Liberaalidemokraattina punavihreässä Suomessa

 

Ilman sen suuurempia juhlallisuuksia tämä on kahdestuhannes (2000.) blogikirjoitukseni. Kirjoitukset aloitin syksyllä 2011.

Puheenaihe 328 -podcastissa oli 2.3.2023 aiheena ”Punavihreä ajan henki ja identiteettipolitiikka”. Aiheesta keskustelivat työelämäprofessori Pekka Sauri ja kirjailija ja juristi Jarkko Tontti. Juontajana toimi Rami Kurimo. Puolentoista tunnin pituinen ohjelma  liikkui väljästi vanhasta liberalisminostalgiasta nykyisen vihervasemmiston erittelyyn. Missä on tämän päivän liberalismi, kun sitä ei ole yhdenkään puolueen nimessä mainittu? Miksi se on korvautunut punaviherideologialla, kysyy Jarkko Tontti poleemisesti. Ohjelmaa kuunnellessani ihmettelin monta kertaa ansaitsivatko liberaalidemokratioita edustavat vasemmistoliitto ja vihreät Jarkko Tontin tarjoaman kohtelun tai suorastaan aliarvioinnin. Keskitynkin ohessa ensisijaisesti ohjelman nostattamiin tunnemyrskyihin liberalismista ja mediasta

Tuon tuosta podcastin keskustelu laajeni punavihreään (identiteetti)politiikkaan ja muuhun päivänpolitiikkaan tendenssimäisesti mielipiteitään laukoneen Jarkko Tontin toimesta. Joviaalimpi Pekka Sauri esiintyi tasoitellen ja muistutti Tonttia historiattomuuden vaaroista. Kokoavana kysymyksenä Kurimo utelee Saurilta ja Tontilta – otsakkeen teemaan viitaten - ”elämmekö punavihreässä todellisuudessa?”

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Pieni historiakatsaus lienee paikallaan. Kansallinen Edistyspuolue oli pitkäikäinen liberaali puolue Suomessa 1918-1951. Sen kannatus vaihteli viidestä 26 eduskuntapaikkaan. Puolueen piiristä nousivat mm. K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti. Edistyspuolueen seuraaja oli Suomen Kansanpuolue 1951-1965. Se sai kahdeksasta kolmeentoista kansanedustajaa. Vuonna 1965 Kansanpuolue yhdistyi Vapaamielisten Liiton kanssa muodostaen Liberaalisen Kansanpuolueen, joka toimi pääasiassa heikossa hapessa 1965-2011 ja jolla oli 1-9 kansanedustajaa. Kuten luvut osoittavat,  puolue eri nimillä ei tahtonut juurtua suomalaiseen poliittiseen elämään. Liberaalit puolueet olivat yleensä yleisporvarillisia tai keskustaoikeistolaisia.  Muitakin liberaaleilla tunnuksilla toimivia puolueita Suomessa on toiminut ja toimii.

Mutta miksi liberaalit eivät ehkä Edistyspuoluetta lukuun ottamatta ole menestyneet? Syitä voi etsiä muiden eduskuntapuolueiden liberaaleja mukailevista ohjelmista. Ne veivät tilan pitkäkestoiselta erilliseltä liberaalilta puolueelta.

Hesarin vaalikoneeseen (arvokartta 17.3.2023) vastanneiden mukaan liberaaliuden eri suuntauksia löytyy ainakin kokoomuksesta, sdp:stä, keskustasta, vihreistä (kaikki ehdokkaat), vasemmistoliitosta, kristillisdemokraateista, Rkp:stä ja Liike Nytistä. Eli vain perussuomalaisissa ei ole Hesarin arvokartan mukaan yhtään liberaalia ehdokasta. Liberaaliudelle löytyy siis väyliä yllin kyllin nykyisin eduskunnassa edustettuina olevista puolueista.

Jarkko Tontti kamppailee itsensä ja puoluevalinnan keskellä. Mikään puolueista ei  tahdo riittää tai osua hänen pirtaansa. Lopulta Tontti esittelee itsensä ”sinivihreäksi” erotukseksi hyljeksimästään liiallisesta vasemmistolaisuudesta (ideologinen peruste paljastuu ohjelman kuluessa). Entisenä vihreänä häntä suututtaa puolueen saama punaväri, jota hän ei millään tahtoisi sulattaa.

Tontti määrittelee tai pikemminkin leimaa siis vihreät nykyisin vasemmistopuolueeksi. Aiemmin puolue oli Tontin mukaan hänen ihailemansa liberaalidemokraattinen puolue. Varhaisessa vaiheessa ohjelmaa Tontti  paheksuu kuuntelijoille vihreiden nykyistä vasemmistolaista agendaa,  jonka hän katsoo rasitteeksi puolueelle.

Tontti on vakuuttunut, että Suomesta ei löydy eduskunnassa istuvaa liberaalidemokraattista puoluetta. Tontti: Suomen politiikassa vallassa ovat kansallismielinen jyrkkä oikeistolaisuus ja identiteettipolitiikka. Ne ovat samalla Tontille sitoutumisen suurimmat esteet. Vihreät on hänen mielestään kaapattu vasemmistolaiseksi!

Sauri katsoo, että nykyisellään ollaan sitouduttu punavihreään valtaan demokraattisen prosessin tuloksena, mutta katsoo, että vihreät asemoitui alun perin poliittisesti neutraaliksi (mutta myös heterogeeniseksi) joukoksi. Sauri määrittää itsensä vihreän liikkeen synnyn aikoihin ”epäpoliittiseksi hipiksi”. Tonttia kiusaa Suomen puolue-elämässä - kuten hän sanoo - jako pelkästään oikeaan ja vasempaan. Tämän moni torjuu ja siksi on luotu ns. gal-tan -arvokartta,  joka erittelee puolueiden ja henkilöiden arvoja aiempaa perusteellisemmin. Ilmeisesti puoluekentässä on Tontin mielestä kuitenkin liberaalidemokratian läpimentävä aukko.

Tontti pitää tärkeänä hyvinvointiyhteiskunnasta käytävää keskustelua kriittisessä mielessä. Keskustelua ei Suomessa ole, vaikka ”rahat ovat lopussa” sanoo Tontti ja jatkaa: yksilön vastuuta on lisättävä. Yksilökeskeisyyden sijasta meillä puhutaan  kollektiivisesta vastuusta, sanoo tämä liberalismin lipunkantaja. Suomessa pelätään leimautumista hyvinvointiyhteiskunnan vastustajaksi. Sauri taas pitää konsensushenkisesti yksilöä ja kollektiivia toisiaan tukevina voimavaroina.

Suomessa vallitsevan tietyntyyppisen ajattelun ”valtavirtaa” on konservatiivinen kollektivismi ja kiilusilmäinen identiteettipolitiikka. Kysymys on kollektivistisesta linnoittautumisesta eikä yksilöiden välillä käytävästä keskustelusta niin kuin Tontin mielestä  pitäisi olla. Melkoista puoluekentän yksinkertaistamista,  sanoisin!

Jürgen Habermasin ajattelun mukainen kommunikatiivinen rationalismi (parhaan argumentoinnin periaate), jonka mukaan vahvin argumentti jää voimaan,  on lähellä Saurin ajattelua Tontti allekirjoittaa tämän, mutta samalla epäilee, ettei sitä sovelleta elävässä elämässä. Tosiasiassa käydään retorista kamppailua väittelijöiden erilaisten arvojen välillä.  Väittelijöiden rationaliteetit eivät myöskään välttämättä ole yhteismitallisia,  jonka seurauksena argumentteja puolin ja toisin voidaan joutua muuttamaan. Mutta onko siihen valmiutta, joustetaanko? Vai kaivetaanko kollektiivinen puolustus puolin ja toisin esille, kun argumentit eivät kestä? Tämä tapahtuu siten, että käytännössä faktoja voidaan valikoida tai ne voidaan haastaa lukemattomin eri tavoin. Identiteettipolitiikan kohdalla taistelu arvoista tai argumenteista kärjistyy, koska taistelu käydään asenteiden ja kielipelien välillä. Tyypillisesti tavoitellaan tilannetta,  jossa  ”me olemme oikeassa ja te olette väärässä”.

Mitä tulee eritellymmin identiteettipolitiikkaan ja woke-jakolinjoihin, niin epäilen, että Tontti antaa niille liian suuren (ja liian paheksuvan) painoarvon meidän kulttuurissamme. Meiltä puuttuu ”argumentit” näiden käsitteiden laajaksi realisoimiseksi. Ehkä meidän pitäisi kiittää onneamme, että meillä ei ole silmiinpistävässä määrin ”meitä” ja ”noita” (identiteettipolitiikan tapaan). Pelkän muodin vuoksi niitä ei kannata pyöritellä ja talouspolitiikan jakolinjat eivät oikein kuulu tähän agendaan, eivät ainakaan suoraan. Yhdysvalloissa – kuten Hanna Wass Hesarissa 18.3.2023 toteaa – käydään keskustelua tiedostavasta ja ei-tiedostavasta ihan eri laajuudessa, koska niille löytyy selkeä yhteiskunnallinen syy-yhteys. Niistä ei ole vaaliteemaksi meillä: ”Pitäisi olla jokin Suomelle ominainen twisti, enkä tiedä, mikä se voisi olla”, sanoo Wass.

:::::::::::::::::::::::::

Eletäänkö nyt oikeasti punavihreässä ajassa? Mitkä todistaisivat tätä? Tontti vastaa: ”Suomalaisen median (vasemmistolainen) yksiäänisyys”. Tontin mukaan Tampereen yliopistossa journalismin opiskelijoista puolet on vihreiden äänestäjiä ja kolmasosa on vasemmiston kannattajia. Toisaalta heittäisin tähän väliin vastineen, että toimessa olevista suomalaisista päätoimittajista ylivoimainen enemmistö on porvarillisia. Tontti väittää, että  Ylessä ja Helsingin Sanomissa on vahva punavihreä sävy. Tällöin vihervasemmistolaisista opiskeluympäristöistä tulevat ruokkisivat vasemmistolaisen linjan jatkumista. Tässä joudutaan helposti sana sanaa vastaan -väittelyyyn. Oma käsitykseni on, että em. mediat eivät ole vasemmistolaisia tai jos tällaista nähdään, niin sanoisin, että MTV3 vähintään tasoittaa tilanteen. Tontti väittää,  että ulkomaan esimerkkeihin verrattaessa suomalainen media on vasemmistolaisempaa, jota hän pitää hämmentävänä. Kuitenkin suuret mediakonsernit ovat vahvasti porvarien käsissä. Sallisivatko porvarilliset omistajat vahvan vasemmistolaisen sisällön?

Tontti väittää, että meillä ei ole oikeistomediaa, sen sijaan löytyy runsaasti vihervasemmistolaista aviisia. Jos Tontti haluaa tänne enemmän fox-tyyppistä uutisointia,  niin sanoisin ei kiitos. Eikö Verkkouutiset ja sen sukuiset riitä? Sitä paitsi Suomen media on – lukuun ottamatta joitakin äärioikeiston medioita -  lähes kauttaaltaan maltillista. Se kuuluu suomalaiseen konsensukseen ja luonteeseen.

Punaisuudesta ja osin vihreydestä on kasvanut Tontille mörkö. Hän ei ole näkemykseni mukaan liberaali demokraatti, eikä edes maltillinen liberaali vaan oikeistoliberaali tai jopa oikeistolainen ilman liberaaleja sävyjä. Mielellään  hän kuitenkin julistaa sitoutumattomuuden sanomaa. Sen takana voi olla näköjään melkeinpä mitä mieltä tahansa.

Sauri ei niele Tontin väitteitä läheskään sellaisenaan, vaan muistuttaa lehdistön oikeistolaisuudesta esim. 1950-luvulla. Muutosprosessi on tapahtunut kymmenien vuosien kuluessa. Saurille on ominaista, että hän käärii kaiken -  myös eri mieltä olemisen keskustelukumppanin kanssa - pumpuliin. Joviaali mies todella!

Aiemmin meillä oli vahva puoluelehdistö, joka vähitellen surkastui. Jäljelle jääneet lehdet muuttuivat sitoutumattomiksi (usein sitoutumattomiksi porvarilehdiksi). Mediascene on hajonnut toteaa Sauri tämän päivän mediasta. Valitettavasti päälle puhuva Tontti ei antanut Saurille tilaa perustella näkemystään. Tuntuu siltä, että Tontti, joka ihailee brittilehdistöä arvostaa sitä ”selkeyden”vuoksi: työväenlehti on työväenlehti (esim. keskustavasemmistolainen The Guardian!), konservatiivinen lehti on konservatiivilehti, kun taas Suomessa toimitaan ”sammutetuin lyhdyin”: ollaan jotain mieltä, mutta kääritään mielipide ”monipuoluekielelle” poliittisessa ympäristössä, jossa ylin tahtotila on usein konsensuksen tavoittelu. Ehkä on niin, että Tontti ei tahdo selkeyttää itselleen kaksipuoluejärjestelmän ja monipuoluejärjestelmän eroa. Kaksipuoluejärjestelmä väistämättä heijastuu polarisaationa mediassa. Runsaasti eri lehtiä lukevana tiedän, että lehden todellinen karva kyllä paljastuu. Ne vain eivät propagoi avoimesti meikäläiseen tapaan taustatahojensa hyväksi, vaan pyrkivät säilyttämään lukijakunnan laajana. Näin siis Suomessa.

 Pitkiä pätkiä ohjelmasta ulotetaan ”vasemmistolaisuuden leviämisen” käsittelyyn. Sauri pystyy tasapainoiseen katsantoon päinvastoin kuin Tontti, jota vaivaa historiattomuus. Hänen historiansa käsittää 1970-luvun eli hänen oman kokemuksensa laajuuden + kirjaviisauden. Käsiteltäessä median aseman muutosta on kuitenkin mentävä ainakin 1950-1960-luvulle. Taistolaisuutta käsiteltäessä hän on juuttunut 1970-luvun juoksuhautoihin ja vetää niistä suoria johtopäätöksiä nykypäivään, siis esimerkiksi niin, että taistolaisuudesta voidaan johtaa yhteydet vihreään liikkeeseen ja tämän päivän vihreän liikkeen (puolueen) vasemmistolaistumiseen.

Minulle taistolaiset eivät olleet mitenkään vieroksuttavia hahmoja, kuten olen useissa blogikirjoituksissa todennut. Puhun opiskeluaikojeni (1971-1976) kolmen taistolaisen kämppiksen (matemaatikko, kemisti, fyysikko) + aikalaishavainnoijan  herättämien tuntemusten kokemuksella.

Yleensäkin arvioin noita aikoja arjen kokemuksen kautta enkä liioiteltujen uhkakuvien (”vasemmisto on kaapannut vallan vihreissä”) kautta. Tämän päivän  näkökulmasta 1970-luku vaikuttaa vasemmistosävyiseltä ja sitä seuranneet vuosikymmenet oikeistosävyisiltä. Opiskeluista työelämään siirtyminen oli ihan yhtä kivuliasta tai  helppoa niin taistolaisille kuin meille muillekin. Joskus kaverini kanssa – työelämässä vielä ollessani - huvittuneena tarkastelimme ympäristöämme sillä silmällä, että tuo tai tuo kaveri on varmaankin ollut entinen laitavasemmistolainen, mutta ei niin, että hän olisi vaarallinen yhteiskuntarauhalle vaan sen takia, että kaveri on poikkeuksellisen  kyvykäs nykyiseen johtamistehtäväänsä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Äänitallenteen sisällön avainkohdat:

Ohjelman punaisena  lankana on Jarmo Tontin nostattama kritiikki suomalaisen median vihervasemmistolaisuutta vastaan. Pekka Sauri valutti öljyä laineille leikaten pois kärjistyksiä ja juontaja Rami Kurimo pysytteli taustalla ruokkien keskustelua muutamilla interventioilla. Pitäisikö väitetystä ”vasemmistolaistumisesta” kantaa huolta median luotettavuuden näkökulmasta? Kun suomalainen media - erityisesti lehdistö - on saanut korkeita vertailulukuja kansainvälisissä luotettavuusäänestyksissä, ei ole toistaiseksi syytä huoleen.

Rinnakkaisteemana kuljetetaan - läpi koko referoimani ohjelman -  pohdintoja suomalaisen liberalismin asemasta  puoluekentässä. Sillä on ollut maineikas sija puolueiden joukossa, vaikka liberalismin kannatus itsenäisyyden aikana onkin on ollut pääasiassa rajallinen. Tulkintani mukaan muut puolueet ovat rakentaneet ohjelmiensa sisälle liberalismin teemoja ja varsinaiset liberaalit puolueet ovat jääneet sivuosaan poliittisen vallan käytössä.

 

Presidentti vs. pääministeri

 

Suomen hävittäjähankinnoista  ja nykykäytössä olevien Hornetien jatkokäytöstä heräsi keskustelua, kun pääministeri Sanna Marin viittasi - Ukrainan-vierailun yhteydessä -  mahdollisuuteen luovuttaa koneita Ukrainalle, kuten muutoinkin raskasta asekalustoa. Itse asiassa pääministeri toi julki ajatuksen, että Hornetien kohtalosta olisi syytä käydä keskustelua. Samalla Marin totesi asian, joka on haluttu unohtaa eli, että omasta puolustuksesta on syytä pitää huoli ”kaikissa tilanteissa” ottaen huomioon Suomen geopoliittisen sijainnin.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vihdoin myös presidentti Niinistö otti kantaa  Hornet-keskusteluun  22.3.2023 MTV:n ”Asian ytimessä” -ohjelmassa. Hän totesi ohjelmassa seuraavasti: ”….. minusta on syytä tehdä selväksi, että (jos) nyt lähdettäisiin siis toiminnassa olevia hävittäjiä, ja täällä tarpeellisia luovuttamaan, niin minä en ole mukana missään sellaisessa, jossa vaarannetaan Suomen puolustuskyky”.

Ehkä tässä on syytä vielä toistaa asianomainen (Horneteja koskeva kohta) kohta Sanna Marinin lausunnosta Ukrainan matkan yhteydessä.  Sanna Marin: omasta puolustuksesta on syytä pitää huoli ”kaikissa tilanteissa” ottaen huomioon Suomen geopoliittisen sijainnin.

Jos vertaan näitä kahta lausuntoa, niin niissä voi nähdä vain finessieron. Monet ovat nähneet tilanteen niin, että näiden kahden henkinen mielipide-ero on paljon suurempi kuin kirjaimellisesti lausuttu. Marin on myötätuntoisesti pro-Ukraina siihen mittaan saakka, että hänestä keskustelua pitää käydä sillä perusteella - kuten Marin joskus aiemmin on sanonut – että Ukraina on meidän (so. Euroopan ja Suomen) etulinjamme. Tällä viittaan siihen, että Venäjän tavoitteet ovat paljon pidemmällä kuin vain Ukrainassa.

Kysymys on lopulta siitä,  kuinka järeitä keinoja Euroopan maat kykenevät käyttämään Ukrainan tukemiseksi.

Ulkopolitiikasta puhumisesta käydään jonkinasteista kamppailua presidentin ja pääministerin kesken. Presidentti huomautti joskus aiemmin, että ”perustuslaki sanoo nimenomaisesti, että tasavallan presidentti johtaa….yhteistoiminnassa (valtioneuvoston kanssa ulkopolitiikkaa).  Minä pidän siinä kohdassa (pisteet) aina pienen tauon”. Tämä hajurako on tarkoitettu selventäväksi elementiksi korostamaan presidentin roolia.

Mutta nythän ei ole kysymys siitä, että pääministeri tai joku muu olisi kyseenalaistamassa perustuslakia, vaan siitä, millaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvästä teemasta voidaan käydä. Rajoja on vedetty kovin ahtaasti, joskaan sitä ei sanota ääneen. Pääministeri on selvästi aukonut itselleen puheoikeuksia sen vanhan kulttuurin vastaisesti, joka oli voimassa Kekkosen aikaan,  ja josta on vielä rippeitä jäljellä.

YYA-sopimuksen voimassa ollessa ulkopolitiikan keskustelupiiri oli erittäin suppea, joskus tuli mieleen, että se kattoi vain yhden ihmisen. Ulkoasiainvaliokuntakin lähinnä vain siunasi jossain muualla tehdyt päätökset. Kekkonen katsoi Neuvostoliiton tuella , että vain hän pystyy hoitamaan ulkopolitiikkaa ja mustasukkaisesti vartioi, että muut eivät päässeet tulkitsemaan ulkopolitiikkaa saati sanomaan poikittaista sanaa.   

Vanhasta traditiosta eli Neuvostoliitto-yhteydestä ei ole toki enää mitään jäljellä, mutta silti jotain vanhoista tavoista on jäänyt jäljelle. Juuri tätä kulttuuria Sanna Marin on kyseenalaistamassa.  Tästä on syntynyt myrskyjä vesilasissa ja joskus isompiakin puhureita.

Nykyinen Venäjä tuo keskusteluun oman mausteensa. Ukrainasta on tullut mannerlaattoja järisyttävän  globaalin sodan symboli. Voi olla,  että kun emme tiedä, miten tilanne kehittyy,  ja miten suurvallat itsensä asemoivat,  joudutaan vanhoja  kantoja miettimään uudelleen. EU:n merkitys tässä yhteydessä korostuu ja sitä kautta valtioneuvoston (pääministerin) rooli vahvistuu. Presidentin ja valtioneuvoston sisäisessä työnjaossa EU kuluu hallituksen rooteliin. Voi olla,  että pääministerin roolin vahvistuminen tulee tätä kautta.

En usko, että kukaan haastaa presidentti Niinistöä ulkopoliittisena johtajana, ei Marinkaan. Juuri siksi olisi tärkeää, että keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta olisi aitoa mielipiteenvaihtoa. Siihen meillä on varaa.

 

Kilpailu Euroopasta - mitkä ovat EU:n heikkoudet ja vahvuudet?

 

 Ylen Areenassa on nähtävillä kahdeksanosainen dokumenttisarja ”Suomi on eurooppalainen”, josta olen jo käsitellyt ja kommentoinut osat 1-4. Käsikirjoitus on Marja Vilkon ja oppaana ja juontajana toimii Olavi Seppänen. Referoin oheisessa kirjoituksessa ohjelmasarjassa esitettyjä faktoja ja mielipiteitä ja otan myös itse kantaa dokumentissa esitettyyn mielipiteenvaihtoon.

Toisen maailmansodan jälkeen avainkysymykseksi nousi,  miten välttää uusi sota Saksan ja Ranskan välillä. Samalla kylmä sota loi taustaa pitkälle ja vaivalloiselle yhdentymiskehitykselle. Eurooppa jähmettyi kylmän sodan status quon  tavoitteluun.

EU:n historia on myös yhteisvaluutta euron historiaa. EU on yksi kolmesta suuresta. Muut ovat USA ja Kiina, mutta ne poikkeavat EU:sta siinä, että EU muodostuu 27 kansallisvaltiosta,  joilla on oma lainsäädäntö kullakin.

Mikä on EU? On lähdettävä liikkeelle 1940-luvun lopulta, Euroopan raunioista, jotka piti raivata ja perustaa sijalle eurooppalainen yhteisö, johon vain harvat uskoivat. Projekti oli pitkälti Ranskan ja Saksan yhteistyön hedelmä. Sen tarkoitus oli poistaa kokonaan mahdollisuus,  joka oli johtanut sadan vuoden kuluessa kolmeen suursotaan maiden välillä.

USA taisteli kommunismin leviämisen ehkäisemiseksi antamalla ns. Marshall-apua, jolla rahoitettiin Euroopan jälleenrakentamisohjelmaa. Suomi ei saanut Marshall-apua sekä Neuvostoliiton että USA:n kielteisen asenteen takia.

Hiili ja teräs otettiin vapaan lännen yhteiseen kontrolliin. Tällä toimenpiteellä varmistettiin resurssit lännen yhteistyölle. Samalla torjuttiin Länsi-Saksan ja Ranskan keskinäistä kilpailua.

Yhteisvaluutta euro otettiin käyttöön Suomessa vuonna 1999. Sekä työnantajat että työntekijät olivat yhtenevän Euroopan kannalla. Valuutan kanssa oli joka tapauksessa vaikeaa. Myöhemmin jouduttiin rahamarkkina- ja eurokriiseihin. Yhteisestä valuutasta sopiminen oli kivulias prosessi, eikä siinä onnistuttukaan kelvollisesti. Se, että lopulta päädyttiin yhteiseen valuttaan johtui 1990-luvun poliittisista mullistuksista. Palaset loksahtivat onnekkaasti kohdalleen. Muistan, kuinka amerikkalainen taloustieteilijä Paul Krugman varoitti, että yhteinen valuutta voi onnistua vain liittovaltio-olosuhteissa.

Reunavaltioajatteluun liittyy kriittinen suhtautuminen yhteiseen taakankantoon. Poliittisesti kiista oikeudenmukaisesta taakankannosta vaikeutti EU-yhteistyötä monilla eri tavoilla. Eri maiden erilainen talouskulttuuri ja -kuri vaikutti taustalla. Muistelen muun muassa, että Kreikassa noudatettiin työehdoissa sopimusta, jonka mukaan ajoissa työhön tuleville maksettiin erillinen palkkio.

Ilmastoasioihin liittyvä kokonaisuus on esimerkki siitä, miten vaikeaa yhteinen sopiminen on. Ollaanko valmiita ottamaan yhteisiä steppejä vai jatkuvatko eripura ja yhteensovittamisen vaikeus. Suomi ei liene kuitenkaan luokan hankalin oppilas.

Teknologinen kehitys, digitalisoituminen ja kilpailussa mukana pysyminen sekä yhteistyökyky ovat avainasioita Euroopan kilpailukyvyn kannalta.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo….. tai kuolema, Ranskan suuren vallankumouksen elämään jäänyt julistus on  EU:ssa vääntynyt muotoon vapaus, veljeys ja byrokratia. Suomessa saatettiin 1900-luvun alussa voimaan ensimmäisten joukossa kuuluisat  demokratian periaatteet.

EU:n byrokratia on pahimmillaan todella luotaantyöntävä. Opittiin uusi sana direktiivi. Lainsäädäntötyö on kuitenkin EU:n toiminnan keskiössä. Lakikeskeisyys on juuri Skandinavian maissa hallinnon ytimessä.

Moni EU-kriitikko on sitä mieltä, että EU sotkee kansallista päätöksentekoa. EU:n päätöksenteko ei ole byrokratioineen tavallisen kansalaisen näkökulmasta kovin kiinnostava teema. Asioiden omaksumisesta tekee haasteellista se, että tiedotusvälineiden kirjo on nykyisin monitahoinen aiemman sanomalehden sijasta. Sanalla sanoen EU:ta ei ole otettu omaksi. Kysymykset, jotka tulevat vastaan ovat abstrakteja, kun taas paras ymmärrys saavutetaan ihannetilassa väittelemällä argumentein.

Demokratia on hidas prosessi. Autoritaarisilla valtioilla on pitkä matka demokratiaan, koska periaatteiden omaksuminen on työlästä.

Suomalainen demokratia ja oikeusvaltioperiaate on omaksuttu Ruotsin vallan aikana. Nämä opit kantoivat Venäjän vallan alaisuudessakin. Yksikamarinen parlamentti saatiin perustettua Suomen ollessa osa Venäjää. Demokratian ydin on kansalaisyhteiskunta. Se on sellaisenaan tärkeämpi kuin demokratian byrokratia.

Poliittisen vallan polarisoituminen on itse asiassa Ranskan vallankumouksen perintöä, samoin militantit ääri-ilmiöt. Tänä päivänä tämä kaikki on merkinnyt liberaalin demokratian kompurointia useissa EU:n valtiossa. Vapaus, tasa-arvo, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet eivät ole kovassa kurssissa kaikissa EU:n valtioissa. Luottamus EU:n tärkeisiin periaatteisiin horjuu. Kysymys on luottamuspääoman puutteista. Suomalaiset kuitenkin - kaiken jälkeen - tuntevat luottamusta EU:ta kohtaan.

::::::::::::::::::::::::::::::

Onko Ranskan vallankumouksen periaatteista nimenomaan veljeys hukassa? Itä-Euroopan valtiot olivat katkeria niiden unohtamisesta rautaesiripun taakse. Ja kuitenkin esimerkiksi Praha ei ollut keski-  ja uudella ajalla itäeurooppalainen kaupunki. Se oli vanha keskieurooppalainen kaupunki, lännempänä kuin Wien.

Eurooppalaiset arvot tarkoittivat lännen arvoja. Idässä tunnettiin kaipuuta lännen arvoja kohtaan. Lännessä  - päinvastoin kuin idässä - tiedepohjainen ajattelu voitti alaa.

Tärkeä vaihe oli 60-luku, jonka uudet ajatukset omaksuttiin lännessä, mutta ei idässä. 60-luvun puuttuminen idästä johti järjestelmän voimistuvaan autoritaarisuuteen ja nationalismiin (prof. Jukka Korpela).

Suomi oli poikkeus ”Itäisen Euroopan” valtioiden joukossa. Siitä tuli demokratia jo varhain, kun taas Itä-Euroopan valtiot säilyivät autoritaarisina. Suomi oli ainoa ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneistä valtioista,  joka säilyi demokratiana.

Kun nyt ihmetellään autoritaarisia kehityssuuntia Itä-Euroopassa ”vapauden oloissa”, on syytä muistaa niiden autoritaarinen menneisyys maailmansotien välisenä aikana ja toisen maailmansodan jälkeen. Niillä oli huomattavan vähän aikaa omaksua läntisen oikeusvaltion piirteitä ja demokratiaa. Se, mikä lännessä kehittyi vahvaksi, oli idässä vain ohut kerros autoritaarisuuden päällä. Kun länsi-integraatio eteni oli eri Euroopan valtioilla aivan erilaiset valmiudet ottaa vastaan läntinen yhdentyminen. Niinpä Suomessa EU-jäsenyyden puolesta äänesti 57 prosenttia kansalaisista. Se oli tavallaan päätepiste sille kehitykselle,  joka johti Suomen siirtymiseen EU:n jäseneksi ensimmäisenä  Neuvostoliiton naapureista.

EU:hun suhtautuminen on edelleen ristiriitainen: kysymys on asioiden ratkaisusta ylikansallisesti tai kansalliselta pohjalta.

Ennen kuin ehdittiin näin pitkälle, tapahtui paljon. Dokumentissa ironisoidaan ns. tasapuolisuusajattelua, jossa Suomi ainoana länsimaana osallistui sekä Intervision että Eurovision laulukilpailuun. Läntinen ajatus Suomesta suomettuneena ei tällaisesta menettelystä ainakaan vähentynyt. Jälkikäteen voidaan esittää kysymys, mitä läntistä ajattelua vastaan Suomi rikkoi ”tasapuolisuudellaan”. Jos kaivellaan syntyjä syviä, niin moite kohdistuu kai epädemokraattisten sosialististen maiden yhteisten länsivastaisten pyrkimysten suosimiseen. Kylmän sodan ahdas ajattelu ei hyväksynyt osallistumista laulukilpailuihin, mutta eihän sitä kukaan voinut kieltääkään. Voitaneen puhua korkeintaan mainehaitasta, mutta rike ei ollut suuri. Opportunistisesti voidaan sanoa,  että ainakin  menestys Intervision kilpailuissa oli parempi kuin lännessä. Jätän tästä pois taustapelit,  joita kilpailujen kulisseissa varmasti käytiin. Ja viime kaneettina: olivathan Marionin kappaleet hienoja iskelmiä!

Samaan aikaan itäiset vaikutukset olivat toki näkyvissä muuallakin: itään suuntautuneet lomamatkat, suhtautuminen Baltiaan,  itäautot, taistolaisuus…. taustalla oli YYA-sopimuksen rajaukset koskien poliittista liikkumatilaa. Mutta kaiken tämän sisällä Suomi säilytti poliittiset instituutionsa lähes vahingoittumattomina.

Kylmä sota, rautaesirippu ja jakautuminen itään ja länteen kiirehditään dokumentissa läpi nopeasti eikä tässäkään kirjoituksessa pysähdytä vastakkainasetteluun enempää kuin on tarpeen kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Itä-Euroopassa yritettiin kansannousuja 1953 (Itä-Saksa), 1956 (Unkari), 1968 (Tsekkoslovakia). Vasta Puolassa 1970/1980 saatiin näkyvä muutos aikaan. Oireellisesti mieltään osoitti työväenluokka, jolla oli oma painava vaikutus, pitihän sosialismin rungon kestää työväen voimin ja kestihän se aluksi, mutta ei kestänyt mitä tahansa jälkeenjääneisyyttä. Ihmisen vapauden kaipuu ajaa kaiken muun ohi, joskus jopa vapauden kyseenalaisen sisällön  kritiikittömästi ohittaen.

Venäjällä on oma world orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea. Mutta…. mutta….Ukrainan sota viimeistään on paljastanut Venäjän todellisen karvan.

1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen tarkoitusperiä kohtaan. Eurooppa on tämän ajattelun mukaan  hyljännyt Venäjän ylläpitämän alkuperäisen kristillisen perinnön.

Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Heidän mielestään kristillinen eurooppalainen perintö on siirtynyt Venäjän johdettavaksi. Euroopan unionin ja Venäjän välillä vallitsee epätasainen kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.

Euroopan unionin lähestymistapa erilaisuuden hallintaan on ollut erilainen kuin sen kilpailijalla Venäjällä. Ukrainan sota on yhdentänyt Eurooppaa tehokkaammin kuin mitkään direktiivit. Tätä Putin tuskin odotti. Olaf Scholz totesi elokuussa 2022 puheessaan Prahassa Itä-Euroopan johtajille:  on kysyttävä, mihin tulevaisuudessa vedetään jakolinja vapaan Euroopan ja uusimperialistisen autokratian välillä. Scholtz siis vaati asettumaan jommallekummalle puolelle.

Liberaali demokratia on EU:n ja Euroopan suuri linja. Mutta onko Eurooppaa käsiteltävä arvo- vai aluekeskeisesti?  Eurooppa ei ole yksi kulttuuripiiri vaan kokoelma erilasia kulttuureja. On tärkeää pystyä hallitsemaan tätä moninaisuutta.

Ohjelmasarjan viimeisessä jaksossa käsiteltiin EU:n  tulevaisuutta. Tätä pohditaan tilanteessa,  jossa Eurooppa on juuri vapautunut koronaepidemiasta, energiakriisi inflaatiovaikutuksineen on vielä päällä,  Ukrainan sota on lähellä ekspansiovaihetta, ikääntyvä väestö muodostaa painolastin, työttömyysongelma ei ole väistynyt,  ilmastokysymyksistä käydään taistelua ja muuttoaalto uhkaa jälleen kerran Eurooppaa.

Ohjelmasarjassa ennakoidaan Euroopan luisua alamäkeen: Eurooppa tarraa kukoistavaan menneisyyteen. Maailmanlaajuisesti suuret taloudelliset toimijat tulevat hallitsemaan näyttämöä. Uusi globalisaatio on tuonut mukanaan geopoliittisen kilpailun ennennäkemättömällä tavalla.

Vanhan mantereen tavoitteeksi otettiin strateginen autonomia, jolla tarkoitettiin taloudellista ja poliittista riippumattomuutta muiden suurvaltojen sanelemassa kilpaillussa ympäristössä. EU:n on pikaisesti saatava rivit kuntoon pystyäkseen tasavertaiseen kamppailuun muiden suurvaltojen  kanssa. Yhdysvaltain apuun ei voi ikuisesti luottaa, on kehitettävä EU:n omaa turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä. Kilpailu maailmanherruudesta käydään Kiinan, Yhdysvaltain ja EU:n kesken.

Kilpailun lisäksi suurvaltojen keskinäinen riippuvuus myös lisääntyy. Euroopan kumppanuus voi olla kilpailuvaltti, koska siihen kytkeytyvät myös voittavat demokraattiset tavoitteet.

Ydinvoima on pyritty kytkemään vihreäksi energiaksi. Vahva liittolainen tässä on Ranska Saksan sijasta.  Suomi on ehkä hieman vainoharhainen luontosuhteensa ainutlaatuisuuden puolustamisessa.

”Kenen kanssa neuvottelen, kun haluan neuvotella EU:n kanssa”, tämä tunnettu Henri Kissingerin huomautus on syytä ottaa edelleen  EU:ssa vakavasti: EU:n johdon suunnan pitää olla selkeä.

Euroopassa käydään ikuisen tuntuista kamppailua kansallisvaltioiden ja liittovaltiokehityksen välillä. Monet varsinkin nuoret haluaisivat kärsimättömästi liittovaltiokehityksen voittavan. Mutta varovaisen etenemisen kannalla lienee enemmistö EU-kansalaisista. Lähes kaikki tuntuvat kuitenkin vannovan avoimuuden nimiin. Se lienee välttämätön edellytys eteenpäin pääsemiseksi.

Ulkoiset, rajat ylittävät uhat estävät meitä sulkemasta portteja, joilla luomme kumppanuuksia. Olemme eurooppalaisia  pysyvästi.

Yle Areenan ohjelmasarja on hyvää kertausta Euroopan ja EU:n historiaan vaikkapa kouluopetuksen  välineenä. Tartutaanko tähän?

 

Eurooppalaisuuden ytimessä - olenko eurooppalainen?

 

 

Iltajuna puksuttaa jossain Keski-Euroopassa Saksan ja Ranskan välillä. Olen matkalla perheeni kanssa sisareni luota Saksasta turistimatkalle Pariisiin. Eletään 1990-luvun alkua. Kylmä sota on takanapäin ja mieli odottava: mitähän Pariisi tarjoaa Riemukaaren, Eiffel-tornin ja Louvren lisäksi? Kesken matkan herään torkahdusten keskeltä. Ympäristö näyttää omalaatuiselta, radanvierukset ovat täynnä puuröttelöä röttelön perään. Olemmeko tulleet Intiaan? Emme, vaan  olemme jossain Belgiassa. Sitten havaitsen talojen välille vedetyt pyykkinarut, joille oli ripustettu vaatteita kuivumaan. Vai niin, täällä slummissa siis asutaan! Yritän sanoa jotain hämmentyneen kriittistä satunnaiselle vieruskaverilleni, minulle tuntemattomalle tytölle, kun viime hetkellä vetäydyn aikeestani, koska arvelen hänen olevan kotoisin näiltä seuduilta. Viittaan vain erikoiseen ”arkkitehtuuriin”. Tyttö ei huomaa mitään outoa, vaan vastaa kommenttini hengessä jotain arkkitehtuuriin liittyvää. Jaaha, olemme nyt siis uuden uljaan Euroopan sydämessä,  jossain Euroopan yhteisön syntymailla, kummastelen itsekseni. Kun meidät vielä ryöstetään ovelasti rahanvaihdon yhteydessä pariisilaisella metroasemalla heti saapumisen jälkeen,  on arvio valmis: Euroopan maalaisserkkua tässä viedään kuin pässiä narusta, tottuukohan tähän eurooppalaiseen meininkiin?

:::::::::::::::::::::::

Ylen Areenassa on nähtävillä kahdeksanosainen dokumenttisarja ”Suomi on eurooppalainen”. Käsikirjoitus on Marja Vilkon ja oppaana ja juontajana toimii Olavi Seppänen. Referoin oheisessa kirjoituksessani  ohjelmasarjassa esitettyjä faktoja ja mielipiteitä ja otan myös itse kantaa dokumentissa esitettyyn.

Meillä on vallinnut eräänlainen Eurooppa-euforia,  ensin EU:hun liittyen ja sitten Natoon liittyen. Olen joskus ihmetellyt sen kontrastin suuruutta, joka on haluttu nähdä ”eurooppalaistumista” ennen ja sen jälkeen vallinneen tilan välillä. Tulee mieleen Venäjä-suhteisiin liittyen kammot, joista Suomi vapautui - niin sanotaan - eurooppalaistumisen myötä. Itse näen pikemmin historian kulun maltillisen vaiheittaisuuden Efta-ajoista aina Natoon saakka. Eurooppalaistuimme pikkuhiljaa ja prosessi jatkuu. Sitä paitsi perusteltavissa on myös ikiaikainen kanta: olemme ”aina” olleet eurooppalaisia.

Asetan kirjoituksessani kysymyksen eurooppalaisuudesta myös henkilökohtaisesti: ”Mitä minä ajattelen eurooppalaisuudesta?

Dokumentissa todetaan Euroopan suuren yhteisen nimittäjän olleen sota. 1400-luvulta asti kolmen vuosisadan ajan Euroopassa sodittiin lähes taukoamatta. 1800-luku Napoleonin sotien jälkeen  ja vuoden 1945 jälkeinen aika ovat olleet suhteellisen rauhallisia. Synkimmät sodat, ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat lähtöisin nimenomaan Euroopan valtioiden ristiriidoista. Brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm näki maailmansodat  toistensa seurannaisina, ensimmäisen lopputulos aiheutti toisen.

Akatemiatutkija Timo Miettisen näkemyksen mukaan liberaali rauhan projekti vallitsi 1800-luvulta eteenpäin pitkinä rauhan vuosikymmeninä, pienin keskeytyksin. Keskeisenä vaikuttimena rauhan aikojen pidentymiseen oli kansainvälisen kaupan kasvu.

Suomi sinänsä oli pieni sivujuonne Euroopan sotien ja rauhojen vuorottelussa. Suomen kohtalot liittyivät  suurvaltojen keskinäisten kamppailujen ja rauhantekojen seurauksiin. Maamme oma rooli oli vähäinen Suomen sodassa 1808-09 (Suomi Ranskan, Ruotsin  ja Venäjän välikappaleena), ensimmäisessä maailmansodassa (Saksan ja Venäjän roolit määräsivät Suomen kohtalon) ja toisessa maailmansodassa (Suomi oli Saksan ja Neuvostoliiton etupiiripolitiikan kohde). Suomen rooli on nähtävä suurvaltojen jännitteiden ja sodan kontekstissa. Suomesta luotu kuva sankarivaltiosta on voimassa vain varauksella, toki tarkoitus ei ole kieltää itsenäisyyden säilyttämisen vaatimia uhrauksia.

Eurooppalainen-dokumentissa kylmä sota nimetään ”Euroopan rauhaksi”. Sillä tarkoitetaan,  että kylmä sota sinällään esti sodan uhan kuumenemisen suurvaltasodaksi. Suomi säilytti ihailtavasti demokraattiset instituutionsa suurvaltojen puristuksessa.

Paljon pahennusta aiheuttanut ”suomettuminen” oli yksi väline, jolla paradoksaalisesti säilytettiin suhteellinen riippumattomuus. Olen näissä kirjoituksissa pitänyt suomettumista vain yhdeltä osin kompromettoivana ja tuomittavana, nimittäin siltä osin,  kun käytettiin joidenkin suomalaisten neuvostosuhteita toisia suomalaisia vastaan. Erityisesti Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kokee asian niin, että suomettumisen aikaa ei ole perattu pohjiaan myöten. Itse taas koen niin, että suomettumisen luonteesta ja sisällöistä on saatu tarpeeksi tietoa.

Suomi on  sijainniltaan merten eristämä, joten jo maantieteellisestä asemasta johtuen siitä ei tullut suurvaltojen läpikulkumarssien kohdetta.  Se on säästynyt paljolta vihanpidolta. Suomi ei ollut lähelläkään Balkanin maiden verisiä vuosia 1990-luvulla tai Baltian kohtaloita 1940-luvulla.

Dokumentissa rinnastetaan ETYK Wienin kongressiin 1815, joka on tietenkin liioittelua. Esimerkiksi Henry Kissinger ei  edes mainitse muistelmissaan ETYKiä. Siinä mielessä rinnastus onnistuu, että molempien kongressien päämääränä oli  säilyttää status quo Euroopassa.

Eurooppa on onnistunut välttämään vuosisataiset kiroukset - ainaiset sodat -  EU:n aikana, joten yhdentymisprojektia voidaan pitää onnistuneena tai ainakin tarkoituksensa väärtinä.

::::::::::::::::::::::::::

EU-valtiot eivät ole olleet  yksimielisiä toimista Venäjää vastaan koskien Ukrainan sotaa. On nähty lukuisia kertoja, kun Saksa pyrkii hidastamaan asetoimituksia Ukrainaan. Miksi? Saksalainen johtoajatus Venäjä-suhteissa, ”Wandel durch Handel” (Venäjän sitominen länteen kaupan avulla) muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on jälkiviisaasti syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi strategiaksi. Paljastui, että faktinen tilanne on ollut vaihtoehdoton: Venäjä ei muutu, mutta ainakin omasta mielestäni Saksan kannatti yrittää eräänlaista ”suomettumista”! Voidaan silti kysyä hullaantuiko Saksa yhdistymisestään niin, että aiheutui kauppapoliittinen (kaasu!) riippuvuus Venäjästä... Tai sitten voidaan epäillä, että saksalaisilla on huono omatunto kaikesta siitä tuhosta, mikä aiheutettiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana.

Suomessa EU:n jäsenhakemus jätettiin vuonna 1992 ja liittyminen tapahtui vuonna 1995. Seuranneessa kansanäänestyksessä ”kyllä-puolue” voitti. Vastustuksen määrä oli kuitenkin niinkin suuri kuin 43 prosenttia kaikista annetuista äänistä, joten poisjäämisen kannatus oli merkittävä. Oma henkilökohtainen ratkaisuni oli,  että ensimmäistä kertaa koskaan vaalien historiassa jätin vaalitapahtuman väliin!

”Läntisyyden puolesta” asemoituneet olivat kyllä-puolen kantava voima. Kiistaa on käyty siitä,  oliko EU:hun liittyminen turvallisuuspoliittinen ratkaisu vai ensisijaisesti kauppapoliittinen ratkaisu . Itse olen pitänyt sopimusta -  enemmistön kannasta poiketen - ensisijaisesti kauppapoliittisena ratkaisuna. Nyt kun kansalaisten suuri enemmistö on Natoon liittymisen kannalla turvallisuuspolitiikka nousee tärkeäksi perusteluksi EU:hun liittymisen puolesta.

EU ei ole mikään Euroopan itsenäisyyden riemuvoitto: Eurooppa-päivä, toukokuun viides ei ole saanut innostunutta vastaanottoa. Se häviää selkeästi kansallisvaltioiden itsenäisyysjuhlille.

Ruotsi on säilyttänyt valuuttansa kruunun ja hyötynyt sen devalvoitumisesta euroon nähden huomattavasti. Vastaavasti Suomi on valuuttansa johdosta kärsinyt vientimarkkinoilla. Joskus tuntuu siltä,  että EU on Suomessa itseisarvo ja sen nimiin vannotaan mystisenä ”vapauden” tuojana. Epäilen myös, että länsisuuntautuneisuuden voitto Suomessa ei perustu enää EU:hun: samat asiat olisivat toteutuneet muutenkin. Dokumentissa aivan oikein korostettiin, että Itä-Euroopan valtioiden liityttyä EU:hun osa Länsi-Euroopan hohdosta katosi. Sitä paitsi Suomi oli osa Länsi-Eurooppaa jo 1960- ja 70-luvulla, vaikka lyhyt historiamuisti väheksyy aiempien vuosikymmenien länsiorientaatiota. Ja vielä:  monet pitivät jo kymmeniä vuosia sitten Suomea Euroopan amerikkalaisimpana maana! 

:::::::::::::::::::::::

Suomi on Euroopan reunalla. Kun lähdetään ulkomaanmatkalle Keski-Eurooppaan, sanotaan, että lähdetään Eurooppaan. Suomesta interreilattiin Eurooppaan jo 1970-luvulla. Se oli sen ajan länsisuuntautuneisuutta.

Vielä varhemmin suomalaisuus oli jo 1800-luvulla osa eurooppalaisuutta Keski-Eurooppa-yhteyksien takia. Helsingin keskeiset rakennukset ovat osa eurooppalaista arkkitehtuuria, myös taiteen vaikutukset tulivat Euroopasta jo varhain: Edelfelt, Halonen,  Gallen-Kallela…… eikä unohdeta kansanrunoutta ja nationalistisia virtauksia. Eurooppalaisuus jatkoi matkaansa Suomeen 1920-luvulla. Olavi Paavolainen ja tulenkantajat toimivat sanansaattajina: inhottiin periferiamaista ”kirkonkylämentaliteettia”: eurooppalaisuus oli  pakokaasuineen kaikkineen ihailun kohde.

Dokumentissa Juha Hurme käy taisteluun suomalaista yksilöurheiluperinnettä vastaan, jota hän pitää ”suomalaisuutena”. Muualla pelataan jalkapalloa, joka Suomessa ei ole ykköslaji. Mutta mitä pahaa tässä on? Eihän missään muualla suhteessa  väestöön löydy niin suurta määrää huikeita yleisurheilijoita kuin Suomesta 1912-1936….Eikö tämä ole täysin hyväksyttävää suomalaisuutta parhaimmillaan, ei kaiken tarvitse olla eurooppalaista. Miksi vierastaa kansallista onnistumista?

::::::::::::::::::::::::::

Dokumentin juontaja Seppänen - seisoen Potsdamer Platzilla - palautti mieleen Jean Monnet´n modernin eurooppalaisuuden (ja Euroopan unionin) esitaistelijana ja perustajana.

Myös koronan merkitykseen palataan dokumentissa. Pandemian alku aiheutti sisäänpäinkääntymisen Euroopan laajuisena, joka taas vastareaktiona laukaisi eurooppalaisen yhteistyön linjan. Monnet kertoi aikanaan, että (jokin) kriisi tarvitaan,  joka tuo kansakunnat yhteen. Hän oli oikeassa. Toteutuiko koronakriisin yhteistyöseuraamus tarvittavassa laajuudessa?

Dokumentissa uuden Euroopan katsotaan alkaneen Berliinin muurin murtumisesta. Mutta merkitsikö se yhden historianvaiheen loppua ja toisen alkua?  On taipumusta liioitella nykypäivän tapahtumia suhteessa (lähi)menneisyyteen. Historia ei kuitenkaan loppunut, eikä lopu. Eikä se lopu myöskään Ukrainan sotaan, saati, että se olisi siitä alkanut. Se kuitenkin oli tosiasia, että alkoi EU:n laajeneminen, joka oli omiaan yhdessä Naton laajenemisen kanssa aiheuttamaan konfliktiherkkyyden kasvua. Erkki Liikanen kuitenkin korostaa EU:n peruskirjan merkitystä (ensimmäisen) kylmän sodan päättäjänä, mutta oliko kysymys lopulta paradigman muutoksesta? Eikö jo nyt, vain reilut 30 vuotta ensimmäisen kylmän sodan päättymisestä, puhuta uudesta kylmästä sodasta?

Ensimmäisen kylmän sodan päättyminen ei tosiaankaan ollut niin suuri tapahtuma kuin miksi sitä on kuvattu. Jossakin vanhassa blogikirjoituksessa rohkenen jopa jättää sen pois ensimmäisen maailmansodan ja toisen maailmansodan merkkipaalujen yhteydestä. Jo tämä nyt kulunut historian jakso 1989-2022 on tuonut tullessaan liberaalin demokratian haastajat ja uuden kylmän sodan kriisien vyöryn….siis jatkuvan muutoksen.

Eurooppa on historiatietoinen maanosa. Puhutaan muistinpolitiikasta,  sen kriittisestä läpikäynnistä. Juontaja Olavi Seppänen vierailee Berliinissä murhatuille juutalaisille osoitetussa muistelupaikassa, jossa olen itsekin käynyt. Tämä on tietenkin hyvin saksalaista ajattelua, mutta laajemminkin holokaustin muisto on symboloinut eurooppalaista vastuuta.

Suomessa on lähestytty erityisesti 2010-luvun eurokriisissä maanosan nykyhistoriaa taloudellisena ja oikeudellisena kysymyksenä, mutta muilta osin historiattomuus sanelee ajatteluamme. 2010-luvulla EU:ta hajottavat voimat saivat jalansijaa. Timo Soini tarjosi kotimaiset kasvot tälle EU-vastaiselle protestille, joka purkautui euro- ja pakolaiskriisinä. Englanti irtisanoutui EU:sta. Emmanuel Macron nousi Eurooppa-myönteisen vastaliikkeen johtoon. Ajan levottomuus heijastui ja heijastuu jatkuvina kriiseinä ilmastokysymyksineen, koronaviruksineen, energiakriiseineen  ja Ukrainan sotineen.

Seuraava suuri asia voisi olla kestoaihe, liittovaltiokehitys. Monet vannovat sen nimiin ja yhtä monet vastustavat sitä.

Onko Suomi ongelmanratkaisukeskeisen ajattelun maana kykenevä vastaamaan eteen tuleviin vaikeuksiin.  Suomea pidetään maana, joka osaa käsitellä sekä ”sieniveistä että kännykkää”: jokainen kesämökkikin on tietopaja.

Varsinainen haaste on EU:n jäsenvaltioiden  - nykyisten ja tulevien – heterogeenisyys eriytyvine haasteineen.

 

Taasko pankkikriisi?

 

Vuoden 2008 pankkikriisin ja viime vuoden väliin jäi lähes 10 vuoden nousukausi. Korkojen pysyminen matalalla loi kasvulle hyvät edellytykset. Aina, kun menee pitkäaikaisesti hyvin,  on syytä epäillä, että jotain ikäviä kehityskulkuja on jäänyt huomamatta tai niihin ei ole reagoitu, vaikka ne onkin havaittu.

Kalifornialaisen Silicon Valley Bankin kaatumisen yhteydessä on viitattu kapeaan asiakaskuntaan  ja kriisiherkkyyteen, kun pankki on toiminut valtaosin yhdellä toimialalla. SVP:n asiakaskunta muodostui  teknologia-alan alkavista tai kasvuyrityksistä. Startupien rahoitus kuitenkin vaikeutui viime vuonna korkojen noustessa ja heijastui SVB:n oman asemaan negatiivisesti.  

Myös suuri Credit Suisse  -pankki on heikossa hapessa, mutta eri syistä kuin SVB. Sen rahoittajapankit ovat vetämässä tukea pois pankilta. Credit Suissen katsotaan olevan ”liian suuri kaatumaan”.

Vuoden 2008 kriisin aattovuosina vallitsi markkinoilla hektinen tila.  Silloin fokuksessa oli Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla vallinnut hullumylly. Meni liian hyvin ollakseen totta. Sama kaava on toistunut kriisistä toiseen.

Seuraava kirjoitus perustuu muistikuviini tuosta ajasta. Lähteenä ja muistin vahvistuksena olen käyttänyt  Helsingin Sanomien useita artikkeleita.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vuotta 2008 on pidetty finanssikriisin käynnistymisvuotena, mutta kriisi oli muhinut jo useita vuosia ilman, että siihen kiinnitettiin riittävää huomiota. Varoittelijoita kyllä oli, mutta ajan henki oli sellainen, että markkinoiden oletettiin itse hoitavan epätasapainon vallalla olleen talouspoliittisen doktrin mukaisesti.

Investointipankki Lehman Brothersin konkurssi 15.9.2008 on yleensä katsottu kriisin alkupisteeksi. Tosiasiassa sitä edelsivät ranskalaisen BNP Paribasin (elokuu 2007) ja amerikkalaisen Bear Sternsin (liittovaltion hätärahoitus maaliskuussa 2007) vaikeudet. Kriisin syitä takaperin kelattaessa voidaan palata syksyyn 2006, jolloin amerikkalaisten asuntojen hinnat kääntyivät laskuun pitkään jatkuneen nousun jälkeen. Se oli pahan merkki, olihan totuttu siihen, että asuntojen hinnat jatkavat  nousuaan vuosikymmenestä toiseen. Seuraavassa keskitytään kriisin lähtömaan, Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden seurantaan finanssikriisin aikaan. Kriisi sinällään levisi kaikkialle.

Parin vuoden sisällä asuntojen hinnat laskivat alle niitä varten otettujen lainojen määrän (=velkadeflaatiotila). Velkadeflaatioilmiön seuraukset olivat nähtävissä aikoinaan jo 1930-luvun lamassa (ja myös Suomen lamassa 1990-luvun alussa), mutta siitä oli kai kulunut niin paljon aikaa, että yhteys ei muistunut mieleen.

Muutoinkin 1930-luvun opit oli heitetty sivuun. HS:n eräässä artikkelissa haastateltu Bengt Holmström toteaa, että ”pankkijärjestelmän keskeinen haavoittuvuus on aina ollut se , että pitkän ajan sijoituksia rahoitetaan ottamalla (asiakkailta) lyhytaikaisia lainoja, joista tärkeimpiä olivat talletukset”. Totta. Vuosien 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 pankkikriiseissä ihmiset menettivät talletuksensa, koska ne olivat riskisijoitusten rahoituslähteenä ja riskit realisoituivat. Talletuspaon syntyessä vain nopeimmat ehtivät pelastaa rahansa. Tästä viisastuneena Yhdysvaltain kongressissa hyväksyttiin ns. Glass-Steagall Act (tai vuoden 1933 pankkilaki), joka erotti säästöpankit liike- tai investointipankeista. Säästöjen käyttö riskaabelissa sijoitustoiminnassa estyi kymmeniksi vuosiksi. Talletuspakojen mahdollisuus ainakin pieneni. Valitettavasti laki kumottiin juuri finanssikriisin alla vuonna 1999. Oli mahdollista perustaa jälleen suuria finanssitavarataloja, jotka irtautuivat perinteisestä pankkitoiminnasta ja joita ei sitonut perinteinen pankkisääntely. Aasian markkinoilla kehittyneet valtavat pääomat sijoitettiin ajan hengen mukaisesti Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoille.

Finanssikriisi synnytti valtaisan turbulenssin Yhdysvaltain pankkimaailmassa ja viidestä suuresta investointipankista vain kaksi kesti paineen.

Pääomaliikkeiden lisäksi kriisin kehittymiseen oli useita syitä. Yksi oli IT-kuplan (2000-2002) puhkeamisen jäljiltä matalina pidetyt keskuspankkikorot. Asuntojen hintakupla saattoi suotuisissa olosuhteissa kehittyä vuosina 2003-2006, kun halpaa rahaa virtasi asuntomarkkinoille. Korot pidettiin aivan liian kauan matalina.

Ideologisena syynä voidaan pitää republikaanihallituksen pyrkimystä luoda edellytykset ”amerikkalaisen unelman” synnyttämiselle tarjoamalla käsirahatukea (American Dream Downpayment Act, joulukuu 2003) asuntojen ostoon. Hyvin köyhät tarttuivat täkyyn ilman, että heillä oli edellytyksiä selvitä lainavelvoitteistaan käsirahatuesta huolimatta.

Vuosituhannen alussa kehitetyt uudet rahoitusinstrumentit olivat aivan keskeinen syy kriisin syntyyn. Aikaisemmin vakuus oli `parkkeerattu´ siihen pankkiin tai rahoitusyhtiöön, joka oli myöntänyt lainan. Laina ja vakuus olivat liitettyinä toisiinsa yhdessä ja samassa pankissa, kunnes laina oli maksettu pois. Uudessa rahoitusinstrumenttien maailmassa laina eli omaa elämäänsä markkinoilla. Pankki saattoi myydä lainan toiselle pankille, joka oli usein taseen (ja valvonnan) ulkopuolella oleva ns. varjopankki (SPV:t, SIVit). Nämä arvopaperistivat lainan myyntiä varten. Käytettiin monimutkaista järjestelmää, jossa strukturoidut arvopaperistetut lainat luokiteltiin riskin ja tuoton suhteen luokkiin AAA, AA ja A. Muodostui ns. CDO-johdannaisia, joissa oli mukana kaikentyyppisiä lainoja sekaisin. Edelleen tapahtui niin, että varjopankit pyysivät luottoluokittajilta arviot arvopaperista. Muodostui liikaa kolmen A:n luottoja, joilta puuttui kate. Järjestelmä korruptoitui, koska hyvätuottoisiksi ja riskittömiksi luokitellut arvopaperit ylipainottuivat tarjonnassa.

Uudet asuntoarvopaperit olivat houkuttelevia tuotteita, koska ne olivat mallia 2+28 vuotta (kaksi vapaavuotta ja sitten koron jyrkkä nousu). Arvopaperin ostajalle tämä näyttäytyi erittäin tuottoisana sijoituskohteena edellyttäen tietysti, että lainanottaja selviytyi velvoitteistaan. Näitä ns. subprime-lainoja myytiin usein varattomille mustille perheille. Perusperiaate oli, että sijoitus oli turvallinen koska ”asuntojen hinnat ovat aina nousseet”. Niinpä lainoilla oletettiin olevan aina riittävä vakuus.

Finanssikriisin puhkeamisen aikoihin oletettiin ylivoimaisen enemmistön lainoista olevan asuntolainoja köyhille. Tosiasiassa vain 10 prosenttia lainoista oli ensiasuntolainoja. Ongelmalainojen keskiössä olivat  keskituloiset kulutusluottoja harrastaneet kotitaloudet. Kulutusluottojen vakuutena olivat asunnot.

Kun laina painui alle vakuutena olevan asunnon arvon, tarjosivat pankit hövelisti lisää lainaa. Se, mihin lainaa käytettiin oli sivusasia. Näin lainamäärä saatiin pidettyä vakiona. Pankin viesti kuului: ”Nyt lainakiintiössänne on taas varaa”. Niin kauan, kun laina oli alle asunnon arvon laina oli ”ylivakuutettu”. Ongelmat alkoivat, kun asunnon arvo putosi kriisin seurauksena alle lainan määrän ja johti lukemattomien kotitalouksien syviin murhenäytelmiin.

Joissakin osavaltioissa oli voimassa ”jingle-mail”-käytäntö, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta periä pankille jäänen asunnon ja alentuneen myyntihinnan erotusta asiakkaalta. Pankin asiakas pääsi eroon tällaisesta asunnosta palauttamalla asunnon avaimet pankin postiluukusta (jingle-mail). Tämä oli omiaan rohkaisemaan lainanottoon asiakkaan puutteellisesta rahoitustilanteesta huolimatta. Kun riittävän suuri osa jonkin asuntoalueen asunnoista menetti arvonsa, romahdutti se koko alueen asuntojen hinnat. Näin kriisi levisi syvälle koko talouteen.

Jättimäinen amerikkalainen vakuutusyhtiö AIG joutui finanssikriisin syöksemänä liittovaltion haltuun. Varjopankit vakuuttivat AIG:ssa lainat pankille. Ne pakkasivat ja pilkkoivat luottoriskin ja myivät velkakirjoina sijoittajille. Koko arvopaperistetun järjestelmän romahtaminen romahdutti myös CDS-luottovakuutukset.

Puolivaltiolliset asuntorahoittajat Fannie Mae ja Freddie Mac olivat vuosikymmenien ajan ostaneet ja arvopaperistaneet asuntolainoja ilman ongelmia. Vakavarainen järjestelmä varmisti hartioiden leveyden, kun piti rahoittaa valtavat esikaupunkien omakotitaloalueet. Ilman näitä kahta asuntoluotottajaa rakentaminen ei olisi onnistunut. Arvopaperistaminen oikeinhoidettuna on loistava rahoituskeino suuriin hankkeisiin. Fannie Mae ja Freddie Mac joutuivat kurimukseen, kun ne menivät mukaan asuntorulettiin ja ostivat arvopaperistettuja roskalainoja.

Finanssikriisiin oli monia syyllisiä: piittaamattomat luottoluokitusyhtiöt (jotka arvioivat arvopaperistettuja luottoja mekaanisesti tietokoneohjelmien välityksellä), pankkiirien ahneutta tukevat palkkiojärjestelmät (jotka johtivat pankinjohtajien älyttömiin riskinottoihin ja epärehellisyyksiin), eksoottiset rahoitusinstrumentit (joiden toimintamekanismia niiden myyjät eivät todennäköisesti itsekään ymmärtäneet), omistajuusyhteiskuntaideologian (Ownership Society) ihailijat (ilman, että tuen saaneilla oli tosiasiallisia resursseja hankkia omistusasunto), kasvavat tuloerot (tuloerojen kaventamisen sijasta keskityttiin ”omistajuuserojen” kaventamiseen) jne.

::::::::::::::::::::

Kriisistä selvittiin pelastamalla pankit ja varsinkin Yhdysvalloissa monet suuryritykset. Se tapahtui pankkeja ja suuryrityksiä pääomittamalla. Euroopassa EKP tarjosi kiinteäkorkoista lainaa niin paljon kuin pankit tarvitsivat. Yhdysvalloissa keskuspankki tarjoutui ostamaan sadoilla miljardeilla roskalainoja.

Kriisin jälkeen oltiin varsin pitkälle yhtä mieltä siitä, että pankkien pääomavaatimusten pitää olla suuremmat ja sääntelyn kiristäminen on oikea toimenpide. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että reaalitalous on talouskriisien suurin kärsijä.

Näinä aikoina näitäkin käsityksiä on horjutettu, kun finanssikriisin vaikutukset ovat kaukana takana päin.

PS

Ehkä on syytä oikaista tässä harhakuva, että asuntojen hinnat olisivat "nousseet aina" Yhdysvalloissa. Inflaatiotarkistettuna hinnat eivät ole nousseet ajanjaksolla 1800-luvun lopulta tähän päivään lukuun ottamatta kahta jaksoa: 1) amerikkalaisten sotilaiden palatessa toisesta maailmansodasta ns. suuret ikäluokat (1946-1964) aiheuttivat hyppäyksen hinnoissa perustettaessa perheitä 1940-luvun lopulla. 2) Toinen hyppäys syntyi finanssikriisin aikaan (hinnat huipussaan vuonna 2006 ja pohja saavutettiin vuonna 2012).

 

Kuka saa puhua hävittäjistä ja kuka ei?

 

Suomen hävittäjähankinnoista  ja nykykäytössä olevien Hornetien jatkokäytöstä heräsi ”keskustelua”, kun pääministeri Sanna Marin viittasi - Ukrainan-vierailun yhteydessä -  mahdollisuuteen luovuttaa koneita Ukrainalle kuten muutoinkin raskasta asekalustoa. Itse asiassa pääministeri toi julki ajatuksen, että Hornetien kohtalosta olisi syytä käydä keskustelua. Samalla hän totesi, asian, joka on haluttu unohtaa, että omasta puolustuksesta on syytä pitää huoli ”kaikissa tilanteissa” ottaen huomioon Suomen geopoliittisen sijainnin.

Nousi esille kaksi intressiryhmää, jotka muodostivat kantansa Marinin toteamuksiin. Toinen koostui pääosin niistä aseteknologiaa lähellä olevista piireistä - siis nykyisistä tai eläköityneistä armeijan henkilöstöön kuuluneista - joilla oli vaihtelevia käsityksiä siitä, mitä Horneteille pitäisi tehdä niiden vanhetessa. Ja toinen ryhmä muodostui poliitikoista, jotka halusivat määrittää sen kuka saa puhua Hornetien jatkokäytöstä ja milloin.

Ensin mainittu ryhmä tunsi jotain mustasukkaisuutta siitä,  että impulsiivisesti toiminut pääministeri otti asian esille valtiovierailun yhteydessä ilman taustakeskusteluja tärkeiden suomalaisten asianosaisten - siis virkamiesten tai poliitikkojen - kanssa.

Toinen ryhmä – pääosin sotilaista koostuvat henkilöt – otti asian esille, koska pääministeri otti kantaa asiantuntijaa vaativaan aiheeseen koskien koneiden käyttöikää. Paljastui,  että koneiden käytöstä- poistamisajankohtaa ei ollut määritetty. Julkisuuteen ilmaantui mielipiteitä,  joiden mukaan vanhoista koneista ei ole kuin romuraudaksi, tai sitten kanta oli,  että vanhat koneet sopivat varaosiksi,  tai sitten, että  koneet tarvitaan oman ilmatilan puolustamiseen (Petteri Orpo). Näiden ammattisotilaiden ja poliitikkojen puheiden perusteella koneet sopivat melkein mihin tahansa paitsi ei toimitettavaksi Ukrainaan.

Eli vanhojen koneiden käyttötarkoitus ja käyttöikä ovat siten täysin auki.

Joku kiinnitti huomiota aivan oleelliseen seikkaan keskustelun yhteydessä, nimittäin siihen,  että lausuttiin mielipiteitä,  joista voisi vetää johtopäätöksen, että  jossakin kohdassa lähitulevaisuutta meillä tilanne,  jossa hävittäjäpuolustuksen ajantasaisuus on ohuella pohjalla: vanhoja Horneteja ollaan poistamassa käytöstä  2025-2031 ja uusia F-35 -hävittäjiä  ei ole vielä kovinkaan laajasti otettu käyttöön.

Tietysti asiaan liittyy oleellisesti vaalienalusdebatti,  jossa aihe oli herkullinen: saatiin syy haukkua pääministeri oman käden oikeuden harjoittamisesta ja asiantuntemattomuudesta. Kukaan ei ole oikeastaan  ottanut esille mahdollisuutta, että asia olisi voinut tulla esille muutakin kautta.  Miksi kätkeä asia,  joka pitäisi olla keskustelun kohteena joka tapauksessa? Pääministeri teki palveluksen, kun hän julkisti edellä esille tuodun pohdinnan. Oikeastaan ainoa hiukan mietintää herättävä  asia Marinin puheenvuorossa oli kohta, jossa hän totesi, että ”mitään päätöksiä ei ole tehty, keskustelut ovat vasta hyvin alkuvaiheessa”. Marin on tuoreissa kommenteissaan sanonut, että hän viittasi tässä yhteydessä kansainväliseen keskusteluun.

Tärkeintä arvostelijoilla oli viestittää, että pääministeri oli aiheuttanut ”korvaamatonta vahinkoa” paljastaessaan, että Hornetien käyttöikää ei ollut loppuun saakka mietitty. Uusista F 35 -koneista piti kuitenkin saada päätös aikaiseksi ”ajoissa”.

Nyt - näin väitetään - ukrainalaisia petettiin,  kun pääministeri ”oli luvannut heille hävittäjiä”. Ei ollut luvannut. Sen sijaan hän oli luvannut keskustelua aiheesta. Ja kyllä sitä keskustelua tulikin kaikista tuuteista. Satunnaiselle tarkkailijalle tuli mieleen, että taas Suomessa kuvitellaan, että kaikki seuraavat meidän edesottamuksiamme ja saamme kalliisti maksaa ”erehdyksistä”.  Tavan mukaan iltapäivälehdet - poliitikkojen säestämänä – julkaisivat valikoiden tarkoitushakuiset sitaatit Marinin lausunnoista.  Faktat vievät usein skuupin mennessään ja jättävät luun kaluttavaksi medialle.

Syntyi kuva, että pääministeri käynnisti keskustelun,  johon eivät oikeastaan saisi osallistua kuin asiaan vihkiytyneet miehet ja hekin vain keskenään. Asian ajankohtaisuutta on vaikea kieltää,  kun Ukrainalle toimitetuista tai toimitettavista raskaista aseista - panssarit  mukaan lukien - käytiin velloen keskustelua kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Myös Ukrainan sotilas- ja siviilijohto on toivonut mahdollisuutta saada eri maiden hävittäjiä käyttöönsä. Veikkaan, että venäläiset tiedustelutahot ovat selvillä hävittäjäkeskustelusta hyvin tarkkaan. Ei heidän tarvitse niitä lehdistä lukea. Mitä muuta keskustelusta jäi käteen kuin joidenkin tahojen mustasukkainen varjelu siitä, kuka sai puhua mitäkin.   

Asioiden on tapana tulla julki  suunnitelmattomasti. Kysymys on siitä, että oikeiden ihmisten piti ottaa asia esille, ei esimerkiksi (nais)pääministerin. 

Kieltämättä pääministeri olisi voinut varmistaa taustakeskustelun avulla kotimaassa ilmenevien mielipiteiden luonteen. Nyt avautui kotimaan poliitikoille, joita on ärsyttänyt pääministeri saama julkisuus,  mahdollisuus tehdä kärpäsestä härkänen. Hävittäjäkeskustelu sopi ensisijaisesti kotimaan käyttöön vaalipropagandan välineeksi.

Kaikista johtavista poliitikoistamme Marin on ollut suorasanaisin osoittaessaan myötätuntoa Ukrainalle. Marin ei ole myöskään kaihtanut yksiselitteistä Venäjän syyttämistä sodasta. Hornet-lausunto voidaan lukea osaksi  linjaa, jonka Marin on omaksunut.

Marin on ollut johdonmukainen puolustaessaan Ukrainan avustamista. Niinpä hän ei ole vetänyt pois kantaansa Ukrainassa esittämistään käsityksistä, jotka ovat herättäneet vastalauseita. Mikään  ei ole horjuttanut hänen alkuperäistä kantaansa.

Marin on myös korostanut,  että hävittäjäkysymys vaatii kansainvälistä yhteistyötä. Kysymys ei siis ole Suomen soolosta tai sooloilusta. Käsitän Marinin ehdotuksen niin, että päätös hävittäjistä on tehtävä kollektiivisesti muiden raskasta aseistusta luovuttavien tai luovuttamista harkitsevien maiden kesken.

En usko, että pääministeri on tarkoittanut massiivista Hornetien toimittamista vaan muutamien koneiden luovuttamista osana kansainvälistä yhteistyötä.

:::::::::::::::::::::::

Mikä tässä tarinassa kiusaa eniten? Ehkä se,  että pyrimme estämään ihmistä olemasta sitä,  mitä hän haluaa olla.

PS

Käyty hävittäjäväittely on syytä liittää toiseen keskusteluun eli elinkeinoministeri Mika Lintilän alkoholin käytöstä käytyyn keskusteluun. Monille jää se käsitys, että pienehköstä asiasta paisuteltiin iso pelkästään vaalienalusjauhamisen takia. Oikeastaan ainoa todellinen virhe,  minkä Lintilä teki – ja jolla on merkitystä moraaliselta kannalta – oli kun hän selitteli tekojaan parhaiten päin ja sortui muunneltuun totuuteen useissa kohdin. Sitä ei  kannattasi tehdä,  sillä mediasaalistajien armeija on heti kimpussa, kun se pääsee veren makuun.

 

Asiantuntija, sotilas, poliitikko?

 

 

Tulevissa eduskuntavaaleissa on ehdolla silmiinpistävän monia virassa olleita sotilaita. Siis entisiä sotilaita, koska kansanedustajaksi ei voida valita sotilasvirassa olevaa henkilöä. Laki on yksiselitteinen.

Pääesikunnan vuonna 2014 päivitetyssä ohjeistuksessa todetaan, että voidakseen säilyttää kaikkien kansalaispiirien luottamuksen tulee puolustusvoimien pysytellä puoluepolitiikan ulkopuolella. Minusta em. lausuman henki tuntuu olevan periaatteessakin näiden kahden asian (puoluepolitiikka ja upseerit) toisiinsa kytkemistä vastaan.

Jotenkin olen itsekin  viehättynyt ajatuksesta, että puoluepolitiikka ei sovi kovin hyvin yhteen armeijan kanssa. Mistään asiasta ei saa vanhojen kaverien kesken riitaa herkemmin kuin politiikasta. Siksi välttelen puhumasta aiheesta paitsi aivan yleisellä tasolla.

Itse törmäsin pehmeästi armeijan ja politiikan ristiriitaan varusmiespalvelusta 1970-luvun lopulla suorittaessani. Tulin nimittäin viitanneeksi johonkin poliittiseen (en kuitenkaan puoluepoliittiseen) ajankohtaiseen asiaan,  jolloin joku kieleltään kerkeä aseveli välittömästi  leimasi meikäläisen Pekka Politikaksi. Siinä ne 11 kuukauden politiikat sitten olivatkin.

Hesarin laajassa artikkelissa ”Päivystävät kenraalit vaaleissa” (19.2.2023) evp-puolustusvoimain komentajat Juhani Kaskeala ja Gustav Hägglund  asettuvat kriittiselle kannalle mitä yleensäkin – nyt ja tulevaisuudessa - tulee virassa olevien upseerien osallistumiseen puoluetoimintaan. Jutusta ei käy yksiselitteisesti  ilmi ovatko he sitä mieltä,  että myöskään evp-upseerien ei olisi suotavaa osallistua politiikkaan. Hägglund on näistä kahdesta kenraalista ehdottomampi: myöskin viran jo jättäneen puolustusvoimain komentajan tulisi jättäytyä politiikan ulkopuolelle. Piikki on suoraan suunnattu muutenkin hyvin esillä olevaa Jarmo Lindbergiä kohtaan. Eikä Kaskeala hyväksy puoluepolitiikkaa evp-upseerina myöskään  itselleen.

Juhani Kaskeala tuo esille asian periaatteellisen puolen, kun hän sanoo, että politiikkaan tuleminen ja meneminen toimii molempiin suuntiin. Puoluepolitisoituneet upseerit avaavat esimerkillään politiikan tulon myös puolustusvoimiin päin ja on johtanut - jos käsitin oikein hänen kantansa – muissa maissa upseerien virkanimitysten puoluepolitisoitumiseen.  Esimerkkejä löytyy kyllä vanhoilta huonoilta  ajoilta: muistelen,  että Yrjö Keinosen toiminta oli aikoinaan läpipolitisoitunutta. Mutta nyt on kysymys laajemmasta ilmiöstä.

Upseerien osallistuminen politiikkaan liittynee Natoon liittymiseen ja Ukrainan sodan luomaan tilanteeseen,  jossa korkeat upseeri tarjoavat palveluksiaan paitsi asiantuntijoina niin myös poliittisena osallistumisena. Itse pidän asiantuntijaroolia paljon perustellumpana kuin puoluepoliittisen kannan korostamista varsinkin,  kun useimmat upseerit liputtavat ideologisesti  yhden tai kahden puolueen puolesta. Haluaako joku 1930-luvun juopia uudelleen kurottavaksi umpeen?

Meillähän on saavutettu tilanne,  jossa käytännössä kaikki puolueet ovat maanpuolustushenkisiä.

::::::::::::::::::::::::::

Upseeriliiton puheenjohtaja Ville Viita, näkee em.  Hesarin artikkelissa upseerien politisoitumisessa edunvalvontanäkökulman. Hän esittää hurskaan uskomuksen, että upseerit eivät toimisi puolueblokkien mukaan vaan asioiden kautta. Viidan linja merkitsi yhä suurempaa uppoamista oman poliittisen edunvalvonnan syövereihin. Ammattiyhdistys edunvalvonnassa ohitetaan ja siirrytään suoraan kansanedustuslaitoksen kautta vaikuttamiseen.

Suomessa on ollut aiemminkin pyrkimystä tuoda politiikka puolustusvoimiin. Näin tapahtui pitkin 1960-lukua, ja varsinkin sen alkupuolella. Silloin kysymys oli toisaalta kenraalien taholta Kekkosen ja hänen idänpolitiikkansa  vastustamisesta ja toisaalta - Kekkosen puolelta - epäluulosta länsimielisiä kenraaleja ja heidän oppositioasennettaan kohtaan. Vähitellen 1960-luvulla vastakkainasettelu  vaimeni. Nyt länsisuuntaus näytetään jaettavan sekä kansalaisten,  puolustusvoimien että poliitikkojen keskuudessa. 

Saisiko Viron malli meillä kannatusta? Virossa upseerien osallistuminen politiikkaan  on laajaa ja hyväksyttyä, joskaan ei aktiivipalveluksessa oleville. Virossa taustalla vaikuttanee Venäjän uhka.  Suomen upseeristosta kyselyjen mukaan vain  alle puolet haluaisi ammattikunnalleen täydet poliittiset oikeudet. Heidän edunvalvojansa ovat hätäisempiä!

Upseerit ovat Jarmo Lindbergin johdolla omaksuneet korkean profiilin lobbauksen, jossa entisiä käytäntöjä kuten esimerkiksi vaikuttamista hävittäjäkaupan taustalla ei kritisoida avoimesti.

Jäämme jännityksellä odottamaan millaisella prosenttiosuudella upseeriehdokkaat menevät eduskuntaan. Hyötyykö kokoomus upseereiden näkyvästä asemasta sen ehdokkaina? Suomen henkilö/ehdokasvaali – ei listavaali – suosii näkyviä julkisuuden henkilöitä. Ukrainan sota pitää upseerit esillä.

 

Ei sota eikä rauha

 

 Monin tavoin on muisteltu vuosi sitten alkanutta Ukrainan sotaa. Koko tapahtumaketju tuntuu edelleen uskomattomalta. Yksi hämmentävistä asioista on,  että Vladimir Putin on toteuttanut uhkauksensa ja että puheet eivät olleetkaan pelkkiä uhkailuja. Uskon, että tämän myöntävät kaikki ne, joilla on ollut realistinen näkemys tapahtumista. Erikseen ovat sitten ne tahot,  jotka ”tiesivät” jo reilu vuosi sitten,  mitä tapahtuu. Useimmat näistä ovat ennustaneet rauhan loppua ja yleissodan alkua mahdollisesti jo vuosien ajan ja lopulta ”olivat oikeassa”. Sota osui kohdalle.

Olen toistuvasti kelannut Putinin puhetta Münchenin konferenssissa vuonna 2007. Senhän on väitetty kertoneen jo etukäteen, mitä tuleman pitää. En vain vieläkään pysty näkemään,  että kysymys oli syttyvän sodan ennusteesta, puhumattakaan sodan (=erikoisoperaation) käynnistämisestä. Näen nyt konferenssin ennen kaikkea viimeisenä keinona välttää sota, jos Venäjän vaatimuksille moninapaisuudesta ei osoiteta ymmärrystä.

Venäjän presidentti oli katkera ”viime vuosisadan  suurimman  geopoliittisen katastrofin” - Neuvostoliiton hajoamisen -  johdosta. Yksi tulevan sodan funktioista oli (ja on edelleen)  Neuvostoliiton palauttaminen. Toinen funktio on,  että Venäjä on ”rajaton”. Suuruudenhulluudessaan Putin ei enää näe sotaa rajallisena, vaan jatkuvana itseään ruokkivana tapahtumasarjana,  kunnes saavutetaan piste,  jossa Venäjä voi julistaa itsensä tasavertaiseksi muiden suurvaltojen ja erityisesti Yhdysvaltojen kanssa. Sitten voidaan - Venäjän uuden  perustuslain mukaan - julistaa astuvaksi voimaan ”rauhanomainen rinnakkainelo” suurvaltojen kesken aivan kuten tehtiin bipolaarisen maailmankäsityksen ollessa voimassa 1960-luvulla. Jos ei taistella rajoista, mistä taistellaan? Taistellaan hegemoniasta yksinapaisuutta edustavan Yhdysvaltojen kanssa.

Nyt lännessä julistetaan,  ettei vuoden 2014 tapahtumia (Krimin miehitys ja liitäminen myöhemmin Venäjään ja Itä-Ukrainan sota + tosiasiallinen miehitys) saa antaa toista kertaa tapahtua. Pitäisi vain pystyä kertomaan, miten se tapahtuisi. Olisiko pitänyt vastata panemalla kova kovaa vastaan silläkin uhalla, että olisi voitu ajautua maailmansotaan. Vastaus: lännellä ei ollut valmiutta sotaan, koska kaikki oli laskettu  Pax Atomican, so. atomiaseisiin perustuvan pakkorauhan varaan.

Pitkällä rauhan ajalla toisen maailmansodan jälkeen on ollut hintansa. Valppaus on lännessä pettänyt ja asekaluston on annettu rapautua. Niinpä sotaharjoituksissa on paljastunut panssarivaunujen ja hävittäjien heikko kunto.  Jopa kolmas osa tai puolet kalustosta on ollut heikkotasoisten huoltojen seurauksena sivussa käytöstä. Erityisesti Saksa monistakin eri syistä on laistanut sodankäyntivalmiuksista.

Paljon on vannottu Naton viidennen artiklan nimiin, mutta jos asevoimat eivät ole kunnossa, artiklasta on turha puhua. On syytä kantaa huolta eri maiden puutteellisesta valmiudesta käydä sotaa silloin, kun taistelutoimintaa ei voida välttää.

Yhtä lailla poliittiset erimielisyydet ja taktikoinnit voivat estää avunannon Naton uhatulle jäsenvaltiolle. Päätöksen avun määrästä ja laadusta tekevät kunkin kansallisvaltion päätöksentekoelimet erikseen. Turkin ja Unkarin venkoilut Suomen ja Ruotsin Natoon liittymisessä  eivät tule olemaan viimeiset viivästykset. Avunannon estyminen tai myöhästyminen voi käydä kohtalokkaaksi akuutissa avunantotilanteessa.

Kuvaako Ukrainan tilanne sodan koko kuvaa nykyisin? Toinen osapuoli on fyysisesti vahingoittumaton ja toinen  - vaikka voitto pitäisi paikkansa -  julistaa sen raunioiden keskeltä. Lohduton näky erityisesti siviilien kannalta.

Tänä päivänä voidaan sanoa, ettei vallitse sotatilaa eikä rauhantilaa. Hybridi-  ja kybersodat sekä informaatiovaikuttaminen ovat muuttaneet sodan kuvaa ja tarvitsevat sodankäynnin välineiksi uusia ”aseita”, joista ei ennen tiedetty mitään. Korkean teknologian maat ovat vahvoilla tulevissa koitoksissa. Toisaalta Ukrainan sota on paljastanut nykyisen kaluston ja koulutustason heikkoudet. Sota ei ole perinteisessä mielessä muuttunut miksikään,  ja samaan aikaan se on muuttunut tietokoneavusteiseksi sodaksi.

Kliseet ”kaikki yhden puolesta” jne. ovat pettävällä pohjalla poliittisten erimielisyyksien takia. Ne ovat liian paljon lupaavia niin kauan, kun tuudittaudutaan tai totuttaudutaan pysyvän rauhan aikaan.

Tilanteessa, jossa Venäjä tulkitsee Ukrainassa käytävän sodan Naton laajenemisen ehkäisemiseksi (ja mahdollisesti laajemman  sodan aloitukseksi), tarvitaan kunkin Naton jäsenvaltion iskuvoimaisena olevaa omaa puolustusta. Entä jos sota yltyy yleismaailmalliseksi,  miten sitten menetellään? Jokainen jäsenvaltio tarvitsee käyttöönsä oman asepotentiaalinsa. Miten käy muiden avustamisen?  Parasta ajatella, että pidetään lähtökohtana oman tontin - omin voimin -  uhkista vapaana pidettävää puolustusta.  

Suomi esitetään monesti sodankäynnin valmiuksien osalta esimerkkimaana. Sitä se osin onkin, mutta Ukrainan esimerkki osoittaa, miten paljon inhimillistä pääomaa, ihmishenkiä ja  valmista infraa voidaan tuhota napin painalluksella ennen kuin päästään julistamaan epävarmaa tai kyseenalaista sodan lopputulosta.  Mutta kuinka moni ajattelee näin ? Riittääkö, että voittoa kailotetaan  raunioiden keskeltä,  häviöstä puhumattakaan?

Sotaa tai sodan uhkaa pidetään suurvaltojen toimesta yllä. Kansainvälinen tilanne säilyy jännitteisenä, koska jokaisella suurvallalla (ja ainakin Kiinalla ja Venäjällä) on edelleen vaikutusvaltavajetta. Pahimmassa välikädessä on Venäjä, joka uhkarohkealla ja sokealla strategiallaan on vaarantamassa oman asemansa suurvaltojen joukossa. Tuon strategian ytimessä on Venäjän puolelta  tuhlaava ihmisresurssien käyttö ja Ukrainan puolelta läntisen teknologian käyttö.

Sotaa ei ole,  eikä rauhaakaan. Ollaan välitilassa, kun kukaan ei pysty määrittämään suurvaltojen tasapainotilaa, jossa jokaisen minimitavoitteet on huomioitu.

 

Hiihtourheilu on taantuva urheilulaji

 

Kaukana ovat ne oppikouluaikojen päivät,  jolloin sain biologian tunnilla opettajan luvalla korva radiossa kiinni kuunnella matkaradiosta Oslon vuoden 1966 MM-kisojen 30 kilometrin hiihtoselostusta. Opettajamme Helka Häyhä hallitsi auktoriteetillaan  kevyesti meitä murrosikäisiä. Hänellä oli varaa antaa hetkeksi löysiä tunnistettuaan innostukseni. Tunnin päätteeksi ilmoitin vielä lopputulokset koko luokalle: 1. Eero Mäntyranta, 2) Kalevi Laurila.

Radioselostuksen kisoista ”runoili” sanataituri  Paavo Noponen (vasta paljon myöhemmin sain kuulla, että hän suorastaan käsikirjoitti osia selostuksestaan).

Penkkiurheilijan taipaleen olin aloittanut pikku hiljaa Squaw Valleystä  (olympialaiset 1960),  Zakopanen (MM-kisat 1962) ja Innsbruckin (olympialaiset 1964) seuratessa. Koko ajan innostukseni kisoja kohtaan lisääntyi.

Sen jälkeen kiinnostukseni on vaihdellut eri lajien välillä, mutta hiihto on jatkuvasti ollut kärkipäässä riippumatta Suomen  menestyksestä. Urheilullisen onnistumisen osalta on ollut laihoja vuosia ja lihavia vuosia.

Kuusikymmentäluvulla urheilu urheiluna oli ehdottomasti keskiössä, mutta mitä lähemmäksi tullaan nykypäivää, sitä vaihtelevampi on ollut puhtaan urheilun asema. ”Markkinatouhu” on lisääntynyt seuraten TV-ruudun tuumien kasvua. Viime vuoden talviolympialaiset pidettiin Pekingissä.  Venäjän poissaolo ensin systemaattisen dopingin käytön ja sitten Ukrainan sodan takia muistuttavat urheilun raadollisesta puolesta. Pian kuitenkin tilanteeseen totuttiin eikä kukaan juuri muista,  että esimerkiksi Suomen menestys  voisi olla vaatimattomampi,  jos itäinen  naapuri olisi mukana kisoissa.

Suomalaisittain hienon Pekingin olympiavuoden jälkeen on seurannut krapula. Jälkikäteen ajatellen Pekingissä taisi kaikki onnistua urheilun osalta optimaalisesti.  Odotukset olivat ennen Planican meneillään olevia MM-kisoja tavan mukaan katossa. Pohdittiin vain sitä,  miten menestys lajeittain jatkuu. Ei huomioitu riittävästi, että joukkuetta vaivasi sairastelu normaalia enemmän ja kunnon ajoituskin taisi monella olla epätarkka tai peräti hukassa. Silti onnistumisen odotus oli korkealla ja kisoja selostavat TV-kommentaattorit nostattivat innostusta ilman mitään rajaa.

Pieni ryhmä huippuja, jotka menestyivät Pekingissä on lähes sellaisenaan mukana  Planicassa, mutta järjestään huonommassa kunnossa. Yleensäkin joukkue joudutaan Suomessa valitsemaan ohuemmasta  lahjakkuusreservistä kuin skandinaavisilla kumppaneillamme. Tuntuu hulppealta,  kun naisten sprintissä Ruotsi nappasi nelosvoiton ja norjalaiset menestyivät miesten pidemmillä matkoilla vastaavasti. Aluksi moinen tyrmistyttää, mutta sitten siihen tottuu. Ainoa, mikä ihmetyttää on,  että mistä noita huippuja kertyy noin suuria määriä. Joku taisi panna merkille,  että tie nuorista huipulle on paljon suoraviivaisempi ja lyhyempi skandinaavisilla naapureillamme kuin meillä. Ebba Andersson ja Frida Karlsson ovat kiirehtineet nuorisoikäisistä aikuisiän huipulle ennätysajassa. Toki takaiskujakin on tullut: on sattunut, että näännyttävä liikaharjoittelu on pysäyttänyt varhaiskypsän hiihtäjän mitalijahdin.

Suomen menestystä rajoittaa huippuhiihtäjiemme vahva keskittyminen  perinteisen tyylin osaamiseen (perinteinen väliaikalähdöllä!) ja vastaavasti vapaan tyylin suhteellinen heikkous. Muualla ero näiden kahden välillä tuntuu vähäisemmältä. Luisteluhiihdon hallitsee teknisesti norjalaisten ja ruotsalaisten tavoin vain harvat ja valitut, jos nekään. Nuorissa vapaa hiihtotyyli on toki omaksuttu vanhoja paremmin.

Haasteet eivät lopu tähän, vaan heikkouksia on mm. sprintissä (rytminvaihdokset, reagoinnin hitaus kontaktin uhatessa ja siitä aiheutuvat kompuroinnit, taktisen osaamisen puutteet) ja yhteislähtökisoissa (rytminvaihdosten ongelmat kilpailun lopussa).

Suomessa juniorihiihtäjien osalta ongelmana on, että varhain saavutettua menestystä ei ole pystytty siirtämään aikuisten tasolle. Ongelma on myös, että  juniorihiihtäjien määrä on vähentynyt dramaattisesti vuosien varrella. Näivetystauti uhkaa juniorituotantoa! Lahjakkaita potentiaalisia hiihtäjäsuuruuksia siirtyy joukkuelajien pariin, vaikka sielläkin kilpailu on kovaa. Kehityskohteeksi numero yksi on tunnistettu seuroissa tehtävä työ. Se pitäisi pystyä realisoimaan kilpailuissa.

Ruotsissa ja Norjassa jo kansallisella tasolla kilpailu on niin kovaa,  että edustustehtäviin valikoituu vain ehdottomia huippuja. Silti ihmetyttää, kun Norja ottaa neljä kärkisijaa ja kotona odottaa muutama samantasoinen pääsyä joskus kisoihin.

Melkoinen haaste meillä on saada parihiihtoihin tai viesteihin tasavahvat osallistujat. Suomelta puuttuu tasoa  korvata satunnainen heikko suoritus jonkun toisen  vahvalla panoksella. Siihen nähden jotkut taistelusuoritukset lähimenneisyyden arvokisoissa muodostavat loistavan poikkeuksen.

Yksi selittävä tekijä on, että  nuorten menestysurheilijoiden joukko jakautuu Suomessa nykyisin niin moniin eri lajeihin, että menestystä riittää vain harvoihin urheilumuotoihin. Suomessa väkeä vain ei ole riittävästi verrattuna esim. Ruotsiin, ja Norjalla taitavat resurssit kaiken kaikkiaan  olla ylivoimaiset. Norjalla ja osin Ruotsilla menestyslajien kirjo  on hämmentävän monipuolinen: tennis, alppilajit, shakki, uinti, jopa jalkapallo, vain muutaman mainitakseni.

Hiihtourheilu (skandinaaviset lajit) potee nykyisin anemiaa kaiken kaikkiaankin. Venäjän poissaolo ja Keski-Euroopan menestyksen hiipuminen ovat  paha takaisku lajille, jossa muutoinkin kärkimaita ja harrastajia on rajallinen määrä. TV- ja yleensä medianäkyvyys on ratkaisevaa hiihdon taloudellisten ja kilpailullisten resurssien kannalta. Sama on nähtävissä mäkihypyssä sekä kansainvälisesti että varsinkin meillä. Mitä olisi mäkihyppy ilman itävaltalaisia, saksalaisia, puolalaisia, japanilaisia ja slovenialaisia, norjalaisia unohtamatta? Silti tarvittaisiin suomalaisten lisäksi sveitsiläisiä, tsekkejä ja venäläisiä täydentämään joukkoa…. ja entä missä ovat ruotsalaiset? Koko mäkihyppykulttuuri on ollut  kadoksissa siellä kymmeniä vuosia!  

Samaa on sanottava soveltuvin osin yhdistetystä, jota uhkaa jopa koko lajin uuvahtaminen. Nousussa ollut ampumahiihtokin kaipaa menestyksen jakautumista laajemmille harteille kuin nyt tapahtuu.

Vielä on todettava,  että joidenkin yksilöiden ylivoimaisuus on lannistanut muut, niin tärkeitä kuin tähdet ovat mille tahansa lajille. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Jarl Magnus Riiber, Johannes Hösflot Kläbo tai Therese Johaug.

Mikä apuun? Näyttää siltä, että piristymistä haetaan paitsi olemassa olevaa urheilulajia monipuolistamalla, niin myös ”värikkyyttä” (erilaiset yhdistelmäkisat)  lisäämällä. Siihen  tarjoavat mallin TV-lähetysten leikkimieliset kisailut julkkiksineen,  jotka välillä kyllä vaikuttavat aika väkinäisiltä keinoilta saada eloa aikaiseksi. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Niinpä niin. Hiihtourheilulla on paljon hävittävää. Traditio on niin vankka. Tuntuu pahalta, kun pudotaan korkealta myös välinepuolella. Planicassa ensimmäistä kertaa hiihdon MM-kisahistoriassa lajin suurmaiden huippuhiihtäjien  jaloissa ei nähdä suomalaissuksia. Se on enteellistä: emme ole enää hiihtourheilun suunnanmäärittäjien  joukossa.

::::::::::::::::::::::::::

Suomea vaivaa ilman muuta taloudellisten ja valmennuksellisten voimavarojen vähäisyys ja jopa suoranainen puute. Pirua ei kuitenkaan kannata maalata seinälle. Olen ollut havaitsevinani, että jo lähes umpiperäksi määritelty yleisurheilu on nousussa ja siltä voidaan odottaa tuikkivia tähtiä nuorten esikuviksi.

Lopullista johtopäätöstä ei tule siis lausua liian varhain. Viime kesän yleisurheilun EM-kisojen tähtihetket eli Wilma Murron ja Topi Raitasen yllätysmenestymiset sekä Reetta Hurskeen tämän keväiset urotyöt antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Nuoria huippukykyjä on nousussa myös hiihdon puolella. Näistä nostaisin ykköskategoriaan huippulahjakkaan Niko Anttolan ja lahjakkaan, mutta arvoituksellisen Eveliina Piipon.