Kaukana ovat ne oppikouluaikojen päivät, jolloin sain biologian tunnilla opettajan luvalla korva radiossa kiinni kuunnella matkaradiosta Oslon vuoden 1966 MM-kisojen 30 kilometrin hiihtoselostusta. Opettajamme Helka Häyhä hallitsi auktoriteetillaan kevyesti meitä murrosikäisiä. Hänellä oli varaa antaa hetkeksi löysiä tunnistettuaan innostukseni. Tunnin päätteeksi ilmoitin vielä lopputulokset koko luokalle: 1. Eero Mäntyranta, 2) Kalevi Laurila.
Radioselostuksen kisoista ”runoili” sanataituri Paavo Noponen (vasta paljon myöhemmin sain
kuulla, että hän suorastaan käsikirjoitti osia selostuksestaan).
Penkkiurheilijan taipaleen olin aloittanut pikku hiljaa
Squaw Valleystä (olympialaiset 1960), Zakopanen (MM-kisat 1962) ja Innsbruckin (olympialaiset
1964) seuratessa. Koko ajan innostukseni kisoja kohtaan lisääntyi.
Sen jälkeen kiinnostukseni on vaihdellut eri lajien välillä,
mutta hiihto on jatkuvasti ollut kärkipäässä riippumatta Suomen menestyksestä. Urheilullisen onnistumisen osalta
on ollut laihoja vuosia ja lihavia vuosia.
Kuusikymmentäluvulla urheilu urheiluna oli ehdottomasti keskiössä,
mutta mitä lähemmäksi tullaan nykypäivää, sitä vaihtelevampi on ollut puhtaan urheilun
asema. ”Markkinatouhu” on lisääntynyt seuraten TV-ruudun tuumien kasvua. Viime
vuoden talviolympialaiset pidettiin Pekingissä.
Venäjän poissaolo ensin systemaattisen dopingin käytön ja sitten
Ukrainan sodan takia muistuttavat urheilun raadollisesta puolesta. Pian kuitenkin
tilanteeseen totuttiin eikä kukaan juuri muista, että esimerkiksi Suomen menestys voisi olla vaatimattomampi, jos itäinen naapuri olisi mukana kisoissa.
Suomalaisittain hienon Pekingin olympiavuoden jälkeen on seurannut
krapula. Jälkikäteen ajatellen Pekingissä taisi kaikki onnistua urheilun osalta
optimaalisesti. Odotukset olivat ennen
Planican meneillään olevia MM-kisoja tavan mukaan katossa. Pohdittiin vain sitä,
miten menestys lajeittain jatkuu. Ei
huomioitu riittävästi, että joukkuetta vaivasi sairastelu normaalia enemmän ja
kunnon ajoituskin taisi monella olla epätarkka tai peräti hukassa. Silti
onnistumisen odotus oli korkealla ja kisoja selostavat TV-kommentaattorit
nostattivat innostusta ilman mitään rajaa.
Pieni ryhmä huippuja, jotka menestyivät Pekingissä on lähes
sellaisenaan mukana Planicassa, mutta
järjestään huonommassa kunnossa. Yleensäkin joukkue joudutaan Suomessa
valitsemaan ohuemmasta
lahjakkuusreservistä kuin skandinaavisilla kumppaneillamme. Tuntuu
hulppealta, kun naisten sprintissä
Ruotsi nappasi nelosvoiton ja norjalaiset menestyivät miesten pidemmillä
matkoilla vastaavasti. Aluksi moinen tyrmistyttää, mutta sitten siihen tottuu.
Ainoa, mikä ihmetyttää on, että mistä
noita huippuja kertyy noin suuria määriä. Joku taisi panna merkille, että tie nuorista huipulle on paljon
suoraviivaisempi ja lyhyempi skandinaavisilla naapureillamme kuin meillä. Ebba Andersson
ja Frida Karlsson ovat kiirehtineet nuorisoikäisistä aikuisiän huipulle ennätysajassa.
Toki takaiskujakin on tullut: on sattunut, että näännyttävä liikaharjoittelu on
pysäyttänyt varhaiskypsän hiihtäjän mitalijahdin.
Suomen menestystä rajoittaa huippuhiihtäjiemme vahva
keskittyminen perinteisen tyylin
osaamiseen (perinteinen väliaikalähdöllä!) ja vastaavasti vapaan tyylin
suhteellinen heikkous. Muualla ero näiden kahden välillä tuntuu vähäisemmältä.
Luisteluhiihdon hallitsee teknisesti norjalaisten ja ruotsalaisten tavoin vain
harvat ja valitut, jos nekään. Nuorissa vapaa hiihtotyyli on toki omaksuttu
vanhoja paremmin.
Haasteet eivät lopu tähän, vaan heikkouksia on mm. sprintissä
(rytminvaihdokset, reagoinnin hitaus kontaktin uhatessa ja siitä aiheutuvat
kompuroinnit, taktisen osaamisen puutteet) ja yhteislähtökisoissa (rytminvaihdosten
ongelmat kilpailun lopussa).
Suomessa juniorihiihtäjien osalta ongelmana on, että varhain
saavutettua menestystä ei ole pystytty siirtämään aikuisten tasolle. Ongelma on
myös, että juniorihiihtäjien määrä on
vähentynyt dramaattisesti vuosien varrella. Näivetystauti uhkaa
juniorituotantoa! Lahjakkaita potentiaalisia hiihtäjäsuuruuksia siirtyy
joukkuelajien pariin, vaikka sielläkin kilpailu on kovaa. Kehityskohteeksi
numero yksi on tunnistettu seuroissa tehtävä työ. Se pitäisi pystyä realisoimaan
kilpailuissa.
Ruotsissa ja Norjassa jo kansallisella tasolla kilpailu on
niin kovaa, että edustustehtäviin
valikoituu vain ehdottomia huippuja. Silti ihmetyttää, kun Norja ottaa neljä
kärkisijaa ja kotona odottaa muutama samantasoinen pääsyä joskus kisoihin.
Melkoinen haaste meillä on saada parihiihtoihin tai
viesteihin tasavahvat osallistujat. Suomelta puuttuu tasoa korvata satunnainen heikko suoritus jonkun
toisen vahvalla panoksella. Siihen
nähden jotkut taistelusuoritukset lähimenneisyyden arvokisoissa muodostavat
loistavan poikkeuksen.
Yksi selittävä tekijä on, että nuorten menestysurheilijoiden joukko jakautuu
Suomessa nykyisin niin moniin eri lajeihin, että menestystä riittää vain harvoihin
urheilumuotoihin. Suomessa väkeä vain ei ole riittävästi verrattuna esim.
Ruotsiin, ja Norjalla taitavat resurssit kaiken kaikkiaan olla ylivoimaiset. Norjalla ja osin Ruotsilla
menestyslajien kirjo on hämmentävän
monipuolinen: tennis, alppilajit, shakki, uinti, jopa jalkapallo, vain muutaman
mainitakseni.
Hiihtourheilu (skandinaaviset lajit) potee nykyisin anemiaa
kaiken kaikkiaankin. Venäjän poissaolo ja Keski-Euroopan menestyksen hiipuminen
ovat paha takaisku lajille, jossa
muutoinkin kärkimaita ja harrastajia on rajallinen määrä. TV- ja yleensä
medianäkyvyys on ratkaisevaa hiihdon taloudellisten ja kilpailullisten
resurssien kannalta. Sama on nähtävissä mäkihypyssä sekä kansainvälisesti että
varsinkin meillä. Mitä olisi mäkihyppy ilman itävaltalaisia, saksalaisia, puolalaisia,
japanilaisia ja slovenialaisia, norjalaisia unohtamatta? Silti tarvittaisiin
suomalaisten lisäksi sveitsiläisiä, tsekkejä ja venäläisiä täydentämään joukkoa….
ja entä missä ovat ruotsalaiset? Koko mäkihyppykulttuuri on ollut kadoksissa siellä kymmeniä vuosia!
Samaa on sanottava soveltuvin osin yhdistetystä, jota uhkaa
jopa koko lajin uuvahtaminen. Nousussa ollut ampumahiihtokin kaipaa menestyksen
jakautumista laajemmille harteille kuin nyt tapahtuu.
Vielä on todettava,
että joidenkin yksilöiden ylivoimaisuus on lannistanut muut, niin
tärkeitä kuin tähdet ovat mille tahansa lajille. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Jarl
Magnus Riiber, Johannes Hösflot Kläbo tai Therese Johaug.
Mikä apuun? Näyttää siltä, että piristymistä haetaan paitsi olemassa
olevaa urheilulajia monipuolistamalla, niin myös ”värikkyyttä” (erilaiset
yhdistelmäkisat) lisäämällä. Siihen tarjoavat mallin TV-lähetysten leikkimieliset
kisailut julkkiksineen, jotka välillä
kyllä vaikuttavat aika väkinäisiltä keinoilta saada eloa aikaiseksi. Mutta
yrittänyttä ei laiteta.
Niinpä niin. Hiihtourheilulla on paljon hävittävää. Traditio
on niin vankka. Tuntuu pahalta, kun pudotaan korkealta myös välinepuolella.
Planicassa ensimmäistä kertaa hiihdon MM-kisahistoriassa lajin suurmaiden huippuhiihtäjien
jaloissa ei nähdä suomalaissuksia. Se on
enteellistä: emme ole enää hiihtourheilun suunnanmäärittäjien joukossa.
::::::::::::::::::::::::::
Suomea vaivaa ilman muuta taloudellisten ja
valmennuksellisten voimavarojen vähäisyys ja jopa suoranainen puute. Pirua ei
kuitenkaan kannata maalata seinälle. Olen ollut havaitsevinani, että jo lähes umpiperäksi
määritelty yleisurheilu on nousussa ja siltä voidaan odottaa tuikkivia tähtiä
nuorten esikuviksi.
Lopullista johtopäätöstä ei tule siis lausua liian varhain.
Viime kesän yleisurheilun EM-kisojen tähtihetket eli Wilma Murron ja Topi
Raitasen yllätysmenestymiset sekä Reetta Hurskeen tämän keväiset urotyöt
antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Nuoria huippukykyjä on nousussa myös hiihdon puolella.
Näistä nostaisin ykköskategoriaan huippulahjakkaan Niko Anttolan ja lahjakkaan,
mutta arvoituksellisen Eveliina Piipon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti