Iltajuna puksuttaa jossain Keski-Euroopassa Saksan ja
Ranskan välillä. Olen matkalla perheeni kanssa sisareni luota Saksasta
turistimatkalle Pariisiin. Eletään 1990-luvun alkua. Kylmä sota on takanapäin
ja mieli odottava: mitähän Pariisi tarjoaa Riemukaaren, Eiffel-tornin ja
Louvren lisäksi? Kesken matkan herään torkahdusten keskeltä. Ympäristö näyttää
omalaatuiselta, radanvierukset ovat täynnä puuröttelöä röttelön perään.
Olemmeko tulleet Intiaan? Emme, vaan olemme jossain Belgiassa. Sitten havaitsen
talojen välille vedetyt pyykkinarut, joille oli ripustettu vaatteita kuivumaan.
Vai niin, täällä slummissa siis asutaan! Yritän sanoa jotain hämmentyneen kriittistä
satunnaiselle vieruskaverilleni, minulle tuntemattomalle tytölle, kun viime
hetkellä vetäydyn aikeestani, koska arvelen hänen olevan kotoisin näiltä
seuduilta. Viittaan vain erikoiseen ”arkkitehtuuriin”. Tyttö ei huomaa mitään
outoa, vaan vastaa kommenttini hengessä jotain arkkitehtuuriin liittyvää. Jaaha,
olemme nyt siis uuden uljaan Euroopan sydämessä, jossain Euroopan yhteisön syntymailla, kummastelen
itsekseni. Kun meidät vielä ryöstetään ovelasti rahanvaihdon yhteydessä pariisilaisella
metroasemalla heti saapumisen jälkeen, on
arvio valmis: Euroopan maalaisserkkua tässä viedään kuin pässiä narusta, tottuukohan
tähän eurooppalaiseen meininkiin?
:::::::::::::::::::::::
Meillä on vallinnut eräänlainen Eurooppa-euforia, ensin EU:hun liittyen ja sitten Natoon liittyen.
Olen joskus ihmetellyt sen kontrastin suuruutta, joka on haluttu nähdä
”eurooppalaistumista” ennen ja sen jälkeen vallinneen tilan välillä. Tulee
mieleen Venäjä-suhteisiin liittyen kammot, joista Suomi vapautui - niin
sanotaan - eurooppalaistumisen myötä. Itse näen pikemmin historian kulun
maltillisen vaiheittaisuuden Efta-ajoista aina Natoon saakka.
Eurooppalaistuimme pikkuhiljaa ja prosessi jatkuu. Sitä paitsi perusteltavissa
on myös ikiaikainen kanta: olemme ”aina” olleet eurooppalaisia.
Asetan kirjoituksessani kysymyksen eurooppalaisuudesta myös
henkilökohtaisesti: ”Mitä minä ajattelen eurooppalaisuudesta?
Dokumentissa todetaan Euroopan suuren yhteisen nimittäjän
olleen sota. 1400-luvulta asti kolmen vuosisadan ajan Euroopassa sodittiin
lähes taukoamatta. 1800-luku Napoleonin sotien jälkeen ja vuoden 1945 jälkeinen aika ovat olleet
suhteellisen rauhallisia. Synkimmät sodat, ensimmäinen ja toinen maailmansota
olivat lähtöisin nimenomaan Euroopan valtioiden ristiriidoista. Brittiläinen historioitsija
Eric Hobsbawm näki maailmansodat
toistensa seurannaisina, ensimmäisen lopputulos aiheutti toisen.
Akatemiatutkija Timo Miettisen näkemyksen mukaan liberaali
rauhan projekti vallitsi 1800-luvulta eteenpäin pitkinä rauhan vuosikymmeninä, pienin
keskeytyksin. Keskeisenä vaikuttimena rauhan aikojen pidentymiseen oli
kansainvälisen kaupan kasvu.
Suomi sinänsä oli pieni sivujuonne Euroopan sotien ja
rauhojen vuorottelussa. Suomen kohtalot liittyivät suurvaltojen keskinäisten kamppailujen ja
rauhantekojen seurauksiin. Maamme oma rooli oli vähäinen Suomen sodassa 1808-09
(Suomi Ranskan, Ruotsin ja Venäjän
välikappaleena), ensimmäisessä maailmansodassa (Saksan ja Venäjän roolit
määräsivät Suomen kohtalon) ja toisessa maailmansodassa (Suomi oli Saksan ja
Neuvostoliiton etupiiripolitiikan kohde). Suomen rooli on nähtävä suurvaltojen
jännitteiden ja sodan kontekstissa. Suomesta luotu kuva sankarivaltiosta on
voimassa vain varauksella, toki tarkoitus ei ole kieltää itsenäisyyden
säilyttämisen vaatimia uhrauksia.
Eurooppalainen-dokumentissa kylmä sota nimetään ”Euroopan
rauhaksi”. Sillä tarkoitetaan, että
kylmä sota sinällään esti sodan uhan kuumenemisen suurvaltasodaksi. Suomi
säilytti ihailtavasti demokraattiset instituutionsa suurvaltojen puristuksessa.
Paljon pahennusta aiheuttanut ”suomettuminen” oli yksi
väline, jolla paradoksaalisesti säilytettiin suhteellinen riippumattomuus. Olen
näissä kirjoituksissa pitänyt suomettumista vain yhdeltä osin kompromettoivana
ja tuomittavana, nimittäin siltä osin, kun
käytettiin joidenkin suomalaisten neuvostosuhteita toisia suomalaisia vastaan. Erityisesti
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kokee asian niin, että
suomettumisen aikaa ei ole perattu pohjiaan myöten. Itse taas koen niin, että
suomettumisen luonteesta ja sisällöistä on saatu tarpeeksi tietoa.
Suomi on
sijainniltaan merten eristämä, joten jo maantieteellisestä asemasta
johtuen siitä ei tullut suurvaltojen läpikulkumarssien kohdetta. Se on säästynyt paljolta vihanpidolta. Suomi
ei ollut lähelläkään Balkanin maiden verisiä vuosia 1990-luvulla tai Baltian
kohtaloita 1940-luvulla.
Dokumentissa rinnastetaan ETYK Wienin kongressiin 1815, joka
on tietenkin liioittelua. Esimerkiksi Henry Kissinger ei edes mainitse muistelmissaan ETYKiä. Siinä
mielessä rinnastus onnistuu, että molempien kongressien päämääränä oli säilyttää status quo Euroopassa.
Eurooppa on onnistunut välttämään vuosisataiset kiroukset -
ainaiset sodat - EU:n aikana, joten yhdentymisprojektia
voidaan pitää onnistuneena tai ainakin tarkoituksensa väärtinä.
::::::::::::::::::::::::::
EU-valtiot eivät ole olleet
yksimielisiä toimista Venäjää vastaan koskien Ukrainan sotaa. On nähty
lukuisia kertoja, kun Saksa pyrkii hidastamaan asetoimituksia Ukrainaan. Miksi?
Saksalainen johtoajatus Venäjä-suhteissa, ”Wandel
durch Handel” (Venäjän sitominen länteen kaupan avulla) muodosti
esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on jälkiviisaasti syyttänyt
pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi
strategiaksi. Paljastui, että faktinen tilanne on ollut vaihtoehdoton: Venäjä
ei muutu, mutta ainakin omasta mielestäni Saksan kannatti yrittää eräänlaista
”suomettumista”! Voidaan silti kysyä hullaantuiko Saksa yhdistymisestään niin,
että aiheutui kauppapoliittinen (kaasu!) riippuvuus Venäjästä... Tai sitten
voidaan epäillä, että saksalaisilla on huono omatunto kaikesta siitä tuhosta,
mikä aiheutettiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana.
Suomessa EU:n jäsenhakemus jätettiin vuonna 1992 ja liittyminen
tapahtui vuonna 1995. Seuranneessa kansanäänestyksessä ”kyllä-puolue” voitti. Vastustuksen
määrä oli kuitenkin niinkin suuri kuin 43 prosenttia kaikista annetuista äänistä,
joten poisjäämisen kannatus oli merkittävä. Oma henkilökohtainen ratkaisuni
oli, että ensimmäistä kertaa koskaan vaalien
historiassa jätin vaalitapahtuman väliin!
”Läntisyyden puolesta” asemoituneet olivat kyllä-puolen kantava
voima. Kiistaa on käyty siitä, oliko
EU:hun liittyminen turvallisuuspoliittinen ratkaisu vai ensisijaisesti
kauppapoliittinen ratkaisu . Itse olen pitänyt sopimusta - enemmistön kannasta poiketen - ensisijaisesti
kauppapoliittisena ratkaisuna. Nyt kun kansalaisten suuri enemmistö on Natoon
liittymisen kannalla turvallisuuspolitiikka nousee tärkeäksi perusteluksi EU:hun
liittymisen puolesta.
EU ei ole mikään Euroopan itsenäisyyden riemuvoitto: Eurooppa-päivä,
toukokuun viides ei ole saanut innostunutta vastaanottoa. Se häviää selkeästi
kansallisvaltioiden itsenäisyysjuhlille.
Ruotsi on säilyttänyt valuuttansa kruunun ja hyötynyt sen
devalvoitumisesta euroon nähden huomattavasti. Vastaavasti Suomi on valuuttansa
johdosta kärsinyt vientimarkkinoilla. Joskus tuntuu siltä, että EU on Suomessa itseisarvo ja sen nimiin
vannotaan mystisenä ”vapauden” tuojana. Epäilen myös, että länsisuuntautuneisuuden
voitto Suomessa ei perustu enää EU:hun: samat asiat olisivat toteutuneet
muutenkin. Dokumentissa aivan oikein korostettiin, että Itä-Euroopan valtioiden
liityttyä EU:hun osa Länsi-Euroopan hohdosta katosi. Sitä paitsi Suomi oli osa
Länsi-Eurooppaa jo 1960- ja 70-luvulla, vaikka lyhyt historiamuisti väheksyy
aiempien vuosikymmenien länsiorientaatiota. Ja vielä: monet pitivät jo kymmeniä vuosia sitten Suomea
Euroopan amerikkalaisimpana maana!
:::::::::::::::::::::::
Suomi on Euroopan reunalla. Kun lähdetään ulkomaanmatkalle Keski-Eurooppaan,
sanotaan, että lähdetään Eurooppaan. Suomesta interreilattiin Eurooppaan jo
1970-luvulla. Se oli sen ajan länsisuuntautuneisuutta.
Vielä varhemmin suomalaisuus oli jo 1800-luvulla osa eurooppalaisuutta
Keski-Eurooppa-yhteyksien takia. Helsingin keskeiset rakennukset ovat osa eurooppalaista
arkkitehtuuria, myös taiteen vaikutukset tulivat Euroopasta jo varhain:
Edelfelt, Halonen, Gallen-Kallela…… eikä
unohdeta kansanrunoutta ja nationalistisia virtauksia. Eurooppalaisuus jatkoi
matkaansa Suomeen 1920-luvulla. Olavi Paavolainen ja tulenkantajat toimivat
sanansaattajina: inhottiin periferiamaista ”kirkonkylämentaliteettia”:
eurooppalaisuus oli pakokaasuineen
kaikkineen ihailun kohde.
Dokumentissa Juha Hurme käy taisteluun suomalaista yksilöurheiluperinnettä
vastaan, jota hän pitää ”suomalaisuutena”. Muualla pelataan jalkapalloa, joka
Suomessa ei ole ykköslaji. Mutta mitä pahaa tässä on? Eihän missään muualla
suhteessa väestöön löydy niin suurta
määrää huikeita yleisurheilijoita kuin Suomesta 1912-1936….Eikö tämä ole täysin
hyväksyttävää suomalaisuutta parhaimmillaan, ei kaiken tarvitse olla eurooppalaista.
Miksi vierastaa kansallista onnistumista?
::::::::::::::::::::::::::
Dokumentin juontaja Seppänen - seisoen Potsdamer Platzilla - palautti
mieleen Jean Monnet´n modernin eurooppalaisuuden (ja Euroopan unionin)
esitaistelijana ja perustajana.
Myös koronan merkitykseen palataan dokumentissa. Pandemian alku
aiheutti sisäänpäinkääntymisen Euroopan laajuisena, joka taas vastareaktiona laukaisi
eurooppalaisen yhteistyön linjan. Monnet kertoi aikanaan, että (jokin) kriisi tarvitaan, joka tuo kansakunnat yhteen. Hän oli
oikeassa. Toteutuiko koronakriisin yhteistyöseuraamus tarvittavassa laajuudessa?
Dokumentissa uuden Euroopan katsotaan alkaneen Berliinin muurin
murtumisesta. Mutta merkitsikö se yhden historianvaiheen loppua ja toisen alkua? On taipumusta liioitella nykypäivän
tapahtumia suhteessa (lähi)menneisyyteen. Historia ei kuitenkaan loppunut, eikä
lopu. Eikä se lopu myöskään Ukrainan sotaan, saati, että se olisi siitä alkanut.
Se kuitenkin oli tosiasia, että alkoi EU:n laajeneminen, joka oli omiaan
yhdessä Naton laajenemisen kanssa aiheuttamaan konfliktiherkkyyden kasvua. Erkki
Liikanen kuitenkin korostaa EU:n peruskirjan merkitystä (ensimmäisen) kylmän
sodan päättäjänä, mutta oliko kysymys lopulta paradigman muutoksesta? Eikö jo
nyt, vain reilut 30 vuotta ensimmäisen kylmän sodan päättymisestä, puhuta
uudesta kylmästä sodasta?
Ensimmäisen kylmän sodan päättyminen ei tosiaankaan ollut niin suuri
tapahtuma kuin miksi sitä on kuvattu. Jossakin vanhassa blogikirjoituksessa
rohkenen jopa jättää sen pois ensimmäisen maailmansodan ja toisen maailmansodan
merkkipaalujen yhteydestä. Jo tämä nyt kulunut historian jakso 1989-2022 on
tuonut tullessaan liberaalin demokratian haastajat ja uuden kylmän sodan
kriisien vyöryn….siis jatkuvan muutoksen.
Eurooppa on historiatietoinen maanosa. Puhutaan
muistinpolitiikasta, sen kriittisestä
läpikäynnistä. Juontaja Olavi Seppänen vierailee Berliinissä murhatuille
juutalaisille osoitetussa muistelupaikassa, jossa olen itsekin käynyt. Tämä on
tietenkin hyvin saksalaista ajattelua, mutta laajemminkin holokaustin muisto on
symboloinut eurooppalaista vastuuta.
Suomessa on lähestytty erityisesti 2010-luvun eurokriisissä
maanosan nykyhistoriaa taloudellisena ja oikeudellisena kysymyksenä, mutta
muilta osin historiattomuus sanelee ajatteluamme. 2010-luvulla EU:ta hajottavat
voimat saivat jalansijaa. Timo Soini tarjosi kotimaiset kasvot tälle
EU-vastaiselle protestille, joka purkautui euro- ja pakolaiskriisinä. Englanti
irtisanoutui EU:sta. Emmanuel Macron nousi Eurooppa-myönteisen vastaliikkeen
johtoon. Ajan levottomuus heijastui ja heijastuu jatkuvina kriiseinä
ilmastokysymyksineen, koronaviruksineen, energiakriiseineen ja Ukrainan sotineen.
Seuraava suuri asia voisi olla kestoaihe, liittovaltiokehitys.
Monet vannovat sen nimiin ja yhtä monet vastustavat sitä.
Onko Suomi ongelmanratkaisukeskeisen ajattelun maana kykenevä
vastaamaan eteen tuleviin vaikeuksiin. Suomea
pidetään maana, joka osaa käsitellä sekä ”sieniveistä että kännykkää”: jokainen
kesämökkikin on tietopaja.
Varsinainen haaste on EU:n jäsenvaltioiden - nykyisten ja tulevien – heterogeenisyys eriytyvine
haasteineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti