aktivismia”, kuten Ukkola asian muotoilee?  Ukkola  tavoittelee luultavasti tilannetta , jossa on kysymys yhteiskunnallisten suuntien välisestä ideologisesta taistelusta vasemmisto- ja oikeistotoimittajien kesken. Ukkolan oletus on kai,  että ei-vasemmistolaiset toimittajat haastaisivat aktivismillaan vasemmistolaiset toimittajat, jotka nyt Ukkolan mielestä ovat määrällisesti mielipidejohtajia.  Siihen viittaa hänen arveluttava toteutumaton tavoitteensa selvittää toimittajien puoluekannat. Asiayhteydestä päätellen enemmistö heistä  on Ukkolan mielestä vasemmistolaisia, ja se näkyisi kirjoittelussa. Hän unohtaa kokonaan, että päätoimittajista karkeasti ottaen 90 prosenttia on maailmankatsomuksen puolesta porvarillisia.

Ukkola tuntee kyltymätöntä vetoa mielipidekirjoitteluun, jossa tavoitteena ei ole objektiivisen tiedon tuottaminen, vaan mielipiteen oikeuttaminen totuuden lähteenä. Onko tässä kysymys Donald Trumpin alkukauden tutusta julistuksesta, jossa  jokaisen oma totuus on perustellusti yhtä oikea kuin kenen tahansa totuus?

Sanna Ukkola käyttää omaa asiaa edistääkseen olkinukkeargumentointia. Siinä vastapuolen  väitteet esitetään vääristeltynä aina karrikatyyriksi saakka: media esitetään pakkosyöttäjänä, media on jo valmiiksi valinnut suosikkinsa, media on jo valmiiksi valinnut kritiikin kohteensa jne. Ukkola kaipaa itse määrittelemäänsä moniäänisyyttä eikä ”vasemmistoaktivisteja täynnä olevaa tv-paneelia, jossa on mukana yksi kiintiökonservatiivi”.

Mitä enemmän oikealla olet konservatismissasi, sitä enemmän näet olkinukkeja ympärilläsi. Uskookohan Ukkola itsekään kokemakseen ”panelointiin” manipuloinnista  ja indoktrinaatiosta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

On syytä erottaa toisistaan (1) arjen vastakkainasettelusta kumpuava jyrkkäkin väittely ja (2) toisaalta periaatteellinen ideologisiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin perustuva vastakohtaisuus. Viime mainitusta paradigman muutoksesta esimerkkinä voidaan pitää  vuoden 1815 vallankumouksellista tilannetta. Nyt näkyvissä oleva liberalismin ja oikeistokonservatismin (”laitaoikeisto”) ristiriita on ehkä lähempänä suurta vedenjakajaa ideologioiden välillä kuin mitä on oltu pitkiin aikoihin.

Viime kädessä olisi siis pystyttävä vastaamaan periaatteelliseen kysymykseen, onko nyt syntymässä  – pitkän liberalismin kauden n voittokulun jälkeen – oikeistokonservatiivinen pitkän aikavälin megatrendi, vai onko tässä konservatismissa  kysymys vain yhdestä lisäyksestä menneisyyden vaihtelevaan muutoskiertoon?