Kilpailu Euroopasta - mitkä ovat EU:n heikkoudet ja vahvuudet?

 

 Ylen Areenassa on nähtävillä kahdeksanosainen dokumenttisarja ”Suomi on eurooppalainen”, josta olen jo käsitellyt ja kommentoinut osat 1-4. Käsikirjoitus on Marja Vilkon ja oppaana ja juontajana toimii Olavi Seppänen. Referoin oheisessa kirjoituksessa ohjelmasarjassa esitettyjä faktoja ja mielipiteitä ja otan myös itse kantaa dokumentissa esitettyyn mielipiteenvaihtoon.

Toisen maailmansodan jälkeen avainkysymykseksi nousi,  miten välttää uusi sota Saksan ja Ranskan välillä. Samalla kylmä sota loi taustaa pitkälle ja vaivalloiselle yhdentymiskehitykselle. Eurooppa jähmettyi kylmän sodan status quon  tavoitteluun.

EU:n historia on myös yhteisvaluutta euron historiaa. EU on yksi kolmesta suuresta. Muut ovat USA ja Kiina, mutta ne poikkeavat EU:sta siinä, että EU muodostuu 27 kansallisvaltiosta,  joilla on oma lainsäädäntö kullakin.

Mikä on EU? On lähdettävä liikkeelle 1940-luvun lopulta, Euroopan raunioista, jotka piti raivata ja perustaa sijalle eurooppalainen yhteisö, johon vain harvat uskoivat. Projekti oli pitkälti Ranskan ja Saksan yhteistyön hedelmä. Sen tarkoitus oli poistaa kokonaan mahdollisuus,  joka oli johtanut sadan vuoden kuluessa kolmeen suursotaan maiden välillä.

USA taisteli kommunismin leviämisen ehkäisemiseksi antamalla ns. Marshall-apua, jolla rahoitettiin Euroopan jälleenrakentamisohjelmaa. Suomi ei saanut Marshall-apua sekä Neuvostoliiton että USA:n kielteisen asenteen takia.

Hiili ja teräs otettiin vapaan lännen yhteiseen kontrolliin. Tällä toimenpiteellä varmistettiin resurssit lännen yhteistyölle. Samalla torjuttiin Länsi-Saksan ja Ranskan keskinäistä kilpailua.

Yhteisvaluutta euro otettiin käyttöön Suomessa vuonna 1999. Sekä työnantajat että työntekijät olivat yhtenevän Euroopan kannalla. Valuutan kanssa oli joka tapauksessa vaikeaa. Myöhemmin jouduttiin rahamarkkina- ja eurokriiseihin. Yhteisestä valuutasta sopiminen oli kivulias prosessi, eikä siinä onnistuttukaan kelvollisesti. Se, että lopulta päädyttiin yhteiseen valuttaan johtui 1990-luvun poliittisista mullistuksista. Palaset loksahtivat onnekkaasti kohdalleen. Muistan, kuinka amerikkalainen taloustieteilijä Paul Krugman varoitti, että yhteinen valuutta voi onnistua vain liittovaltio-olosuhteissa.

Reunavaltioajatteluun liittyy kriittinen suhtautuminen yhteiseen taakankantoon. Poliittisesti kiista oikeudenmukaisesta taakankannosta vaikeutti EU-yhteistyötä monilla eri tavoilla. Eri maiden erilainen talouskulttuuri ja -kuri vaikutti taustalla. Muistelen muun muassa, että Kreikassa noudatettiin työehdoissa sopimusta, jonka mukaan ajoissa työhön tuleville maksettiin erillinen palkkio.

Ilmastoasioihin liittyvä kokonaisuus on esimerkki siitä, miten vaikeaa yhteinen sopiminen on. Ollaanko valmiita ottamaan yhteisiä steppejä vai jatkuvatko eripura ja yhteensovittamisen vaikeus. Suomi ei liene kuitenkaan luokan hankalin oppilas.

Teknologinen kehitys, digitalisoituminen ja kilpailussa mukana pysyminen sekä yhteistyökyky ovat avainasioita Euroopan kilpailukyvyn kannalta.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo….. tai kuolema, Ranskan suuren vallankumouksen elämään jäänyt julistus on  EU:ssa vääntynyt muotoon vapaus, veljeys ja byrokratia. Suomessa saatettiin 1900-luvun alussa voimaan ensimmäisten joukossa kuuluisat  demokratian periaatteet.

EU:n byrokratia on pahimmillaan todella luotaantyöntävä. Opittiin uusi sana direktiivi. Lainsäädäntötyö on kuitenkin EU:n toiminnan keskiössä. Lakikeskeisyys on juuri Skandinavian maissa hallinnon ytimessä.

Moni EU-kriitikko on sitä mieltä, että EU sotkee kansallista päätöksentekoa. EU:n päätöksenteko ei ole byrokratioineen tavallisen kansalaisen näkökulmasta kovin kiinnostava teema. Asioiden omaksumisesta tekee haasteellista se, että tiedotusvälineiden kirjo on nykyisin monitahoinen aiemman sanomalehden sijasta. Sanalla sanoen EU:ta ei ole otettu omaksi. Kysymykset, jotka tulevat vastaan ovat abstrakteja, kun taas paras ymmärrys saavutetaan ihannetilassa väittelemällä argumentein.

Demokratia on hidas prosessi. Autoritaarisilla valtioilla on pitkä matka demokratiaan, koska periaatteiden omaksuminen on työlästä.

Suomalainen demokratia ja oikeusvaltioperiaate on omaksuttu Ruotsin vallan aikana. Nämä opit kantoivat Venäjän vallan alaisuudessakin. Yksikamarinen parlamentti saatiin perustettua Suomen ollessa osa Venäjää. Demokratian ydin on kansalaisyhteiskunta. Se on sellaisenaan tärkeämpi kuin demokratian byrokratia.

Poliittisen vallan polarisoituminen on itse asiassa Ranskan vallankumouksen perintöä, samoin militantit ääri-ilmiöt. Tänä päivänä tämä kaikki on merkinnyt liberaalin demokratian kompurointia useissa EU:n valtiossa. Vapaus, tasa-arvo, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet eivät ole kovassa kurssissa kaikissa EU:n valtioissa. Luottamus EU:n tärkeisiin periaatteisiin horjuu. Kysymys on luottamuspääoman puutteista. Suomalaiset kuitenkin - kaiken jälkeen - tuntevat luottamusta EU:ta kohtaan.

::::::::::::::::::::::::::::::

Onko Ranskan vallankumouksen periaatteista nimenomaan veljeys hukassa? Itä-Euroopan valtiot olivat katkeria niiden unohtamisesta rautaesiripun taakse. Ja kuitenkin esimerkiksi Praha ei ollut keski-  ja uudella ajalla itäeurooppalainen kaupunki. Se oli vanha keskieurooppalainen kaupunki, lännempänä kuin Wien.

Eurooppalaiset arvot tarkoittivat lännen arvoja. Idässä tunnettiin kaipuuta lännen arvoja kohtaan. Lännessä  - päinvastoin kuin idässä - tiedepohjainen ajattelu voitti alaa.

Tärkeä vaihe oli 60-luku, jonka uudet ajatukset omaksuttiin lännessä, mutta ei idässä. 60-luvun puuttuminen idästä johti järjestelmän voimistuvaan autoritaarisuuteen ja nationalismiin (prof. Jukka Korpela).

Suomi oli poikkeus ”Itäisen Euroopan” valtioiden joukossa. Siitä tuli demokratia jo varhain, kun taas Itä-Euroopan valtiot säilyivät autoritaarisina. Suomi oli ainoa ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneistä valtioista,  joka säilyi demokratiana.

Kun nyt ihmetellään autoritaarisia kehityssuuntia Itä-Euroopassa ”vapauden oloissa”, on syytä muistaa niiden autoritaarinen menneisyys maailmansotien välisenä aikana ja toisen maailmansodan jälkeen. Niillä oli huomattavan vähän aikaa omaksua läntisen oikeusvaltion piirteitä ja demokratiaa. Se, mikä lännessä kehittyi vahvaksi, oli idässä vain ohut kerros autoritaarisuuden päällä. Kun länsi-integraatio eteni oli eri Euroopan valtioilla aivan erilaiset valmiudet ottaa vastaan läntinen yhdentyminen. Niinpä Suomessa EU-jäsenyyden puolesta äänesti 57 prosenttia kansalaisista. Se oli tavallaan päätepiste sille kehitykselle,  joka johti Suomen siirtymiseen EU:n jäseneksi ensimmäisenä  Neuvostoliiton naapureista.

EU:hun suhtautuminen on edelleen ristiriitainen: kysymys on asioiden ratkaisusta ylikansallisesti tai kansalliselta pohjalta.

Ennen kuin ehdittiin näin pitkälle, tapahtui paljon. Dokumentissa ironisoidaan ns. tasapuolisuusajattelua, jossa Suomi ainoana länsimaana osallistui sekä Intervision että Eurovision laulukilpailuun. Läntinen ajatus Suomesta suomettuneena ei tällaisesta menettelystä ainakaan vähentynyt. Jälkikäteen voidaan esittää kysymys, mitä läntistä ajattelua vastaan Suomi rikkoi ”tasapuolisuudellaan”. Jos kaivellaan syntyjä syviä, niin moite kohdistuu kai epädemokraattisten sosialististen maiden yhteisten länsivastaisten pyrkimysten suosimiseen. Kylmän sodan ahdas ajattelu ei hyväksynyt osallistumista laulukilpailuihin, mutta eihän sitä kukaan voinut kieltääkään. Voitaneen puhua korkeintaan mainehaitasta, mutta rike ei ollut suuri. Opportunistisesti voidaan sanoa,  että ainakin  menestys Intervision kilpailuissa oli parempi kuin lännessä. Jätän tästä pois taustapelit,  joita kilpailujen kulisseissa varmasti käytiin. Ja viime kaneettina: olivathan Marionin kappaleet hienoja iskelmiä!

Samaan aikaan itäiset vaikutukset olivat toki näkyvissä muuallakin: itään suuntautuneet lomamatkat, suhtautuminen Baltiaan,  itäautot, taistolaisuus…. taustalla oli YYA-sopimuksen rajaukset koskien poliittista liikkumatilaa. Mutta kaiken tämän sisällä Suomi säilytti poliittiset instituutionsa lähes vahingoittumattomina.

Kylmä sota, rautaesirippu ja jakautuminen itään ja länteen kiirehditään dokumentissa läpi nopeasti eikä tässäkään kirjoituksessa pysähdytä vastakkainasetteluun enempää kuin on tarpeen kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Itä-Euroopassa yritettiin kansannousuja 1953 (Itä-Saksa), 1956 (Unkari), 1968 (Tsekkoslovakia). Vasta Puolassa 1970/1980 saatiin näkyvä muutos aikaan. Oireellisesti mieltään osoitti työväenluokka, jolla oli oma painava vaikutus, pitihän sosialismin rungon kestää työväen voimin ja kestihän se aluksi, mutta ei kestänyt mitä tahansa jälkeenjääneisyyttä. Ihmisen vapauden kaipuu ajaa kaiken muun ohi, joskus jopa vapauden kyseenalaisen sisällön  kritiikittömästi ohittaen.

Venäjällä on oma world orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea. Mutta…. mutta….Ukrainan sota viimeistään on paljastanut Venäjän todellisen karvan.

1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen tarkoitusperiä kohtaan. Eurooppa on tämän ajattelun mukaan  hyljännyt Venäjän ylläpitämän alkuperäisen kristillisen perinnön.

Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Heidän mielestään kristillinen eurooppalainen perintö on siirtynyt Venäjän johdettavaksi. Euroopan unionin ja Venäjän välillä vallitsee epätasainen kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.

Euroopan unionin lähestymistapa erilaisuuden hallintaan on ollut erilainen kuin sen kilpailijalla Venäjällä. Ukrainan sota on yhdentänyt Eurooppaa tehokkaammin kuin mitkään direktiivit. Tätä Putin tuskin odotti. Olaf Scholz totesi elokuussa 2022 puheessaan Prahassa Itä-Euroopan johtajille:  on kysyttävä, mihin tulevaisuudessa vedetään jakolinja vapaan Euroopan ja uusimperialistisen autokratian välillä. Scholtz siis vaati asettumaan jommallekummalle puolelle.

Liberaali demokratia on EU:n ja Euroopan suuri linja. Mutta onko Eurooppaa käsiteltävä arvo- vai aluekeskeisesti?  Eurooppa ei ole yksi kulttuuripiiri vaan kokoelma erilasia kulttuureja. On tärkeää pystyä hallitsemaan tätä moninaisuutta.

Ohjelmasarjan viimeisessä jaksossa käsiteltiin EU:n  tulevaisuutta. Tätä pohditaan tilanteessa,  jossa Eurooppa on juuri vapautunut koronaepidemiasta, energiakriisi inflaatiovaikutuksineen on vielä päällä,  Ukrainan sota on lähellä ekspansiovaihetta, ikääntyvä väestö muodostaa painolastin, työttömyysongelma ei ole väistynyt,  ilmastokysymyksistä käydään taistelua ja muuttoaalto uhkaa jälleen kerran Eurooppaa.

Ohjelmasarjassa ennakoidaan Euroopan luisua alamäkeen: Eurooppa tarraa kukoistavaan menneisyyteen. Maailmanlaajuisesti suuret taloudelliset toimijat tulevat hallitsemaan näyttämöä. Uusi globalisaatio on tuonut mukanaan geopoliittisen kilpailun ennennäkemättömällä tavalla.

Vanhan mantereen tavoitteeksi otettiin strateginen autonomia, jolla tarkoitettiin taloudellista ja poliittista riippumattomuutta muiden suurvaltojen sanelemassa kilpaillussa ympäristössä. EU:n on pikaisesti saatava rivit kuntoon pystyäkseen tasavertaiseen kamppailuun muiden suurvaltojen  kanssa. Yhdysvaltain apuun ei voi ikuisesti luottaa, on kehitettävä EU:n omaa turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä. Kilpailu maailmanherruudesta käydään Kiinan, Yhdysvaltain ja EU:n kesken.

Kilpailun lisäksi suurvaltojen keskinäinen riippuvuus myös lisääntyy. Euroopan kumppanuus voi olla kilpailuvaltti, koska siihen kytkeytyvät myös voittavat demokraattiset tavoitteet.

Ydinvoima on pyritty kytkemään vihreäksi energiaksi. Vahva liittolainen tässä on Ranska Saksan sijasta.  Suomi on ehkä hieman vainoharhainen luontosuhteensa ainutlaatuisuuden puolustamisessa.

”Kenen kanssa neuvottelen, kun haluan neuvotella EU:n kanssa”, tämä tunnettu Henri Kissingerin huomautus on syytä ottaa edelleen  EU:ssa vakavasti: EU:n johdon suunnan pitää olla selkeä.

Euroopassa käydään ikuisen tuntuista kamppailua kansallisvaltioiden ja liittovaltiokehityksen välillä. Monet varsinkin nuoret haluaisivat kärsimättömästi liittovaltiokehityksen voittavan. Mutta varovaisen etenemisen kannalla lienee enemmistö EU-kansalaisista. Lähes kaikki tuntuvat kuitenkin vannovan avoimuuden nimiin. Se lienee välttämätön edellytys eteenpäin pääsemiseksi.

Ulkoiset, rajat ylittävät uhat estävät meitä sulkemasta portteja, joilla luomme kumppanuuksia. Olemme eurooppalaisia  pysyvästi.

Yle Areenan ohjelmasarja on hyvää kertausta Euroopan ja EU:n historiaan vaikkapa kouluopetuksen  välineenä. Tartutaanko tähän?