Ei sota eikä rauha

 

 Monin tavoin on muisteltu vuosi sitten alkanutta Ukrainan sotaa. Koko tapahtumaketju tuntuu edelleen uskomattomalta. Yksi hämmentävistä asioista on,  että Vladimir Putin on toteuttanut uhkauksensa ja että puheet eivät olleetkaan pelkkiä uhkailuja. Uskon, että tämän myöntävät kaikki ne, joilla on ollut realistinen näkemys tapahtumista. Erikseen ovat sitten ne tahot,  jotka ”tiesivät” jo reilu vuosi sitten,  mitä tapahtuu. Useimmat näistä ovat ennustaneet rauhan loppua ja yleissodan alkua mahdollisesti jo vuosien ajan ja lopulta ”olivat oikeassa”. Sota osui kohdalle.

Olen toistuvasti kelannut Putinin puhetta Münchenin konferenssissa vuonna 2007. Senhän on väitetty kertoneen jo etukäteen, mitä tuleman pitää. En vain vieläkään pysty näkemään,  että kysymys oli syttyvän sodan ennusteesta, puhumattakaan sodan (=erikoisoperaation) käynnistämisestä. Näen nyt konferenssin ennen kaikkea viimeisenä keinona välttää sota, jos Venäjän vaatimuksille moninapaisuudesta ei osoiteta ymmärrystä.

Venäjän presidentti oli katkera ”viime vuosisadan  suurimman  geopoliittisen katastrofin” - Neuvostoliiton hajoamisen -  johdosta. Yksi tulevan sodan funktioista oli (ja on edelleen)  Neuvostoliiton palauttaminen. Toinen funktio on,  että Venäjä on ”rajaton”. Suuruudenhulluudessaan Putin ei enää näe sotaa rajallisena, vaan jatkuvana itseään ruokkivana tapahtumasarjana,  kunnes saavutetaan piste,  jossa Venäjä voi julistaa itsensä tasavertaiseksi muiden suurvaltojen ja erityisesti Yhdysvaltojen kanssa. Sitten voidaan - Venäjän uuden  perustuslain mukaan - julistaa astuvaksi voimaan ”rauhanomainen rinnakkainelo” suurvaltojen kesken aivan kuten tehtiin bipolaarisen maailmankäsityksen ollessa voimassa 1960-luvulla. Jos ei taistella rajoista, mistä taistellaan? Taistellaan hegemoniasta yksinapaisuutta edustavan Yhdysvaltojen kanssa.

Nyt lännessä julistetaan,  ettei vuoden 2014 tapahtumia (Krimin miehitys ja liitäminen myöhemmin Venäjään ja Itä-Ukrainan sota + tosiasiallinen miehitys) saa antaa toista kertaa tapahtua. Pitäisi vain pystyä kertomaan, miten se tapahtuisi. Olisiko pitänyt vastata panemalla kova kovaa vastaan silläkin uhalla, että olisi voitu ajautua maailmansotaan. Vastaus: lännellä ei ollut valmiutta sotaan, koska kaikki oli laskettu  Pax Atomican, so. atomiaseisiin perustuvan pakkorauhan varaan.

Pitkällä rauhan ajalla toisen maailmansodan jälkeen on ollut hintansa. Valppaus on lännessä pettänyt ja asekaluston on annettu rapautua. Niinpä sotaharjoituksissa on paljastunut panssarivaunujen ja hävittäjien heikko kunto.  Jopa kolmas osa tai puolet kalustosta on ollut heikkotasoisten huoltojen seurauksena sivussa käytöstä. Erityisesti Saksa monistakin eri syistä on laistanut sodankäyntivalmiuksista.

Paljon on vannottu Naton viidennen artiklan nimiin, mutta jos asevoimat eivät ole kunnossa, artiklasta on turha puhua. On syytä kantaa huolta eri maiden puutteellisesta valmiudesta käydä sotaa silloin, kun taistelutoimintaa ei voida välttää.

Yhtä lailla poliittiset erimielisyydet ja taktikoinnit voivat estää avunannon Naton uhatulle jäsenvaltiolle. Päätöksen avun määrästä ja laadusta tekevät kunkin kansallisvaltion päätöksentekoelimet erikseen. Turkin ja Unkarin venkoilut Suomen ja Ruotsin Natoon liittymisessä  eivät tule olemaan viimeiset viivästykset. Avunannon estyminen tai myöhästyminen voi käydä kohtalokkaaksi akuutissa avunantotilanteessa.

Kuvaako Ukrainan tilanne sodan koko kuvaa nykyisin? Toinen osapuoli on fyysisesti vahingoittumaton ja toinen  - vaikka voitto pitäisi paikkansa -  julistaa sen raunioiden keskeltä. Lohduton näky erityisesti siviilien kannalta.

Tänä päivänä voidaan sanoa, ettei vallitse sotatilaa eikä rauhantilaa. Hybridi-  ja kybersodat sekä informaatiovaikuttaminen ovat muuttaneet sodan kuvaa ja tarvitsevat sodankäynnin välineiksi uusia ”aseita”, joista ei ennen tiedetty mitään. Korkean teknologian maat ovat vahvoilla tulevissa koitoksissa. Toisaalta Ukrainan sota on paljastanut nykyisen kaluston ja koulutustason heikkoudet. Sota ei ole perinteisessä mielessä muuttunut miksikään,  ja samaan aikaan se on muuttunut tietokoneavusteiseksi sodaksi.

Kliseet ”kaikki yhden puolesta” jne. ovat pettävällä pohjalla poliittisten erimielisyyksien takia. Ne ovat liian paljon lupaavia niin kauan, kun tuudittaudutaan tai totuttaudutaan pysyvän rauhan aikaan.

Tilanteessa, jossa Venäjä tulkitsee Ukrainassa käytävän sodan Naton laajenemisen ehkäisemiseksi (ja mahdollisesti laajemman  sodan aloitukseksi), tarvitaan kunkin Naton jäsenvaltion iskuvoimaisena olevaa omaa puolustusta. Entä jos sota yltyy yleismaailmalliseksi,  miten sitten menetellään? Jokainen jäsenvaltio tarvitsee käyttöönsä oman asepotentiaalinsa. Miten käy muiden avustamisen?  Parasta ajatella, että pidetään lähtökohtana oman tontin - omin voimin -  uhkista vapaana pidettävää puolustusta.  

Suomi esitetään monesti sodankäynnin valmiuksien osalta esimerkkimaana. Sitä se osin onkin, mutta Ukrainan esimerkki osoittaa, miten paljon inhimillistä pääomaa, ihmishenkiä ja  valmista infraa voidaan tuhota napin painalluksella ennen kuin päästään julistamaan epävarmaa tai kyseenalaista sodan lopputulosta.  Mutta kuinka moni ajattelee näin ? Riittääkö, että voittoa kailotetaan  raunioiden keskeltä,  häviöstä puhumattakaan?

Sotaa tai sodan uhkaa pidetään suurvaltojen toimesta yllä. Kansainvälinen tilanne säilyy jännitteisenä, koska jokaisella suurvallalla (ja ainakin Kiinalla ja Venäjällä) on edelleen vaikutusvaltavajetta. Pahimmassa välikädessä on Venäjä, joka uhkarohkealla ja sokealla strategiallaan on vaarantamassa oman asemansa suurvaltojen joukossa. Tuon strategian ytimessä on Venäjän puolelta  tuhlaava ihmisresurssien käyttö ja Ukrainan puolelta läntisen teknologian käyttö.

Sotaa ei ole,  eikä rauhaakaan. Ollaan välitilassa, kun kukaan ei pysty määrittämään suurvaltojen tasapainotilaa, jossa jokaisen minimitavoitteet on huomioitu.