Pääministerit, besserwisserit, inhokriitikot ja mediavallankäyttäjät

 

Tavoitteenani on seuraavassa valaista hiukan sitä,  miten näen pääministerin roolin suhteessa lehdistöön ja mediaan yleensä  koronakriisin aikana.

Kaikki muistavat vuoden 2020 maaliskuun ja pääministerin ottamassa kantaa alkaneeseen koronaepidemiaan. Median ja kansalaisten suhtautuminen pääministeriin oli omien muistikuvieni mukaan suopea. Koko syntynyt tilanne oli uusi. Toki  silloinkin kuului soraääniä, kuten pääministeriin kohdistunut arvostelu,  kun hän kehotti  vanhuksia pysymään neljän seinän sisällä eikä lähtemään mökille. Kehotus tulkittiin marttyyrimäisesti käskyksi.  Jo silloin pääministerin sanomisiin lisättiin joitakin määreitä,  jotka kovensivat tekstiä ja muuttivat sitä ehdottomampaan suuntaan.  Käytettiin herkästi ilmausta ulkonaliikkumiskielto ja niin edelleen.

Vähitellen tilanne on muuttunut. Oma osansa on koronaväsymyksellä: koronan poukkoilu (ei siis hallituksen poukkoilu) johti monien kokemaan ahdistukseen. Juuri kun näytti siltä,  että ollaan voiton puolella,  tuli takaisku ja tartunnat rupesivat lisääntymään.  Eikä näin tapahtunut kerran vaan toistuvasti. Kävi kuten espanjantaudissa, uudet aallot osoittautuivat vaarallisemmiksi kuin taudin varhaisvaiheet.

Eri osapuolet, kansalaiset, poliitikot, ministerit, virkamiehet, media vaihtelevat näkökulmia taudin aaltoilun mukana. Ihmisissä näkyy väsyminen taudin leviämisen vuoristorataan.  Median tiheä uutisointi ja lukemattomat taustajutut selventävät kansalaisille tapahtumia, mutta samalla tukkivat kansalaisten vastaanottokykyä ja lisäävät vaivihkaa median valtaa.  Uutisoinnissa näkyy turhautuminen.  Kukaan ei voi poistua tiedottamisen eturivistä: kaikki noudattavat uutistulvan tuottamisen massiivista kaavaa.

Media on omaksunut roolin , jossa se ei enää pelkästään reagoi tapahtuneeseen vaan rakentaa omannäköistä julkisuus- ja vallankäyttökuvaa itsestään ja ympäristöstään. Käyttäytyminen horjahtelee usealla eri  tavalla: ensinnäkin palstatilan määrä on usein aivan suhteeton itse kunkin aiheen tärkeyteen. Toiseksi sensaatiot jäävät elämään omaa elämäänsä. Sen huomaa siitä,  että kirjoittelua ei lopeteta ennen kuin aihe on lypsetty kuiviin, eikä sittenkään. Tämä ilmenee myös siten,  että käytännössä samoja uutisia julkaistaan lukuisia kertoja uudelleen,  vaikka niissä vain kerrataan  jo aiemmin todettua. Aiheen ja otsakkeen myyntiä jatketaan niin kauan kuin sillä otaksutaan säilyvän myyntiarvoa. Otan esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin kohtelun. Auta armias,  jos jäät pikkuvirheestä kiinni, sinua nutistetaan niin kauan,  että heikkohermoisempi pyytää vapautusta tehtävästä, johon on joskus pyrkinyt.  En pyri mitätöimään Marinin virheitä, mutta yritän eritellä,  mistä kaikista osista kritiikki häntä kohtaan kumpuaa. 

Yksi näkökohdista on ideologinen. Porvarilehdistössä ja -mediassa vasemmistohallitus saa harvakseltaan ruusuja, jos ollenkaan, mutta risuja sitäkin enemmän. Esimerkiksi ”sitoutumattomasta” Helsingin Sanomista on vaikea löytää pääkirjoitusta,  jossa suhtauduttaisiin myönteisesti pääministeriin ja hallitukseen.  Toisaalta on muistettava,  että  kritiikki kohdistuu ja on kohdistunut pääministerin henkilön  lisäksi myös pääministeri-instituutioon. Tästä osansa saivat aikanaan myös  keskustaoikeistolaiset Aleksander Stubb ja Juha Sipilä.

Ylikriittistä asennoitumista on syytä hiukan eritellä.

Jos aloitetaan iltapäivälehdistä, niin Iltalehden mukaan ”Suomen koronateatteria ei tunnu johtavan kukaan”. Koronapandemia on siis muotoutunut ”teatteriksi”, joka sanamuoto osoittaa,  miten halveksivan yhdentekevästi lehti suhtautuu nykyajan pahimpaan kulkutautiin ja sen hillitsemiseen pyrkivään työhön. Sanomisen ilosta kirjoitetaan,  mitä sylki suuhun tuo. On lukemattomia tapoja kirjoittaa asiallisemmin haluamansa kritiikki, mutta kun pitää saada tarkoitushakuisen halveksivaa asennetta joukkoon!

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kirjoiti päivänä muutamana Twitteriin: ”Kun pääministeri Sanna Marin saa kritiikkiä johtajuuden puutteesta, hallitus vetää heti poikkeusolot ja valmiuslakikortin esiin julkisuuteen. Tällainen viestintä on jäätävän raskasta taktiseen politikointiin.” Eli siis yksi raskaimmista toimenpiteistä,  mikä koronan hoitoon voidaan soveltaa onkin Hesarin mielestä taktiikkaa. Jälleen osoitetaan, miten vakavaan ongelmaan suhtaudutaan kevytmielisesti. Minun korviini tällainen Twitter-viesti kuulostaa mauttomalta tölväykseltä. Mainittakoon, että moni johtava terveysturvallisuuden virkamies on sillä kannalla,  että valmiuslakia pitää valmistella aktiivisesti. Eikä Marinkaan ole sanonut muuta kuin,  että asiaa pitää valmistella.  

On pakko kysyä, haluaako sitoutumattomana itseään pitävä Helsingin Sanomat hallituksen nurin? Siltä tuntuu,  kun lukee lukuisia,  etten sanoisi lukemattomia lehden kirjoituksia. Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö pääministeriä tai hallitusta saisi arvostella vaan siitä,  että jatkuvien ja  toistuvien kirjoittelujen pontimena tuntuu oleva johdonmukaisesti  lyömisen halu ja hallituksen tarkoitushakuinen saattaminen ansaitsemattomasti epäsuotuisaan valoon. Hallitusta ei mielestäni pidä lähteä kaatamaan kuin erittäin painavista syistä. Syyksi ei riitä,  ettei ideologisesti tykkää hallituksesta eikä se, että joidenkin ministerien habitus  herättää antipatioita (vrt. Marinin huomautus, että jotkut eivät ilmeisesti pidä hänen olemuksestaan). Hallitus on todistettavasti saanut läpi hämmästyttävän määrän isoja lainsäädäntöhankkeita. Tästäkään syystä hallitus ei ansaitse edellä kuvattuja antipatioita, vaan asiallista kritiikkiä toimistaan, ja ehkä joskus jonkin kiitoksenkin.

Koronakriisin hoito on alistettu tavanomaisen iltapäivälehtien sensaatiokirjoittelun tasolle. Kuitenkin virus tappaa viikoittain jopa kymmeniä ihmisiä. Se,  että hallitus ei onnistu kaikissa toimissaan ensiluokkaisesti kertoo vain haasteiden monimutkaisuudesta ja vakavuudesta. Nyt hoidetaan nykyajan mittapuulla äärimmäisen poikkeavaa  tautiepidemiaa, ei mitään toistuvaa kausiflunssaa. Jokainen kokemus tämän sairauden osalta on ainutkertainen, ellei sitten kaiveta esille sata vuotta sitten raivonneen espanjantaudin kokemuksia kokonaan toisissa olosuhteissa.

Mitä tulee virkamiehiin, niin on jäänyt vaikutelma, etteivät jotkut asiantuntijat kerro etukäteen mielipidettään ongelmakohdista, mutta jälkikäteen - kun päätökset on tehty – repostelevat tehtyjä päätöksiä besserwissermäisesti.

Jostakin syystä nykyinen nettikirjoittelu (koskee myös ammattikirjoittajia) on saanut luonteen, jota en usko ihmisten arvanneen silloin,  kun internet löi läpi. Päinvastoin oletettiin rakentavan sananvapauden lisääntyvän. Nyt nähdään,  mihin on jouduttu: positiivisten vaikutusten lisäksi on esiintynyt hirvittävä määrä asiatonta riidan lietsontaa, joka on johtanut suuren yleisön polarisoitumiseen tai  peräti pirstoutumisen eri identiteettiryhmiin.  Hallitukseen suhtautuminen on vain yksi osa tätä skitsofrenista kokonaisuutta.