Kylmän sodan Suomi, osa 3 (sisältää arvion dokumentin jaksoista 4 ja 5)

 

 Neljäs jakso on sarjan siihen mennessä paras jakso, koska aletaan olla suomettumisen aikakauden ytimessä. Vuosikymmenen alkupuolta varjostivat mm. öljykriisi ja Saksan terroriteot. Neljäs osa on otsikoitu ”Hyödyllinen idiootti”, joka onkin varsin kuvaava nimi.

Suomettumiskehityksen kannalta merkittävä asia oli Vladimir Stepanovin nimeäminen Suomen suurlähettilääksi vuonna 1973. Kekkonen osallistui valintaan ja päätyi Stepanoviin, joka itsekin halusi tehtävään. Hänestä tuli eräänlainen Aleksei Beljakovin toinen painos, joka sekaantui röyhkeästi Suomen asioihin. Voidaan myös sanoa, että hänen annettiin sotkeentua.

Tehtaankadun suurlähetystö muodostui 1970-luvulla eräänlaiseksi poliittisen elämän hotspotiksi, koska lähetystön henkilökunnasta Stepanovin johdolla tuli niin vahvasti vaikuttava tekijä poliittisen elämään, eikä vähiten kotiryssäjärjestelmän laajenemisen  takia. Jokaisella johtavalla poliitikolla piti olla oma kotiryssänsä.  

Järjestelmän avulla Neuvostoliito nosti ja painoi poliitikkoja omien mielihalujensa mukaisesti. Vaikuttavana  tekijänä oli myös itseohjautuvuus: Suomen puolelta vastattiin henkilövalinnoissa Neuvostoliiton odotuksiin ja toiveisiin.

Itsesensuuri voitti alaa. Siitä esimerkkinä dokumentissa mainitaan Solzenitsynin teos ”Vankileirien saaristo” vuodelta 1973, joka jouduttiin julkaisemaan lopulta Ruotsissa Kekkosen ja Sorsan puututtua asiaan. Sorsa kustantajan johtajalle: ”Tätä puhelua ei sitten ollut”.

Muitakin kirjoja julkaistiin: Juri Komissarovilta (Juri Derjabin) ilmestyi kirja ”Suomi löytää linjansa”, jolla hän opasti Suomea kaidalle tielle. Saman teki sisäisesti Agit Prop levytuotannollaan, joka tänä päivänä muodostaa klassikkokokoelman. Molemmat tuotannot merkitsivät pyrkimystä sitoutua yhteisen ulkopolitiikan taakse.

Pirkko Saisio - joka  muutoinkin valaisee dokumentissa osuvasti tapahtumakulkuja -  toteaa dokumentissa,  että ihmiset menivät ”tuulen mukana”  eli siis halusivat olla voittajan puolella: johdon takana olivat massat.

Iskulauseeksi muodostui ”Suomettuminen edistää avoimuutta”,  joka lausahduksena toimii itseään vastaan.

Etykin duaalimerkitys avattiin dokumentissa: Etykistä Neuvostoliitto sai vahvistuksen blokkiajattelulle. Jukka Tarkka: ”betonoitiin rajat”. Suomi sai paistatella hetken huomion keskipisteenä. Toisaalta itäblokin toisinajattelijat saivat Etykistä katetta vaatimuksilleen sananvapaudesta, vaikka Neuvostoliitto ei antanutkaan periksi toisinajattelijoita sortavasta asenteestaan. Etykin päätösasiakirjassa sitoudutaan noudattamaan kansalaisvapauksia.

Seitsemänkymmentäluvulla sananvapaus toimi idän suhteissa pinnallisella tasolla loistavasti, mutta pohjimmiltaan vallitsi itsesensuuritila, jota rikkoivat Suomessa muutamat toisinajattelijat, kuten Carl Gustaf Lilius, joka kieltäytyi pitämästä suomalaisia Neuvostoliiton asiantuntijoina. Liliuksen mielestä ”itsesensuuri on pelon merkki”.

Timo Vihavainen kiinnittää dokumentissa huomiota merkittävään asiaan:   Suomessa ei julkaistu vuoden 1930 jälkeen Neuvostoliiton todellista historiaa valaisevia kokonaisesityksiä.

Seitsemänkymmentäluvulla oli runsaasti ”hyödyllisiä idiootteja”,  jotka vilpittömästi uskoivat asiaansa, siis Neuvostoliiton hyvää tarkoittavaan politiikkaan. Johan Lenin oivalsi saman asian 1920-luvulla käyttäessään tätä käsitettä, vaikkei sitä dokumentissa mainita. Timo Vihavainen aivan oikein huomauttaa,  että neuvostoliittolaiset suhtautuivat kyynisesti suomalaisten neuvostoyhteiskuntaan kohdistamiin ylistäviin puheisiin. Neuvostoliittolaiset näkivät ”naamarin taakse”, eli suomalaisten tekopyhän mielistelyn läpi. 

Dokumentissa annetaan erityisarvo Max Jakobsonin uskottavuudelle,  kun hän arvioi kulunutta historiaa tai kirjoitti menneistä tapahtumista.  Jakobssonista ei pidetty Neuvostoliitossa, sillä hän oli pohjimmiltaan hyvin länsimielinen. Käsitän niin, että Jakobssonin vaikutus tästä syystä heikkeni ulkoasiainhallinnossa 1970-luvun edetessä.

Suomettumisen aallonharjalla oli taistolaisuus, joka dogmatismissaan palveli myös isäntiään Neuvostoliitossa.  Taistolaisuus oli vahvimmillaan vuosina 1972 -1974. Näin läheltä tapahtuneen,  kun itsekin opiskelin vuodesta 1971 lähtien.

Toimittajia on usein syytetty taistolaisuudesta ja ainakin taistolaisuuden edistämisestä. Ilmiö oli kuitenkin laajempi. Kuvaussihteerit  ja muu avustava henkilöstö olivat taustalla voimatekijänä. Merkittävä havainto dokumentissa! Viihteen puolelta muistan itsekin hyvin amerikkalaisen Fred Astaire-musikaalin ”Silkkisukat” (1957),  jonka katsoin TV:stä vuonna 1974. Ihmettelin jo elokuvaa katsoessani, miten tämä voidaan esittää, ja pahennustahan se herättikin.

Dokumentin 4. osa päättyy väitteeseen,  että Suomen kansa vapautettiin suomettumissyytteistä siirtämällä vastuu kansakunnan valioille. Tosiasiassa suomettuminen oli maan tapa, ja suomalaiset hyväksyivät sen.

Dokumentin 4. osa on  sarjan seikkaperäisin erittely suomettumisen luonteesta.

::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumentin viides osa alkaa vapusta 1977. Joku on laskenut,  että Yleisradion pääuutislähetyksessä seurattiin työväen liikkeen vappua 11 minuuttia 19 sekuntia ja porvarien vappua vain 2 minuuttia. Hieman hämäräksi jää millä tavalla tämä liittyy Suomeen ja kylmään sotaan. Ehkä se liittyy enemmän Ylen ohjelmapolitiikkaan.

Neuvostoriippuvuuteen viittaa sen sijaan ”Luottamus”-elokuvan teko ja siitä annetut ylistävät lausunnot Suomessa. Samaan suomettumisilmapiiriin kuuluu Kekkosen ja muiden pyrkimys vierittää vastuu talvisodan syttymisestä Suomen kontolle.

Kari Heiskanen, yllätysvieras asiantuntijatahojen joukossa,  sanoo dokumentissa,  että suomettuminen oli tottumiskysymys  - se ei tuntunut lopulta enää miltään!

Sleepy Sleepersin mukaanotto dokumentin aineistoon on varmaankin käsitettävä ohjelmakevennyksenä. Sillä ei ole kovin relevanttia yhteyttä itse sarjan teemaan, onpahan mielenosoituksellinen mielipahan osoitus.

Pitkä suomettumishistoria oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että vuoden 1978 presidentinvaaleissa Kekkonen oli lähes kaikkien puolueiden presidenttiehdokas.

”Naapurineljännes” ja ”Näin naapurissa” -ohjelmat esiteltiin dokumentissa esimerkkeinä Ylen suomettumisesta. Ohjelmista  muistan itsekin tavan,  jolla aiheita käsiteltiin. Kehnosti rakennetut rakennukset selvitettiin rakennuskulttuurista johtuviksi. Saman sarjaan on luettavissa suurlähettiläs Stepanovin (!) saama pitkä puheaika Ylessä Neuvostoliiton vallankumouksen vuosipäivänä.

Viidennessä osassa suomettumisen soimaaminen saa aivan uusia kierroksia. Lopulta tulee mieleen,  että onko kaikki todella luettava suomettumisen piikkiin vai olisiko osa näytetyistä pätkistä sopinut normaalin mielipidevaihtelun sisälle.

Miksi kaikki edellä oleva pääsi tapahtumaan. Yksi paljon käytetty selitysmalli on,  että itään päin kallellaan olo salli vapauksia länteen päin. Kuulostaa jälkiviisaalta.

 Ben Zyskowicz on ollut suomettumisen näkyvimpiä tuomitsijoita. Niin nytkin: hän käyttää dokumentissa kovaa kieltä suomettumiseen sortuneista kanssasisaristaan ja veljistään.

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ajat muuttuivat. Taistolaisuus hiipui vuosikymmenen puolenvälin tienoilla ja korvautui punkilla,  jolla ei ollut mitään tekemistä taistolaisideologian kanssa. Punkin filosofia lähti autoritaarisuuden vastustamisesta, joten se oli osaltaan antitaistolaisuutta. Samaa irtisanoutumista menneestä edusti Arto Mellerin kirjoittama teatteriesitys Pete Q.  ”Edistyksellisyys” sai osakseen vähätteleviä ja irvailevia kantoja. Arto Melleri:  ”Edes kaikkein edistyksellisimmät meistä eivät voi pysäyttää historiankulkua”.

Porvariston vastaiskua edusti EVA, joka perustettiin liike- ja elinkeinoelämän edunvalvojaksi vuonna  1974.

Jotenkin dokumentti  hajoaa viidennessä osassa, jossa piirretään yhtäläisyysmerkki taistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden välille, jotka eivät kattaneet toisiaan. Niitä käsitellään dokumentissa rintarinnan.

Sitten tultiin Neuvostoliiton esitykseen yhteisistä sotaharjoituksista. Tämä osa saa dokumentissa  ainakin minun mielestäni melko heppoisen ja osin virheellisen käsittelyn. Siksi paneudun siihen hetkeksi.

Sinänsä sotaharjoitusesityksiä oli tullut Neuvostoliitolta jo 1950-luvulla samoin kuin 1970-luvun alussa (ns. Andrushkevitshin tapaus). Vuoden 1978 ehdotus oli astetta vakavampi yritys ja johdettavissa 1970-luvun alun strategisista haasteista. Dokumentissa pohditaan sitä,  kuinka pitkälle Neuvostoliitto olisi ollut valmis menemään painostuksessaan. Mielestäni haastatellut asiantuntijat osuvat harhaan, kun arvelevat, ettei asiaan ole vastausta.  Tosiasiassa Neuvostoliitto näytti 1970-luvun kuluessa,  mihin saakka se oli valmis etenemään. Vuoden 1978 tapahtumat oli yksi vastaus tähän kysymykseen.

Vuoden 1978 esitys sotaharjoitusyhteistyöstä oli selvästi suurlähettiläs Vladimir Stepanovin masinoima. Yhtä selvää on, että hän sai Kekkosen mukaansa tähän pohdintaan. Stepanov oli merkillinen mies. Hänellä ei ollut kovin paljon itsenäistä valtaa mutta hän käytti vipuvartena itseään mahtavampia hahmoja, Kekkosta Suomessa ja puolustusministeri Dmitri Ustinovia Neuvostoliitossa. On selvää, että Kekkonen oli välipuheillaan luvannut jotain konkreettista Stepanoville, mutta puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela torppasi kaikki Kekkosen ääneenajattelut.  Selvää on, että Stepanov pääsi etenemään pidemmälle projektissaan kuin mihin hänen vaikutuksensa tosi paikan tullen ylettyi.

Yksi saaga,  joka liittyy asiaan on,  että Kekkonen muka saunan lauteille  viemällä pehmensi Ustinovin.  Dokumentti yksinkertaistaa asiaa toteamalla , että ”Kekkonen ei anna periksi. Hän vie vieraansa löylyyn. Vanha ja uupunut Kekkonen saa torjuntavoiton”. Tosiasiassa Ustinov jatkoi painostustaan Tamminiemen saunan jälkeenkin ja Neuvostoliiton armeijan johto vielä 1980-luvun vaihteessa Sutelan ja pääesikunnan päällikön Paavo Junttilan kanssa. Keskustelut eivät johtaneet mihinkään, vaan yhteistyötä jatkettiin, kuten Paavo Junttila sen kuuluisasti muotoili ”herrasmiespohjalta”. Gorbatsovin aikana koko sotaharjoitusteema sivuutettiin.

Kahdeksankymmentäluvun vaihteessa Puolan satamalakkoliike osoitti,  että kylmän sodan jäät olivat liikkeellä ja osin sulamassa. Juuri tähän kohtaan osui Kekkosen luopuminen virastaan.

Ajat olivat sikälikin muuttuneet, että pitkästä aikaa vuoden 1982 presidentin vaalien voittajaa ei tiedetty etukäteen.

(jatkuu)