perjantai 21. tammikuuta 2022

Kommentti pääministerin "virheeseen"

 

 

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on Suomessa oma taiteenlajinsa.  Tulee tunne, että keskustelulle on säädetty ”jossakin” rajat. Toisaalta vaaditaan keskustelua,  mutta toisaalta kahlitaan keskustelu tiettyyn piiriin tai tiettyyn agendaan. Jos joku käy ”aidosti” aitoa keskustelua asiasta, saa hän huomata,  että karsinat,  joissa keskustelua saadaan käydä on määritetty.

Pian tyhmempikin huomaa, että kysymys on valtapolitiikasta. Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei siis tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Terve. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa plussina eikä miinuksina. Kokonaisuus ratkaisee. 

Kun Sanna Marin tunnetussa haastelussaan Reutersille totesi,  että on hyvin epätodennäköistä, että Natoon liittymispäätös tehdään nykyisellä hallituskaudella, heräsivät kriitikot: ei noin saa sanoa. Piti pysyä katekismuksessa eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon  sanamuodoissa piirun tarkkuudella,  sanasta sanaan. Jo pelkästään teknisesti Nato-prosessi on niin monivaiheinen ja pitkä,  että päätöstä ei saada aikaiseksi nykyhallituksen aikana. Eri asia on pitääkö liittoutumisesta pidättäytyä joka tapauksessa näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi. Huomattava osa suomalaisista on tällä kannalla.

Sanon suoraan oman kantani: Marinin puheenvuoro oli kuin raikas tuulahdus ummehtuneen  ulko- ja turvallisuuspoliittisen liturgian keskellä.  Vertailukohdekin löytyy: aikanaan Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten suhteiden sanamuodot olivat tiukasti rajatut. Nyt samaa sovelletaan ”Nato-keskusteluun”. Natoon liittymisen kannattajat valvovat mustasukkaisesti  sanamuotojen oikeellisuutta. Onneksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan todelliset asiantuntijat (ei-poliitikot) ovat nähneet pääministerin lausunnon laajemmassa kehyksessä.

Toki vaalien läheisyys kärjistää mielipiteitä,  jos se nyt kelpaa syyksi.  Tietenkin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vakaa ja johdonmukainen. Linjaa Marin ei haastattelulausunnossaan asettanut kyseenalaiseksi, vaan päin vastoin painotti sitä.

Kun viimeisimmässä gallupissa Natoon liittymistä vastusti 42 prosenttia kaikista kansalaisista ja kokoomuksen kannattajista 35%” (vrt. Petteri Orpon kanta liittoutumiseen), oli se jostakin syystä ikään kuin lähtölaukaus käytävälle Nato-intoiselle keskustelulle.

Vielä ei ole ratkaistu edes sitä voidaanko päätös tehdä yksinkertaisella enemmistöllä eduskunnassa vai tarvitaanko 2/3 enemmistö, jolla kannalla itse olen, koska muutos aikaisempaan liittoutumattomuuspolitiikkaan on merkittävä, joidenkin mielestä suorastaan kohtalonkysymys.

Sanna Marin ei tietenkään tehnyt virhettä arvioidessaan, että nykyisen hallituksen toimesta Nato-hakemuksen  lähettäminen  on hyvin epätodennäköistä . Sen sijaan Marinin kommenttiin puuttuneet pyrkivät estämään erittelevän keskustelun sotilaallisen liittoutumisen erilaisista  tulevaisuuden vaihtoehdoista.  Tutkimusjohtaja Hanna Smith Hybridiosaamiskeskuksesta ja Mika Aaltola Ulkopoliittisesta instituutista peräävät eipäs-juupas-keskustelun sijaan järkevämpää lähestymistapaa asiaan.   

 

tiistai 18. tammikuuta 2022

Nato-päivitys 5.0/2022

 


 On aika päivittää Nato-selvitykseni. Tämä päivitys on numero viisi.


1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö  ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassaolon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita (Unkari, Puola, Turkki, Bulgaria, Romania). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

4) Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan ylimitoitettuja toiveita.

5) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

6) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on Pietari.

7) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

8) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

9) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana.  Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

10) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta tulevaa vihollista vastaan. Suomi on hakeutunut uskottavaa puolustusta parantavaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

11) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

12) Mahdollinen hiljaa hivuttaminen Naton jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Naton kannattajissa on hyvin paljon yksinkertaistetun päätöksenteon puoltajia. Kansa on pahimmillaan päätöksenteon hidaste tai haitta.

13) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole välttämättä tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

14) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt ja ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. omaan maahan kohdistuviin terroritekoihin.

15) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

16) On selvää, että Venäjä on lisännyt asevarusteluaan ja valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa 2010-luvulle ja edelleen 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt toimeliaisuuttaan Itämeren piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet ajantasaisia:  on lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä Skandinaviassa. Nato-yhteistyö on tiivistynyt ja se tuo oman lisänsä (mutta myös riskinsä) suhteidemme kehitykseen.

17) Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään käytännönläheisesti,  ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen. Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Jännitteet ovat olleet kuitenkin hallittavissa. Niitä tulee jatkossakin, kuten muitakin jännitteisiä tilanteita. Niiden kanssa on opittava elämään.  

18) Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa. Kokonaisuus ratkaisee. Tässä mielessä tämäkin kirjoitus on vain kokonaisuuden hahmottelua.

19) Mediassa Nato-myönteisyys on lisääntynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole sitoutumaton lehti,  mitä tulee kannanottoihin koskien liittoutumista/liittoutumattomuutta. Se on liittoutumisen kannalla. Suuri osa muista tiedotusvälineistä on vähintään varovasti  samalla kannalla. On omaksuttava kriittinen ote ”lehti/mediatietoihin”, jotka eivät edusta millään tavalla objektiivista totuutta. Kansalaismielipide ei tue median yksipuolista asennetta.

20) Meitä houkutellaan esimerkiksi Baltian maiden taholta liittoutumaan, koska sen katsotaan lisäävän balttien turvallisuutta. On eri asia lisätäänkö sillä Suomen turvallisuutta. Ruotsi edustaa sopivan viileää suhtautumista liittoutumista kohtaan myös historiakatsannossa. Riittävä läntinen kumppanuus on järjestettävissä monilla keinoin. On huomioitava kaikkien suhteiden dynaamisuus. Kaikki valtiosuhteet ovat aika-akselilla potentiaalisesti liikkeessä toisiinsa nähden.  

21) Maltti on valttia. On kaikin tavoin pyrittävä kärsivällisyyteen arvioitaessa kansainvälistä tilannetta. Varsinkin Nato-mieliset ovat ”keskusteluissa” kiirehtineet  päätöksentekoa.  Hätiköiminen mielipiteen muodostuksessa, puhumattakaan paniikista,  ei palvele Suomen etua. Tätä kirjoitettaessa vallitsee koko Eurooppaa ravisteleva hysteerinen mieliala.

22) Yleisellä tasolla voitaneen todeta, että  ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon. Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva eliitti on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen opetukset,  joita on saatu aiempina vuosisatoina: monesti kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa.

23) Uusimman HS:n (HS 18.1.2021) teettämän gallupin mukaan 42 prosenttia vastanneista asettui vastustamaan Natoon liittymistä. Kannattajia oli 28 prosenttia. Luvut ovat hämmästyttävän selkeästi Natoon liittymistä vastaan ottaen huomioon viime aikojen Venäjä- ja Nato-uutisoinnin sekä vyörytyksen Natoon liittymisen puolesta. Suomen kansan tahtotila ja realiteettien taju on uskomattoman vahva.

 

 

lauantai 15. tammikuuta 2022

Pääministerit, besserwisserit, inhokriitikot ja mediavallankäyttäjät

 

Tavoitteenani on seuraavassa valaista hiukan sitä,  miten näen pääministerin roolin suhteessa lehdistöön ja mediaan yleensä  koronakriisin aikana.

Kaikki muistavat vuoden 2020 maaliskuun ja pääministerin ottamassa kantaa alkaneeseen koronaepidemiaan. Median ja kansalaisten suhtautuminen pääministeriin oli omien muistikuvieni mukaan suopea. Koko syntynyt tilanne oli uusi. Toki  silloinkin kuului soraääniä, kuten pääministeriin kohdistunut arvostelu,  kun hän kehotti  vanhuksia pysymään neljän seinän sisällä eikä lähtemään mökille. Kehotus tulkittiin marttyyrimäisesti käskyksi.  Jo silloin pääministerin sanomisiin lisättiin joitakin määreitä,  jotka kovensivat tekstiä ja muuttivat sitä ehdottomampaan suuntaan.  Käytettiin herkästi ilmausta ulkonaliikkumiskielto ja niin edelleen.

Vähitellen tilanne on muuttunut. Oma osansa on koronaväsymyksellä: koronan poukkoilu (ei siis hallituksen poukkoilu) johti monien kokemaan ahdistukseen. Juuri kun näytti siltä,  että ollaan voiton puolella,  tuli takaisku ja tartunnat rupesivat lisääntymään.  Eikä näin tapahtunut kerran vaan toistuvasti. Kävi kuten espanjantaudissa, uudet aallot osoittautuivat vaarallisemmiksi kuin taudin varhaisvaiheet.

Eri osapuolet, kansalaiset, poliitikot, ministerit, virkamiehet, media vaihtelevat näkökulmia taudin aaltoilun mukana. Ihmisissä näkyy väsyminen taudin leviämisen vuoristorataan.  Median tiheä uutisointi ja lukemattomat taustajutut selventävät kansalaisille tapahtumia, mutta samalla tukkivat kansalaisten vastaanottokykyä ja lisäävät vaivihkaa median valtaa.  Uutisoinnissa näkyy turhautuminen.  Kukaan ei voi poistua tiedottamisen eturivistä: kaikki noudattavat uutistulvan tuottamisen massiivista kaavaa.

Media on omaksunut roolin , jossa se ei enää pelkästään reagoi tapahtuneeseen vaan rakentaa omannäköistä julkisuus- ja vallankäyttökuvaa itsestään ja ympäristöstään. Käyttäytyminen horjahtelee usealla eri  tavalla: ensinnäkin palstatilan määrä on usein aivan suhteeton itse kunkin aiheen tärkeyteen. Toiseksi sensaatiot jäävät elämään omaa elämäänsä. Sen huomaa siitä,  että kirjoittelua ei lopeteta ennen kuin aihe on lypsetty kuiviin, eikä sittenkään. Tämä ilmenee myös siten,  että käytännössä samoja uutisia julkaistaan lukuisia kertoja uudelleen,  vaikka niissä vain kerrataan  jo aiemmin todettua. Aiheen ja otsakkeen myyntiä jatketaan niin kauan kuin sillä otaksutaan säilyvän myyntiarvoa. Otan esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin kohtelun. Auta armias,  jos jäät pikkuvirheestä kiinni, sinua nutistetaan niin kauan,  että heikkohermoisempi pyytää vapautusta tehtävästä, johon on joskus pyrkinyt.  En pyri mitätöimään Marinin virheitä, mutta yritän eritellä,  mistä kaikista osista kritiikki häntä kohtaan kumpuaa. 

Yksi näkökohdista on ideologinen. Porvarilehdistössä ja -mediassa vasemmistohallitus saa harvakseltaan ruusuja, jos ollenkaan, mutta risuja sitäkin enemmän. Esimerkiksi ”sitoutumattomasta” Helsingin Sanomista on vaikea löytää pääkirjoitusta,  jossa suhtauduttaisiin myönteisesti pääministeriin ja hallitukseen.  Toisaalta on muistettava,  että  kritiikki kohdistuu ja on kohdistunut pääministerin henkilön  lisäksi myös pääministeri-instituutioon. Tästä osansa saivat aikanaan myös  keskustaoikeistolaiset Aleksander Stubb ja Juha Sipilä.

Ylikriittistä asennoitumista on syytä hiukan eritellä.

Jos aloitetaan iltapäivälehdistä, niin Iltalehden mukaan ”Suomen koronateatteria ei tunnu johtavan kukaan”. Koronapandemia on siis muotoutunut ”teatteriksi”, joka sanamuoto osoittaa,  miten halveksivan yhdentekevästi lehti suhtautuu nykyajan pahimpaan kulkutautiin ja sen hillitsemiseen pyrkivään työhön. Sanomisen ilosta kirjoitetaan,  mitä sylki suuhun tuo. On lukemattomia tapoja kirjoittaa asiallisemmin haluamansa kritiikki, mutta kun pitää saada tarkoitushakuisen halveksivaa asennetta joukkoon!

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kirjoiti päivänä muutamana Twitteriin: ”Kun pääministeri Sanna Marin saa kritiikkiä johtajuuden puutteesta, hallitus vetää heti poikkeusolot ja valmiuslakikortin esiin julkisuuteen. Tällainen viestintä on jäätävän raskasta taktiseen politikointiin.” Eli siis yksi raskaimmista toimenpiteistä,  mikä koronan hoitoon voidaan soveltaa onkin Hesarin mielestä taktiikkaa. Jälleen osoitetaan, miten vakavaan ongelmaan suhtaudutaan kevytmielisesti. Minun korviini tällainen Twitter-viesti kuulostaa mauttomalta tölväykseltä. Mainittakoon, että moni johtava terveysturvallisuuden virkamies on sillä kannalla,  että valmiuslakia pitää valmistella aktiivisesti. Eikä Marinkaan ole sanonut muuta kuin,  että asiaa pitää valmistella.  

On pakko kysyä, haluaako sitoutumattomana itseään pitävä Helsingin Sanomat hallituksen nurin? Siltä tuntuu,  kun lukee lukuisia,  etten sanoisi lukemattomia lehden kirjoituksia. Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö pääministeriä tai hallitusta saisi arvostella vaan siitä,  että jatkuvien ja  toistuvien kirjoittelujen pontimena tuntuu oleva johdonmukaisesti  lyömisen halu ja hallituksen tarkoitushakuinen saattaminen ansaitsemattomasti epäsuotuisaan valoon. Hallitusta ei mielestäni pidä lähteä kaatamaan kuin erittäin painavista syistä. Syyksi ei riitä,  ettei ideologisesti tykkää hallituksesta eikä se, että joidenkin ministerien habitus  herättää antipatioita (vrt. Marinin huomautus, että jotkut eivät ilmeisesti pidä hänen olemuksestaan). Hallitus on todistettavasti saanut läpi hämmästyttävän määrän isoja lainsäädäntöhankkeita. Tästäkään syystä hallitus ei ansaitse edellä kuvattuja antipatioita, vaan asiallista kritiikkiä toimistaan, ja ehkä joskus jonkin kiitoksenkin.

Koronakriisin hoito on alistettu tavanomaisen iltapäivälehtien sensaatiokirjoittelun tasolle. Kuitenkin virus tappaa viikoittain jopa kymmeniä ihmisiä. Se,  että hallitus ei onnistu kaikissa toimissaan ensiluokkaisesti kertoo vain haasteiden monimutkaisuudesta ja vakavuudesta. Nyt hoidetaan nykyajan mittapuulla äärimmäisen poikkeavaa  tautiepidemiaa, ei mitään toistuvaa kausiflunssaa. Jokainen kokemus tämän sairauden osalta on ainutkertainen, ellei sitten kaiveta esille sata vuotta sitten raivonneen espanjantaudin kokemuksia kokonaan toisissa olosuhteissa.

Mitä tulee virkamiehiin, niin on jäänyt vaikutelma, etteivät jotkut asiantuntijat kerro etukäteen mielipidettään ongelmakohdista, mutta jälkikäteen - kun päätökset on tehty – repostelevat tehtyjä päätöksiä besserwissermäisesti.

Jostakin syystä nykyinen nettikirjoittelu (koskee myös ammattikirjoittajia) on saanut luonteen, jota en usko ihmisten arvanneen silloin,  kun internet löi läpi. Päinvastoin oletettiin rakentavan sananvapauden lisääntyvän. Nyt nähdään,  mihin on jouduttu: positiivisten vaikutusten lisäksi on esiintynyt hirvittävä määrä asiatonta riidan lietsontaa, joka on johtanut suuren yleisön polarisoitumiseen tai  peräti pirstoutumisen eri identiteettiryhmiin.  Hallitukseen suhtautuminen on vain yksi osa tätä skitsofrenista kokonaisuutta.

 

torstai 13. tammikuuta 2022

Kylmän sodan Suomi, osa 4 , Yhteenveto

 

Kylmän sodan Suomi, osa 4 (sisältää arvion dokumentin jaksoista 6, 7 ja 8 sekä yhteenvedon) 

Osassa kuusi käsitellään presidentin vaihtumista Kekkosesta Koivistoon. Dokumentissa esitetään arvelu oliko kysymys ”vapautumisesta” siirryttäessä Kekkosen ajasta Koiviston aikaan? Suomettuneet,  YYA:n kannattajat  ja kekkoslaiset sanoivat vastauksena,  että vapautumis-sanan käyttäminen tässä yhteydessä on loukkaus niitä ihmisiä kohtaan,  jotka elivät edellistä vaihetta,  ”vapaudettomuutta” (koska he eivät itse tunteneet olleensa vapaudettomia).

Dokumentin kuudennen osan pääargumentti on,  että Koiviston aikaan siirtyminen ei muuttanut paljoakaan Suomen ulkosuhteita eikä sisäpolitiikkaakaan, ei ainakaan heti. Koiviston yhdeksi merkittävimmistä teoista muodostui kuitenkin hiukan myöhemmin normaaliparlamentarismin istuttaminen Suomeen. Hallitukset istuivat koko vaalikauden ajan.

YYA-sopimus oli voimassa, samoin ystävyyden retoriikka ja lukemattomat ”vanhan ajan” iskulauseet. Koivisto jatkoi ensitöikseen YYA-sopimusta 20 vuodella. Uuden presidentin KGB-yhteys toimi yhtä hyvin kuin edellisen presidentin aikaan.

Muutostakin tapahtui. Koivisto irrotti YYA-käsitteen koskemaan vain Neuvostoliitto-suhteita eikä sitonut (sotkenut) siihen puolueettomuutta (ei tarvinnut enää ”pyrkiä puolueettomuuteen”). Myöskään ei kerrattu enää sitä,  että Lenin ”luovutti” itsenäisyyden Suomelle.

Kuudes jakso täyttyy lukuisista enemmän tai vähemmän pienistä yksityiskohdista, jotka pyrkivät kertomaan aikojen ja sattumusten muutoksista. Tässä vain luettelen muutamia: tapaus Mullova (salakuljetus Ruotsiin), K-kaupan Väiski (kulutuskäyttäytymisen siirtovaikutus Viroon), Neuvostoliiton ohjuksen harhautuminen Inarin jäälle, amerikkalaisten elokuvien kuvaaminen Helsingissä (kuvaten Moskovaa tai  Pietaria), ”neuvostovastaisuus”-käsitteen  käytön jatkuminen, peliteollisuuden tuotteiden läpilyönti,  joissa Neuvostoliitto muodostaa viholliskuvan, Valittujen palojen markkinataloutta korostava viesti, paikallisradioiden läpilyönti, ensimmäisen Neuvostoliiton historiateoksen (koko historia)  julkaiseminen sitten 1930-luvun, Paasikiven muistelmien postuumi julkaiseminen (Paasikiven inhorealismi) sekä Tsernobylin ydinonnettomuus ja sen hidas tuonti julkisuuteen.

Sarjan tämä osa pirstaloituu  osiin, joista on vaikea löytää punaista lankaa. Kai tarkoitus on osoittaa maailman vähittäistä muutosta ja vapauden kaipuuta. Halutaan myös osoittaa, että mikään muuri ei estä tiedonkulkua. Osa muutoksista presidentin vaihdoksen yhteydessä oli hyvin pinnallisia, osa tyydyttää tirkistelyn halua…..

Osassa seitsemän kuvaus jatkuu osan kuusi kaltaisena: runsaasti yksityiskohtien kuvauksia. Suomen asema muuttui, kun Neuvostoliiton johto vaihtui, Suomi ei ollut enää erikoistapaus. Gorbatsov uusi Neuvostoliiton johtoa ja mm. entinen diplomaattihenkilöstö vaihtui. Se merkitsi jatkuvuuden katkeamista, mutta sitä ei jääty  kaipaamaan, koska vanha kaarti oli  oppinut tulemaan kiusallisesti Suomen iholle yhteistyötä ”vaaliessaan”.

Gorbatsov keskittyi rauhan teemaan ymmärrettävistä syistä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa pitää kylmän sodan armeijavahvuutta eikä asearsenaalia.

Suomen talouden tunnusluvut osoittivat alaspäin ja saman aikaan Suomen länsi-integraatio vahvistui. Idänkaupasta tuli murheenkryyni  1990-luvun vaihteessa  pysyvän alijäämän takia. Laman syntyyn liittynyttä kokonaisuutta oli vaikea hallita ja näytti siltä,  että kokonaisvaltaista kuvaa kriisin syvyydestä ei tunnistettu,  ei poliittisella eikä suuryritysten puolella.

Menneisyydenhallinta otti ensiaskelia: talvisotaa ei vieritetty  enää Suomen aloittamaksi, mutta syyllisyys vieritettiin Neuvostoliiton taholta yksin Stalinin kontolle. Suomi sai vihdoin haluamansa tunnustuksen,  kun Gorbatsov  julisti: ”Suomi, puolueeton Pohjoismaa”.

Dokumentista jää tuntu, että Koivisto yritetään riisua kaikista positiivisista odotuksista, että hän olisi aloittanut uuden kauden Neuvostoliitto-suhteessa. Päinvastoin korostetaan sitä,  että vanha peli jatkui. Tässä dokumentti ei toimi reilulla tavalla, sillä aiempi intiimi kanssakäyminen suomettumisineen siirtyi historiaan. Neuvostoliitolla ei ollut veto-oikeutta presidentin vaaleissa. Koivisto säilytti jotkin vanhan politiikan ulkoiset tunnusmerkit, mutta vältti vanhaa salailevan sopimisen  kulttuuria. Johtavien poliitikkojen Neuvostoliiton avulla tapahtuvasta syrjinnästä luovuttiin.

Koivisto oli varovainen Baltian uuden aseman tunnustamisen suhteen eikä ottanut mitään riskiä. Koivisto rakensi tulevaisuuden odotukset Gorbatsovin vallassa pysymisen varaan ja pettyi,  kun niin ei käynyt. Baltia irtosi Neuvostoliiton otteesta kivuliaasti. Verenvuodatusta (Vilnan verilöyly 1991) ei vältetty. Koivisto omaksui luonteenlaadulleen tunnusomaisesti öljyä laineille valelevan kannan ja se tulkittiin kylmäkiskoisuudeksi balttien näkökulmasta. Koivistosta jäi historiaan kriisien ja konfliktien liioittelua välttävä asennoituminen.

Boris Jeltsinin Suomen vierailu vuonna 1992 toimi idän paineesta vapautumisen viimeisenä sinettinä.

Suomen lopullinen länsimaistuminen jäi dokumentin arvioiden mukaan Koiviston seuraajien harteille. Tässä mielessä Koivisto toimi enemmän siltana vanhan ja uuden välillä kuin kaiken politiikan länsimaistajana. Hän pikemminkin varoitti nopeasta lännettymisestä, vaikka länsisuhteet kiinteytyivätkin hänen aikanaan.  

:::::::::::::::::::::::::::::

YHTEENVETO

Lopuksi vedän yhteen sarjassa esitettyjä ”kohtauksia” Suomen historiasta peittelemättä omaa ajatteluani.

Kahdeksas ja viimeinen osa esittää haasteen: eikö meidän pitäisi tuntea häpeää suomettuneisuuden ajasta?  Miksi suomalaiset reagoivat jälkikäteen vaisusti yhteiskuntaa tai ajattelua muuttaneisiin ilmiöihin, kuten suomettumiseen?  Vastaus tuskin löytyy tuntemastamme pelosta jotain suurempaa kohtaan,  vaan yleensä maltillisesta suhtautumisesta paradigman muutokseen. Jos kysytään kumpi on lähempänä suomalaisuutta (minkä tahansa) suurentelu vai (minkä tahansa) mitätöinti, niin veikkaisin jälkimmäistä. Tässä ajattelussa voi olla jotain, joka selittää nopean toipumisen Suomen sisällissodasta, puhumattakaan suomettumisesta. Epämiellyttävissä asioissa unohtaminen armahtaa.

Kuka siis pyytäisi anteeksi suomettuneisuutta? Harvassa ne ovat!  Eri asia on,  että kokemuksesta otetaan opiksi,  ja aiemmin virheeksi osoittautunutta ei haluta toistaa. Miten pitää yllä hyviä tai - huonossakin tapauksessa -  kohtuullisia  suhteita sortumatta nöyristelyyn?

Kysymys: miksi ei analysoida uudelleen tapahtunutta? Vastaus: jos tai kun suomettuneisuuden muisto on kipeä,  ei välttämättä haluta kiusata itseä ja muita  erittelemällä kipua tuottavia asioita.

Suomettuminen oli maan tapa. Tämä on armahtava synninpäästö, joka pelastaa monet. Myöskään poliittisia johtajia ei ole vaadittu tilille. Kuinka suuriin katumusharjoituksiin olisi suomettuneiden ryhdyttävä? Ketkä kaikki vahingoittuivat  suomettuneiden toimesta? Aiheutuiko kuolonuhreja? Mahdollinen katumusharjoitus jääköön kunkin omalle kontolle.

Timo Vihavaisen kirjan nimeä lainaten kansakunta oli rähmällään. Tämä pelastaa paljon: oltiin kollektiivisesti rähmällään. Dokumentissa hahmotetaan kaksi mahdollista syyllistettävää tahoa: (yksi) koko kansa ja (kaksi) kansakunnan valiot. Minua vaivaa suomettuneisuudessa vain yksi iso asia:  suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Kuulosti siltä,  että haluttiin karsinoida (oikeasti) isänmaalliset ja vähemmän isänmaalliset eri aitauksiin.

Kun Neuvostoliitto inhosi Väinö Tanneria (koska Tanner kilpaili samoista vaaleanpunaisista  vasemmistolaisista äänistä kuin kommunistit), niin tämä erittäin suuri patriootti (jonka nimeä dokumentissa ei vahingossakaan mainittu) joutui myös Kekkosen hampaisiin. Vieläkin Tanneriin suhtautumisessa on jäljellä Kekkosen ja K-linjan ajan haikuja, vaikka jotkut, kuten Lasse Lehtinen,  ovat toimineet Tannerin maineenpalauttajina.  

Joillakin dokumenttisarjan vierailla oli toisenlaisia syitä antipatiaan. Pirkko Saisio vierasti 1970-luvun woke-ilmiötä (poissulkemiskulttuuria), jossa taistolaiset jakoivat muita vuohiin ja lampaisiin keksimänsä poliittisen ”kieliopin” tai ”sanaston” avulla. 

Entä pitäisikö tuntea myötähäpeää niiden puolesta, jotka omaksuivat suomettuneisuuden säännöt kirjaimellisesti? Jostakin syystä en tunne. Entä myötätuntoa niiden puolesta,  jotka joutuivat kärsimään? Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Kullervo Rainio mainittiin dokumentissa. Sanoisin kyllä esimerkiksi Georg C. Ehrnroothin osalta, että hänellä oli muitakin syitä joutua eristyksiin kuin oikeassa olemisen taito. Syynä taisi olla oikeassa olemisen ehdottomuus. Tuure Junnila oli taas henkisesti niin vahva järkäle, että hänellä oli varaa ajatella toisin, niin tässä kuin monessa muussakin asiassa.

Mikä asia poliittisessa elämässä juuri nyt on sellainen,  josta voidaan sanoa jonkin ajan kuluttua,  että se on väärin tai oikein?  Lainaan Matti Klingeä, joka on todennut: ”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me tiedämme, miten sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.

Nuoret, jotka eivät ole kokeneet 1970-luvun suomettumista voivat opiskella teemaa kirjoista ja muusta mediasta, vaikkapa tästä kahdeksanosaisesta Kylmä sota-dokumenttisarjasta.  Totuutta ei löydy siitäkään, on vain vaihtoehtoja,  joista sitten oman ymmärryksen perusteella on valittava lähinnä oikea tai muiden tietolähteiden kanssa sopiva yhdistelmä. Harmittavin lähestymistapa on EVVK (ei vois vähemmän kiinnostaa). 

Moni taistolaisuudesta ja suomettumisesta irtisanoutunut lähtee tänä päivänä siitä, että länteen Suomi identifioituu luontevimmin. Mutta voisiko silti olla oma  paikkansa tehdä ohjelmasarja,  jossa pohditaan läntistä liittymäpintaa kriittisesti suomettumiskeskustelun rinnalla?  Nyt nähty dokumenttisarja ei pohtinut lainkaan ”läntistä vastakappaletta”  kriittisesti vaan ikään kuin toiveiden tynnyrinä: vihdoinkin ollaan vapaita! Historia ei kuitenkaan ole vieläkään loppunut.

Voiko Suomi suomettua tulevaisuudessa kaiken koetun jälkeen? Tietenkin voi. Venäjällä moni ajattelee etupiiriä,  joka ulottuu ainakin Ruotsin rajalle. Pidemmälle ei ehkä kannata jossitella: historia harvoin toistuu sellaisenaan. 

Dokumentissa kysyttiin,  voisiko Suomi ”kaukosuomettua” esimerkiksi Kiinan vaikutusvallan alle. Mikä ettei? Jos Kiina pääsee asemaan, jossa se on maailmanvaltias (jota se joskus on ollutkin), niin kuinka luontevasti sopeudumme uuden komennon alle?  Dokumentissa  todettiin,  että Suomessa ei suhtauduta  Kiinaan läheskään yhtä kriittisesti kuin Ruotsissa. Maltillisuus, pidättyvyys ja hieman unelias reagointi on tässäkin Suomen erityispiirre.

Tällaisessa dokumenttisarjassa on kokoon juostun tuntu. Se on täynnä yksinkertaistuksia. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla eriteltynä,  miten vilpitön ystävyys ja suomettunut ystävyys ilmenivät ja ilmenevät käytännössä.

Suomettuminen – kollektiivinen häpeä vai nolo menestystarina? Näin voidaan kysyä, mutta jos vastaan asian vierestä, niin kysyisin oliko Suomen kylmä sota dokumentissa kuvatun lailla pelkkää suomettumista vai oliko se muutakin?  Oli tietenkin. Se muu jää toisen dokumentin tehtäväksi.

 

tiistai 11. tammikuuta 2022

Kylmän sodan Suomi, osa 3 (sisältää arvion dokumentin jaksoista 4 ja 5)

 


 Neljäs jakso on sarjan siihen mennessä paras jakso, koska aletaan olla suomettumisen aikakauden ytimessä. Vuosikymmenen alkupuolta varjostivat mm. öljykriisi ja Saksan terroriteot. Neljäs osa on otsikoitu ”Hyödyllinen idiootti”, joka onkin varsin kuvaava nimi.

Suomettumiskehityksen kannalta merkittävä asia oli Vladimir Stepanovin nimeäminen Suomen suurlähettilääksi vuonna 1973. Kekkonen osallistui valintaan ja päätyi Stepanoviin, joka itsekin halusi tehtävään. Hänestä tuli eräänlainen Aleksei Beljakovin toinen painos, joka sekaantui röyhkeästi Suomen asioihin. Voidaan myös sanoa, että hänen annettiin sotkeentua.

Tehtaankadun suurlähetystö muodostui 1970-luvulla eräänlaiseksi poliittisen elämän hotspotiksi, koska lähetystön henkilökunnasta Stepanovin johdolla tuli niin vahvasti vaikuttava tekijä poliittisen elämään, eikä vähiten kotiryssäjärjestelmän laajenemisen  takia. Jokaisella johtavalla poliitikolla piti olla oma kotiryssänsä.  

Järjestelmän avulla Neuvostoliito nosti ja painoi poliitikkoja omien mielihalujensa mukaisesti. Vaikuttavana  tekijänä oli myös itseohjautuvuus: Suomen puolelta vastattiin henkilövalinnoissa Neuvostoliiton odotuksiin ja toiveisiin.

Itsesensuuri voitti alaa. Siitä esimerkkinä dokumentissa mainitaan Solzenitsynin teos ”Vankileirien saaristo” vuodelta 1973, joka jouduttiin julkaisemaan lopulta Ruotsissa Kekkosen ja Sorsan puututtua asiaan. Sorsa kustantajan johtajalle: ”Tätä puhelua ei sitten ollut”.

Muitakin kirjoja julkaistiin: Juri Komissarovilta (Juri Derjabin) ilmestyi kirja ”Suomi löytää linjansa”, jolla hän opasti Suomea kaidalle tielle. Saman teki sisäisesti Agit Prop levytuotannollaan, joka tänä päivänä muodostaa klassikkokokoelman. Molemmat tuotannot merkitsivät pyrkimystä sitoutua yhteisen ulkopolitiikan taakse.

Pirkko Saisio - joka  muutoinkin valaisee dokumentissa osuvasti tapahtumakulkuja -  toteaa dokumentissa,  että ihmiset menivät ”tuulen mukana”  eli siis halusivat olla voittajan puolella: johdon takana olivat massat.

Iskulauseeksi muodostui ”Suomettuminen edistää avoimuutta”,  joka lausahduksena toimii itseään vastaan.

Etykin duaalimerkitys avattiin dokumentissa: Etykistä Neuvostoliitto sai vahvistuksen blokkiajattelulle. Jukka Tarkka: ”betonoitiin rajat”. Suomi sai paistatella hetken huomion keskipisteenä. Toisaalta itäblokin toisinajattelijat saivat Etykistä katetta vaatimuksilleen sananvapaudesta, vaikka Neuvostoliitto ei antanutkaan periksi toisinajattelijoita sortavasta asenteestaan. Etykin päätösasiakirjassa sitoudutaan noudattamaan kansalaisvapauksia.

Seitsemänkymmentäluvulla sananvapaus toimi idän suhteissa pinnallisella tasolla loistavasti, mutta pohjimmiltaan vallitsi itsesensuuritila, jota rikkoivat Suomessa muutamat toisinajattelijat, kuten Carl Gustaf Lilius, joka kieltäytyi pitämästä suomalaisia Neuvostoliiton asiantuntijoina. Liliuksen mielestä ”itsesensuuri on pelon merkki”.

Timo Vihavainen kiinnittää dokumentissa huomiota merkittävään asiaan:   Suomessa ei julkaistu vuoden 1930 jälkeen Neuvostoliiton todellista historiaa valaisevia kokonaisesityksiä.

Seitsemänkymmentäluvulla oli runsaasti ”hyödyllisiä idiootteja”,  jotka vilpittömästi uskoivat asiaansa, siis Neuvostoliiton hyvää tarkoittavaan politiikkaan. Johan Lenin oivalsi saman asian 1920-luvulla käyttäessään tätä käsitettä, vaikkei sitä dokumentissa mainita. Timo Vihavainen aivan oikein huomauttaa,  että neuvostoliittolaiset suhtautuivat kyynisesti suomalaisten neuvostoyhteiskuntaan kohdistamiin ylistäviin puheisiin. Neuvostoliittolaiset näkivät ”naamarin taakse”, eli suomalaisten tekopyhän mielistelyn läpi. 

Dokumentissa annetaan erityisarvo Max Jakobsonin uskottavuudelle,  kun hän arvioi kulunutta historiaa tai kirjoitti menneistä tapahtumista.  Jakobssonista ei pidetty Neuvostoliitossa, sillä hän oli pohjimmiltaan hyvin länsimielinen. Käsitän niin, että Jakobssonin vaikutus tästä syystä heikkeni ulkoasiainhallinnossa 1970-luvun edetessä.

Suomettumisen aallonharjalla oli taistolaisuus, joka dogmatismissaan palveli myös isäntiään Neuvostoliitossa.  Taistolaisuus oli vahvimmillaan vuosina 1972 -1974. Näin läheltä tapahtuneen,  kun itsekin opiskelin vuodesta 1971 lähtien.

Toimittajia on usein syytetty taistolaisuudesta ja ainakin taistolaisuuden edistämisestä. Ilmiö oli kuitenkin laajempi. Kuvaussihteerit  ja muu avustava henkilöstö olivat taustalla voimatekijänä. Merkittävä havainto dokumentissa! Viihteen puolelta muistan itsekin hyvin amerikkalaisen Fred Astaire-musikaalin ”Silkkisukat” (1957),  jonka katsoin TV:stä vuonna 1974. Ihmettelin jo elokuvaa katsoessani, miten tämä voidaan esittää, ja pahennustahan se herättikin.

Dokumentin 4. osa päättyy väitteeseen,  että Suomen kansa vapautettiin suomettumissyytteistä siirtämällä vastuu kansakunnan valioille. Tosiasiassa suomettuminen oli maan tapa, ja suomalaiset hyväksyivät sen.

Dokumentin 4. osa on  sarjan seikkaperäisin erittely suomettumisen luonteesta.

::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumentin viides osa alkaa vapusta 1977. Joku on laskenut,  että Yleisradion pääuutislähetyksessä seurattiin työväen liikkeen vappua 11 minuuttia 19 sekuntia ja porvarien vappua vain 2 minuuttia. Hieman hämäräksi jää millä tavalla tämä liittyy Suomeen ja kylmään sotaan. Ehkä se liittyy enemmän Ylen ohjelmapolitiikkaan.

Neuvostoriippuvuuteen viittaa sen sijaan ”Luottamus”-elokuvan teko ja siitä annetut ylistävät lausunnot Suomessa. Samaan suomettumisilmapiiriin kuuluu Kekkosen ja muiden pyrkimys vierittää vastuu talvisodan syttymisestä Suomen kontolle.

Kari Heiskanen, yllätysvieras asiantuntijatahojen joukossa,  sanoo dokumentissa,  että suomettuminen oli tottumiskysymys  - se ei tuntunut lopulta enää miltään!

Sleepy Sleepersin mukaanotto dokumentin aineistoon on varmaankin käsitettävä ohjelmakevennyksenä. Sillä ei ole kovin relevanttia yhteyttä itse sarjan teemaan, onpahan mielenosoituksellinen mielipahan osoitus.

Pitkä suomettumishistoria oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että vuoden 1978 presidentinvaaleissa Kekkonen oli lähes kaikkien puolueiden presidenttiehdokas.

”Naapurineljännes” ja ”Näin naapurissa” -ohjelmat esiteltiin dokumentissa esimerkkeinä Ylen suomettumisesta. Ohjelmista  muistan itsekin tavan,  jolla aiheita käsiteltiin. Kehnosti rakennetut rakennukset selvitettiin rakennuskulttuurista johtuviksi. Saman sarjaan on luettavissa suurlähettiläs Stepanovin (!) saama pitkä puheaika Ylessä Neuvostoliiton vallankumouksen vuosipäivänä.

Viidennessä osassa suomettumisen soimaaminen saa aivan uusia kierroksia. Lopulta tulee mieleen,  että onko kaikki todella luettava suomettumisen piikkiin vai olisiko osa näytetyistä pätkistä sopinut normaalin mielipidevaihtelun sisälle.

Miksi kaikki edellä oleva pääsi tapahtumaan. Yksi paljon käytetty selitysmalli on,  että itään päin kallellaan olo salli vapauksia länteen päin. Kuulostaa jälkiviisaalta.

 Ben Zyskowicz on ollut suomettumisen näkyvimpiä tuomitsijoita. Niin nytkin: hän käyttää dokumentissa kovaa kieltä suomettumiseen sortuneista kanssasisaristaan ja veljistään.

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ajat muuttuivat. Taistolaisuus hiipui vuosikymmenen puolenvälin tienoilla ja korvautui punkilla,  jolla ei ollut mitään tekemistä taistolaisideologian kanssa. Punkin filosofia lähti autoritaarisuuden vastustamisesta, joten se oli osaltaan antitaistolaisuutta. Samaa irtisanoutumista menneestä edusti Arto Mellerin kirjoittama teatteriesitys Pete Q.  ”Edistyksellisyys” sai osakseen vähätteleviä ja irvailevia kantoja. Arto Melleri:  ”Edes kaikkein edistyksellisimmät meistä eivät voi pysäyttää historiankulkua”.

Porvariston vastaiskua edusti EVA, joka perustettiin liike- ja elinkeinoelämän edunvalvojaksi vuonna  1974.

Jotenkin dokumentti  hajoaa viidennessä osassa, jossa piirretään yhtäläisyysmerkki taistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden välille, jotka eivät kattaneet toisiaan. Niitä käsitellään dokumentissa rintarinnan.

Sitten tultiin Neuvostoliiton esitykseen yhteisistä sotaharjoituksista. Tämä osa saa dokumentissa  ainakin minun mielestäni melko heppoisen ja osin virheellisen käsittelyn. Siksi paneudun siihen hetkeksi.

Sinänsä sotaharjoitusesityksiä oli tullut Neuvostoliitolta jo 1950-luvulla samoin kuin 1970-luvun alussa (ns. Andrushkevitshin tapaus). Vuoden 1978 ehdotus oli astetta vakavampi yritys ja johdettavissa 1970-luvun alun strategisista haasteista. Dokumentissa pohditaan sitä,  kuinka pitkälle Neuvostoliitto olisi ollut valmis menemään painostuksessaan. Mielestäni haastatellut asiantuntijat osuvat harhaan, kun arvelevat, ettei asiaan ole vastausta.  Tosiasiassa Neuvostoliitto näytti 1970-luvun kuluessa,  mihin saakka se oli valmis etenemään. Vuoden 1978 tapahtumat oli yksi vastaus tähän kysymykseen.

Vuoden 1978 esitys sotaharjoitusyhteistyöstä oli selvästi suurlähettiläs Vladimir Stepanovin masinoima. Yhtä selvää on, että hän sai Kekkosen mukaansa tähän pohdintaan. Stepanov oli merkillinen mies. Hänellä ei ollut kovin paljon itsenäistä valtaa mutta hän käytti vipuvartena itseään mahtavampia hahmoja, Kekkosta Suomessa ja puolustusministeri Dmitri Ustinovia Neuvostoliitossa. On selvää, että Kekkonen oli välipuheillaan luvannut jotain konkreettista Stepanoville, mutta puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela torppasi kaikki Kekkosen ääneenajattelut.  Selvää on, että Stepanov pääsi etenemään pidemmälle projektissaan kuin mihin hänen vaikutuksensa tosi paikan tullen ylettyi.

Yksi saaga,  joka liittyy asiaan on,  että Kekkonen muka saunan lauteille  viemällä pehmensi Ustinovin.  Dokumentti yksinkertaistaa asiaa toteamalla , että ”Kekkonen ei anna periksi. Hän vie vieraansa löylyyn. Vanha ja uupunut Kekkonen saa torjuntavoiton”. Tosiasiassa Ustinov jatkoi painostustaan Tamminiemen saunan jälkeenkin ja Neuvostoliiton armeijan johto vielä 1980-luvun vaihteessa Sutelan ja pääesikunnan päällikön Paavo Junttilan kanssa. Keskustelut eivät johtaneet mihinkään, vaan yhteistyötä jatkettiin, kuten Paavo Junttila sen kuuluisasti muotoili ”herrasmiespohjalta”. Gorbatsovin aikana koko sotaharjoitusteema sivuutettiin.

Kahdeksankymmentäluvun vaihteessa Puolan satamalakkoliike osoitti,  että kylmän sodan jäät olivat liikkeellä ja osin sulamassa. Juuri tähän kohtaan osui Kekkosen luopuminen virastaan.

Ajat olivat sikälikin muuttuneet, että pitkästä aikaa vuoden 1982 presidentin vaalien voittajaa ei tiedetty etukäteen.

(jatkuu)

sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Tapahtui Capitolin kukkulalla: hulluus saa otteen demokratiasta

 

Ylen Areenassa on nähtävissä amerikkalainen dokumentti  6.1.2021 kongressin valtauksesta. Dokumentin suomalainen nimi on ”Hyökkäys USA:n kongressiin”. Alkuperäinen dokumentti on nimeltään ”Four hours at the Capitol” (2021).

Dokumentissa voi nähdä ensinnäkin reaaliaikaisen kongressin valtauksen tapahtumakuvauksen, joka välittyy kaikessa järkyttävyydessään paikalla olijoiden kännykkäkameroiden kuvavirtana katselijoille. Toiseksi siinä voi nähdä ”roskajoukon” (vrt. Ranskan suuri vallankumous!) vallankaappausyrityksen. Kolmanneksi siinä voi nähdä demokratian alennustilan täysimääräisenä. Ja neljänneksi siinä voi nähdä länsimaisen sivistyksen vajoavan rappioon. Kaksi ja puoli sataa vuotta demokratian opiskelua turhaan?

Konkreettisesti kysymys oli Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen vahvistamisesta kongressitalossa.  Mellakoijat eivät halunneet sen tapahtuvan,  koska katsoivat – valheellisin perustein -  vaalivilpin tapahtuneen.

Kansakunnan perustajaisät  (Washington, Jefferson, Adams, Hamilton, Madison….) eivät olisi voineet uskoa tämänkaltaisen tapahtumasarjan toteutumiseen. Toisaalta sisällisota ja sen 600 000 uhria olivat nekin kansakunnan murhenäytelmä. Capitolin kukkulan tapahtumat tuovatkin mieleen sisällissodan kauheuden.

Dokumentissa viedään näkökulma yksilön kokemuksen  tasolle saakka, ja se ei  todellakaan ole mieltäylentävä näky. Ihmisiä revittiin sekä henkisesti että fyysisesti niin,  että jotkin poliisit ratkaisivat kaiken jälkeen suhteensa tähän maailmaan riistämällä itseltään hengen.

Yhdysvallat on ollut maailmassa paljon vartijana sekä hyvässä että pahassa. Nyt nähtiin ihmisten pettymys alastomimmillaan: kysymys ei ollut pelkästään vaalituloksesta eikä edes siihen valheellisesti liitetystä vilpistä vaan pettymyksestä koko kansakunnan tilan.

Olen monissa kirjoituksissani pyrkinyt löytämään syitä Yhdysvaltain alennustilaan yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta, joka on kohdannut erityisesti syrjäisten seutujen globalisaation murjomaa valkoista väkeä. HS:n Anna-Sofia Berner kertoo artikkelissaan 6.1.2021 ”Pitääkö Yhdysvalloista olla huolissaan?” Capitolin kukkulan mellakoijien yhteiskunnallisesta taustasta mielenkiintoisia tietoja. Vain pieni osa kuului järjestäytyneisiin äärioikeistoryhmiin (toisaalta he todennäköisesti johtivat omalla esimerkillään muita). Lähes neljännes työskenteli keskiluokkaisissa  valkokaulusammateissa. Yrittäjiä oli 13 prosenttia ja vain seitsemän prosenttia oli työttömiä. Sotaveteraanien osuus oli suuri. He tuntuvat olevan alttiita radikalisoitumiselle. Melkein kaikki osallistujat olivat valkoihoisia.

Yhteenvetona voisi todeta,  että kysymys  oli nimenomaan valkoisten protestista koskien yhteiskunnan tilaa. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että juuri valkoiset ovat kohdanneet Yhdysvaltain vaurauden ja voimavarojen  heikkenemisen konkreettisimmin?  Se on ollut kova kolaus ihmisille,  jotka ovat kokeneet muodostavansa maailman vauraimman ja yltäkylläisimmän kansan. Ja ovat he sitä tietenkin vieläkin, mutta he pelkäävät muunrotuisten uhkaavan valkoisten valta-asemaa.

Viisikymmentäluvun  kultaiset päivät ovat kaukana takana päin. Niistä ajoista USA:n ylivoima on sulanut ja alkanut  muistuttaa muiden länsimaiden vaurasta hyvin- tai pahoinvointia. Muutoksen faktat ja kuviteltu alennustila sekä näköalaton tulevaisuus ovat saaneet osan ihmistä vajoamaan synkkyyteen. Silti tähän kaikkeen sisältyy jotain selittämätöntä, massapsykoosiin viittaavaa. Joukkion viha kohdistui eliittiin, sen edustajiin, kongressin jäseniin ja heidän suorittamaansa väitettyyn  vallankaappaukseen.

Valta piti palauttaa ”kansalle”, jota he,  mellakoitsijat - Donald Trumpin johdolla -  edustivat. Kumousyrityksen tallenteissa  huudettiin vaalivilpin, mystisen ”vapauden” ja USA:n menetetyn suuruuden perään, haluten palauttaa jokin mennyt tai menetetty aika. Ja tietenkin kuului melun keskeltä,  kuinka huudettiin pelastavan messiaan, Donald Trumpin nimeen. Missään kohtaa huutojen ja väkivallan äänien seasta minulle ei selvinnyt,  mikä oli reaalinen muutostarve. Epäilen, että mitään yksilöityä realistista perustetta  ei taideta löytää.

Kaiken jälkeen osa mellakoitsijoista tunsi tyydytystä huomatessaan,  miten helposti pääsivät ulkoisen vallan symboliin,  kongressitaloon käsiksi. Osa pettyi,  kun suuri johtaja ei tullut joukkojensa eteen  agitoituaan ensin ”kansan” edustajat paikalle. Mukana oli Proud Boysin provokaattoreita, harhaanjohdettuja naiiveja ”muutoksentekijöitä”, uteliaita mukaantempautujia…..

Jäljelle jää ihmetys,  kuinka kohtalaisella tai hyvällä sivistyksellä varustetut ihmiset lähtivät manipuloija Donald Trumpin johdettavaksi kuin sopulilauma. Raottaisin varovasti syy-seuraus -ketjua omaksumani käsitteen ”ekseptionalismi” (jota käytti  jo 1800-luvulla Aleksi de Tocqueville kuvatessaan Yhdysvalloille luontaisia piirteitä) avulla, jolla viitataan Yhdysvaltain ainutlaatuiseen asemaan kansakuntien joukossa. Donald Trump on pönkittänyt käsitetä hokemallaan iskulauseella  ”Let´s Make America Great Again.  Siihen sisältyy ajatus,  että palautetaan mennyt suuruus, johon taas  kätkeytyy sisäänrakennettu pettymys,  sillä Yhdysvaltain johtoasema on hiipunut vuosien varrella. Trumpin kannattajat kuitenkin haikailevat johtajansa harhauttamana menneen  suuruuden päiviä. Turhautuminen näkyi Capitolin kukkulalla raadollisena vallanhimona ja vaaleissa valittuihin  kansanedustajiin kohdistuvana vihana.  

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oliko kaiken keskellä Capitolin kukkulalla sankareita? Kyllä oli. Heitä olivat paljon ja monessa yhteydessä parjatut poliisit, jotka urhoollisesti täysin alakynnessä ollen puolustivat järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Kymmenet  heistä loukkaantuivat,  pieni osa menetti henkensä joko mellakoitsijoiden puristuksessa tai sitten oman käden kautta. Muistan ikuisesti nuo tuskaiset  ilmeet,  kun pelko, kipu ja vastuuntunto ja sulautuivat yhdeksi traumaattiseksi kokemukseksi.

Joen Biden hyökkäsi 6.1.2021 muistopuheessaan kerta toisensa jälkeen Donald Trumpia vastaan. Kaikki kivet presidentti käänsi. Ei kuultu sovittelevia puheenvuoroja, jokin raja oli ylitetty. Biden katsoi kaiken osoittamansa pidättyvyyden jälkeen aiheelliseksi kaataa sydämeensä kätkettyjen tuntemusten painolastin  sen henkilön päälle, jonka nimeä hän ei suostunut mainitsemaan kertaakaan puheensa aikana.

Yli 700  valtaajaa vastaan on nostettu syytteet. Vuosien pituiset tuomiot odottavat pahimpia provokaattoreita. ”Varastetut vaalit”  on aikamme manipuloidun tiedonvälityksen irvikuva. Kaiken summaten valtaajat tai osa heistä kuvittelivat puolustavansa demokratiaa  ”eivät hyökkäävänsä sitä vastaan”, kuten Anna-Sofia Berner asian viileästi toteaa. On sanottu, että Yhdysvallat on enää osittainen demokratia ja sille löytyy perusteita. Itse olen käyttänyt Yhdysvalloista nimeä ”rajoittunut demokratia” jo 15.1.2013 kirjoittamassani blogikirjoituksessa ”Demokratian koetinkivet”.

Demokratia on kokenut ankaran muistutuksen,  että historia ei ole loppunut. Kansanvaltainen järjestelmä siinä muodossa kuin olemme sen tunteneet  ei ole kartuttamamme sivistyksen korkein porras. Se on asetettu kyseenalaiseksi liian  monissa koitoksissa, jotta selviäisi kuivin jaloin seuraaviin haasteisiin.  Olemmeko tässä järjestelmässä vain sen takia, että parempaa ei ole keksitty? Jotkut näyttävät haikailevan sellaisen korkeimman vallan perään,  jolla on veto-oikeus demokraattisen järjestelmän tuottamiin päätöksiin. Mutta eikö tätäkin ole kokeiltu vaikka kuinka monta kertaa? Jäljet pelottavat.

 

 

torstai 6. tammikuuta 2022

Kylmän sodan Suomi, osa 2 (sisältää arvion dokumentin jaksoista 1, 2 ja 3)

 

 

Dokumentin ensimmäisessä osassa kerrataan sodan päättymisen ja valvontakomission vaiheet sekä YYA-sopimuksen solmiminen. Yhteenvetomainen lyhyt kuvaus on monilta osin kiveen hakattua faktaa. Voimahahmona on Paasikivi,  jonka avustajaksi esitellään Urho Kekkonen. Itse  dokumenttisarjan  pääteeman osalta todetaan  tosiasia  eli se,  että Kekkonen loi jo 1940-luvulla yhteydet KGB:hen josta oli hänelle suoraa henkilökohtaista hyötyä

Kummallisesti dokumentissa sivuutetaan  työpaikoilla käyty taistelu kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmän ja kommunistisen järjestelmän välillä,  jossa sosiaalidemokratialla oli ratkaiseva osuus  skandinaavisen mallin puolesta taistelevana liikkeenä. Tuohon aikaan kommunistit olivat suomettuneita, sosiaalidemokraatit eivät. Ensimmäisen osan yksinkertaistettu käsittelytapa johtaa varsin yksioikoisiin  johtopäätöksiin.

Yöpakkaset selostetaan koruttoman realistisesti. Tulee selväksi,  että ensimmäistä kertaa sodan jälkeen Neuvostoliitto saa veto-oikeuden Suomen hallituksen kokoonpanoon. Kannattaa tähdentää, että Fagerholmin yöpakkasissa kaatunut hallitus oli laajan eduskuntaenemmistön hallitus. Jo tässä vaiheessa ruvettiin käymään seuraavia presidentinvaaleja, joissa Kekkonen sai tukea Neuvostoliitolta. Sitten dokumentissa hypättiinkin suoraan noottikriisiin(!).

Noottikriisi iski päälle kesken Kekkosen USA:n vierailua ja dokumentissa myönnetään se tilaustyönä tehdyksi. Se vahvisti yöpakkasten veto-oikeuden Suomen asioihin, tällä kerta presidentin valintaan. Poliittisen enemmistön eli ns. ns. Honkaliiton taakse kerääntyneet voimat sysättiin syrjään nootilla.

Hämmentävää on,  kuinka yöpakkaset ja noottikriisi sivuutetaan minimaalisella käsittelyllä, vaikka kysymys on koko dokumenttisarjan avainteeman - suomettumisen – kannalta aivan tähdellisestä asiasta. Toisen jakson johdantotekstissä todetaan suorasukaisesti, että ”Kekkonen tekee ulkopolitiikasta sisäpoliittisen lyömäaseen”.

Neuvostoliito käytti Suomea  näyteikkunana, eräänlaisena  esimerkkinä kahden järjestelmältään erilaisen valtion sopuisasta yhteistoiminnasta.

Kauppapolitikka oli tärkeä osa Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä. Neuvostoliitosta tuotiin raaka-aineita ja Suomesta vietiin jalostettuja tuotteita.

Länsi ja itä kävivät taistelua suomalaisten sieluista eri asein. Neuvostoliitto rakensi ns. kotiryssäjärjestelmän ja länsi luotti stipendeillä palkittuihin opiskelujaksoihin Yhdysvalloissa.

Kekkonen omaksui avainkäsitteeksi ”luottamuksen”,  joka ikään kuin testasi kelpoisuuden Suomi-Neuvostoliitto  -suhteisiin Kekkonen omaksui myös lyömäaseeksi käsitteen neuvostovastaisuus,  joka oli yhtä kuin kekkosvastaisuus tai neulanpistopolitiikka.  Vastustajiin lyötiin leima äärioikeistolaisuus, vaikka tämän päivän näkökulmasta oikeistolaisuus oli varsin säyseää.

Kekkonen harmistui saatuaan presidentinvaaleissa vuonna 1968 ”vain” 2/3 äänistä.

Vuonna 1968 tilattiin ensimmäinen ydinvoimala Neuvostoliitosta, vaikka sitä oli valmisteltu tarkoituksessa ostaa se lännestä.

Dokumenttisarjan toisen osan jälkeen käy viimeistään ilmi,  että dokumenttisarjan asiantuntijoiksi oli haettu ”tuoreita ” voimia, sellaisia tahoja,  joita ei juuri käytetä näissä yhteyksissä. Ratkaisusta voidaan olla monta mieltä. Valitut asiantuntijat eivät tuo joissakin tapauksissa niin paljon uutta  kantoihin kuin mitä voisi odottaa.

Suomettuminen oli  osa maailmanpolitiikkaa:  Tsekkoslovakian miehityksen jälkeinen kehitys  johti mm. pyrkimykseen poistaa sana ”puolueettomuus” yhteisistä kommunikeoista.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kolmannessa osassa keskeiseksi teemaksi on valittu eduskuntavaalit 1970. Ne ovat isku Kekkosta vastaan: oikeisto menestyy eikä Kekkonen saa hyvitystä vuoden 1968 presidentinvaalien tulokselle,  jotka hän voitti omasta mielestään liian pienellä erolla oikeistolaisiin vastustajiinsa Virkkuseen ja Vennamoon.

Suurlähettiläs Aleksei Beljakov yritti 1970 kääntää Suomea esivallankumoukselliseen suuntaan, mutta valitsi väärät keinot ja epäonnistui. Samaan aikaan lännessä voimistuivat puheet finnlandisierungista, Suomi suomettui kovaa vauhtia ja Beljakov löi löylyä kiukaalle. Beljakovin kohtaloksi koitui KGB,  jolla oli selkeä käsitys,  että Suomi ei ole vallankumouksellisessa tilassa, kuten ilmeisesti Beljakov kuvitteli. Hän sai lähteä Helsingistä.

Ylioppilasradikalismi teki läpimurron 1970-luvun vaihteessa, joka mielletään dokumentissa isäkapinana. Suomessa kasvavaa suosiota nuorison keskuudessa saa taistolaisuus päinvastoin kuin muualla Länsi-Euroopassa,  jossa maolaisuus ja trotskilaisuus johtavat radikalismia.

1970-luvun alku oli kansainvälissä politiikassa liennytyksen aikaa. Suomi pystyi liittymään Länsi-Euroopan vapaakauppasopimukseen sen jälkeen,  kun Kekkosen valinta poikkeuslailla varmistui. Dokumentissa asia nähdään vaihtokauppana, eikä kiinnitetä huomiota valintaan kansanvallan irvikuvana. Tämäkin oli  yksi osoitus suomettumisen seurauksista.   

Dokumentissa suomettumisen eräät ilmiöt nähdään teatterina, jossa kumpikin osapuoli näytteli osansa niin,  että vastapuolen uskottavuus säilyi. Epäilenpä hiukan moisen pelin onnistumisen mahdollisuuksia vallinneissa olosuhteissa.

YYA:n  25-vuotisjuhlat olivat suuri merkkitapaus Suomessa, jota juhlittiin koko Suomen juhlana.

Suomettuminen jatkoi etenemistään. Yksi suurimmista takaiskuista oli, kun lehdistön uutisointia 1970-luvun alussa pyrittiin yhdenmukaistamaan vastaamaan Neuvostoliiton ja Suomen yhteistä tahtotilaa. Pyrkimys lehdistön kahlitsemiseen ei onnistunut,  mutta jo yritys on länsimaisen median historiassa vastenmielinen. Poliittinen johto oli pyrintöjen takana.

Neuvostoliito käytti hanakasti mahdollisuutta moittia Suomen lehdistöä neuvostovastaisuudesta valtioiden ylimmän johdon suostumuksella.  

Kaiken kaikkiaan Suomi joutui tinkimään sekä demokratian että itsemääräämisoikeuden ylevistä tavoitteista suomettumisklausuulien johdosta.

Kolmannen osan jälkeen saattoi vetää johtopäätöksen, että suomettumisen historiaa käsitellään varsin populaarilla tavalla. Asiasta toiseen riennetään kovaa vauhtia pysähtymättä syvemmin pohtimaan kunkin vaiheen merkitystä. Onneksi Areenaan on luvattu syvempi perehtyminen audiona.

(jatkuu)

maanantai 3. tammikuuta 2022

Natosta riidanlähde

 


Presidentti Niinistö varoitti riidasta ja eripurasta uudenvuodenpuheessaan sekä koskien koronaepidemiaa että turvallisuuspolitiikkaa. Niinistö: ”Suomen turvallisuudesta ei soisi (kotimaisessa keskustelussa) tulevan repivää riidanlähdettä: ”Yritetään edelleen ymmärtää, että joku toinen voi ymmärtää asian toisin”.

Tuskin oli presidentti vaiennut, kun alkoi riitely,  mikä suunta Suomen turvallisuuspolitiikassa pitäisi ottaa. Aktiivisia tuntuivat - odotetusti - olevan erityisesti Naton kannattajat, etunenässä  Petteri Orpo, joka haastoi jo ennen Niinistön puhetta muut puolueet ottamaan ”selkeitä kantoja” Nato-jäsenyyteen. Vihreiden ja RKP:n eduskuntaryhmien puheenjohtajat  Atte Harjanne ja Anders Adlercreutz kiirehtivät tukemaan Orpon ajatusta. Erityisesti Harjanteen kanta on mielenkiintoinen. En ole havainnut vihreiden ottavan ryhmänä näin selkeää kantaa  Natoon. Sen sijaan Annika Saarikko ihmetteli suomalaista keskustelukulttuuria,  kun kokoomuksessa kiirehditään muita puolueita ottaman kantaa Natoon. Kovinpa on yksipuolisen hätäistä. Saarikko: ”Ikään kuin kielteinen kanta ei olisi lainkaan kanta”. Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Naton vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ”ovat keskustelua”. Samoin mielipiteiden esittämisestä toistaiseksi  pidättyvät koetaan jotenkin arveluttaviksi ikään kuin harkintaa ei tarvittaisi.

Tässä kirjoituksessa esitetyt puheenvuorolainaukset tai viittaukset ovat pääosin Iltalehdestä. Niiden pohjalta esitetyt mielipiteet ovat omiani.

Keskustan kansanedustaja ja ulkoasiainvaliokunnan jäsen Jouni Ovaska on ihmetellyt Orpon ja Harjanteen Nato-kiireitä. Ovaska toteaa, että vakauden tavoittelun pitää olla ohjenuorana myös kuumentuneessa turvallisuuspoliittisessa ympäristössä. Ovaska näkee aivan oikein, että Suomi ajaisi Nato-hakemuksellaan itsensä suuren kiistan polttopisteeksi.

Keskusta ei kannata Nato-jäsenyyttä, vaikka haluaakin pitää avoinna mahdollisuudet siihenkin.

Eduskunnan ulkoaisainvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan jäsen, kansanedustaja Kimmo Kiljunen moittii Orpoa ja kumppaneita liian kevyestä suhtautumisesta Natoon: ”Nato-jäsenyys ei voi olla mikään kevyt poliittinen hokema”. Kansalaiskeskustelu tunnutaan sivuutettavan kokonaan. Mielipidekyselyissä Natoon liittymistä  vastustavien  kanta on ollut ylivoimainen liittymistä  puoltavien kantaan verrattuna (40 prosenttia vs. 26  prosenttia). Sotilaallinen  liittoutuminen on kansakunnan kannalta niin tärkeä asia,  ettei sillä pitäisi käydä huutokauppaa.

Puolueiden kannat tuntuvat muutamien kannanottojen perusteella hahmottuvan yllättävän nopeasti, eivätkä ne -  vihreitä (eduskuntaryhmän  oikeistolainen  puheenjohtaja!) lukuun ottamatta - kohota kulmakarvoja. Arvioni mukaan merkittävistä puolueista Sdp:n, keskustan, kristillisdemokraattien ja  vasemmistoliiton kannattajat suhtautuvat  pidättyvästi Natoon, samoin enemmistö vihreiden kannattajista.  Myötämielisiä ovat kokoomuksen ja RKP:n kannattajat. Perussuomalaiset suhtautuvat ambivalentisti tai pidättyvästi joitakin yksittäisiä kansanedustajia lukuun ottamatta, mutta  päivitettyä kantaa ei ole arvioitavissani.  

Kiljunen viittaa eduskunnan hyväksymään tuoreeseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen sekä puolustuspoliittiseen selontekoon. Niiden piti heijastaa yhteistä kantaa, mikä on merkitsevää niin elintärkeän asian kuin turvallisuuspolitiikan argumenttina. Tavoitteena oli tietenkin luoda pitkäkestoiset suuntaviivat turvallisuuspolitiikalle, jos kansainvälinen tilanne sen vain sallii. Kiljunen toteaa Iltalehdelle toimittamassaan kirjoituksessa, että Nato-optio on olemassa, ”kuten itsenäiselle maalle kuuluukin”.

Kiljunen ei odota paljoa tammikuun puolen välin neuvotteluilta: ”Eurooppa ei kaipaa uutta Jaltaa (=etupiirejä) vaan pikemminkin  uutta Helsinkiä (= yhteistä käsitystä turvallisuudesta)”.

Kokoomuksen ja RKP:n ulostulot ovat juuri sen tyyppisen keskustelukulttuurin avaamista ja ylläpitämistä,  josta presidentti Niinistö varoitti. Kannanotot ovat olleet niin aggressiivisia,  että ovat herättäneet vastareaktion. Näin ei pitänyt käydä. Riitelyä on nähty koronapandemian yhteydessä, mutta nyt eripura on levinnyt turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Niinistö mainitsi sekä pandemian että turvallisuuspolitiikan aiheuttaman  kiistelyn esimerkkeinä epätoivottavasta mielipiteenvaihdosta. Voiko kansakunta olla eripurainen jakautumatta nykyisten nettiketjujen provosoimana aikana?

Myös presidentin uudenvuodenpuheessa oli varovaisen kryptisiä sanontoja,  jotka saattavat kannustaa spekuloimaan.