Valtionvelan suhteellinen osuus riippuu laskenta-ajankohdasta

 

Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla 25.4.2024 otetaan kantaa Suomen talouden nykytilaan kehysriihen pohjalta. Useat tahot ovat arvioineen talouden kasvuvauhtia 2024-25. Arviot ulottuvat yhden prosentin suuruisesta talouden suipistumisesta (2024) 1,5 prosentin kasvuun (2025).Talouden heikohkoon kasvuun katsotaan olevan syynä hallituksen sopeutustoimet (lue: leikkaukset) ja lakot.

Talouden negatiiviset impulssit kuittaavat kulutuksen kasvuodotukset. Sitä paitsi kulutusverojen korotukset, lainojen korot  ym. heikentävät kulutuksen näkymiä. Pahaksi onneksi työttömyyden kasvu 60 000 työttömällä vuodessa osuu juuri tähän talouden apeaan kohtaan.

Hesari arvioi taloutta kroonisesti  murheelliseksi. Toiveikkaampiakin arvioita toki löytyy. Vesa Vihriälä TV:n ajankohtaislähetyksessä näki tummien pilvien välissä auringonpilkahduksia.

Hesarin kirjoituksessa verrataan Suomen velkasuhdetta Ruotsiin ja Tanskaan. Todetaan, että se on kahdessa naapurimaassa noin 30 prosenttia/bkt (suunta alaspäin) ja Suomessa 76 prosenttia/bkt (suunta ylöspäin. Tässäkin tapauksessa on todettava, että Nokia-huuman ollessa kiivaimmillaan Suomen velka painui lähelle 30 prosenttia. Taloudella on siis iskukykyä. kaiken onnistuessa. Sikäli olisin optimistisempi kuin alan asiantuntijat arvioissaan. Ikävästi Suomen velkaantumistahti on nykyisellään Euroopan nopeinta, joka vahvistaa kuvaa talouden alakulosta.

Suomi on osoittanut, että se pystyy Ruotsin kaltaiseen velkasuhteeseen, jos työntuottavuus nousee Ruotsin tasolle, missä se olikin parhaina Nokia-huuman vuosina, mutta nyt hallitus säästää, joka vaikeuttaa investointeihin panostamista.

Puhutaan paljon vihreästä siirtymästä, mutta saako Suomi kilpailutilanteessa investointeja, jos naapurit Keski- ja Etelä -Euroopassa saavat jättimäisiä tukia investointeihin, kun taas Suomessa tuet valuvat jähmettyneen ja osin vanhakantaisen teollisuuden tukemiseen.

:::::::::::::::::::::::::::

Lainaan ohessa - teemaan liittyen - erästä vanhempaa kirjoitustani soveltuvin osin:

T&Y-lehden numerossa 1/2024, artikkelissa ”Kaikesta huolimatta kohtuullinen 2000-luku” Kevan toimitusjohtaja Jaakko Kiander avartaa käsitystämme talouden pitkän aikavälin taloussuunnittelusta ja strategioista. Kianderin lähtökohta on sama kuin minulla edellä eli kuva taloudesta on mielikuvissamme synkkä. Kiander kiepauttaa talouden hyrrää pitkällä aikavälillä sellaiseen asentoon, että kuva paranee! Perusasetelma on siis, että talouden kasvu vuoden 2009 jälkeen aina tähän päivään saakka on ollut pääsääntöisesti vaatimatonta. Julkisen talouden kuva tulevaisuudessa on myös erittäin haastava.

Kianderia lainaten tällaisten tarkastelukulmien ongelma on se, että valitaan tietoisesti ne ajanjaksot tarkastelun kohteeksi, jotka tukevat omaa usein tarkoitushakuista lopputulosta. Niinpä vuodet 2009-2023 ovat olleet keskimäärin heikon tai olemattoman kasvun vuosia. Tosiasia on kuitenkin, että talouden vaihtelut ovat olleet suuria viime vuosikymmenellä.  Erityisen huonoja kasvun vuosia olivat vuodet 2009 ja 2020 (ja kohtalaisen  hyviä vuosia 2010-11). Nyt tullaan asian ytimeen. Jos lähtökohdaksi otetaan kokonaistuotannon taso vuonna  2000, niin vuosien 2000-2023 keskimääräinen talouskasvu  Suomessa ei ollut sen huonompi tai parempi kuin euroalueen maissa keskimäärin. Selitys on tietenkin siinä, että aikaväli 2000-2008 kuuluu noihin alussa mainittuihin ”lihaviin” Nokia-vuosiin, joita olivat  vuodet 1994-2007 (tässähän joutuu turvautumaan miltei raamatullisiin ilmaisuihin). Kysymys tällaisissa tarkasteluissa  on siitä, mitkä vuodet valitaan mukaan  ja siitä kuinka paljon ”epäsymmetrisiä  häiriöitä” sisältyy tarkasteluvuosiin.

Kasvoivatko julkiset palveluvelvoitteet niin laajoiksi ja kalliiksi Nokia-vuosina (ja heti niiden jälkeen), että laihempina vuosina niitä ei pystytty katteellisesti rahoittamaan? Vai onko/oliko Suomen talouden kasvupotentiaali (työn tuottavuus) lähtökohtaisesti niin heikko, että talouden kasvu heikkeni jyrkästi, kun Nokia-moottori rupesi yskimään?

Lopulta kysymys on siitä, mikä tarkastelutapa on lopputuloksen kannalta järkevin. Hallitus asettaessaan tarkasteluun 15 laihaa vuotta ”2008-2023 haluaa osoittaa, että vertailu muihin EU-maihin antaa Suomen tilasta ankean kuvan. Kiander taas haluaa osoittaa, että paras arvio saadaan riittävän pitkällä tarkasteluvälillä, jolloin epäsymmetriset häiriöt/myönteiset signaalit osittain tai kokonaan kumoavat toisensa  ja päästään lähemmäksi arkitodellisuutta.

Kysymys on myös hermojen pitävyydestä,  lähdetäänkö säästöjen ja leikkausten tielle vai suositaanko pitkän aikavälin (riski)sijoittamista tulevaisuuteen. Julkisen talouden kunto näyttää muodostuvan ratkaisevaksi tekijäksi arvioitaessa Suomen selviytymistä (jollei sitten maailmanrauha järky) tulevista haasteista. Tässä kirjoituksessa on keskitytty bkt:n kehityksen seurantaan ylätasolla jättäen sen eri alakomponentit vähemmälle tarkastelulle.

 

Kilpailevien elämänmuotojen taistelu

 

 Vladimir Solovjev, yksi Vladimir Putinin 2000-luvun takapiruista - eikä ollenkaan pahimmasta päästä - totesi kerran ikään kuin ohimennen, että Aleksanteri I toimi kristikunnan yhdistäjänä viitaten siihen, että Aleksanteri oli sen liittouman johdossa, joka Napoleonin tappion jälkeen eteni aina Pariisiin saakka. Onhan se saavutus, Stalinkin pääsi vain Berliiniin Saksan toisessa maailmansodassa kärsimän rökäletappion jälkeen.

Voiko enää olla suurvenäläisempää asennetta! No, voi toki, mutta palataan siihen myöhemmin. Solovjevia harmitti, ettei Aleksanterin työ saanut jatkoa. Onneksi meillä on Vladimir Putin, joka puheiden perusteella voi täydentää Aleksanterin saavutusta!

Venäjällä on ollut intohimoinen tarve verrata omaa maata Eurooppaan. Välillä vallitsee alemmuudentuntoinen asenne sen johdosta, että Eurooppa  edustaa edistystä – jopa Venäjäkin myöntää sen. Mutta sitten herää vastavoima, jossa suuruudenhullu ekspansioajatus peittää alleen kaiken järjen käytön. Vallitsee elämänmuotojen välinen taistelu

Ehkä kattavimmin venäläisten arvojen ylemmyyttä on koostanut Sergei Lavrov, jonka mukaan lännen messianismi eli arvojen tuputtaminen on eurooppalaisen jälkikristillisyyden osa ja syypää nykyiseen epävakauteen. Lavrov puhuu uudesta yksinapaisesta maailmasta (ei kuitenkaan Amerikka-johtoisesta yksinapaisuudesta). Hän tarkoitti yksinapaisuudella yhden ja saman arvojärjestelmän omaksuvia maita, jotka muodostavat yhtenäisen ryhmän. Siinäpä pohjaa uudelle vallankumoukselliselle elämänmuotokamppailulle.

Lavrov jatkaa ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”.  Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus  on - niin kuin Lavrov väittää – Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

::::::::::::::::::

Nykyään ideologista sotaa käydään usein uskonnollisin tunnusmerkein.Timo Vihavainen on antanut  Kanava-lehden uusimman kolumninsa nimeksi (Kanava 3/2024) ”Pyhä sota”. Käsittelyn kohteena ovat Venäjän traumaattiset suhteet entisiin Neuvostoliiton osavaltioihin, ja Ukrainaan erityisesti, sekä koko muuhun maailmaan. Samalla yhdistän Vihavaisen kolumnin otsakkeen yhä suuremmilla kierroksilla käytävään ja itsetarkoitukselliset mittasuhteet saaneeseen sodan lietsontaan. Kokous järjestettiin Moskovan patriarkaatin tuella korostaen äärimmäisiä tavoitteita Moskovan politiikassa.

Kolumnin sisällössä Vihavainen viittaa ”Venäläisen maailman” (Russki mir) edustajakokoukseen pääsiäisen alla. Kokouksen viesti oli, että Pyhä sota Ukrainaa vastaan on saatettava loppuun ja Ukraina (Vähä-Venäjä) on liitettävä kolmiyhteyteen Iso-Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Vihavainen pitää kokouksessa annettua manifestia fasistisena. Tavoitteena on Venäjän väkiluvun nostaminen 100 vuoden aikana 600 miljoonaan ja siirtyminen maaseutumaiseen asumiseen. Perhearvot on tarkoitus palauttaa suurperheitä suosivaksi. Sanalla sanoen tarkoitus on kääntää aikakelloa taaksepäin menneen maailman olosuhteisiin. Samaan aikaan Venäjällä on meneillään kilpailu siitä, kuka tarjoaa ekspansiivisimman ratkaisun tulevaisuuden itseasetettuihin haasteisiin.

Em. kokouksessa kollektiivinen länsi julistettiin saatanalliseksi. Kompromissia lännen kanssa pidettiin mahdottomana.

Tavallisen venäläisen kanta meneillään olevaan sotaan on vaihdellut, mutta kääntynyt nyttemmin puolustamaan Venäjä toimia Ukrainassa. Lännen odotus kansan enemmistön asettumisesta sotaa vastaan on osoittautunut vääräksi.

Militaristinen kansallismielisyys on voittanut puolelleen yhä useampia venäläisiä. Sodan uhrit – mitä enemmän heitä on – kääntävät väestön myötätunnon uhrauksia suosivaksi ja ymmärtäväksi ja sotaisaa asennetta ruokkivaksi.  Edellä mainitut seikat ovat kohottaneet ”Voiton päivän” juhlallisuudet ennen näkemättömiin mittoihin.

Venäjän ortodoksisen kirkon mahtiaseman vuoksi sodalla on vankkumaton kirkon tuki ja sota on saanut pyhän sodan luonteen.

:::::::::::::::::::::::::::

On syytä huomioida, että länsi ei ole jähmettynyt siilipuolustukseen vaan on tarjonnut kilpailukykyisen mallin. Läntinen demokratia on taistellut omien arvojensa puolesta hyvällä menetyksellä.

Yksi menestyksekkäimmistä ”vallankumouksista” viimeisen sadan vuoden aikana on ollut liberaalidemokratian läpimurto. Se on selvinnyt voittajana autoritaarisista oikeistohallinnoista. Se on voittanut myös sosialistisen talousjärjestelmän omaksuen siitä vain yhteiskunnallisen osallistumisen maltillisimmat osat. Sen valta on pistetty lujille vasta aivan viime vuosina. Liberaalidemokratian menestys perustuu ehkä kaikkein selvimmin pitkäjänteiseen kehitystyöhön. Mitään ei ole saatu ilmaiseksi, mutta perusta, joka on luotu on osoittautunut kestäväksi puhutaanpa sitten  konservatiivisävytteisestä tai vasemmistosävytteisestä liberaalidemokratiasta.

Vasta näinä aikoina autoritaariset hallinnot ovat haastaneet avoimesti liberaalidemokratiat. Haastajina ovat arabifundamentalismi, Kiina ja Venäjä sekä näiden myötäilijät.

Liberaalidemokratian parhaat päivät osuivat sen nousuvaiheeseen toisen maailmansodan jälkeen . Vallankumoukset ovat yleensäkin olleet parhaimmillaan nousukiidossa, kun kaikki on uutta ja edistystä lupaavaa. Tottumus tai turtuminen (uutuuden viehätyksen sammuminen) ovat vallankumouksen pahimmat vastustajat, kuten myös mahdollinen vallankumouksellisten taistelu vallasta toisiaan vastaan.

Venäjällä on asetuttu aggressiivisesti puolustamaan Venäjän (lue Putinin) maailmanjärjestystä. Taistelun luonne ratkeaa vasta tulevina aikoina, mutta vastakkain ovat lännen kieltämättä haasteellinen vapaaehtoisuuteen perustuva yhtenäisyys ja yhteistyökyky ja Venäjän pakkoon perustuva autoritaarinen ja voimavaroja tuhlaava järjestelmä.

 

Tulkintoja ja tuntemuksia presidentti Stubbin lännettyneestä ajattelusta

 

Helsingin sanomat tarttui Alexander Stubbin alkukauden aktiviteetteihin ja linjavalintoihin laajassa kirjoituksessa, joka  oli nimetty ”Stubb: Meillä on nyt  enemmän valinnanvaraa”. Etusivun pääkirjoituspalatalla seurasi tarkennus edelliseen: ”Stubb avasi linjaansa, jonka ytimessä on länsi”.  Molemmat kertovat osatotuuden Stubbin ajatuksista, sanoista, sisimmästä, mutta eivät läheskään kaikkea. Huomasin erittäin haastavaksi muodostaa omaa kantaani Suomen nykyisestä ulkopoliittisesta suuntautumisesta. Siihen tarvitaan sekä tulkintoja että tuntemuksia. Vaikeata on myös vetäytyä sen taakse, että ”katsotaan, miten tilanne kehittyy”. Tarvitaan ripeätä reagointia, mutta samalla harkittuja linjauksia.

Kun olen verrannut Niinistön linjaa Stubbin linjaan, niin keskeinen arvio  Stubbin osalta perustuu uuden presidentin kuherruskuukausiin  julkisuuden kanssa, enkä nyt tarkoita pelkästään ensimmäistä 100 päivän jaksoa. Kuva Stubbista vasta muotoutuu. Olen jo ehtinyt hieman vierastaa Stubbin avointa  ja poikamaista tyyliä  ”pahoine unineen”, joita hän sanoo nähneensä. Kun sanon näin, toistan, että  pitää olla tarkkana: ettei sorruta hätäisin johtopäätöksiin muutaman viikon aikaikkunan kokemuksella  uudesta presidentistä. Onneksi  takana on vaalitaistelu,  joka täydentää kuvaa keskeisten ehdokkaiden  ajattelutavasta.

Äärimmilleen pelkistettynä sanoisin, että lännettymisen leima on jättänyt syvän, ja helposti tunnistettavan jäljen Stubbiin. Niinistö näyttäytyy tässä valossa harkitsevalta, hiukan jopa epäröivältä ja ainakin mietteliäältä: ikään kuin kysyen itseltään, mihin olemme menossa? Sanon suoraan, että tunnen Niinistön linjan itselleni läheisemmäksi. Yritän silti ymmärtää niitä, jotka haluaisivat presidentin laukovan mielipiteitä itsevarmasti antaen kuvan, että päämies tietää, mitä tekee.

Olen joskus antanut Stubbille nimen ”cold war warrior”, kylmän sodan sotilas, jota ei sattuneesta syystä enää viljellä kovin yleisesti. Toinen määrittely,  joka liippaa uutta presidenttiä läheltä on Yhdysvaltain 1950-luvunn ulkoministerin John Foster Dullesin  sanomaksi väitetty tokaisu: ”puolueettomat valtiot ovat moraalittomia”. Piti siis valita puolensa lännen ja idän välillä saadakseen osakseen hyväksynnän. Ehkäpä siitä on johdettu ajatus, että Suomi oli ”harmaalla vyöhykkeellä”, jollain hankalasti hahmoteltavalla  tavalla ”puolueeton”, mutta kuitenkin merkitsevästi – pakon edessä -  itään päin kallellaan.  

Niinistö ei ehkä kokenut sittenkään  oloaan epämukavaksi, vaan haki linjansa Ukrainan sodan sumussa. Stubb taas liputtaa yksiselitteisesti lännen voittoisan ideologian puolesta, vaikka myöntääkin tilanteen haastavuuden.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomettumiskäsitettä kumpaankaan presidenttiin, ei nyiseen eikä hänen edeltäjäänsä,  ole liitetty missään asiallisessa yhteydessä. Itse olen tuominnut suomettumisessa yhden piirteen nimittäin sen, että jotkut suomalaiset käyttivät neuvostosuhteita toisia suomalaisia vastaan, mutta kuinka paljon suomettumisessa oli kysymys tasapainoilusta idän ja lännen välillä suurten ja pienten valtioiden kesken? Koen, että suomettumisesta käyttäytymiskaavana ei koskaan ole vapauduttu (eikä vapauduta) geopoliittisista syistä, ei edes nykyisessä lännettyneessä tilassa, niin vaikeaa  kuin sitä onkin myöntää. Sanon näin, vaikka Venäjän paine tai painostus on ollut enemmän tai vähemmän Suomen uhkana ainakin 700 vuotta ja jatkuu edelleen. Tätä tosiasiaa olen kerrannut tuoreessa blogikirjoituksessa ”Kamppailu suvereniteetin säilymisestä” 11.4.2024. Useimmat suomalaiset kokivat vapautumisen tunteen, kun Venäjän paine alkoi hellittää1980- ja 1990-luvun kuluessa. Nyt olemme uudessa tilanteessa joka sekään ei ole paineeton sotaa enteilevän ilmapiirin vallitessa, päinvastoin.

Entinen Moskovan suurlähettiläs, nyt eläköitynyt  Hannu Himanen on arvostellut presidentti Niinistöä mielin kielin suhtautumisesta Venäjään tai ainakin siitä, että Niinistö ei vetänyt tarpeellisia johtopäätöksiä Venäjän aggressioista riittävän ajoissa. Rohkenen olla eri mieltä.

Kukaan ei puhu enää idänkaupan potentiaalista Suomen ulkomaankaupassa. Tilanne hyväksytään pakotteineen olemassa olevaksi realiteetiksi. Suomen talouden nykyisten vaikeuksien keskellä Venäjänkauppaa ei näytetä kaivattavan. Kuitenkin pitkällä aikavälillä se jättää ihan varmasti  kasvuun aukon.

Hesarin haastattelussa Stubb toistaa tuttuja teesejään: kyllä, Suomi elää ulkopolitiikassa uutta käänteentekevää aikaa, kyllä, Natoon liittyminen sanelee pitkälle Suomen suuntautumisen, kyllä,  Suomen on juuri nyt maksimoitava vaikutusvaltansa maailmanpolitikassa, kyllä, Suomen toimintavapaus ei ole koskaan historiassa ollut näin laaja. Olemme nyt siis ainutlaatuisessa asemassa Stubbin mukaan. Rohkenen nostaa varoittavan sormen pystyyn: historia on kesken. Minua kiusaa ajatus, että Stubb elää hetkessä. Entä seuraavassa hetkessä?

Minulla on joitakin epäilyjä Stubbin ajatuskukkasten suhteen, mutta joissakin asioissa hän liikkuu ajan hermolla, kuten korottaessaan globaalin etelän idän ja lännen rinnakkaiseksi voimatekijäksi tulevaisuudessa Tarja Halosen tapaan. 

En mahda mitään sille, että vierastan ajatusta, että  kaikki tuntuu olevan suurta ja ”ekseptionalistista” nyky-Suomen ulkopolitiikassa. Vähintäänkin haemme paikkaa amerikkalaisen ekseptionalismin suojista. Olemme irtautuneet pahasta ja liittoutuneet hyvän kanssa!

Entä Suomen suvereniteetti? Miten sille on käynyt tai käymässä. Olemmeko nyt pysyvästi liittoutuneet tahon kanssa, jossa voimme tuntea olevamme aidosti suvereeni valtio. Ukrainan sotakaan ei koske meitä? Voiko USA rajoittaa Suomen suvereniteettia? Tuskin ainakaan Nato-sopimuksen kautta, jonka viidettä artiklaa pidän hampaattomana maiden välisten yhteistyöpuutteiden takia ainakin silloin, kun konflikti laajenee maailmanlaajuiseksi. Sen sijaan DCA-sopimus sisältää useita potentiaalisesti suvereniteettia rajoittavia kohtia. Epäilen jopa , että suvereniteetin rajoitukset saattavat joillakin suomalaisilla tahoilla olevan toivottavia.

Tiedämmekö kaikki ulottuvuudet, jotka liittyvät Yhdysvaltain kanssa tehtyihin diileihin? Kuinka luotettavasti amerikkalaiset  vastaavat omista velvoitteistaan?

Ristiriita tuntuu ilmeiseltä. Stubbille Venäjää ei ole, eikä tule  enää olemaan siinä asemassa, jossa se on ollut kylmän sodan aikana ja kauan sitä ennen useissa kohdin historiaa. Toisaalta Venäjä samaan aikaan rakentaa maailmanjärjestystä (Putin order), jossa se  itse on maailman napa. Jompikumpi  näkemys on totuudelle vieras. Putinin Suur-Venäjällä on kannustimena esimerkiksi se, että Aleksanteri ensimmäinen seisoi valloittajan paikalla Pariisissa vuonna 1814  ja marsalkka  Zukov Berliinissä 1945.  

Suomi ja sen suvereniteetti on ollut ikiaikoja kolmen suurvallan puristuksessa: Venäjän, Ruotsin ja Saksan. Kukin näistä on osoittanut häikäilemättömyyttä oman edun tavoittelussa. Suomen armeijan taistelutahdolla ja hyvällä onnella vastoinkäymistä on selvitty, mutta uhraus on ollut suuri.

Stubb näkee Euroopan olevan kahtiajakautuneena näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan. Minusta hänen  perustelunsa eivät kuitenkaan ole kestävällä pohjalla. Eurooppa on ollut kahtiajakautunut toiseen maailmansotaan liittyvän tapahtumasarjan seurauksena,  mutta muilta osin se on ollut jakautunut moniin valtablokkeihin  satojen vuosien  aikana. Juuri tälläkin hetkellä Eurooppa pirstaloi itseään ja kannanottojaan, vaikka paperilla sen pitäisi olla yhtenäisempi kuin koskaan (EU, Nato). Itsekkäiden valtapyyteiden maanosana Eurooppaa vaivaa degeneroituminen. Sitä vaivaa myös vastuunkannon puute koskien sekä sen sisällä toimivia yhteisöjä että yksittäisiä maita.

Stubbin näkemyksissä kiinnittää huomiota johtopäätösten ristiriitaisuus. Hän esimerkiksi toteaa, että muutos ulkopolitiikassa kohdistuu liikaa Natoon! Ylipäätänsä julkinen keskustelu on liian sotaisaa  kansalaisten miestä.  Olen kuitenkin käsittänyt niin, että Stubb itse kalisuttelee  asearsenaalia  ja ylikorostaa Naton merkitystä turvallisuustekijänä.  Hän myös mielellään luettelee aselajeittain Suomen armeijan vahvuuksia ilmeisesti oman uskonsa vahvistamiseksi. Miksi, kyllähän potentiaaliset kilpailijat ja kumppanit tietävät voimasuhteet.

Presidentti Niinistö on suhtautunut vieroksuen käsitteisiin ”Nato-Suomi” ja ”Nato-presidentti” ,joita Stubb on suosinut. Vanhana Nato-kriitikkona olen jakanut Niinistön vieroksumisen.

Perusteltua sen sijaan  on  pyrkimys kahdenvälisten suhteiden parantamiseen Kiinan, Brasilian ja Nigerian kanssa. Suomella ei ole rasitteenaan kolonialistista perinnettä. Arvopohjan ohuus kyllä joutuu koetukselle näitä suhteita syvennettäessä

Stubbin mielitermi, ”arvopohjainen realismi”, joka on USA-tuomisia – tarjoaa kompromissin   autoritaaristen valtioiden kanssa toimimiseen, huolehtien kuitenkin demokraattisten periaatteiden noudattamisesta. Arvopohjaisuus on selvästi liipaisimella tässä yhtälössä, johtuen autoritaarisuusarvojen voimistumisesta.

Neuvostoliittoon aikanaan kohdistunut ylivarovainen arvostelu on nyt vaihtunut varovaisuuteen Yhdysvaltoja kohtaan. Viime mainitun Stubb tosin ymmärrettävistä syistä kieltää, mutta sanoisin, että se on ilmiselvä linja. Stubb on länsiorientoitunut valtionpäämies kiireestä kantapäähän. Ulkopolitiikan Stubb näkee kolmen kauppana, presidentin, hallituksen ja eduskunnan, laajentaen vastuullisten tahojen piiriä Niinistöön verrattuna.

Nykyisin maailmalla vallitsevan suuntauksen mukaisesti Suomessa on eräissä gallupeissa korostunut kansalaisten kaipaaman vahvan johtajan rooli muiden keskeisten  instituutioiden sijasta. Stubb ottanee vahvan johtajan luottamuksen  mielellään vastaan.

Uuden sukupolven Ayn Rand

 

Hesarin (HS:n artikkeli  6.4.2024: ”Nollatoleranssi ruikuttamiselle”) toimittaja Hanna Mahlamäki on haastatellut  kokoomusnuorten puheenjohtajaa Binga Tupamäkeä, joka julistaa ”syvällisempää oikeistolaisuuden” sanomaa. Kaikki poliittiset suunnat opiskelleena (heh!) ensimmäinen ajatukseni oli varsin kyyninen: ”Jaaha, nyt olemme edenneet tähän vaiheeseen”.

Juttua lukiessani tuli mieleen omien opiskeluaikojeni taistolaistrendi 1970-luvun alussa, josta onnistuin pysymään erossa. Se oli yhtä vasemmalla kuin Tupamäki nyt on oikealla. Ideologian sävyssä ja jyrkkyydessä on yhtymäkohtia, mutta on totta vieköön  eroavaisuuksiakin. Yritän seuraavassa kuitenkin irtautua sekä oikeisto- että vasemmistodogmatismista niin hyvin kuin pystyn. Vielä on muistettava yksi asia: kautta aikain puolueiden nuoriso-osastot ovat olleet emopuoluetta radikaalimpia.

Tupamäki tuntuu olevan kaikkea sitä vastaan, joka vähänkään haiskahtaa vasemmistolaiselta, siis esimerkiksi feminismiä kohtaan. Hän on niin topakka, ettei hänen tarvitse elää vähäisimmässäkään määrin miesten kautta ja hyvä niin. Hänet voi poimia joukosta koko ajan sukupuolikoodia esiintuomatta.

Miksi edellä esitetty on maininnan arvoinen asia? Siksi, että nuorten maailmassa sukupuolet sekä meillä että muualla näyttävät eriytyneen viime vuosina ideologisesti toisistaan. Nuoret naiset ovat kallistuneet vasemmalle, kun taas nuoret miehet yhä useammin oikealle, toteaa Mahlamäki ja koko joukko tutkijoita. Tupamäen mukaan tämän ovat saaneet aikaan vasemmalle lipuneet naiset. Oikeistolaisuus poimii kannattajia machokulttuuriin suuntautuneiden turhautuneiden ja näköalattomien miesten massoista. Tuntuu siltä, että ero kasvaa avautuvien saksien tavoin (”sukupuolisakset”). Naisten poliittisen valveutumisen ja aktivoitumisen syynä lienee ainakin osittain se, että nuoret naiset ovat vihdoin nousseet barrikadeille taistelemaan kakun jaosta. Nuorten vasemmistolaistuneiden naisten osallistumisaktivisuus näkyy mm. maahanmuutto-  ja kehitysyhteistyösuuntautumisena sekä intersektionaalisen (so. sektioiden välisen) ajattelun vahvistumisena, joka käytännössä tarkoittaa toisen ihmisen asemaan asettumista. Jakolinjoja eli sektioita on useita, ja vasemmalla kysymys on niiden kaikkien paremmasta ymmärtämisestä. Tupamäki ”syväoikeistolaisena” tuntee tarvetta vastustaa tätä (loputonta ) ”ymmärtämisen politiikkaa”. Että tällaiseen epäoleelliseen käytetään aikaa – asioiden ollessa kunnossa länsimaissa - on Tupamäen mielestä merkki vasemmiston hegemoniapyrkimyksistä ja – oikeistonäkökulmasta katsottuna – yksilön itsenäisen päätäntävapauden viemisestä vasemmistolaisessa hengessä.

Vastaavasti ilmastoaktivismi on ”ekofasismia”. Toisaalta herää kysymys, miksi oikeiston pitäisi vastustaa yleensä ihmisiä – sekä oikealla että vasemmalla – kiinnostavia asioita. Ikään kuin pelättäisiin, että näillä teemoilla sidotaan ihmisiä johonkin vieraaseen aatteeseen. Ei siis olla periaatteessakaan mukana sellaisessa, missä  voitaisiin yhdessä olla mukana.  

Monet naisen roolia korostaneet ovat sortuneet ylilyönteihin ja saaneet siksi vihat niskoilleen. Välillä tuntuu, ettei muusta puhutakaan. Mahlamäki viittaa maailmalla vellovaan keskusteluun, että miehet ja naiset eivät kohta enää jaa samaa maailmankuvaa.  Kuinka pitkälle tätä ajatusta voidaan viedä?  

Tupamäki tunnustaa, että hän on monien hänet tuntevien mielestä kova ihminen: ”Itse asiassa mulla on nollatoleranssi ruikuttamiselle”, hän toteaa. Sana ruikuttaa on ylemmyydentuntoinen ja halventava nimitys ihmisestä, joka valittaa toistuvasti elämän kohtelevan häntä väärin. Niin varmaankin, mutta kuka toimii tuomarina? Ahdistus on subjektiivinen kokemus, eikä ainakaan minulla ole kompetenssia määrittää onnettomana olemisen määrää ja laatua. Ensimmäisenä mieleen tulee jälleen ajatus, että Tupamäki on juuri se kova oikeistolainen, jota hän haluaakin viestittää omakuvana.

Tällainen kovuuden olotila määritetään maskuliiniseksi (esim. Lenita Airisto, Tupamäki). Tupamäki ei kaipaa vertaistukea. Elämää hallitsee hänen mielestään ratkaisukeskeisyys. Minulle tulee vertailukohteena mieleen venäläis-amerikkalainen  kirjailija Ayn Rand (1905-1982), josta kirjoitin blogissani mm. 26.11.2017 (”Ayn Randia suomeksi”).

Näin kirjoitin tuolloin  Randista:

”Randin johtoajatus on ”itsekkyyden hyve”. Tämä johti kaiken eettisen altruismin tuomitsemiseen. Hyvin monet libertaarit allekirjoittavat nämä Randin väitteet.

Rand liitti yhdistelmän järki – egoismi – kapitalismi kaksi ensimmäistä sanaa yhteen: hän halusi, että järkiperäinen egoismi olisi johtava moraalikoodi.

Rand vei egoismin käsitteen todella pitkälle. Hän ei hyväksynyt minkäänlaista uhrautumista toisen hyväksi eikä toisaalta kenenkään pitänyt odottaa jonkun toisen uhrautuvan hänen itsensä hyväksi.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma ikään kuin saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Randin mukaan enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti vähemmistön, eliitin irtautumiseen omaan paratiisiinsa.”

Pohdin tässä Randin merkillistä vaikutusta moniin johtaviin poliitikkoihin ja rahamarkkinoiden edustajiin. Minulle, kuten monelle muullekin on ollut yllätys, miten tärkeää eliitille (lue: rikkaat, johtavassa asemassa olevat henkilöt) on ollut saada etujaan puolustamaan Randin kaltainen henkilö. Tulkitsen niin, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Jos rikkaat itse joutuisivat elämöimään etujensa puolesta heidät nutistettaisiin helposti. Valitsemalla filosofi-kirjailija likaisen työn tekijäksi, he säästyvät monilta vastenmielisiltä reaktioilta.”

En yritä väittää, että Tupamäki on yksi yhteen kuin Rand, mutta jatkaessaan ajatteluaan yhä syvemmälle hän voi hyvinkin kohdata  matkalla Randin. Uskon, että he ainakin tervehtivät hyväntahtoisesti.

Tupamäki vie ajattelunsa tunnuspiirteet hyvin lähelle Randia: hän kannattaa mahdollisimman laajaa yksilönvapautta ja mahdollisimman pientä valtiota. Viime mainitussa hän lähestyy vanhaa yövartijavaltiokäsitettä (nachtwächterstaat, night-watschman state, Ferdinand Lassalle ja muut).

Tupamäki ei ymmärrä valtion tuilla tapahtuvia ohjausmekanismeja (esim. naisten työssäkäyntiä ohjaavat mekanismit).Tupamäki otaksuu, että työnjako perheen sisällä on toteutettavissa sisäisellä/keskinäisellä ohjauksella.

Tupamäellä on pahoja puutteita nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän ymmärtämisessä. Hän tekee tarkemmin perustelemattomia heittoja asioiden parantamiseksi yksilökeskeisen omavastuun  suuntaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että hän vaatii hyvätuloisilta vahvempaa omaa panosta, mutta ei näytä kajoavan asiaan järjestelmätasolla (hyvä- ja keskituloiset osallistuvat suuremmalla panoksella yhteiskunnallisten velvoitteiden hoitoon kuin pienituloiset, ja saavat vastapainoksi oman osansa universaaleista taloudellista eduista, jolloin motivaatio säilyy pyrittäessä jakamaan yhteistä kakkua tasapainoisesti poliittisen järjestelmän ohjaamana).  

Tupamäki muistuttaa yövartijavaltion mallin mukaisesti valtion turvallisuuden takaamistehtävästä. Maahanmuuttajilla hän tarkoittaa ”valmiiden osaajien” hankkimista maahan ymmärtämättä, että  korkean koulutuksen työmarkkinat ovat  pienet ja kilpailu kovaa eikä Suomen houkuttelevuus ole riittävän korkealla tasolla tuntuvan vaikutuksen aikaansaamiseksi. Rusinoiden nyppiminen pullasta tuskin onnistuu.

Syntyy mahdottomia yhtälöitä: ”Monikulttuurisuus on myönteinen asia, kunhan siitä ei tule kustannuksia valtiolle!”

Kun Tupamäen ideologinen suuntautuminen on näin selvä, ei ole yllättävää, että hän tukee vahvasti oikeistokonservatiivisia poliittisia johtajia Euroopassa, mm. Riikka Purraa.

:::::::::::::::::::::::::

Kommunismin vastustaminen on Tupamäelle kaiken a ja o. Hän pistää kaikki  kritiikin panokset vanhakantaisen kommunismin (Marx, Lenin, Stalin) tuomitsemiseen. Vanhakantaista kommunismiksi sanottua sosialismia taitaa olla enää näkyvissä Pohjois-Korean ulkomuseossa. Toisaalta länsimaissa kapitalismin historiasta kiinnostuneet porvarilliset tutkijat aloittavat työnsä usein Marxista, joka muodostaa eräänlaisen kapitalismiteeman käsittelyn lähtökohdan. Tupamäelle sosialismin kehittyneitä muotoja ja variaatioita ei näytä olevan olemassa. On vain yksi puu ja siitä kasvavat arvottomat, tuhoon tuomitut versot. Tuhlaako hän voimavarojaan varjonyrkkeilyyn joitakin menneiden aikojen haamuja vastaan, vai pelkääkö hän todella, että kaiken jälkeen kommunismi vielä nousisi.

Parasta mitä Marxille voi tapahtua on hänen palauttamisensa 1800-luvun yhdeksi johtavista filosofeista ja välttää syyttämästä häntä siitä, mitä tapahtui yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Paremman puutteessa Tupamäki yrittää ylläpitää käsitystä, että sosialismi Marxin innoittamana piileskelee edelleen rakenteissa eikä se poistu vaihtoehtojen  joukosta ennen kuin viimeinenkin maaperään kiinnittynyt sosialismin juuri on kitketty pois.

Tupamäen äärimmäisen vihan kommunismia kohtaan lyö kuitenkin laudalta tässä blogikirjoituksessa esitelty Ayn Rand. Tämä ketjupolttaja syytti kommunismia kaiken muun ohella  tupakan vastaisesta valistustoiminnasta aina savukkeista johtuneeseen keuhkosairauteen ja siitä aiheutuneeseen kuolemaansa saakka.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tämän päivän kaikkein raaimpia ja räikeimpiä esimerkkejä ovat korruptoituneet väkivaltakoneistolla pystyssä pidetyt kapitalistiset maat, joissa toimii lähinnä viidakon lait.

Myöskään nykysosialisteja Tupamäki ei sijoita puoluekartalle. Mihin hän sijoittaisi Suomen vasemmistoliiton ja muut Euroopan vastaavat puolueet, entä mihin kaikki muut ”väliset arvot” ? ideologioiden kirjossa. Miksi hän keskittyy kommunismin luurankojen kolisteluun? Vaikuttaa siltä, että hän olisi joidenkin muiden mantereiden kommunismissa niin kiinni, ettei pysty näkemään esimerkiksi Euroopan laitavasemmistolaisten tai sosialististen puolueiden sopeutumista liberaalin demokratian  puitteisiin. Tästä ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun Tupamäen oma puolue, kokoomus oli samassa hallituksessa vasemmistoliiton kanssa.

Tupamäen yksinkertaistetut historianäkemykset häiritsevät. Suomen historian yksi ratkaisevimmista taisteluista käytiin kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä 1940-luvun lopulla. Silloin ratkaistiin sen yhteiskuntajärjestelmän kohtalo, joka meillä tänäkin päivänä on voimassa.

Ihan lopuksi Tupamäki myöntää vääjäämättömän, eli että kommunismi on vaikea käsite. Lopulta hän päätyy arvioon, että kommunismin kannatuksen salaisuus on sen sisään rakennettu utopia.

Mihin päätyi kirjailija Ayn Randin fiktiivinen kapitalistisen onnen tavoittelu? Eikö sekin päättynyt utopiaan?

 

Kamppailu suvereniteetin säilymisestä

 

Vaikka nyt kuvittelisimme, että meitä koskettava sotatila on kaukainen uhka, olisi tärkeää käydä syvällinen periaatteellinen keskustelu Suomen suvereniteetista (esim. oman alueemme puolustamisen kaikista keinoista) eikä vain sivuuttaa kysymys itsestään selvyytenä. Huonoimmassa tapauksessa vallitseva tilanne testataan vasta tositilanteessa. Askarruttavia kysymyksiä on paljon. Yksi kysymys voisi olla, onko Yhdysvaltain ja Suomen välinen DCA-sopimus rakennettu sen varaan, mikä USA:n mahti on ollut (menneisyydessä) vai sen varaan, mitä se on - mahdollisesti pienenevässä roolissa -tulevaisuudessa? Nämä voivat olla kaksi eri asiaa.

Entä onko Venäjä muuttumassa siitä Venäjästä, jonka tunnemme (tai luulemme tuntevamme)? Venäjä on ottanut etäisyyttä Neuvostoliiton aikaan aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt varsinkin ulkomaiset kommentaattorit  näkevät Venäjän ”valtionpuolueen”, Yhtenäisen Venäjän, omaksuvan piirteitä NKP:stä ja sen traditiosta. Putinin viittaukset Neuvostoliiton romahdukseen 1900-luvun suurimpana geopoliittisena katastrofina vahvistavat hänen haluaan palauttaa neuvostoimperiumi ainakin joiltakin osin. Kysymys on myös etupiireistä, joista Putin pyrki pääsemään yhteistyöhön USA:n kanssa. Putin katsoo etupiirien palauttamisen palvelevan Venäjän etua.

Jos presidentinvaalit marraskuussa 2024 Yhdysvalloissa johtavat Donald Trumpin menestykseen, on johtavilla suurvalloilla vastinpari vallassa. Putin ottaa hurjia riskejä tuhlaamalla inhimillisiä ja materiaalisia voimavaroja Ukrainan sodassa. Trump taas pyrkii harrastamaan näyttäviä ”diilejä”, joiden teon hän uskoo hallitsevansa, mutta jotka vaikuttavat suurieleiseltä propagandalta puolueettoman tarkkailijan näkökulmasta. Kummallakin mainitulla valtionpäämiehellä on eksoottinen käsitys poliittisen johtajan toiminnan rajoista.

Mihin Venäjä pyrkii konkreettisesti tulevaisuudessa esimerkiksi Suomen osalta? Sen voisi kuvitella  pyrkivän Suomea koskien supistuvan suvereniteetin malliin. Tämä voisi ilmetä käytännössä ensin Suomen suvereniteetin häirintänä (josta on jo näyttöä), sitten loukkaamisena ja lopulta pyrkimyksenä suvereniteetin rajoittamiseen. Ehkä tässä kohtaa voitaisiin verrata eräitä aiempia historian tilanteita nykytodellisuuteen.

Esimerkiksi näin: 

Boris Jartsevin lähtökohta neuvotteluissa 1930-luvun lopulla oli, että Suomen puolustus ei ole itsenäisesti uskottava, vaan tarvitsee tuekseen turvallisuussopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Jartsevin pyrkimyksenä oli Suomen suvereniteetin rajoittaminen.

Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh pyrki esimiestensä käskystä 1970-luvun alussa myös Suomen suvereniteetin rajoittamiseen täkynään armeijoiden yhteinen protokolla esikuntayhteistyön osana. Suomalaiset – aikansa Neuvostoliiton ehdotusta tutkittuaan – hylkäsivät yhteistyövaihtoehdon. Nythän näyttää siltä, että vastaavaa esikuntayhteistyötä ruvetaan toteuttamaan Suomen ja USA:n kesken

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain kannalta  Suomi on tulevaisuudessa osa  lännen globaalia turvallisuusstrategiaa ja vastaa osasta resurssitarpeita etenkin arktisella alueella.

Presidentti Niinistö suhtautui vieroksuen käsitteisiin Nato-Suomi ja Nato-presidentti ja niin minäkin vanhana Nato-kriitikkona. Entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen on arvostelut presidentti Niinistöä mielin kielin suhtautumisesta Venäjään tai ainakin siitä, että Niinistö ei vetänyt tarpeellisia johtopäätöksiä Venäjän aggressiivisista toimista riittävän ajoissa. Ajattelen myötäsukaisesti presidentin varovaisuusfunktiosta. Pitää muistaa, että hänet koetaan (ja hän koki itsensä) valtionpäämiehenä viimekätisenä vastuunkantajana sodasta ja rauhasta. Asema ei ollut kadehdittava. Tässä suhteessa hänen seuraajansa on ronskeilla kannanotoillaan herättänyt huomiota mm. Naton kanssa tehtävää esikunta- ja materiaaliyhteistyötä koskien.

Voiko USA rajoittaa Suomen suvereniteettia? Tuskin Nato-sopimuksen kautta, jonka viidettä artiklaa pidän hampaattomana maiden välisten yhteistyöpuutteiden takia, silloin kun konflikti laajenee maailmanlaajuiseksi. Sen sijaan DCA -sopimus sisältää useita potentiaalisesti suvereniteettia rajoittavia kohtia. Epäilen jopa, että suvereniteetin rajoitukset vaikuttavat joillakin suomalaisilla tahoilla olevan toivottavia.

Tänä päivänä Venäjä näkee Suomen vihollisenaan aiemmin vallinneen laajamittaisen suopeuden sijasta. Kielteinen kuva johtuu pääosin Suomen Natoon liittymisestä. Tilannetta pahentaa DCA-sopimuksen luonne. Suomesta on tullut Venäjän päättäjien ja heidän myötäjuoksijoidensa sylkykuppi, jota avoimesti uhataan ja pilkataan retoriikassa. Myös hybridi- ja  kybervaikuttaminen ovat  potentiaalisesti Venäjän toimenpiteiden kirjossa mukana. Kohteena on erityisesti Suomen ja Venäjän pitkä raja. Suomessa on varustauduttu ristiriitoihin, mutta on vaikea sanoa, onko Suomen valmistautuminen ollut riittävää.

Suomen suvereniteetin säilyminen on laskettu oman puolustuksen ja länsiyhteistyön varaan.

Voiko historia opettaa, missä kulkevat Venäjän toimien rajat? Viimeisen sadan vuoden ajalta poimitut kipukohdat, joita edellä on käyty läpi, keskittyvät Neuvostoliiton/Venäjän luottamuksen puutteeseen, siis siihen, että Suomi pystyisi puolustamaan rajojaan Venäjän luoteisosan (Pietari, Murmansk, Jäämeri ) ”puskurina”, joka asema Suomelle sovitettiin pitkään Neuvostoliiton kokonaisstrategiassa. Niinpä Neuvostoliitto tarjosi ”apuaan” mm. YYA-sopimuksen puitteissa vielä 1970- ja 80-luvuilla, jota Suomi ei suin surminkaan halunnut ottaa vastaan. Sittemmin Natoon liittymisen myötä tilanne on täysin muuttunut: Suomi päinvastoin toimii sopimuspohjaisesti Venäjää vastaan yhteistyössä muiden Nato-liittolaisten kanssa esim. Venäjän käynnistämää Ukrainan sotaa koskien.

Yhteenvetona voisi todeta, että Suomen ja Venäjän suhteiden kipupisteet ovat kuin nuppineuloja taululla, joiden väliin on vedetty punainen lanka. ”Nuppineuloiksi” tarjoan Suomen itärajaa, jonka takana Venäjä tuntee väitetysti turvattomuutta: ”maantieteelle emme mahda mitään” (1), Maiden välisten konfliktien takana aina olevia suurvaltaintressejä (2), Suur-Venäjän ikuista laajenemisahneutta (3), Kulttuurien yhteensovittamattomuutta ja kansojen mentaliteettieroja (4), Globaalia geopolitiikkaa, joka jakaa kansakuntien intressejä (5), Liberaalin demokratian ja autoritäärisen hallinnon sovittamattomia näkemyseroja (6).

Jos Venäjä onnistuisi saamaan voimasuhde-edun lännen rintamasta nykykonfliktissa, en usko, että Suomi joutuisi miehitysuhan alaiseksi, vaan se aiempien esimerkkien valossa joutuisi suvereniteetistaan tinkien riippuvuussuhteeseen Venäjän kanssa. Kuinka  kuristavaksi/ahdistavaksi suhde muodostuisi, riippuu ainakin osittain Venäjän ja Suomen valtiojohdon keskinäisistä väleistä.

Nykyaikainen sota maalla, merellä ja ilmassa on erityisesti siviileihin kohdistuen sen luonteista – kuten Ukrainassa nähdään – että sotaa tulisi välttää viimeiseen saakka.  

 

Katkelmia Suomen poliittisen historian kohtalonhetkistä 1938-2024

Johdanto

Tavoitteena on käsitellä tässä blogikirjoituksessa Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän poliittisia suhteita tiettyjen rauhanajan kipupisteiden näkökulmasta 1930-luvulta nykypäivään. Pyrin pelkistämään historian kulun kuvauksen minimiin jättämällä mm. sodat käsittelyn ulkopuolelle.

Olen jakanut aiheen käsittelyn seuraaviin teemoihin:

A. Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938,

B. Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939,

C. Neuvotteluja esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73,

D. Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa,

E. Uusi haaste : Kamppailu suvereniteetin säilymisestä

Ajallisesti sijoitan edellä mainitut teemat Suomen historian valtavirtoihin seuraavasti:

1)    Puolueettomuus oman julistautumisen kautta 1920- ja 1930-luvulla (Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938, Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939).

2)    Kylmän sodan dogmien määrittelemä puolueettomuus YYA-sopimuksella täydennettynä 1948-1992 (Neuvotteluja armeijoiden esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73).

3)    Suomi irtautuu vähitellen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta 2010-luvulla (Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa).

4)    Sotilaallinen liittoutuminen astuu voimaan 2023 (Uusi haaste: kamppailu suvereniteetin säilymisestä).

 

Kansakunnan valikoitujen kipupisteiden erittely:

A ) Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938

Neuvostoliiton lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti huhtikuussa 1938 yhteyttä ulkoministeri Rudolf Holstiin ja halusi neuvotella pikaisesti ulkoministerin kanssa. Neuvottelu järjestyi tuota pikaa ja asiakin kävi selväksi: Neuvostoliitto oli huolestunut Kolmannen valtakunnan sotaisista pyrkimyksistä, suoraan sanottuna hyökkäyksestä Neuvostoliiton kimppuun lähitulevaisuudessa. Suomalaiset tuntuivat olevan tottumattomia tällaiseen ohi virallisten ulkopoliittisten virkateiden tapahtuvaan yhteydenpitoon ja suhtautuivat asiaan uteliaasti, mutta epäilevästi.

Jostakin syystä minulle on jäänyt käsitys, että Jartsevin yhteydenottoihin suhtauduttiin kylmäkiskoisesti Suomessa. Juhani Suomen uudelleenjulkaistussa (alun perin vuonna 1973) ”Talvisodan tausta” -teoksessa Suomi selostaa Jartsevin neuvottelualoitteita yksityiskohtaisesti. Juuri hän antaa kuvan, että suomalaiset olivat liian varovaisia ja epäileväisiä Jartsevin tarkoitusperistä. Olen hieman eri mieltä. Kyllä Jartsev nykytiedon mukaan otettiin varsin vakavasti lähes alusta lähtien ottaen huomioon muodollisuuksista vapaan ”suoran” (ja siksi hämmennystä herättäneen) yhteydenpidon. Suora se olikin, sillä Jartsev oli Stalinin ja Molotovin asialla ohi suurlähetystön johdon (Neuvostoliiton suurlähetystön johdolle ei kerrottu mitään yhteydenotosta). Tällainen yhteydenpito tuli suomalaisille tutuksi YYA-Suomessa, mutta tuolloin se herätti kummastusta: ei oltu ihan kärryillä puhuiko toinen lähetystösihteeri Jartsev isompikaliiberisten miesten äänellä, vaikka Jartsev itse teki tämän aivan selväksi.

Jartsev (Rybkin) oli NKVD:n virkamies ja hänellä oli erikoistehtävä Suomessa.

Jartsev teki selväksi, ettei Neuvostoliitto jää odottamaan Saksaa Rajajoelle, vaan tunkeutuu Suomen alueelle oman käden oikeudella puolustaakseen itseään. Leningradin läheisyys aivan Suomen rajan pinnassa aiheutti tällaisen ”pakon”. Neuvostoliitto ei luottanut siihen, että Suomi pystyy puolustautumaan Saksaa vastaan. Lisäksi epäiltiin suomalaisten fasistien tekevän tarvittaessa vallankaappauksen Suomessa.

Seurasi monivaiheinen neuvotteluprosessi, johon osallistuivat pääministeri A.K. Cajander, ulkoministeri Rudolf Holsti, valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministerin sihteeri Arvo Inkilä. Inkilän rooli on mielenkiintoinen, sillä hän oli omatoimisesti aktiivinen asiassa ja näytti haluavan katsoa loppuun saakka, mitä asiassa saadaan aikaan. Useita neuvotteluja käytiin Inkilän laatimien (sopimus)luonnosten pohjalta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitä Neuvostoliitto halusi? Se halusi ”garantiat”, että Suomen puolustus kestää, ja kun Neuvostoliitto ei uskonut tähän, se tarjosi apuaan ensisijaisesti Suomen merialueiden puolustamiseksi. Suomalaiset sekoittivat sen aikaisen kiistakapulan Ahvenanmaan linnoittamisen Jartsev-neuvotteluihin osin taktisista syistä, mutta Neuvostoliitto käänsi asian toisin päin: jotta Suomi saisi linnoittaa Ahvenanmaan oli Neuvostotoliiton saatava takuut Suursaaren linnoittamisesta (vaikka suomalaisin voimin). Tällä toimenpiteellä haluttiin tulppa hyökkäysuhalle Leningradia vastaan. Houkutukseksi itäinen naapuri lupasi kaupankäynnin piristämistä (luvattiin ostaa melkeinpä mitä tuotteita tahansa ja siihen aikaan tavanomaisten rajaloukkausten loppumista.

Ensi vaiheen jälkeen kesällä 1938 neuvottelut olivat hiljaisessa vaiheessa ja suomalaisten taholta neuvotteluasenne oli ambivalentti. Syyskesällä neuvottelut jälleen piristyivät. Erityisesti Inkilä analysoi tilanteen niin, että neuvotteluyhteyttä ei pitänyt päästä katkeamaan, muutoin valtioiden väliset suhteet saattaisivat vaurioitua.

Neuvottelut takkusivat, kun Suomi halusi edetä yksityiskohdissa (rajavalvonta, kauppa) ja Jartsev halusi ensin sovun poliittisesta kehyksestä (esim. salaisen turvallisuussopimuksen). Syyskesällä pääneuvottelijaksi tuli Väinö Tanner, joka tapasi Jartsevin useita kertoja. Jartsevilla ei ollut tarjota Tannerin vaatimaa konkreettista ehdotusta ja neuvottelut jähmettyivät paikalleen.

Suomi suhtautui torjuvasti mm. Suursaaren linnoittamiseen. Mitään vastaehdotusta suomalaiset eivät kuitenkaan esittäneet sen enempää Suursaaresta kuin Ahvenanmaasta. Ahvenanmaan kysymys oli osa Suomen ja Ruotsin pyrkimystä päästä puolustusyhteistyöhön. Asian eteneminen muodostui monimutkaiseksi ja lopulta toisen maailmansodan puhkeaminen poisti Ahvenanmaan kysymyksen koko agendalta.

 

B ) Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939

Talvisodan alla käytiin Moskovassa tunnetut neuvottelut rauhan säilyttämiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Hyppään neuvottelujen keskelle, tarkemmin sanottuna keskustelujen kolmannen tapaamisen aattoon. Sitä ennen oli käyty kaksi neuvottelukierrosta, jotka eivät johtaneet tulokseen. Neuvottelijat olivat junassa matkalla kolmanteen tapaamiseen, kun tuli tieto Molotovin pitämästä puheesta, jossa Neuvostoliito julkisti vaatimuksensa. Syntyi uusi tilanne, joka vaati valtiojohdon kiireellisiä neuvotteluja, sillä Molotovin asettamat ehdot näyttivät lieventyneen (mutta julkaisemalla ehdot ne lukittiin samalla!). Pitikö neuvottelijoiden siis palata vielä Helsinkiin? Kiireellisesti Helsingin kanssa käydyn neuvonpidon jälkeen neuvottelijat saivat ohjeen jatkaa matkaansa ”harkintansa mukaan” ilman lisäohjeita. Varsinkin Väinö Tanner ihmetteli, miksi hallitus siirsi vastuun neuvottelijoille. Jälkeenpäin Tanner totesi matkan jatkamisen olleen virhe: olisi pitänyt kääntyä takaisin lisäohjeiden saamiseksi. Olisiko ohjeistus muuttunut, jää arvoitukseksi, mutta tuolla hetkellä tehdyt päätökset osoittautuivat kohtalokkaiksi syttyvän sodan kannalta.

Kesken kolmansia neuvotteluja Helsingistä pyydetyt uudet ohjeet eivät johtaneet mihinkään. Ainakin Paasikivi ja Tanner turhautuivat Helsingin peräänantamattomuuteen. Samaan aikaan Saksasta, Hermann Göringiltä, tuli Helsingin johdolle kehotus luopua Hangosta (tosiasiassa Stalin oli valmis vaihtamaan senkin pikkusaariin Hangon edustalla). Viesti saavutti sekä Mannerheimin että Kallion. Mikään ei kääntänyt Helsingin hallituksen päätä, ei, vaikka Mannerheim realistina oli valmis tinkimään siviilien ehdottomuudesta.

Oikeastaan ratkaiseva sanailu tuli Stalinin suusta kolmannen neuvottelun loppupuolella: ”Ei tästä tule mitään”. Balttien kanssa Stalin ei edes mennyt neuvotteluihin. Siihen nähden Stalinin mukanaolo Suomi-neuvotteluissa (kolmen kierroksen seitsemästä neuvottelusta hän oli kuudessa paikalla) herättää huomiota. Suomi ei ollut samalla viivalla Baltian maiden kanssa (vaan sijoittui arvostuksessa korkeammalle), sen maantieteellinen asema ei ollut niin kriittinen kuin Baltian maiden.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Ulkoministeri Eljas Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Aaro Pakaslahti: ”Erkon sota”). Erkko uskoi viimeiseen saakka mm. länsivaltojen välitystehtävään, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta linjasta poikkesivat Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomea tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Visuri ei jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen vastaväitteiden olevan ankaria.

Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Sijaiskärsijänä oli Suomi.

  

C ) Neuvotteluja armeijoiden esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Jartsev 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat Neuvostoliiton avulla toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari kirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja".

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi. Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista, Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja Junttila.

Junttila ehdotti, että Neuvostoliiton esittämiin kysymyksiin vastataan yksi kerrallaan. Kekkonen hyväksyi menettelyn. Vastaukset perustuivat kahteen peruspilariin, YYA-sopimukseen ja omaan puolustukseen kuitenkin niin, että Suomen intresseissä oli torjua YYA-konsultointi omilla puolustuksellisilla toimenpiteillä. Suomalaiset antoivat vakuutuksen, että eri aselajien puolustus oli riittävän vahvaa (ilmatorjunta varauksella).

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelu venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.

 

D ) Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa

Mikä presidentti Niinistöstä jäi mieleen päällimmäisenä? Monet ovat valmiit nostamaan esille hänen kaksi klassista sanontaansa. Ne molemmat liittyvät aivan oleellisesti jännittyneeseen kansainväliseen tilanteeseen:  ”Kyllä kasakka vie, mikä irti on” ja ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät” Kasakkavertauksella hän tarkoitti, että vaeltavat kasakkalaumat (Venäjä) ottavat matkan varrella haltuunsa sen, mikä otettavissa on. Kasakkamentaliteettiin ei sisälly strategisia eikä edes taktisia olettamuksia ja lopullisia päämääriä. Kasakan halu saavuttaa menestystä syntyy tilanteista, jotka eteen aukeavat. Sodat olivat kasakan elämän keskeinen sisältö. Vertauskuva symboloinee Vladimir Putinin ”maailmanjärjestystä”, joka ei ole ollut valmis alun perin, vaan joka on kehittynyt viime vuosien kuluessa. Yksi pettämätön lähtökohta on kuitenkin ollut Neuvostoliiton mureneminen, josta muodostui Putinin ja hänen avustajiensa päässä 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi.

Kasakkavertauksessa on paljon sellaista, mikä on tunnusomaista venäläisille ja venäläisyydelle. Ehkä tärkein viesti Niinistön sanomana oli, että kasakoiden (Venäjän) kanssa pitää olla hereillä. Pitää yrittää lukea, mitä he seuraavaksi aikovat. Muutoin toiminta jää arvoitukseksi. Kasakkavertaukseen sisältyykin  ajatus Venäjän arvaamattomuudesta, joka vastustajien tulee ottaa huomioon strategioissaan. Putinilla näyttää myös olevan kyky luoda itsestään kuva, että hänellä on aloitteet ja tilanne hallussaan riippumatta siitä, mikä on todellisuus.

Naamioiden riisumisella Niinistö viestitti, että kaikki se, mikä oli arvailujen valossa Venäjän käytöksessä, paljastui sen hyökättyä Ukrainan kimppuun. Vasta sitten suurvaltasota oli mahdollinen.  Ja toden totta, helmikuuhun 2022 saakka Venäjän toimet vaikuttivat propagandalta, jossa päämäärät olivat auki. Tämän sanon siitä huolimatta, että Krimin niemimaan valtaaminen tapahtui jo 2014. Pian julistettiin ylemmyydentuntoisesti, että ”Venäjä on rajaton”. On spekuloitu sillä, mitä sana ”rajaton” tarkoittaa. Vastaus saattaa löytyä toisesta käsitteestä ”Ruskij mir”, venäläinen maailma, jolla viitataan siihen, että RM kattaa myös muualla maailmassa asuvat venäläiset. Jos tähän yhdistetään mir-sanan toinen merkitys ”rauha”, tullaan mielenkiintoiseen yhdistelmään eli venäläisen mallin mukaiseen rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja sitä kautta Pax Sovieticaan (venäläisten mieleinen/sanelema maailmanrauha). Mutta vain, jos maailma on silloin venäläisen maailmanjärjestyksen mukainen.

:::::::::::::::::::::::::::

Itärajan turvallisuudesta Niinistö on huolissaan, mutta ja varuillaan, eikä keskeneräisestä tapahtumasarjasta haluta vetää mitään johtopäätöksiä. Rajaturvallisuudesta päättäminen on monitahoinen ja päätöksentekoa rasittava yhtälö. Sille on ominaista, että toinen osapuoli tietoisesti järjestää syitä konfliktiin, joka hybridiuhkineen voi poikia isommankin revohkan. Itärajan turvallisuus on ensi sijassa hallituksen asia, mutta aivan varmasti löytyy myös uuden presidentin työpöydältä. Uuden presidentin ensimmäinen koettelemus voi olla lumien sulamisvesien myötä tuleva pakolaistulva itärajalla, jonka venäläiset ja järjestäytynyt rikollisuus ovat organisoineet.

::::::::::::::::::::::::::::::

Presidentti Niinistön toimintaa arvostelevat ovat nähneet hänen olleen liian ymmärtäväinen suhtautumisessa Venäjään. Hänen nähtiin toimineen liian kauan ”Putinin kuiskaajana”. Lähinnä finessi – mutta symbolinen sellainen - oli se, että Niinistö olisi ottanut Putinin onnittelupuhelinsoiton vastaan vaalien jälkeen,  jos olisi ollut nähtävissä jotain etenemistä lännen ja idän välisissä suhteissa, päinvastoin kuin Alexander Stubb, joka ei nähnyt mitään syytä ottaa puhelua vastaan. Ero on siinä, että Niinistö ei asettanut periaatteellisia esteitä  yhteydenpidolle, joita taas Stubb tuntuu asettavan.

Olemmeko nyt presidentin vaihtuessa vedenjakajalla jännitteisessä maailmassa? Liioittelematta sanoisin, että vastaus on kyllä. Sauli Niinistö edusti sukupolvea, jossa suurvaltojen välillä vallitsivat tyydyttävät suhteet. Niinistö toimi linjassa tämän käytännön kanssa erimielisyyksiä tasoitellen . Uudessa tilanteessa jännitys uhkaa purkautua konflikteiksi ja avoimeksi suurvaltojen väliseksi sodaksi. Minkä roolin Stubb ottaa? Onko hän ”kylmän sodan sotilas” – niin kuin nyt näyttää - vai paneeko hän itsensä aidosti likoon rauhanomaisen kehityksen puolesta?

Yhdysvaltojen ja Suomen välillä solmittu DCA-sopimus käsittelee muun muassa joukkojen maahantuloon, puolustusmateriaalin varastointiin, rikosoikeudelliseen toimivaltaan sekä verotukseen liittyviä käytännön kysymyksiä. Sopimuksessa sovitaan alueista, joille Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö ja yhteistoiminta ensisijaisesti keskittyisivät. Alueet on sisällytetty sopimuksen liitteeseen. DCA-sopimus antaa Yhdysvalloille jatkossa mahdollisuuden hyödyntää kongressin rahoitusta mahdollisiin infrastruktuuri-investointeihin Suomessa.

Sitä mukaa, kun Yhdysvaltojen oikeudet operoida Suomen alueella kasvavat, kapenee Suomen suvereniteetti, näin oletan. Ainakaan retoriikassa tätä ei valtioiden kesken myönnetä. Katsoisin DCA-sopimusjärjestelyn luonteen YYA-sopimuksen kanssa rinnakkaisilmiöksi sillä oleellisella erolla, että enemmistö suomalaisista hyväksyy yhteistyön USA:n kanssa, kun taas yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli turvallisuuspolitiikassa vastentahtoista tai välttelevää, ja nyttemmin Neuvostoliiton muututtua nyky-Venäjäksi tietenkin mahdotonta.

YYA-sopimusta kannatti parhaimmillaan 90 prosenttia kansalaisista ja Natoa nykyisellään yli 80 prosenttia. Tosiasiassa YYA-sopimus oli poliittinen välttämättömyys, josta tehtiin hyve sopuisien suhteiden säilyttämiseksi. Voi olla, että Yhdysvaltain kanssa tehtävä DCA-sopimus on hyve, joka koetaan useimpien suomalaisten mielestä välttämättömyydeksi.

Koko turvallisuuden problematiikka kulminoituu kysymykseen, kuinka tulenaraksi itäraja muotoutuu tulevien väistämättömien kansainvälisten kriisien keskellä. Entä Yhdysvaltojen luotettavuus sopimuskumppanina tosipaikan tullen? Yhdysvaltain vetäytyminen ”monroelaiseen” eristäytyneisyyteen voi luoda turvallisuuskadon. MAGA-filosofia luo ensiaskeleet suureen eristäytymiseen. Keskustelua Suomen suvereniteetista ei ole käyty kovinkaan syvällisesti, koska suuri enemmistö suomalaisista kokee USA-suhteet nimenomaan suvereniteettia vahvistavaksi ja takaavaksi eikä uhaksi.