Liberaalidemokraattina punavihreässä Suomessa

 

Ilman sen suuurempia juhlallisuuksia tämä on kahdestuhannes (2000.) blogikirjoitukseni. Kirjoitukset aloitin syksyllä 2011.

Puheenaihe 328 -podcastissa oli 2.3.2023 aiheena ”Punavihreä ajan henki ja identiteettipolitiikka”. Aiheesta keskustelivat työelämäprofessori Pekka Sauri ja kirjailija ja juristi Jarkko Tontti. Juontajana toimi Rami Kurimo. Puolentoista tunnin pituinen ohjelma  liikkui väljästi vanhasta liberalisminostalgiasta nykyisen vihervasemmiston erittelyyn. Missä on tämän päivän liberalismi, kun sitä ei ole yhdenkään puolueen nimessä mainittu? Miksi se on korvautunut punaviherideologialla, kysyy Jarkko Tontti poleemisesti. Ohjelmaa kuunnellessani ihmettelin monta kertaa ansaitsivatko liberaalidemokratioita edustavat vasemmistoliitto ja vihreät Jarkko Tontin tarjoaman kohtelun tai suorastaan aliarvioinnin. Keskitynkin ohessa ensisijaisesti ohjelman nostattamiin tunnemyrskyihin liberalismista ja mediasta

Tuon tuosta podcastin keskustelu laajeni punavihreään (identiteetti)politiikkaan ja muuhun päivänpolitiikkaan tendenssimäisesti mielipiteitään laukoneen Jarkko Tontin toimesta. Joviaalimpi Pekka Sauri esiintyi tasoitellen ja muistutti Tonttia historiattomuuden vaaroista. Kokoavana kysymyksenä Kurimo utelee Saurilta ja Tontilta – otsakkeen teemaan viitaten - ”elämmekö punavihreässä todellisuudessa?”

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Pieni historiakatsaus lienee paikallaan. Kansallinen Edistyspuolue oli pitkäikäinen liberaali puolue Suomessa 1918-1951. Sen kannatus vaihteli viidestä 26 eduskuntapaikkaan. Puolueen piiristä nousivat mm. K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti. Edistyspuolueen seuraaja oli Suomen Kansanpuolue 1951-1965. Se sai kahdeksasta kolmeentoista kansanedustajaa. Vuonna 1965 Kansanpuolue yhdistyi Vapaamielisten Liiton kanssa muodostaen Liberaalisen Kansanpuolueen, joka toimi pääasiassa heikossa hapessa 1965-2011 ja jolla oli 1-9 kansanedustajaa. Kuten luvut osoittavat,  puolue eri nimillä ei tahtonut juurtua suomalaiseen poliittiseen elämään. Liberaalit puolueet olivat yleensä yleisporvarillisia tai keskustaoikeistolaisia.  Muitakin liberaaleilla tunnuksilla toimivia puolueita Suomessa on toiminut ja toimii.

Mutta miksi liberaalit eivät ehkä Edistyspuoluetta lukuun ottamatta ole menestyneet? Syitä voi etsiä muiden eduskuntapuolueiden liberaaleja mukailevista ohjelmista. Ne veivät tilan pitkäkestoiselta erilliseltä liberaalilta puolueelta.

Hesarin vaalikoneeseen (arvokartta 17.3.2023) vastanneiden mukaan liberaaliuden eri suuntauksia löytyy ainakin kokoomuksesta, sdp:stä, keskustasta, vihreistä (kaikki ehdokkaat), vasemmistoliitosta, kristillisdemokraateista, Rkp:stä ja Liike Nytistä. Eli vain perussuomalaisissa ei ole Hesarin arvokartan mukaan yhtään liberaalia ehdokasta. Liberaaliudelle löytyy siis väyliä yllin kyllin nykyisin eduskunnassa edustettuina olevista puolueista.

Jarkko Tontti kamppailee itsensä ja puoluevalinnan keskellä. Mikään puolueista ei  tahdo riittää tai osua hänen pirtaansa. Lopulta Tontti esittelee itsensä ”sinivihreäksi” erotukseksi hyljeksimästään liiallisesta vasemmistolaisuudesta (ideologinen peruste paljastuu ohjelman kuluessa). Entisenä vihreänä häntä suututtaa puolueen saama punaväri, jota hän ei millään tahtoisi sulattaa.

Tontti määrittelee tai pikemminkin leimaa siis vihreät nykyisin vasemmistopuolueeksi. Aiemmin puolue oli Tontin mukaan hänen ihailemansa liberaalidemokraattinen puolue. Varhaisessa vaiheessa ohjelmaa Tontti  paheksuu kuuntelijoille vihreiden nykyistä vasemmistolaista agendaa,  jonka hän katsoo rasitteeksi puolueelle.

Tontti on vakuuttunut, että Suomesta ei löydy eduskunnassa istuvaa liberaalidemokraattista puoluetta. Tontti: Suomen politiikassa vallassa ovat kansallismielinen jyrkkä oikeistolaisuus ja identiteettipolitiikka. Ne ovat samalla Tontille sitoutumisen suurimmat esteet. Vihreät on hänen mielestään kaapattu vasemmistolaiseksi!

Sauri katsoo, että nykyisellään ollaan sitouduttu punavihreään valtaan demokraattisen prosessin tuloksena, mutta katsoo, että vihreät asemoitui alun perin poliittisesti neutraaliksi (mutta myös heterogeeniseksi) joukoksi. Sauri määrittää itsensä vihreän liikkeen synnyn aikoihin ”epäpoliittiseksi hipiksi”. Tonttia kiusaa Suomen puolue-elämässä - kuten hän sanoo - jako pelkästään oikeaan ja vasempaan. Tämän moni torjuu ja siksi on luotu ns. gal-tan -arvokartta,  joka erittelee puolueiden ja henkilöiden arvoja aiempaa perusteellisemmin. Ilmeisesti puoluekentässä on Tontin mielestä kuitenkin liberaalidemokratian läpimentävä aukko.

Tontti pitää tärkeänä hyvinvointiyhteiskunnasta käytävää keskustelua kriittisessä mielessä. Keskustelua ei Suomessa ole, vaikka ”rahat ovat lopussa” sanoo Tontti ja jatkaa: yksilön vastuuta on lisättävä. Yksilökeskeisyyden sijasta meillä puhutaan  kollektiivisesta vastuusta, sanoo tämä liberalismin lipunkantaja. Suomessa pelätään leimautumista hyvinvointiyhteiskunnan vastustajaksi. Sauri taas pitää konsensushenkisesti yksilöä ja kollektiivia toisiaan tukevina voimavaroina.

Suomessa vallitsevan tietyntyyppisen ajattelun ”valtavirtaa” on konservatiivinen kollektivismi ja kiilusilmäinen identiteettipolitiikka. Kysymys on kollektivistisesta linnoittautumisesta eikä yksilöiden välillä käytävästä keskustelusta niin kuin Tontin mielestä  pitäisi olla. Melkoista puoluekentän yksinkertaistamista,  sanoisin!

Jürgen Habermasin ajattelun mukainen kommunikatiivinen rationalismi (parhaan argumentoinnin periaate), jonka mukaan vahvin argumentti jää voimaan,  on lähellä Saurin ajattelua Tontti allekirjoittaa tämän, mutta samalla epäilee, ettei sitä sovelleta elävässä elämässä. Tosiasiassa käydään retorista kamppailua väittelijöiden erilaisten arvojen välillä.  Väittelijöiden rationaliteetit eivät myöskään välttämättä ole yhteismitallisia,  jonka seurauksena argumentteja puolin ja toisin voidaan joutua muuttamaan. Mutta onko siihen valmiutta, joustetaanko? Vai kaivetaanko kollektiivinen puolustus puolin ja toisin esille, kun argumentit eivät kestä? Tämä tapahtuu siten, että käytännössä faktoja voidaan valikoida tai ne voidaan haastaa lukemattomin eri tavoin. Identiteettipolitiikan kohdalla taistelu arvoista tai argumenteista kärjistyy, koska taistelu käydään asenteiden ja kielipelien välillä. Tyypillisesti tavoitellaan tilannetta,  jossa  ”me olemme oikeassa ja te olette väärässä”.

Mitä tulee eritellymmin identiteettipolitiikkaan ja woke-jakolinjoihin, niin epäilen, että Tontti antaa niille liian suuren (ja liian paheksuvan) painoarvon meidän kulttuurissamme. Meiltä puuttuu ”argumentit” näiden käsitteiden laajaksi realisoimiseksi. Ehkä meidän pitäisi kiittää onneamme, että meillä ei ole silmiinpistävässä määrin ”meitä” ja ”noita” (identiteettipolitiikan tapaan). Pelkän muodin vuoksi niitä ei kannata pyöritellä ja talouspolitiikan jakolinjat eivät oikein kuulu tähän agendaan, eivät ainakaan suoraan. Yhdysvalloissa – kuten Hanna Wass Hesarissa 18.3.2023 toteaa – käydään keskustelua tiedostavasta ja ei-tiedostavasta ihan eri laajuudessa, koska niille löytyy selkeä yhteiskunnallinen syy-yhteys. Niistä ei ole vaaliteemaksi meillä: ”Pitäisi olla jokin Suomelle ominainen twisti, enkä tiedä, mikä se voisi olla”, sanoo Wass.

:::::::::::::::::::::::::

Eletäänkö nyt oikeasti punavihreässä ajassa? Mitkä todistaisivat tätä? Tontti vastaa: ”Suomalaisen median (vasemmistolainen) yksiäänisyys”. Tontin mukaan Tampereen yliopistossa journalismin opiskelijoista puolet on vihreiden äänestäjiä ja kolmasosa on vasemmiston kannattajia. Toisaalta heittäisin tähän väliin vastineen, että toimessa olevista suomalaisista päätoimittajista ylivoimainen enemmistö on porvarillisia. Tontti väittää, että  Ylessä ja Helsingin Sanomissa on vahva punavihreä sävy. Tällöin vihervasemmistolaisista opiskeluympäristöistä tulevat ruokkisivat vasemmistolaisen linjan jatkumista. Tässä joudutaan helposti sana sanaa vastaan -väittelyyyn. Oma käsitykseni on, että em. mediat eivät ole vasemmistolaisia tai jos tällaista nähdään, niin sanoisin, että MTV3 vähintään tasoittaa tilanteen. Tontti väittää,  että ulkomaan esimerkkeihin verrattaessa suomalainen media on vasemmistolaisempaa, jota hän pitää hämmentävänä. Kuitenkin suuret mediakonsernit ovat vahvasti porvarien käsissä. Sallisivatko porvarilliset omistajat vahvan vasemmistolaisen sisällön?

Tontti väittää, että meillä ei ole oikeistomediaa, sen sijaan löytyy runsaasti vihervasemmistolaista aviisia. Jos Tontti haluaa tänne enemmän fox-tyyppistä uutisointia,  niin sanoisin ei kiitos. Eikö Verkkouutiset ja sen sukuiset riitä? Sitä paitsi Suomen media on – lukuun ottamatta joitakin äärioikeiston medioita -  lähes kauttaaltaan maltillista. Se kuuluu suomalaiseen konsensukseen ja luonteeseen.

Punaisuudesta ja osin vihreydestä on kasvanut Tontille mörkö. Hän ei ole näkemykseni mukaan liberaali demokraatti, eikä edes maltillinen liberaali vaan oikeistoliberaali tai jopa oikeistolainen ilman liberaaleja sävyjä. Mielellään  hän kuitenkin julistaa sitoutumattomuuden sanomaa. Sen takana voi olla näköjään melkeinpä mitä mieltä tahansa.

Sauri ei niele Tontin väitteitä läheskään sellaisenaan, vaan muistuttaa lehdistön oikeistolaisuudesta esim. 1950-luvulla. Muutosprosessi on tapahtunut kymmenien vuosien kuluessa. Saurille on ominaista, että hän käärii kaiken -  myös eri mieltä olemisen keskustelukumppanin kanssa - pumpuliin. Joviaali mies todella!

Aiemmin meillä oli vahva puoluelehdistö, joka vähitellen surkastui. Jäljelle jääneet lehdet muuttuivat sitoutumattomiksi (usein sitoutumattomiksi porvarilehdiksi). Mediascene on hajonnut toteaa Sauri tämän päivän mediasta. Valitettavasti päälle puhuva Tontti ei antanut Saurille tilaa perustella näkemystään. Tuntuu siltä, että Tontti, joka ihailee brittilehdistöä arvostaa sitä ”selkeyden”vuoksi: työväenlehti on työväenlehti (esim. keskustavasemmistolainen The Guardian!), konservatiivinen lehti on konservatiivilehti, kun taas Suomessa toimitaan ”sammutetuin lyhdyin”: ollaan jotain mieltä, mutta kääritään mielipide ”monipuoluekielelle” poliittisessa ympäristössä, jossa ylin tahtotila on usein konsensuksen tavoittelu. Ehkä on niin, että Tontti ei tahdo selkeyttää itselleen kaksipuoluejärjestelmän ja monipuoluejärjestelmän eroa. Kaksipuoluejärjestelmä väistämättä heijastuu polarisaationa mediassa. Runsaasti eri lehtiä lukevana tiedän, että lehden todellinen karva kyllä paljastuu. Ne vain eivät propagoi avoimesti meikäläiseen tapaan taustatahojensa hyväksi, vaan pyrkivät säilyttämään lukijakunnan laajana. Näin siis Suomessa.

 Pitkiä pätkiä ohjelmasta ulotetaan ”vasemmistolaisuuden leviämisen” käsittelyyn. Sauri pystyy tasapainoiseen katsantoon päinvastoin kuin Tontti, jota vaivaa historiattomuus. Hänen historiansa käsittää 1970-luvun eli hänen oman kokemuksensa laajuuden + kirjaviisauden. Käsiteltäessä median aseman muutosta on kuitenkin mentävä ainakin 1950-1960-luvulle. Taistolaisuutta käsiteltäessä hän on juuttunut 1970-luvun juoksuhautoihin ja vetää niistä suoria johtopäätöksiä nykypäivään, siis esimerkiksi niin, että taistolaisuudesta voidaan johtaa yhteydet vihreään liikkeeseen ja tämän päivän vihreän liikkeen (puolueen) vasemmistolaistumiseen.

Minulle taistolaiset eivät olleet mitenkään vieroksuttavia hahmoja, kuten olen useissa blogikirjoituksissa todennut. Puhun opiskeluaikojeni (1971-1976) kolmen taistolaisen kämppiksen (matemaatikko, kemisti, fyysikko) + aikalaishavainnoijan  herättämien tuntemusten kokemuksella.

Yleensäkin arvioin noita aikoja arjen kokemuksen kautta enkä liioiteltujen uhkakuvien (”vasemmisto on kaapannut vallan vihreissä”) kautta. Tämän päivän  näkökulmasta 1970-luku vaikuttaa vasemmistosävyiseltä ja sitä seuranneet vuosikymmenet oikeistosävyisiltä. Opiskeluista työelämään siirtyminen oli ihan yhtä kivuliasta tai  helppoa niin taistolaisille kuin meille muillekin. Joskus kaverini kanssa – työelämässä vielä ollessani - huvittuneena tarkastelimme ympäristöämme sillä silmällä, että tuo tai tuo kaveri on varmaankin ollut entinen laitavasemmistolainen, mutta ei niin, että hän olisi vaarallinen yhteiskuntarauhalle vaan sen takia, että kaveri on poikkeuksellisen  kyvykäs nykyiseen johtamistehtäväänsä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Äänitallenteen sisällön avainkohdat:

Ohjelman punaisena  lankana on Jarmo Tontin nostattama kritiikki suomalaisen median vihervasemmistolaisuutta vastaan. Pekka Sauri valutti öljyä laineille leikaten pois kärjistyksiä ja juontaja Rami Kurimo pysytteli taustalla ruokkien keskustelua muutamilla interventioilla. Pitäisikö väitetystä ”vasemmistolaistumisesta” kantaa huolta median luotettavuuden näkökulmasta? Kun suomalainen media - erityisesti lehdistö - on saanut korkeita vertailulukuja kansainvälisissä luotettavuusäänestyksissä, ei ole toistaiseksi syytä huoleen.

Rinnakkaisteemana kuljetetaan - läpi koko referoimani ohjelman -  pohdintoja suomalaisen liberalismin asemasta  puoluekentässä. Sillä on ollut maineikas sija puolueiden joukossa, vaikka liberalismin kannatus itsenäisyyden aikana onkin on ollut pääasiassa rajallinen. Tulkintani mukaan muut puolueet ovat rakentaneet ohjelmiensa sisälle liberalismin teemoja ja varsinaiset liberaalit puolueet ovat jääneet sivuosaan poliittisen vallan käytössä.