Kommentti pääministerin "virheeseen"

 

 

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on Suomessa oma taiteenlajinsa.  Tulee tunne, että keskustelulle on säädetty ”jossakin” rajat. Toisaalta vaaditaan keskustelua,  mutta toisaalta kahlitaan keskustelu tiettyyn piiriin tai tiettyyn agendaan. Jos joku käy ”aidosti” aitoa keskustelua asiasta, saa hän huomata,  että karsinat,  joissa keskustelua saadaan käydä on määritetty.

Pian tyhmempikin huomaa, että kysymys on valtapolitiikasta. Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei siis tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Terve. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa plussina eikä miinuksina. Kokonaisuus ratkaisee. 

Kun Sanna Marin tunnetussa haastelussaan Reutersille totesi,  että on hyvin epätodennäköistä, että Natoon liittymispäätös tehdään nykyisellä hallituskaudella, heräsivät kriitikot: ei noin saa sanoa. Piti pysyä katekismuksessa eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon  sanamuodoissa piirun tarkkuudella,  sanasta sanaan. Jo pelkästään teknisesti Nato-prosessi on niin monivaiheinen ja pitkä,  että päätöstä ei saada aikaiseksi nykyhallituksen aikana. Eri asia on pitääkö liittoutumisesta pidättäytyä joka tapauksessa näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi. Huomattava osa suomalaisista on tällä kannalla.

Sanon suoraan oman kantani: Marinin puheenvuoro oli kuin raikas tuulahdus ummehtuneen  ulko- ja turvallisuuspoliittisen liturgian keskellä.  Vertailukohdekin löytyy: aikanaan Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten suhteiden sanamuodot olivat tiukasti rajatut. Nyt samaa sovelletaan ”Nato-keskusteluun”. Natoon liittymisen kannattajat valvovat mustasukkaisesti  sanamuotojen oikeellisuutta. Onneksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan todelliset asiantuntijat (ei-poliitikot) ovat nähneet pääministerin lausunnon laajemmassa kehyksessä.

Toki vaalien läheisyys kärjistää mielipiteitä,  jos se nyt kelpaa syyksi.  Tietenkin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vakaa ja johdonmukainen. Linjaa Marin ei haastattelulausunnossaan asettanut kyseenalaiseksi, vaan päin vastoin painotti sitä.

Kun viimeisimmässä gallupissa Natoon liittymistä vastusti 42 prosenttia kaikista kansalaisista ja kokoomuksen kannattajista 35%” (vrt. Petteri Orpon kanta liittoutumiseen), oli se jostakin syystä ikään kuin lähtölaukaus käytävälle Nato-intoiselle keskustelulle.

Vielä ei ole ratkaistu edes sitä voidaanko päätös tehdä yksinkertaisella enemmistöllä eduskunnassa vai tarvitaanko 2/3 enemmistö, jolla kannalla itse olen, koska muutos aikaisempaan liittoutumattomuuspolitiikkaan on merkittävä, joidenkin mielestä suorastaan kohtalonkysymys.

Sanna Marin ei tietenkään tehnyt virhettä arvioidessaan, että nykyisen hallituksen toimesta Nato-hakemuksen  lähettäminen  on hyvin epätodennäköistä . Sen sijaan Marinin kommenttiin puuttuneet pyrkivät estämään erittelevän keskustelun sotilaallisen liittoutumisen erilaisista  tulevaisuuden vaihtoehdoista.  Tutkimusjohtaja Hanna Smith Hybridiosaamiskeskuksesta ja Mika Aaltola Ulkopoliittisesta instituutista peräävät eipäs-juupas-keskustelun sijaan järkevämpää lähestymistapaa asiaan.