sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Uuden sukupolven Ayn Rand

 

Hesarin (HS:n artikkeli  6.4.2024: ”Nollatoleranssi ruikuttamiselle”) toimittaja Hanna Mahlamäki on haastatellut  kokoomusnuorten puheenjohtajaa Binga Tupamäkeä, joka julistaa ”syvällisempää oikeistolaisuuden” sanomaa. Kaikki poliittiset suunnat opiskelleena (heh!) ensimmäinen ajatukseni oli varsin kyyninen: ”Jaaha, nyt olemme edenneet tähän vaiheeseen”.

Juttua lukiessani tuli mieleen omien opiskeluaikojeni taistolaistrendi 1970-luvun alussa, josta onnistuin pysymään erossa. Se oli yhtä vasemmalla kuin Tupamäki nyt on oikealla. Ideologian sävyssä ja jyrkkyydessä on yhtymäkohtia, mutta on totta vieköön  eroavaisuuksiakin. Yritän seuraavassa kuitenkin irtautua sekä oikeisto- että vasemmistodogmatismista niin hyvin kuin pystyn. Vielä on muistettava yksi asia: kautta aikain puolueiden nuoriso-osastot ovat olleet emopuoluetta radikaalimpia.

Tupamäki tuntuu olevan kaikkea sitä vastaan, joka vähänkään haiskahtaa vasemmistolaiselta, siis esimerkiksi feminismiä kohtaan. Hän on niin topakka, ettei hänen tarvitse elää vähäisimmässäkään määrin miesten kautta ja hyvä niin. Hänet voi poimia joukosta koko ajan sukupuolikoodia esiintuomatta.

Miksi edellä esitetty on maininnan arvoinen asia? Siksi, että nuorten maailmassa sukupuolet sekä meillä että muualla näyttävät eriytyneen viime vuosina ideologisesti toisistaan. Nuoret naiset ovat kallistuneet vasemmalle, kun taas nuoret miehet yhä useammin oikealle, toteaa Mahlamäki ja koko joukko tutkijoita. Tupamäen mukaan tämän ovat saaneet aikaan vasemmalle lipuneet naiset. Oikeistolaisuus poimii kannattajia machokulttuuriin suuntautuneiden turhautuneiden ja näköalattomien miesten massoista. Tuntuu siltä, että ero kasvaa avautuvien saksien tavoin (”sukupuolisakset”). Naisten poliittisen valveutumisen ja aktivoitumisen syynä lienee ainakin osittain se, että nuoret naiset ovat vihdoin nousseet barrikadeille taistelemaan kakun jaosta. Nuorten vasemmistolaistuneiden naisten osallistumisaktivisuus näkyy mm. maahanmuutto-  ja kehitysyhteistyösuuntautumisena sekä intersektionaalisen (so. sektioiden välisen) ajattelun vahvistumisena, joka käytännössä tarkoittaa toisen ihmisen asemaan asettumista. Jakolinjoja eli sektioita on useita, ja vasemmalla kysymys on niiden kaikkien paremmasta ymmärtämisestä. Tupamäki ”syväoikeistolaisena” tuntee tarvetta vastustaa tätä (loputonta ) ”ymmärtämisen politiikkaa”. Että tällaiseen epäoleelliseen käytetään aikaa – asioiden ollessa kunnossa länsimaissa - on Tupamäen mielestä merkki vasemmiston hegemoniapyrkimyksistä ja – oikeistonäkökulmasta katsottuna – yksilön itsenäisen päätäntävapauden viemisestä vasemmistolaisessa hengessä.

Vastaavasti ilmastoaktivismi on ”ekofasismia”. Toisaalta herää kysymys, miksi oikeiston pitäisi vastustaa yleensä ihmisiä – sekä oikealla että vasemmalla – kiinnostavia asioita. Ikään kuin pelättäisiin, että näillä teemoilla sidotaan ihmisiä johonkin vieraaseen aatteeseen. Ei siis olla periaatteessakaan mukana sellaisessa, missä  voitaisiin yhdessä olla mukana.  

Monet naisen roolia korostaneet ovat sortuneet ylilyönteihin ja saaneet siksi vihat niskoilleen. Välillä tuntuu, ettei muusta puhutakaan. Mahlamäki viittaa maailmalla vellovaan keskusteluun, että miehet ja naiset eivät kohta enää jaa samaa maailmankuvaa.  Kuinka pitkälle tätä ajatusta voidaan viedä?  

Tupamäki tunnustaa, että hän on monien hänet tuntevien mielestä kova ihminen: ”Itse asiassa mulla on nollatoleranssi ruikuttamiselle”, hän toteaa. Sana ruikuttaa on ylemmyydentuntoinen ja halventava nimitys ihmisestä, joka valittaa toistuvasti elämän kohtelevan häntä väärin. Niin varmaankin, mutta kuka toimii tuomarina? Ahdistus on subjektiivinen kokemus, eikä ainakaan minulla ole kompetenssia määrittää onnettomana olemisen määrää ja laatua. Ensimmäisenä mieleen tulee jälleen ajatus, että Tupamäki on juuri se kova oikeistolainen, jota hän haluaakin viestittää omakuvana.

Tällainen kovuuden olotila määritetään maskuliiniseksi (esim. Lenita Airisto, Tupamäki). Tupamäki ei kaipaa vertaistukea. Elämää hallitsee hänen mielestään ratkaisukeskeisyys. Minulle tulee vertailukohteena mieleen venäläis-amerikkalainen  kirjailija Ayn Rand (1905-1982), josta kirjoitin blogissani mm. 26.11.2017 (”Ayn Randia suomeksi”).

Näin kirjoitin tuolloin  Randista:

”Randin johtoajatus on ”itsekkyyden hyve”. Tämä johti kaiken eettisen altruismin tuomitsemiseen. Hyvin monet libertaarit allekirjoittavat nämä Randin väitteet.

Rand liitti yhdistelmän järki – egoismi – kapitalismi kaksi ensimmäistä sanaa yhteen: hän halusi, että järkiperäinen egoismi olisi johtava moraalikoodi.

Rand vei egoismin käsitteen todella pitkälle. Hän ei hyväksynyt minkäänlaista uhrautumista toisen hyväksi eikä toisaalta kenenkään pitänyt odottaa jonkun toisen uhrautuvan hänen itsensä hyväksi.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma ikään kuin saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Randin mukaan enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti vähemmistön, eliitin irtautumiseen omaan paratiisiinsa.”

Pohdin tässä Randin merkillistä vaikutusta moniin johtaviin poliitikkoihin ja rahamarkkinoiden edustajiin. Minulle, kuten monelle muullekin on ollut yllätys, miten tärkeää eliitille (lue: rikkaat, johtavassa asemassa olevat henkilöt) on ollut saada etujaan puolustamaan Randin kaltainen henkilö. Tulkitsen niin, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Jos rikkaat itse joutuisivat elämöimään etujensa puolesta heidät nutistettaisiin helposti. Valitsemalla filosofi-kirjailija likaisen työn tekijäksi, he säästyvät monilta vastenmielisiltä reaktioilta.”

En yritä väittää, että Tupamäki on yksi yhteen kuin Rand, mutta jatkaessaan ajatteluaan yhä syvemmälle hän voi hyvinkin kohdata  matkalla Randin. Uskon, että he ainakin tervehtivät hyväntahtoisesti.

Tupamäki vie ajattelunsa tunnuspiirteet hyvin lähelle Randia: hän kannattaa mahdollisimman laajaa yksilönvapautta ja mahdollisimman pientä valtiota. Viime mainitussa hän lähestyy vanhaa yövartijavaltiokäsitettä (nachtwächterstaat, night-watschman state, Ferdinand Lassalle ja muut).

Tupamäki ei ymmärrä valtion tuilla tapahtuvia ohjausmekanismeja (esim. naisten työssäkäyntiä ohjaavat mekanismit).Tupamäki otaksuu, että työnjako perheen sisällä on toteutettavissa sisäisellä/keskinäisellä ohjauksella.

Tupamäellä on pahoja puutteita nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän ymmärtämisessä. Hän tekee tarkemmin perustelemattomia heittoja asioiden parantamiseksi yksilökeskeisen omavastuun  suuntaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että hän vaatii hyvätuloisilta vahvempaa omaa panosta, mutta ei näytä kajoavan asiaan järjestelmätasolla (hyvä- ja keskituloiset osallistuvat suuremmalla panoksella yhteiskunnallisten velvoitteiden hoitoon kuin pienituloiset, ja saavat vastapainoksi oman osansa universaaleista taloudellista eduista, jolloin motivaatio säilyy pyrittäessä jakamaan yhteistä kakkua tasapainoisesti poliittisen järjestelmän ohjaamana).  

Tupamäki muistuttaa yövartijavaltion mallin mukaisesti valtion turvallisuuden takaamistehtävästä. Maahanmuuttajilla hän tarkoittaa ”valmiiden osaajien” hankkimista maahan ymmärtämättä, että  korkean koulutuksen työmarkkinat ovat  pienet ja kilpailu kovaa eikä Suomen houkuttelevuus ole riittävän korkealla tasolla tuntuvan vaikutuksen aikaansaamiseksi. Rusinoiden nyppiminen pullasta tuskin onnistuu.

Syntyy mahdottomia yhtälöitä: ”Monikulttuurisuus on myönteinen asia, kunhan siitä ei tule kustannuksia valtiolle!”

Kun Tupamäen ideologinen suuntautuminen on näin selvä, ei ole yllättävää, että hän tukee vahvasti oikeistokonservatiivisia poliittisia johtajia Euroopassa, mm. Riikka Purraa.

:::::::::::::::::::::::::

Kommunismin vastustaminen on Tupamäelle kaiken a ja o. Hän pistää kaikki  kritiikin panokset vanhakantaisen kommunismin (Marx, Lenin, Stalin) tuomitsemiseen. Vanhakantaista kommunismiksi sanottua sosialismia taitaa olla enää näkyvissä Pohjois-Korean ulkomuseossa. Toisaalta länsimaissa kapitalismin historiasta kiinnostuneet porvarilliset tutkijat aloittavat työnsä usein Marxista, joka muodostaa eräänlaisen kapitalismiteeman käsittelyn lähtökohdan. Tupamäelle sosialismin kehittyneitä muotoja ja variaatioita ei näytä olevan olemassa. On vain yksi puu ja siitä kasvavat arvottomat, tuhoon tuomitut versot. Tuhlaako hän voimavarojaan varjonyrkkeilyyn joitakin menneiden aikojen haamuja vastaan, vai pelkääkö hän todella, että kaiken jälkeen kommunismi vielä nousisi.

Parasta mitä Marxille voi tapahtua on hänen palauttamisensa 1800-luvun yhdeksi johtavista filosofeista ja välttää syyttämästä häntä siitä, mitä tapahtui yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Paremman puutteessa Tupamäki yrittää ylläpitää käsitystä, että sosialismi Marxin innoittamana piileskelee edelleen rakenteissa eikä se poistu vaihtoehtojen  joukosta ennen kuin viimeinenkin maaperään kiinnittynyt sosialismin juuri on kitketty pois.

Tupamäen äärimmäisen vihan kommunismia kohtaan lyö kuitenkin laudalta tässä blogikirjoituksessa esitelty Ayn Rand. Tämä ketjupolttaja syytti kommunismia kaiken muun ohella  tupakan vastaisesta valistustoiminnasta aina savukkeista johtuneeseen keuhkosairauteen ja siitä aiheutuneeseen kuolemaansa saakka.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tämän päivän kaikkein raaimpia ja räikeimpiä esimerkkejä ovat korruptoituneet väkivaltakoneistolla pystyssä pidetyt kapitalistiset maat, joissa toimii lähinnä viidakon lait.

Myöskään nykysosialisteja Tupamäki ei sijoita puoluekartalle. Mihin hän sijoittaisi Suomen vasemmistoliiton ja muut Euroopan vastaavat puolueet, entä mihin kaikki muut ”väliset arvot” ? ideologioiden kirjossa. Miksi hän keskittyy kommunismin luurankojen kolisteluun? Vaikuttaa siltä, että hän olisi joidenkin muiden mantereiden kommunismissa niin kiinni, ettei pysty näkemään esimerkiksi Euroopan laitavasemmistolaisten tai sosialististen puolueiden sopeutumista liberaalin demokratian  puitteisiin. Tästä ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun Tupamäen oma puolue, kokoomus oli samassa hallituksessa vasemmistoliiton kanssa.

Tupamäen yksinkertaistetut historianäkemykset häiritsevät. Suomen historian yksi ratkaisevimmista taisteluista käytiin kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä 1940-luvun lopulla. Silloin ratkaistiin sen yhteiskuntajärjestelmän kohtalo, joka meillä tänäkin päivänä on voimassa.

Ihan lopuksi Tupamäki myöntää vääjäämättömän, eli että kommunismi on vaikea käsite. Lopulta hän päätyy arvioon, että kommunismin kannatuksen salaisuus on sen sisään rakennettu utopia.

Mihin päätyi kirjailija Ayn Randin fiktiivinen kapitalistisen onnen tavoittelu? Eikö sekin päättynyt utopiaan?

 

torstai 11. huhtikuuta 2024

Kamppailu suvereniteetin säilymisestä

 


Vaikka nyt kuvittelisimme, että meitä koskettava sotatila on kaukainen uhka, olisi tärkeää käydä syvällinen periaatteellinen keskustelu Suomen suvereniteetista (esim. oman alueemme puolustamisen kaikista keinoista) eikä vain sivuuttaa kysymys itsestään selvyytenä. Huonoimmassa tapauksessa vallitseva tilanne testataan vasta tositilanteessa. Askarruttavia kysymyksiä on paljon. Yksi kysymys voisi olla, onko Yhdysvaltain ja Suomen välinen DCA-sopimus rakennettu sen varaan, mikä USA:n mahti on ollut (menneisyydessä) vai sen varaan, mitä se on - mahdollisesti pienenevässä roolissa -tulevaisuudessa? Nämä voivat olla kaksi eri asiaa.

Entä onko Venäjä muuttumassa siitä Venäjästä, jonka tunnemme (tai luulemme tuntevamme)? Venäjä on ottanut etäisyyttä Neuvostoliiton aikaan aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt varsinkin ulkomaiset kommentaattorit  näkevät Venäjän ”valtionpuolueen”, Yhtenäisen Venäjän, omaksuvan piirteitä NKP:stä ja sen traditiosta. Putinin viittaukset Neuvostoliiton romahdukseen 1900-luvun suurimpana geopoliittisena katastrofina vahvistavat hänen haluaan palauttaa neuvostoimperiumi ainakin joiltakin osin. Kysymys on myös etupiireistä, joista Putin pyrki pääsemään yhteistyöhön USA:n kanssa. Putin katsoo etupiirien palauttamisen palvelevan Venäjän etua.

Jos presidentinvaalit marraskuussa 2024 Yhdysvalloissa johtavat Donald Trumpin menestykseen, on johtavilla suurvalloilla vastinpari vallassa. Putin ottaa hurjia riskejä tuhlaamalla inhimillisiä ja materiaalisia voimavaroja Ukrainan sodassa. Trump taas pyrkii harrastamaan näyttäviä ”diilejä”, joiden teon hän uskoo hallitsevansa, mutta jotka vaikuttavat suurieleiseltä propagandalta puolueettoman tarkkailijan näkökulmasta. Kummallakin mainitulla valtionpäämiehellä on eksoottinen käsitys poliittisen johtajan toiminnan rajoista.

Mihin Venäjä pyrkii konkreettisesti tulevaisuudessa esimerkiksi Suomen osalta? Sen voisi kuvitella  pyrkivän Suomea koskien supistuvan suvereniteetin malliin. Tämä voisi ilmetä käytännössä ensin Suomen suvereniteetin häirintänä (josta on jo näyttöä), sitten loukkaamisena ja lopulta pyrkimyksenä suvereniteetin rajoittamiseen. Ehkä tässä kohtaa voitaisiin verrata eräitä aiempia historian tilanteita nykytodellisuuteen.

Esimerkiksi näin: 

Boris Jartsevin lähtökohta neuvotteluissa 1930-luvun lopulla oli, että Suomen puolustus ei ole itsenäisesti uskottava, vaan tarvitsee tuekseen turvallisuussopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Jartsevin pyrkimyksenä oli Suomen suvereniteetin rajoittaminen.

Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh pyrki esimiestensä käskystä 1970-luvun alussa myös Suomen suvereniteetin rajoittamiseen täkynään armeijoiden yhteinen protokolla esikuntayhteistyön osana. Suomalaiset – aikansa Neuvostoliiton ehdotusta tutkittuaan – hylkäsivät yhteistyövaihtoehdon. Nythän näyttää siltä, että vastaavaa esikuntayhteistyötä ruvetaan toteuttamaan Suomen ja USA:n kesken

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain kannalta  Suomi on tulevaisuudessa osa  lännen globaalia turvallisuusstrategiaa ja vastaa osasta resurssitarpeita etenkin arktisella alueella.

Presidentti Niinistö suhtautui vieroksuen käsitteisiin Nato-Suomi ja Nato-presidentti ja niin minäkin vanhana Nato-kriitikkona. Entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen on arvostelut presidentti Niinistöä mielin kielin suhtautumisesta Venäjään tai ainakin siitä, että Niinistö ei vetänyt tarpeellisia johtopäätöksiä Venäjän aggressiivisista toimista riittävän ajoissa. Ajattelen myötäsukaisesti presidentin varovaisuusfunktiosta. Pitää muistaa, että hänet koetaan (ja hän koki itsensä) valtionpäämiehenä viimekätisenä vastuunkantajana sodasta ja rauhasta. Asema ei ollut kadehdittava. Tässä suhteessa hänen seuraajansa on ronskeilla kannanotoillaan herättänyt huomiota mm. Naton kanssa tehtävää esikunta- ja materiaaliyhteistyötä koskien.

Voiko USA rajoittaa Suomen suvereniteettia? Tuskin Nato-sopimuksen kautta, jonka viidettä artiklaa pidän hampaattomana maiden välisten yhteistyöpuutteiden takia, silloin kun konflikti laajenee maailmanlaajuiseksi. Sen sijaan DCA -sopimus sisältää useita potentiaalisesti suvereniteettia rajoittavia kohtia. Epäilen jopa, että suvereniteetin rajoitukset vaikuttavat joillakin suomalaisilla tahoilla olevan toivottavia.

Tänä päivänä Venäjä näkee Suomen vihollisenaan aiemmin vallinneen laajamittaisen suopeuden sijasta. Kielteinen kuva johtuu pääosin Suomen Natoon liittymisestä. Tilannetta pahentaa DCA-sopimuksen luonne. Suomesta on tullut Venäjän päättäjien ja heidän myötäjuoksijoidensa sylkykuppi, jota avoimesti uhataan ja pilkataan retoriikassa. Myös hybridi- ja  kybervaikuttaminen ovat  potentiaalisesti Venäjän toimenpiteiden kirjossa mukana. Kohteena on erityisesti Suomen ja Venäjän pitkä raja. Suomessa on varustauduttu ristiriitoihin, mutta on vaikea sanoa, onko Suomen valmistautuminen ollut riittävää.

Suomen suvereniteetin säilyminen on laskettu oman puolustuksen ja länsiyhteistyön varaan.

Voiko historia opettaa, missä kulkevat Venäjän toimien rajat? Viimeisen sadan vuoden ajalta poimitut kipukohdat, joita edellä on käyty läpi, keskittyvät Neuvostoliiton/Venäjän luottamuksen puutteeseen, siis siihen, että Suomi pystyisi puolustamaan rajojaan Venäjän luoteisosan (Pietari, Murmansk, Jäämeri ) ”puskurina”, joka asema Suomelle sovitettiin pitkään Neuvostoliiton kokonaisstrategiassa. Niinpä Neuvostoliitto tarjosi ”apuaan” mm. YYA-sopimuksen puitteissa vielä 1970- ja 80-luvuilla, jota Suomi ei suin surminkaan halunnut ottaa vastaan. Sittemmin Natoon liittymisen myötä tilanne on täysin muuttunut: Suomi päinvastoin toimii sopimuspohjaisesti Venäjää vastaan yhteistyössä muiden Nato-liittolaisten kanssa esim. Venäjän käynnistämää Ukrainan sotaa koskien.

Yhteenvetona voisi todeta, että Suomen ja Venäjän suhteiden kipupisteet ovat kuin nuppineuloja taululla, joiden väliin on vedetty punainen lanka. ”Nuppineuloiksi” tarjoan Suomen itärajaa, jonka takana Venäjä tuntee väitetysti turvattomuutta: ”maantieteelle emme mahda mitään” (1), Maiden välisten konfliktien takana aina olevia suurvaltaintressejä (2), Suur-Venäjän ikuista laajenemisahneutta (3), Kulttuurien yhteensovittamattomuutta ja kansojen mentaliteettieroja (4), Globaalia geopolitiikkaa, joka jakaa kansakuntien intressejä (5), Liberaalin demokratian ja autoritäärisen hallinnon sovittamattomia näkemyseroja (6).

Jos Venäjä onnistuisi saamaan voimasuhde-edun lännen rintamasta nykykonfliktissa, en usko, että Suomi joutuisi miehitysuhan alaiseksi, vaan se aiempien esimerkkien valossa joutuisi suvereniteetistaan tinkien riippuvuussuhteeseen Venäjän kanssa. Kuinka  kuristavaksi/ahdistavaksi suhde muodostuisi, riippuu ainakin osittain Venäjän ja Suomen valtiojohdon keskinäisistä väleistä.

Nykyaikainen sota maalla, merellä ja ilmassa on erityisesti siviileihin kohdistuen sen luonteista – kuten Ukrainassa nähdään – että sotaa tulisi välttää viimeiseen saakka.  

 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2024

Katkelmia Suomen poliittisen historian kohtalonhetkistä 1938-2024

Johdanto

Tavoitteena on käsitellä tässä blogikirjoituksessa Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän poliittisia suhteita tiettyjen rauhanajan kipupisteiden näkökulmasta 1930-luvulta nykypäivään. Pyrin pelkistämään historian kulun kuvauksen minimiin jättämällä mm. sodat käsittelyn ulkopuolelle.

Olen jakanut aiheen käsittelyn seuraaviin teemoihin:

A. Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938,

B. Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939,

C. Neuvotteluja esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73,

D. Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa,

E. Uusi haaste : Kamppailu suvereniteetin säilymisestä

Ajallisesti sijoitan edellä mainitut teemat Suomen historian valtavirtoihin seuraavasti:

1)    Puolueettomuus oman julistautumisen kautta 1920- ja 1930-luvulla (Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938, Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939).

2)    Kylmän sodan dogmien määrittelemä puolueettomuus YYA-sopimuksella täydennettynä 1948-1992 (Neuvotteluja armeijoiden esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73).

3)    Suomi irtautuu vähitellen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta 2010-luvulla (Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa).

4)    Sotilaallinen liittoutuminen astuu voimaan 2023 (Uusi haaste: kamppailu suvereniteetin säilymisestä).

 

Kansakunnan valikoitujen kipupisteiden erittely:

A ) Suomalaiset kohtaavat salaperäisen Jartsevin maailmansodan kynnyksellä/1938

Neuvostoliiton lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti huhtikuussa 1938 yhteyttä ulkoministeri Rudolf Holstiin ja halusi neuvotella pikaisesti ulkoministerin kanssa. Neuvottelu järjestyi tuota pikaa ja asiakin kävi selväksi: Neuvostoliitto oli huolestunut Kolmannen valtakunnan sotaisista pyrkimyksistä, suoraan sanottuna hyökkäyksestä Neuvostoliiton kimppuun lähitulevaisuudessa. Suomalaiset tuntuivat olevan tottumattomia tällaiseen ohi virallisten ulkopoliittisten virkateiden tapahtuvaan yhteydenpitoon ja suhtautuivat asiaan uteliaasti, mutta epäilevästi.

Jostakin syystä minulle on jäänyt käsitys, että Jartsevin yhteydenottoihin suhtauduttiin kylmäkiskoisesti Suomessa. Juhani Suomen uudelleenjulkaistussa (alun perin vuonna 1973) ”Talvisodan tausta” -teoksessa Suomi selostaa Jartsevin neuvottelualoitteita yksityiskohtaisesti. Juuri hän antaa kuvan, että suomalaiset olivat liian varovaisia ja epäileväisiä Jartsevin tarkoitusperistä. Olen hieman eri mieltä. Kyllä Jartsev nykytiedon mukaan otettiin varsin vakavasti lähes alusta lähtien ottaen huomioon muodollisuuksista vapaan ”suoran” (ja siksi hämmennystä herättäneen) yhteydenpidon. Suora se olikin, sillä Jartsev oli Stalinin ja Molotovin asialla ohi suurlähetystön johdon (Neuvostoliiton suurlähetystön johdolle ei kerrottu mitään yhteydenotosta). Tällainen yhteydenpito tuli suomalaisille tutuksi YYA-Suomessa, mutta tuolloin se herätti kummastusta: ei oltu ihan kärryillä puhuiko toinen lähetystösihteeri Jartsev isompikaliiberisten miesten äänellä, vaikka Jartsev itse teki tämän aivan selväksi.

Jartsev (Rybkin) oli NKVD:n virkamies ja hänellä oli erikoistehtävä Suomessa.

Jartsev teki selväksi, ettei Neuvostoliitto jää odottamaan Saksaa Rajajoelle, vaan tunkeutuu Suomen alueelle oman käden oikeudella puolustaakseen itseään. Leningradin läheisyys aivan Suomen rajan pinnassa aiheutti tällaisen ”pakon”. Neuvostoliitto ei luottanut siihen, että Suomi pystyy puolustautumaan Saksaa vastaan. Lisäksi epäiltiin suomalaisten fasistien tekevän tarvittaessa vallankaappauksen Suomessa.

Seurasi monivaiheinen neuvotteluprosessi, johon osallistuivat pääministeri A.K. Cajander, ulkoministeri Rudolf Holsti, valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministerin sihteeri Arvo Inkilä. Inkilän rooli on mielenkiintoinen, sillä hän oli omatoimisesti aktiivinen asiassa ja näytti haluavan katsoa loppuun saakka, mitä asiassa saadaan aikaan. Useita neuvotteluja käytiin Inkilän laatimien (sopimus)luonnosten pohjalta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitä Neuvostoliitto halusi? Se halusi ”garantiat”, että Suomen puolustus kestää, ja kun Neuvostoliitto ei uskonut tähän, se tarjosi apuaan ensisijaisesti Suomen merialueiden puolustamiseksi. Suomalaiset sekoittivat sen aikaisen kiistakapulan Ahvenanmaan linnoittamisen Jartsev-neuvotteluihin osin taktisista syistä, mutta Neuvostoliitto käänsi asian toisin päin: jotta Suomi saisi linnoittaa Ahvenanmaan oli Neuvostotoliiton saatava takuut Suursaaren linnoittamisesta (vaikka suomalaisin voimin). Tällä toimenpiteellä haluttiin tulppa hyökkäysuhalle Leningradia vastaan. Houkutukseksi itäinen naapuri lupasi kaupankäynnin piristämistä (luvattiin ostaa melkeinpä mitä tuotteita tahansa ja siihen aikaan tavanomaisten rajaloukkausten loppumista.

Ensi vaiheen jälkeen kesällä 1938 neuvottelut olivat hiljaisessa vaiheessa ja suomalaisten taholta neuvotteluasenne oli ambivalentti. Syyskesällä neuvottelut jälleen piristyivät. Erityisesti Inkilä analysoi tilanteen niin, että neuvotteluyhteyttä ei pitänyt päästä katkeamaan, muutoin valtioiden väliset suhteet saattaisivat vaurioitua.

Neuvottelut takkusivat, kun Suomi halusi edetä yksityiskohdissa (rajavalvonta, kauppa) ja Jartsev halusi ensin sovun poliittisesta kehyksestä (esim. salaisen turvallisuussopimuksen). Syyskesällä pääneuvottelijaksi tuli Väinö Tanner, joka tapasi Jartsevin useita kertoja. Jartsevilla ei ollut tarjota Tannerin vaatimaa konkreettista ehdotusta ja neuvottelut jähmettyivät paikalleen.

Suomi suhtautui torjuvasti mm. Suursaaren linnoittamiseen. Mitään vastaehdotusta suomalaiset eivät kuitenkaan esittäneet sen enempää Suursaaresta kuin Ahvenanmaasta. Ahvenanmaan kysymys oli osa Suomen ja Ruotsin pyrkimystä päästä puolustusyhteistyöhön. Asian eteneminen muodostui monimutkaiseksi ja lopulta toisen maailmansodan puhkeaminen poisti Ahvenanmaan kysymyksen koko agendalta.

 

B ) Suomalaiset eivät tingi alueensa koskemattomuudesta/1939

Talvisodan alla käytiin Moskovassa tunnetut neuvottelut rauhan säilyttämiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Hyppään neuvottelujen keskelle, tarkemmin sanottuna keskustelujen kolmannen tapaamisen aattoon. Sitä ennen oli käyty kaksi neuvottelukierrosta, jotka eivät johtaneet tulokseen. Neuvottelijat olivat junassa matkalla kolmanteen tapaamiseen, kun tuli tieto Molotovin pitämästä puheesta, jossa Neuvostoliito julkisti vaatimuksensa. Syntyi uusi tilanne, joka vaati valtiojohdon kiireellisiä neuvotteluja, sillä Molotovin asettamat ehdot näyttivät lieventyneen (mutta julkaisemalla ehdot ne lukittiin samalla!). Pitikö neuvottelijoiden siis palata vielä Helsinkiin? Kiireellisesti Helsingin kanssa käydyn neuvonpidon jälkeen neuvottelijat saivat ohjeen jatkaa matkaansa ”harkintansa mukaan” ilman lisäohjeita. Varsinkin Väinö Tanner ihmetteli, miksi hallitus siirsi vastuun neuvottelijoille. Jälkeenpäin Tanner totesi matkan jatkamisen olleen virhe: olisi pitänyt kääntyä takaisin lisäohjeiden saamiseksi. Olisiko ohjeistus muuttunut, jää arvoitukseksi, mutta tuolla hetkellä tehdyt päätökset osoittautuivat kohtalokkaiksi syttyvän sodan kannalta.

Kesken kolmansia neuvotteluja Helsingistä pyydetyt uudet ohjeet eivät johtaneet mihinkään. Ainakin Paasikivi ja Tanner turhautuivat Helsingin peräänantamattomuuteen. Samaan aikaan Saksasta, Hermann Göringiltä, tuli Helsingin johdolle kehotus luopua Hangosta (tosiasiassa Stalin oli valmis vaihtamaan senkin pikkusaariin Hangon edustalla). Viesti saavutti sekä Mannerheimin että Kallion. Mikään ei kääntänyt Helsingin hallituksen päätä, ei, vaikka Mannerheim realistina oli valmis tinkimään siviilien ehdottomuudesta.

Oikeastaan ratkaiseva sanailu tuli Stalinin suusta kolmannen neuvottelun loppupuolella: ”Ei tästä tule mitään”. Balttien kanssa Stalin ei edes mennyt neuvotteluihin. Siihen nähden Stalinin mukanaolo Suomi-neuvotteluissa (kolmen kierroksen seitsemästä neuvottelusta hän oli kuudessa paikalla) herättää huomiota. Suomi ei ollut samalla viivalla Baltian maiden kanssa (vaan sijoittui arvostuksessa korkeammalle), sen maantieteellinen asema ei ollut niin kriittinen kuin Baltian maiden.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Ulkoministeri Eljas Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Aaro Pakaslahti: ”Erkon sota”). Erkko uskoi viimeiseen saakka mm. länsivaltojen välitystehtävään, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta linjasta poikkesivat Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomea tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Visuri ei jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen vastaväitteiden olevan ankaria.

Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Sijaiskärsijänä oli Suomi.

  

C ) Neuvotteluja armeijoiden esikuntayhteistyöstä kieltäydytään käymästä 1972-73

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Jartsev 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat Neuvostoliiton avulla toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari kirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja".

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi. Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista, Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja Junttila.

Junttila ehdotti, että Neuvostoliiton esittämiin kysymyksiin vastataan yksi kerrallaan. Kekkonen hyväksyi menettelyn. Vastaukset perustuivat kahteen peruspilariin, YYA-sopimukseen ja omaan puolustukseen kuitenkin niin, että Suomen intresseissä oli torjua YYA-konsultointi omilla puolustuksellisilla toimenpiteillä. Suomalaiset antoivat vakuutuksen, että eri aselajien puolustus oli riittävän vahvaa (ilmatorjunta varauksella).

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelu venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.

 

D ) Naamiot valmistaudutaan riisumaan myös Suomessa

Mikä presidentti Niinistöstä jäi mieleen päällimmäisenä? Monet ovat valmiit nostamaan esille hänen kaksi klassista sanontaansa. Ne molemmat liittyvät aivan oleellisesti jännittyneeseen kansainväliseen tilanteeseen:  ”Kyllä kasakka vie, mikä irti on” ja ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät” Kasakkavertauksella hän tarkoitti, että vaeltavat kasakkalaumat (Venäjä) ottavat matkan varrella haltuunsa sen, mikä otettavissa on. Kasakkamentaliteettiin ei sisälly strategisia eikä edes taktisia olettamuksia ja lopullisia päämääriä. Kasakan halu saavuttaa menestystä syntyy tilanteista, jotka eteen aukeavat. Sodat olivat kasakan elämän keskeinen sisältö. Vertauskuva symboloinee Vladimir Putinin ”maailmanjärjestystä”, joka ei ole ollut valmis alun perin, vaan joka on kehittynyt viime vuosien kuluessa. Yksi pettämätön lähtökohta on kuitenkin ollut Neuvostoliiton mureneminen, josta muodostui Putinin ja hänen avustajiensa päässä 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi.

Kasakkavertauksessa on paljon sellaista, mikä on tunnusomaista venäläisille ja venäläisyydelle. Ehkä tärkein viesti Niinistön sanomana oli, että kasakoiden (Venäjän) kanssa pitää olla hereillä. Pitää yrittää lukea, mitä he seuraavaksi aikovat. Muutoin toiminta jää arvoitukseksi. Kasakkavertaukseen sisältyykin  ajatus Venäjän arvaamattomuudesta, joka vastustajien tulee ottaa huomioon strategioissaan. Putinilla näyttää myös olevan kyky luoda itsestään kuva, että hänellä on aloitteet ja tilanne hallussaan riippumatta siitä, mikä on todellisuus.

Naamioiden riisumisella Niinistö viestitti, että kaikki se, mikä oli arvailujen valossa Venäjän käytöksessä, paljastui sen hyökättyä Ukrainan kimppuun. Vasta sitten suurvaltasota oli mahdollinen.  Ja toden totta, helmikuuhun 2022 saakka Venäjän toimet vaikuttivat propagandalta, jossa päämäärät olivat auki. Tämän sanon siitä huolimatta, että Krimin niemimaan valtaaminen tapahtui jo 2014. Pian julistettiin ylemmyydentuntoisesti, että ”Venäjä on rajaton”. On spekuloitu sillä, mitä sana ”rajaton” tarkoittaa. Vastaus saattaa löytyä toisesta käsitteestä ”Ruskij mir”, venäläinen maailma, jolla viitataan siihen, että RM kattaa myös muualla maailmassa asuvat venäläiset. Jos tähän yhdistetään mir-sanan toinen merkitys ”rauha”, tullaan mielenkiintoiseen yhdistelmään eli venäläisen mallin mukaiseen rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja sitä kautta Pax Sovieticaan (venäläisten mieleinen/sanelema maailmanrauha). Mutta vain, jos maailma on silloin venäläisen maailmanjärjestyksen mukainen.

:::::::::::::::::::::::::::

Itärajan turvallisuudesta Niinistö on huolissaan, mutta ja varuillaan, eikä keskeneräisestä tapahtumasarjasta haluta vetää mitään johtopäätöksiä. Rajaturvallisuudesta päättäminen on monitahoinen ja päätöksentekoa rasittava yhtälö. Sille on ominaista, että toinen osapuoli tietoisesti järjestää syitä konfliktiin, joka hybridiuhkineen voi poikia isommankin revohkan. Itärajan turvallisuus on ensi sijassa hallituksen asia, mutta aivan varmasti löytyy myös uuden presidentin työpöydältä. Uuden presidentin ensimmäinen koettelemus voi olla lumien sulamisvesien myötä tuleva pakolaistulva itärajalla, jonka venäläiset ja järjestäytynyt rikollisuus ovat organisoineet.

::::::::::::::::::::::::::::::

Presidentti Niinistön toimintaa arvostelevat ovat nähneet hänen olleen liian ymmärtäväinen suhtautumisessa Venäjään. Hänen nähtiin toimineen liian kauan ”Putinin kuiskaajana”. Lähinnä finessi – mutta symbolinen sellainen - oli se, että Niinistö olisi ottanut Putinin onnittelupuhelinsoiton vastaan vaalien jälkeen,  jos olisi ollut nähtävissä jotain etenemistä lännen ja idän välisissä suhteissa, päinvastoin kuin Alexander Stubb, joka ei nähnyt mitään syytä ottaa puhelua vastaan. Ero on siinä, että Niinistö ei asettanut periaatteellisia esteitä  yhteydenpidolle, joita taas Stubb tuntuu asettavan.

Olemmeko nyt presidentin vaihtuessa vedenjakajalla jännitteisessä maailmassa? Liioittelematta sanoisin, että vastaus on kyllä. Sauli Niinistö edusti sukupolvea, jossa suurvaltojen välillä vallitsivat tyydyttävät suhteet. Niinistö toimi linjassa tämän käytännön kanssa erimielisyyksiä tasoitellen . Uudessa tilanteessa jännitys uhkaa purkautua konflikteiksi ja avoimeksi suurvaltojen väliseksi sodaksi. Minkä roolin Stubb ottaa? Onko hän ”kylmän sodan sotilas” – niin kuin nyt näyttää - vai paneeko hän itsensä aidosti likoon rauhanomaisen kehityksen puolesta?

Yhdysvaltojen ja Suomen välillä solmittu DCA-sopimus käsittelee muun muassa joukkojen maahantuloon, puolustusmateriaalin varastointiin, rikosoikeudelliseen toimivaltaan sekä verotukseen liittyviä käytännön kysymyksiä. Sopimuksessa sovitaan alueista, joille Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö ja yhteistoiminta ensisijaisesti keskittyisivät. Alueet on sisällytetty sopimuksen liitteeseen. DCA-sopimus antaa Yhdysvalloille jatkossa mahdollisuuden hyödyntää kongressin rahoitusta mahdollisiin infrastruktuuri-investointeihin Suomessa.

Sitä mukaa, kun Yhdysvaltojen oikeudet operoida Suomen alueella kasvavat, kapenee Suomen suvereniteetti, näin oletan. Ainakaan retoriikassa tätä ei valtioiden kesken myönnetä. Katsoisin DCA-sopimusjärjestelyn luonteen YYA-sopimuksen kanssa rinnakkaisilmiöksi sillä oleellisella erolla, että enemmistö suomalaisista hyväksyy yhteistyön USA:n kanssa, kun taas yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli turvallisuuspolitiikassa vastentahtoista tai välttelevää, ja nyttemmin Neuvostoliiton muututtua nyky-Venäjäksi tietenkin mahdotonta.

YYA-sopimusta kannatti parhaimmillaan 90 prosenttia kansalaisista ja Natoa nykyisellään yli 80 prosenttia. Tosiasiassa YYA-sopimus oli poliittinen välttämättömyys, josta tehtiin hyve sopuisien suhteiden säilyttämiseksi. Voi olla, että Yhdysvaltain kanssa tehtävä DCA-sopimus on hyve, joka koetaan useimpien suomalaisten mielestä välttämättömyydeksi.

Koko turvallisuuden problematiikka kulminoituu kysymykseen, kuinka tulenaraksi itäraja muotoutuu tulevien väistämättömien kansainvälisten kriisien keskellä. Entä Yhdysvaltojen luotettavuus sopimuskumppanina tosipaikan tullen? Yhdysvaltain vetäytyminen ”monroelaiseen” eristäytyneisyyteen voi luoda turvallisuuskadon. MAGA-filosofia luo ensiaskeleet suureen eristäytymiseen. Keskustelua Suomen suvereniteetista ei ole käyty kovinkaan syvällisesti, koska suuri enemmistö suomalaisista kokee USA-suhteet nimenomaan suvereniteettia vahvistavaksi ja takaavaksi eikä uhaksi.


tiistai 2. huhtikuuta 2024

Periytyykö koulutus vai siirtyvätkö arjen hierarkiat tuleville polville?

 

Viime vuoden lopulla kirjoitin blogikirjoituksen koulutuksen ja kulttuurin siirtovaikutuksista, jossa avainjohtopäätös tai pikemminkin väite, oli seuraava: ”Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksikön ongelmana, johon hänen on löydettävä ratkaisu itseään kehittämällä”.

Perustin kirjoitukseni Helsingin Sanomien yleisöosastossa julkaistuihin  pariin kirjoitukseen (Satu Heikkinen 16.8.2023: ”Elämässä pärjääminen ei ole täysin itsestä kiinni” ja Tiina Helin 9.8.2023: ”Kulttuurimme tuottaa itsekkäitä ihmisiä”), joissa käsiteltiin  suomalaisen henkisen pahoinvoinnin syy-yhteyksiä ja vastuukysymyksiä. Avainväite on seuraava: ”vastuu rakenteellisten ongelmien ratkaisusta sälytetään yksilöiden harteille”. Molemmissa kirjoituksissa viitataan siis siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat tulevat (muka) sillä ratkaistuiksi, kun kansalaiset tekevät itsestään terapeuttisen tiedon avulla parempia kansalaisia esimerkiksi työllistyäkseen. Kirjoittajat kyseenalaistavat oletuksena esittämänsä väitteen.

Tällä ajattelulla on luotu markkinat psykologisille ja terapeuttisille palveluille aina koutsaamiseen saakka.  Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksilön ongelmana, ei yhteiskunnallisena ongelmana.

:::::::::::::::::::::::::

Samaa aihemaailmaa käsittelee Kukka-Maria Ahokas Voima-lehden nro 6/2023 artikkelissa ”Pääoma pulpetissa”, jossa hän haastattelee Helsingin yliopiston professori Kristiina Brunilaa. Referoin ohessa artikkelia ja esitän omia arvioita siinä käsitellyistä teemoista.

Aiemmin on korostettu sitä, että koulutus periytyy, tässä ei ole mitään uutta. Nyt tulisi fokus suunnata siihen, miksi yhteiskunnalliset hierarkiat pysyvät itsepintaisesti yllä. Tuloksena – väittää Brunila – koulutus vahvistaa olemassa olevia yhteiskunnallisia hierarkioita, eriarvoisuutta ja erioikeuksia.

Mutta on eletty aikoja, jolloin koulutus mursi eriarvoisuutta ja erioikeuksia…..

Yhdyn Brunilan sanoihin, mutta tiedossani on pari poikkeusta saagaan. Kirjailija ja aikansa johtava näkijä Matti Kurjensaari kertoo eräässä kirjoistaan, kuinka 1920- ja 1930-luvulla - mukaan lukien hän itse - murtauduttiin sääty-yhteiskunnan jäänteiden häkin  läpi ulos ja ylös vanhoista rakenteista. Silloin – ensimmäistä kertaa - talonpoikien, putkimiesten ja  muurarien lapset purkautuivat joukoittain korkeampaan opinahjoon johtavalle väylälle. Aiemmin oppikoulutielle pääsivät vain ylempien tulotasojen perheiden vesat. Kurjensaari koulutti itsenä maisteriksi saakka, vaikka – kuten hän tunnusti – opintoja aloittaessaan joutui ehtimiseen jättämään ruokailuja viikonloppuisin väliin rahapulassa.

Sama paradigman muutos toistui 1950- ja 1960-luvun vaihteessa, kun käynnistyi valtava ryntäys oppikouluihin. Nämä samat oppikoululaiset - minä muiden mukana – valtasivat yliopistot 10 vuotta myöhemmin. Mitäpä tuosta, vaikka professorini Aira Kemiläinen kauhisteli – meidän kaikkien kuullen – kuinka taso oli pudonnut aiempaan verrattuna. Tämän kaiken sallittiin tapahtuvan tietoisesti, koska kansakunta tarvitsi pikaisesti uusia nuoria kykyjä uudistuakseen. Kasvukivut oli maksettava.

::::::::::::::::::::::::::  

Brunila kysyy,  ”miksi ei tueta ja miksi ei kerrota, että sinussa  on potentiaalia”, ja jatkaa: koulutus ei mystisesti vain periydy, vaan ”koulutusjärjestelmä käytäntöineen ja kulttuureineen uusintaa hyväosaisuutta ja etuoikeuksia”. Brunila ei tietoisesti käytä  luokkajakoperustetta työväenluokka - keskiluokka - yläluokka, koska se ei ole riittävän eksakti (vrt. keskiluokka, mitä sillä tarkoitetaan?) kuvaamaan reaalimaailmaa.

Brunila puhuu siitä, mikä on primääriä kuvaten työmarkkinoiden epävakautta ja siitä aiheutuvaa epävarmuutta. Tästä voisi jatkaa vielä toteamalla, että monilla opettajilla on vaikeaa kohdata oppilaan köyhyys johtuen opettajan omasta vakaasta taloudellisesta tilasta. Opettaja ei kuitenkaan tee tätä tietoisesti, vaan se on sisäänrakennettuna toimintaympäristöön.

Oppilailta vaaditaan sopeutumista, koska jako eri  kategorioihin on koko ajan meneillään koulussa. Rakenteellisista ongelmista tulee yksilöön kiinnittyviä ominaisuuksia, puutteita ja vajavuuksia, jotka yksilön täytyy itsessään tunnistaa. Pulmatilanteissa tarjotaan oman itsensä muokkaamista psykologisin ja terapeuttisin välinein, joiden avulla huomio kiinnitetään kohti yksilöä, vaikka häiriö olisi ympäristössä.

Markkina-ajattelusta on tullut osa koulun arkea, jonka seurauksena oppilaista halutaan ”taloustalkoohenkisiä”. Poliitikot ja talouselämä luovat painetta tähän suuntaan, väittää Brunila.

Vastaavasti koulutyön muutos heijastuu myös opettajan kuvaan. Brunila puhuu – edellä esitettyyn viitaten – opettajien kokemasta ”merkityskadosta”. Se merkitsee opettajan työn hämärtymistä. Myös opettajille tarjotaan yksilöterapiaa. Brunila jää kaipaamaan problematiikan ”yhteiskunnallistamista”. Yksi syy asioiden hitaaseen muutokseen voi olla koulujen politisoitumisen pelko. Köyhyydestä ja kurjuudesta puhuminen voi tuntua vieraalta päättäjien näkökulmasta. Sinänsä, jos lasketaan yhteen opetukseen kohdistuneet työryhmä- ja kehittämistyöt asialle on uhrattu suunnattomasti aikaa ja rahaa . Mutta entä jos on ratkottu haasteita, jotka eivät ole olleet relevantteja?

Vaikuttaa siltä – oheiseen artikkeliin viitaten - että railo on yksilöpsykologisten käyttäytymissyiden  ja järjestelmää koskevien puutteiden välissä. Tästä rakentuu helposti ideologinen vastakkainasettelu. Porvaristo näkee ongelmat yksilöpsykologisina ja etsii ratkaisua terapeuttisin keinoin, kun taas vasemmisto tarjoaa yhteiskunnallisia ja rakenteellisia syitä ongelmien ratkaisuksi.

Samaan aikaan koulujärjestelmästämme on paljastunut pahoja puutteita oppimisen tuloksellisuuden näkökulmasta, ja näiden haasteiden ratkaisemisella on kiire. On ilmeistä, että kouluopetuksen sisälle on rakentunut vinoumia, jotka vaativat systeemisiä korjauksia. Voisivatko Brunilan edellä esitetyt - sinänsä aika kategoriset – väittämät tarjota eväitä suunnanmuutokselle?

 

 

lauantai 30. maaliskuuta 2024

Juttu, puolitotuus, sepite, vääristely…

 


 Tämän blogin päähenkilöt ovat Aamulehden eläkkeellä oleva toimittaja Matti Kuusela ja saman lehden entiset päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen. Huomiotani kiinnitti, että sekä Apunen että Jokinen ovat nykyisin huomattavissa tehtävässä Ylessä. Kuusela nousi otsikoihin, kun hän julkisti (en sano ”paljasti”) muistelmissaan, että oli sisällyttänyt joihinkin artikkeleihin – toimittajan työtä tehdessään – fiktiivistä ainesta, siis tekstinosia,  jotka olivat mielikuvituksen tuotetta. Viittausta siihen, että osa jutuista oli fiktiota ei kirjoituksessa ole. Tulkitsen niin, että hän eräällä tavalla paranteli totuutta tehdäkseen siitä luettavamman, ilmeikkäämmän  tai värikkäämmän joissakin artikkeleissaan.

Ensi vaikutelma on, että Apunen ja Jokinen halusivat puolustaa lujille joutunutta entistä kollegaansa, joka taas herättää uusia kysymyksiä laajemminkin koskien uutisointien luotettavuutta. Miten paljon vastaavia tapauksia on ollut menneisyydessä, joista emme tiedä? On toki muitakin tapauksia, jossa toimittaja on ”parannellut” todellisuutta sepitteellä esimerkiksi tehdäkseen jutu(i)staan mielenkiintoisempia ja lukuarvoltaan parempia.  

Jotenkin minulle syntyy kuva, että Kuusela ei itse nähnyt asiaa sillä tavalla merkittävänä kuin minkä luonteen asia on saanut jälkikäteen. Asiaan ovat puuttuneet monet tähtitoimittajat, kuten Iltalehden pääkirjoitustoimittaja Kreeta Karvala ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja, jotka molemmat tuomitsevat Kuuselan tavan muokata todellisuutta kirjoittamissaan artikkeleissa.

Yksi hänen artikkeleistaan oli matkareportaasisarja ”Bakusta Pekingiin”, joka valittiin Suuri Journalistipalkinto -kisan vuoden 2006 parhaaksi jutuksi. Siihen hän oli luonut muistelmiensa  mukaan kuvitteellisia ihmisiä, joista hän antoi kuvan, että oli haastatellut heitä. Aamulehti päätti poistaa verkosta 551 Kuuselan artikkelia toistaiseksi tutkinnan ajaksi. Koska asia on osin kesken en käsittele juttuja tarkemmin. Puutun vain siihen, miten ongelmallinen käsite ”totuus” mediatyössä on näinä aikoina.

Itse olen seurannut – käyttämieni lähteiden takia - läheltä edellä kuvattua mediamaailmaa, koska olen kirjoittanut noin 2100  blogikirjoitusta vuodesta 2011 lähtien ja kokenut  uuden  tavan nähdä totuus esimerkiksi poliitikkojen puheissa meillä ja muualla. Myös median käyttämien ns. asiantuntijoiden rooli on herättänyt huomiotani. Tapahtuneet kummallisuudet ovat kaiken  kaikkiaan kiusanneet  minua melkoisesti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesari on oikeassa todetessaan pääkirjoituksessaan 26.3.2024 hiukan dramaattisesti, että  ”verkon muuttamassa kilpailuasetelmassa journalismi taistelee olemassaolostaan”.  Vallitsee tilanne, jossa tilaus kriittiselle ja totuuteen perustuvalle journalismille on ”suurempi kuin koskaan”. Tultaessa 2000-luvulle liberaalissa demokratioissa pidettiin itsestään selvänä, että kansanvalta ei voi toimia ilman luotettavaa tietoa. Tulevaisuus siis näytti hyvältä.

Sitten asiat mutkistuivat.

Joku voisi kysyä, miksi nostaa metakka, jos joku parantelee tuotuutta sepitteellä, jossa yhtyvät hyvän tarinan fiktiivisyys ja värikäs kieli. Siksi, että kysymys on paljon laajemmasta asiasta kuin jostakin yksittäisestä valemedian tuotoksesta. Yritän löytää seuraavassa villakoiran ytimen eli missä vaiheessa alkoi levitä ajattelu, että ”jokaisella on oma totuus”, joka on yhtä arvokas kuin kenen tahansa totuus.

Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.

Tähän sopinee ”totuuden jälkeisen ajan” (” Post-Truth Era”) palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataan Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.

”Musta tuntuu” -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden, narratiivien  välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on vastenmielinen tapa selittää maailmaa

Oma lukunsa on netin viestiketjujen värjäämä kuva todellisuudessa. Netin totuutta kovertava vaikutus on ilmeinen. Mikään valvontakeino ei pysty välttämättä estämään hatarien tietojen tai epätotuuksien levittäjää perääntymään sanomisistaan ennen kuin isompi vahinko on tapahtunut.

On kysyttävä, mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä?

Yhden vastauksen antaa Suomen nykykonservatismin ”isä” Timo Vihavainen. Vihavaisen mielestä älymystö taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty `raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys´, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä! Tähän Vihavaisen sanailuun sisältyy totuuden siemen, mutta mitä sanoa siihen kun Sergei Lavrov syyttää länsimaita (sen liberalismia) kaiken ymmärtämisen ehdottomuudesta?

En tiedä onko seuraava ajatus luettava nostalgisen ajan haaveeksi vai tosiasiassa tapahtuneen kuvaukseksi. Mieleeni nimittäin palautuu 1960-lukulainen totuuden etsintä. Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin osittain todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että nykyistä valemediaympäristöä tarkasteltaessa (jos asia olisi silloin ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin, nyt moni on löytänyt sen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälityksen. Yllätys on se, että Matti Apunen ja Jouko Jokinen näin selvästi asettuvat puolustamaan entistä kollegaansa. On eri asia tykätä jonkun kirjoitustyylistä ja hyväksyä hyvän tyylin kylkiäisenä sepitteet kuin pysyä kylmästi faktoissa. Pidän perin omituisena, jos osaavan toimittajan maineessa oleva ei pysty kirjoittamaan sekä lennokkaasti että totuudessa pysyen.

Voi tietenkin olla, että joillekin haluttaisiin suoda oikeus käsitellä totuutta väljemmin siitä ylemmyydentuntoisesta oletuksesta käsin, että kaikkien keskinkertaisuuksien ei tarvitsekaan ymmärtää hienovaraisesti totuutta muuntelevaa älykkökirjoittajaa, joka hyödyntää fiktiota viestin perille saamiseksi. Tuskinpa tämä asenteellisuus läpäisee perustellun kritiikin seulaa.

Tämä tapaus korostaa kovan työn merkitystä luotettavien lähteiden etsinnässä ja seulonnassa eikä ole missään yhteydessä kirjoittajan normaalia parempaan tai  heikompaan kirjoitustaitoon.

Tapaus Kuusela on paisunut koko mediakenttä koskevaksi keskustelunaiheeksi. Eikä ihme, sillä kontrastina Suomeen meillä on naapurissa valtio, jossa totuus kelpaa vain tapahtuneen tai tapahtuvan muokkausvälineeksi.